Part 18

Toivoin kuitenkin, että uudet näkemykset karkottaisivat Carlottan lumoavan kuvan. Mutta ei -- tämä oli vain yksi niistä monista vääristä luuloista, joihin perustin väärän filosofiani. Olinpa vaikka Beirutissa tai Alexandriassa tai Marseillesissa tai puoleksi itämaalaisessa Algierissa tai Andorran vuoritasavallassa, missä toivoin löytäväni alkuperäistä viisautta ja voivani luoda alkeisprinsiippeihin perustuvan teorian ja josta minut, kohtalon ivaa sekin, karkottivat kirput -- olinpa maalla tai merellä, kaupungeissa tai yksin -- kaikkialla sama levottomuus kalvoi sydänjuuriani, kaikkialla kuherteli se ääni, joka oli vaiennut (mitä minuun tuli), kyyhkysääniään korviini.

Minä muistan, että eräässä laivassa kuulin kauniin amerikkalaisen kuusitoistavuotiaan tytön kuvailevan minua "kummalliseksi, kiltiksi vanhaksi linnunpelätiksi, joka puhuu kaikenlaista roskaa, jota ei kukaan ihminen ymmärrä, ja joka koko ajan ajattelee jotakin muuta." Kun minä äkkiä sukelsin ylös kajuutanportaista, missä olin seisonut sytyttäen paperossiani, lensi nuori neiti tulipunaiseksi.

"Vanhako te luulette minun olevan?" minä kysyin.

"No -- suunnilleen kuusikymmentä", sanoi tyttönen.

"Minä olen hyvilläni, että olen kummallinen ja kiltti, vaikka puhunkin kaikenlaista roskaa", minä sanoin.

Ovela amerikkalainen tyttö kun oli, hän pisti kätensä kainalooni ja käveli minun kanssani laivankannella tuttavallisesti puhellen.

"Te olette kerrassaan herttainen", hän huomautti, "mutta minä tahtoisin tietää, mitä te oikeastaan olette", lopetti nuori amerikkalainen ystävättäreni.

Tunnustaisinko, että hän minua miellytti? Hän muistutti hieman Carlottaa. Hänellä oli Carlottan iho ja Carlottan avomielisyys. Mutta muuta yhtäläisyyttä ei ollut. Hänen aivojensa harmaa aines oli Wall-Streetin tislaama, ja taivaan ja maan välillä on olemassa ylen harvoja asioita, joita hän ei tuntenut.

"Minä olen pettynyt filosofi", minä sanoin.

"Ah -- se ei ole mitään. Sitä on jokainen, joka jälleen tulee järkiinsä. Miten te olette ansainnut rahanne?"

"Minä en ole ansainnut mitään rahoja", vastasin nöyrästi.

"Minä luulin, että kaikki ihmiset, jotka teidän maassanne aateloidaan, ovat ansainneet suuret määrät rahoja."

"Aateloidaan?" minä huudahdin. "Mitä ihmeessä te luulette minunlaiseni kummallisen, vanhan linnunpelätin tehneen, jotta minut aateloitaisiin?"

"Mutta tehän olette parooni!" hän sanoi ankarasti.

"Minä vakuutan teille, ettei se ole minun syyni."

"Minä luulin, että kaikki paroonit olivat huonoja ihmisiä. Sellaisia ne ovat romaaneissa. Te ette kuitenkaan olekaan paroonin näköinen. Teillä pitäisi olla mustat viikset ja monokkeli, ja teidän pitäisi polttaa sikaria ja olla korskean näköinen. Mutta sanokaahan, miten te kulutatte aikanne, ellette te tee mitään ansaitaksenne rahoja?"

"Minä kiertelen maailmaa", minä sanoin, "etsin seikkailuja niinkuin Pyöreän Pöydän ritari. -- Minä etsin elämänteoriaa."

"Se minulla oli jo syntyessäni, luullakseni", huudahti nuori New-York.

"Silloin minä kuolen löytämättä sitä, luullakseni", minä vastasin.

Lontoossa jälleen. Rauhallinen kotini. Antoinette ja Stenson. Tavallinen mukava jokapäiväinen elämäni. Kirjani. "Renessanssin Moraalin Historian" koirankorvainen käsikirjotus, jonka Stenson on ottanut matkakirstusta ja asettanut tavalliselle paikalleen kirjotuspöydälle. Kaikki ennallaan ja kaikki kuitenkin äärettömän muuttunutta.

Tunsin yhä lisääntyvää vastenmielisyyttä matkatuttavuuksia vastaan, joita en saattanut välttää. Se ynnä koti-ikäväni saivat minut palaamaan kotiin. Muuta hyötyä minulla ei ollut matkoistani, kuin että terveyteni oli parantunut. Ruumiillisesti oleskelin oudoilla seuduilla ja esiinnyin tilapäisissä seuroissa, mutta sydämeni oli koko ajan Regent's Parkin varrella olevassa Hautakammiossani. Minut veti sinne melkein magneettinen, vastustamaton voima. Molemmat palvelijani lausuivat minut tarvetulleeksi kotiin, mutta ei kukaan muu. Ainoastaan asianajajani tiesivät, että minun piti saapua. Ainoastaan heidän kanssaan minä olin ollut kirjevaihdossa niiden monien kuukausien aikana, jotka olin viettänyt matkoilla. Eihän kuitenkaan -- minä olin myöskin kirjoittanut kirjeen rouva Mc Murraylle ollessani Veronassa. Hän oli kirjoittanut ja kysynyt, minne Carlotta ja minä olimme joutuneet. Minä vastasin kohteliaasti, mutta lyhyesti, että Carlotta oli karannut Pasqualen seurassa ja että minä aioin viettää epämääräisen ajan ulkomailla. Mutta kotonani ei ollut yhtään kirjettä minua odottamassa, ei edes asianajajiltani. Minä ajattelin surunvoittoisesti, että kernaasti olisin maksanut kuusi, kahdeksan pennyä siitä. Mutta se oli ohimenevä tunne.

Sitten alkoi omituinen, häiritsemätön elämä. Erikoisesti sitä tahtomattani minusta tuli erakko, elin yksin ja hylättynä päivästä päivään. Niinkuin yökkö minä vältin ulkomaailman auringonpaistetta ja tein synkät kävelyni illoin. Jos en olisi tuntenut piintynyttä vastenmielisyyttä vettä ja kosteutta ja kellarin monia muita hankaluuksia vastaan ja elleivät Stenson ja Antoinette olisi sopimattomia sellaiseen elämään, olisin hautautunut johonkin maanalaiseen luolaan. Minua vaivasi itse asiassa erakon lievälaatuinen hulluus. Klubissani en koskaan käynyt. Kerran näin pitkän matkan päässä vilahdukselta rouva Mc Murrayn ja hyökkäsin ylös raitiovaunuun, jottei tämä kunnon nainen tuntisi minua. Historiaani en koskenut. Renessanssin loisto oli hälvennyt. Minä tutkistelin uusplatonilaisia, mitä he opettavat ihmeistä, demoneista ja muusta sellaisesta, jota aina olen pitänyt huvittavana, joskin hyödyttömänä lukemisena. Minä kaduin, että olin tutustunut uudenaikaiseen tieteeseen, joka esti minua järjestämästä itselleni tislauskolveilla ja taikakristalleilla varustetun laboratorion, missä saattaisin kokeilla löytääkseni Elämän veden tai Viisaiden kiven.

Luin harvoin sanomalehtiä. Minä aavistin hämärästi, että jossain käytiin sotaa, mutta se ei minua paljoa huvittanut. Minä kammoin sen melua.

"Herra", sanoi Antoinette, "tulee sairaaksi, jos herra ei mene ulos auringonpaisteeseen."

"Herra", minä sanoin, "on sitä mieltä, että aurinko hävyttömästi tunkee sieluun, joka rakastaa hämärää."

Jos olisin lausunut nämä sanat englantilaiselle naiselle, olisi hän surkutellut minua ja pitänyt minua puolihulluna ihmisparkana. Mutta Antoinettella on kansansa vaistomainen kyky ymmärtää sieluntiloja, ja hän pudisti vain päätään surullisesti ja sanoi, että se vahingoitti vatsaa.

"Antoinette hyvä", minä huomautin ja palasin entisaikain mietteisiin, "jos vielä jaarittelette noin vatsastani, rakennan minä neljänkymmenen jalan korkuisen tornin puutarhaan ja elän siellä ylhäällä ja annan lähettää ateriani sinne hississä enkä koskaan tule alas enää."

"Yhtä hyvin herra saattaisi olla paratiisissa", Antoinette sanoi.

"Ah", minä sanoin. Ja minä ajattelin sekalaisin tuntein sinihappopulloa.

Kaikkina näinä kuukausina Judith kuin kalpea aave piili sieluni syvyydessä. Me olimme eronneet niin täydellisesti, että kirjevaihto tuntui aivan mahdottomalta. Mutta vaikka minä en ollut kirjoittanut hänelle, lisäsi hänen kohtalonsa kuitenkin huomattavissa määrin sitä ääretöntä surumielisyyttä, joka synkisti minun elämääni. Suloinen, viiniä rakastava Judith! Kuinka monta kertaa olenkaan kuvitellut, kuinka hän riutuneena ja surullisena istuu Hoxtonin pienessä lähetyskirkossa! Olinko minä, Marcus Ordeyne, tuominnut hänet tähän katumuksentekoon? Kuka saattaa pitää moraalin vaakaa niin tasapainossa, että se voidaan ratkaista?

Vihdoin sain eromme vuosipäivänä kirjeen häneltä. Hänelle oli tuottanut pelastuksen jokin omituinen seikka, jota hän nimitti velvollisuudeksi. "Minä suoritan työtä, joka minulle on määrätty", hän kirjoitti, "ja minun onneni riippuu siitä, miten se menestyy. Minä tuotan eksyneelle ja kiusatulle hengelle lohdutusta. Yksi vuosi on poistanut kaiken kurjan naisellisen turhamaisuuden, sen näkölasin, niin sanoakseni, jonka kautta nainen tyytyväisesti katselee sitä vaikutusta, joka hänellä on mieheen. Nyt näen asiat selvemmin. Yksi vuosi on eittämättömästi osottanut minulle, että ilman minua tämä eksynyt ja kiusattu henki joutuisi turmioon. Minä pitelen käsissäni miehen sielua. Mitä sen enempää nainen uskaltaa pyytää korkeilta jumalilta? Sinä näet, että minä vielä käytän sinun vertauksiasi. Sinä kaikista rakkaista ystävistä rakkain, älä surkuttele minua! Voimakkaammin kuin kaikki rakkauden ilotulet kimaltelee velvollisuuden tähti, ja onnellinen se ihminen, joka voi elää sen kirkkauden valaisemana."

Tässä kummastuksekseni näin jotakin sellaisen elämänteorian tapaista, jommoista olin lähtenyt etsimään jättäessäni Veronan, mutta jota tähän saakka en ollut löytänyt. Se ei ollut erikoisen uusi eikä mutkikas eikä innostava. Mutta niin aina käy. Yhdentekevää, minkälaisten mielikuvituksen avaruuksien halki kuljemmekin, aina me kuitenkin välttämättömästi palaamme jokapäiväisiin ja kuluneisiin totuuksiin.

XXII LUKU.

Minä vastasin Judithin kirjeeseen. Ensin minusta tuntui omituiselta kirjottaa hänelle niin pitkän vaitiolon jälkeen; mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin avasin hänelle sydämeni niin täydellisesti, kuin en koskaan ennen ollut avannut sitä yhdellekään miehelle tai naiselle. Se seikka, ettemme me -- ellei mitään erikoista sattunut -- koskaan enää tapaisi toisiamme, lähensi olemuksemme henkiset ainekset toisiinsa, ja hänen kirjeensä sävy irroitti luonteelleni ominaisen vaiteliaisuuden siteet. Minä kerroin hänelle tästä viimeisestä vuodesta, suljetusta muistojen huoneesta, joka oli tuolla ylhäällä, siitä hulluuden ajasta, jonka minä olin elänyt, väsyttävästä elämän teorian etsimisestäni; ja minä lausuin mielipiteeni siitä tavasta, millä hän oli ratkaissut probleemin. Lopetettuani kirjeen tunsin mieleni keveämmäksi; minä tiesin, että Judith ymmärtäisi minut.

Kello oli kuusi iltapäivällä, kun olin lopettanut sen, ja koska en mielelläni tahtonut antaa Stensonin viedä sitä postiin, se kun oli ensimmäinen yksityinen kirje, jonka olin kirjoittanut Lontooseen tultuani, menin itse ulos laskeakseni sen laatikkoon. Raitis ilma ikäänkuin soimasi minua ymmärtämättömästä, ummehtuneesta elämästäni ja houkutteli minua jäämään ulkoilmaan. Oli jo pimeä. Marraskuun ilmassa tuntui jo pakkassävyä. Minä kävelin pitkin St. John's Woodin siistejä teitä, ja ihmiskunta tuntui minusta vähemmän vieraalta, minä tunsin suurempaa myötätuntoa niitä draamoja kohtaan, joita näyteltiin valaistujen ikkunarivien takana. Toisinaan avautui puutarhaportti, juhlapukuinen mies ja nainen -- viimemainittu silkkien, pitsien ja turkisten ilmava yhdistelmä -- tulivat ulos ja seisoivat hetken verran portista lankeavassa valojuovassa astuakseen sitten odottaviin vaunuihin; ja minä seurasin heitä mielikuvituksessani heidän kadotessaan pimeään. Siellä täällä näkyi varjokuvia rullauutimilla, etenkin ylemmissä kerroksissa -- nyt oli nimittäin se aika, jolloin ihmiset muuttavat toisen puvun ylleen ja heittävät luotaan päivän toimet ja huolet työpuvun mukana. Eräässä talossa, joka oli syrjässä tiestä, ei uutimia oltu vedetty salinikkunoiden eteen. Kulkiessani ohitse näin miehen heittelevän riemuitsevaa lasta ilmaan; äiti seisoi vieressä. Jokapäiväinen kuva, jonka saattoi nähdä kymmenessätuhannessa kodissa miehen palatessa työstään. Ja kuitenkin se teki minuun syvän vaikutuksen. Ansaita leipänsä; lisätä sukuansa; luoda itselleen velvollisuuksia ja edesvastuuta; kantaa ne uljaana miehenä; johdattaa uutta sukupolvea oikealle tielle; katsella sitten taaksepäin ja sanoa: "Minä olen täyttänyt velvollisuuteni" ja sitten tyynesti astua ikuiseen laboratorioon -- eikö se ole Elämän todellinen ja oleellinen sisältö? Ja palkinto? Tuo vanha tavallinen, vaimon ja lasten tervehdys -- mahdollisuus saada sulkea pieni riemuitseva lapsi syliinsä. Ja tästä kaikesta minä olin jäänyt osattomaksi, sen kaiken ulkopuolella minä olin elänyt. Tyhmässä tietämättömyydessäni olin herjannut näitä pyhiä, tavallisia asioita, palkinnoksi minä olin saanut hylätyn kodin ja elämän, josta ihmiskunnalle oli suunnilleen yhtä paljon hyötyä kuin pylväspyhimyksen elämästä.

Näin kävelin pitkin katuja etsien sitä viisautta, jonka Judith oli osottanut minulle, ja minusta tuntui, että minä juuri olin saavuttamaisillani sen, kun tulin omalle portilleni.

"Mutta mitä hemmetissä minä sillä teen, kun sen saavutan?" minä kysyin ja pistin avaimen reikään.

Minä olin juuri asettanut keppini nurkkaan ja riisunut yltäni päällysnutun, kun ruokasalin viereisen huoneen ovi avautui ja Antoinette hyökkäsi ulos.

"Voi, herra, herra!" hän huudahti vääntäen käsiään. "Voi, herra, kuinka minä saatan sanoa sen?"

Kunnon nainen alkoi nyyhkyttää ja itkeä.

"Mikä on hätänä, Antoinette", minä kysyin.

"Herra ei saa suuttua, Herra on yhtä hyvä kuin hyvä Jumala. Mutta herra joutuu siitä pahoilleen."

"Mutta mistä on kysymys?" minä huudahdin ymmälläni. "Oletko turmellut päivällisen?"

Minä olin miljoonien peninkulmien päässä totuudesta.

"_Herra -- hän on tullut takaisin!_"

Hetken verran päätäni huimasi. Antoinette kohotti itkettyneet kasvonsa.

"Herra ei saa ajaa häntä pois."

Minä työnsin hänet lempeästi syrjään ja astuin siihen pieneen huoneeseen, jonka olin järjestänyt Carlottan huoneeksi.

Sohvalla istui Carlotta kalpeana ja laihana ja huonoissa pukimissa. Ensin en nähnyt mitään muuta kuin hänen suuret, ruskeat silmänsä, jotka tuijottivat minuun; niiden koiramaisen vetoava ilme, jonka muistin ensi tapaamaltamme, oli muuttunut sydäntä vihlovaksi epätoivoksi. Nähdessään minut hän ei noussut seisomaan, vaan lyyhistyi kokoon, ikäänkuin olisi hän pelännyt, että minä löisin häntä. Sanattomana tuijotin häneen. Antoinette seisoi nyyhkyttäen ovella.

"No?" minä vihdoin sanoin.

"Minä olen tullut kotiin", sanoi Carlotta.

"Te olette ollut kauan poissa", minä sanoin.

"O-olen", sanoi Carlotta.

"Miksi te olette tullut?" minä kysyin.

"Minulla ei ollut yhtään rahaa", sanoi Carlotta ja käänsi kuvaavaan tapaansa kätensä sisäpuolen ylöspäin --. "Minulla ei ollut mitään muuta kuin tuo." Hän osotti pientä matkalaukkua. "Kaikki muu oli pantattu -- eivätkä he tahtoneet pitää minua enää täysihoidossa. Minä en ollut maksanut puolestani kolmeen viikkoon, ja sitten he kinasivat minulle rahoja, millä minä saatoin ostaa lipun Lontooseen. Minä sanoin, että Seer Marcous maksaisi heille sen takaisin. Sitten minä matkustin kotiin."

"Mutta missä -- missä on Pasquale?" minä kysyin.

"Hän matkusti tiehensä viisi, kuusi kuukautta sitten. Hän antoi minulle vähän rahoja ja sanoi, että hän lähettäisi minulle enemmän. Mutta sitä hän ei tehnyt. Hän matkusti Etelä-Afrikaan. Hän sanoi, että siellä oli sota, ja että hän tahtoi tapella, ja sitten hän sanoi että hän oli väsynyt minuun. Voi, hän oli hyvin ilkeä", hän huudahti, ja hänen lapsen huulensa vavahtelivat. "Minä toivoisin, etten koskaan olisi nähnyt häntä."

"Oletteko naimisissa?"

"En!"

"Kirottu mies!" minä mutisin hammasta purren.

"Hän aikoi mennä naimisiin minun kanssani, mutta sitten hän sanoi, että Pariisissa se oli yhdentekevää. Alussa hän oli hyvin kiltti, mutta pian -- voi, rakas Seer Marcous -- pian hän muuttui hyvin ilkeäksi."

Seurasi lyhyt hiljaisuus. Antoinette seisoi ovella ja itki, ja vähän väliä hän huudahti: "Lapsi parka, rakas enkeli!"

Carlotta katseli minua surullisesti. Minä näin hänen silmissään uuden kärsivän ilmeen. Itse minä olin tuskan lamauttama.

"Minkälaisessa täyshoitolassa te asuitte?" minä kysyin; mitä kauheimpia epäluuloja alkoi herätä minun mielessäni.

"Ranskalaisessa perheessä, jossa asui vanha rouva ja kaksi vanhaa tytärtä ja paksu saksalainen professori. Pasquale vei minut sinne asumaan. Siellä elettiin hyvin kunniallisesti", hän lisäsi raukeasti hymyillen, "ja siellä oli hyvin ikävää. Rouva Champet salli minun tuskin mennä ulos kadulle yksin."

"Jumalan kiitos, ettette joutunut huonompiin käsiin", minä sanoin.

Carlotta otti päästään vanhan olkihattunsa -- joka ei tosiaankaan muistuttanut sitä somaa päähinettä, jonka hän riemukseen oli saanut vuosi sitten -- ja heitti sen sohvalle viereensä. Ihana, pronssinvärinen kiehkura valui alas hänen otsalleen ja teki hänen kasvojensa surkean ilmeen vieläkin surkeammaksi. Hän nousi seisomaan, ja minä huomasin hänessä silloin oudon muutoksen. Ojennetuin käsin hän tuli minua vastaan.

"Seer Marcous", hän kuiskasi.

"Voi, rakas lapsi, miksi te jätitte minut?" minä sanoin tarttuen hänen käsiinsä.

"Minä olin paha. Ja minä olin hupakko", sanoi Carlotta.

Minä huoahdin, päästin irti hänen kätensä ja menin hänen luotaan.

Ovelta kuului äänekäs nyyhkytys.

"Voi, ei kai herra aja häntä pois?"

Minä käännyin sinnepäin.

"Miksette mene järjestämään neidin huonetta, sen sijaan, että seisotte siinä ja itkette?"

"Siksi, että herralla on avain", nyyhkytti Antoinette.

"Se on totta", minä sanoin.

Käsitin yhtäkkiä, miten epäkäytännöllistä on tehdä makuuhuoneista elävien ihmisten hautakammioita. Huoneessa, joka oli ollut suljettuna vuoden ajan, oli tietysti mahdoton asua. Ummehtunut ilma ja tuuman paksulta pölyä!

"Neiti saattaa maata minun huoneessani tänä yönä", minä sanoin, "ja Stenson saa tehdä minulle tilan tänne. Menkää järjestämään se asia!"

Antoinette poistui. Minä käännyin Carlottan puoleen.

"Oletteko hyvin väsynyt, rakas lapsi?"

"Olen -- hyvin väsynyt!"

"Miksette kirjottanut, niin että me olisimme voineet laittaa teidän huoneenne kuntoon?"

"En tiedä. Minä olin liian onneton, Seer Marcous --" hän sanoi hetken kuluttua; sitten hän taas vaikeni.

"No?"

"Minä saan pienen lapsen."

Hän sanoi sen vanhaan lapselliseen tapaansa, muistamatta, että olimme eri sukupuolta. Minä loin häneen nopean katseen. Silminnähtävästi hän oli puhunut totta. Hän seisoi siinä sormet avuttomasti harollaan. Se näky olisi voinut liikuttaa paholaisen sydäntä.

"Jumalan kiitos, että te olette tullut kotiin", minä sanoin tukehtuneella äänellä.

Hän alkoi hiljaa itkeä. Minä laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen ja lohduttelin häntä. Hän toivoi, ettei hän koskaan olisi nähnyt Pasqualea. Minä olin hyvä. Hän tahtoi ainaiseksi jäädä minun luokseni. Hän ei koskaan enää karkaisi tiehensä. Minä saatoin hänet portaita ylös ja avasin hänen makuuhuoneensa oven avaimella, jota vuoden ajan olin kantanut avainkimpussani. Sitten sytytin sähkövalon.

"Tarkastakaahan, voitteko käyttää joitakin vanhoista tavaroistanne", minä sanoin, "niin minä lähetän Antoinetten tänne luoksenne."

Hän katseli ympärilleen, hämillään ja kummastellen.

"Miksi minä nukkuisin teidän huoneessanne, kun tämä on aivan järjestyksessä -- tuossahan on minun yöpaitani -- ja tuossa on lämmintä vettäkin!"

"Lapsi kulta", minä sanoin, "lämmin vesi tuotiin tänne vuosi sitten. Se on kyllä jo kylmää."

"Ja minun punaiset kenkäni -- ja aamunuttuni!" hän huudahti vapisten.

Sitten hän vaipui alas lattialle pölyisen vuoteen viereen ja puhkesi itkuun.

Minä hiivin pois ja lähetin Antoinetten hänen luokseen.

Vuosi sitten minä olin raivonnut ja huutanut, pitänyt elämää sietämättömänä ja kironnut korkeita jumalia; tosin minä silloinkin kärsin, mutta minä toivon, ettei minun koskaan enää tarvitse tuntea sellaista kärsimystä kuin sinä iltana, jolloin Carlotta palasi minun luokseni. Saatan vielä sulkea silmäni ja tuntea sydämessäni tuskan jäätävän otteen.

Noin tunnin kuluttua hän tuli alas päivällistä syömään puettuna ruusunpunaiseen aamunuttuun. Se oli viimeisiä vaatekappaleita, jotka hän täällä ollessaan oli ostanut, ja Antoinette (niin hän selitti puolustaakseen, että hän tuli liian myöhään) oli tuulettanut sitä takkavalkean edessä. Hän istui minua vastapäätä vanhalla paikallaan, katuvaisena, nolona mutta ei kuitenkaan kainona eikä hämillään. Stenson tarjosi meille ruokaa vakavana ja läpitunkemattomana, aivan kuin olisimme siirtäneet ajan kaksitoista kuukautta taaksepäin. Ainoastaan sillä tavoin hän viittasi siihen, mikä oli tapahtunut, että hän kuiskasi minun korvaani:

"Minä olen tuonut kellarista Pommery-pullon, Sir Marcus, minä luulin, että tahtoisitte sitä."

Minä olin liikutettu, sillä eihän kunnon mies millään muulla tavoin saattanut osottaa myötätuntoaan.

Carlotta maisteli samppanjaa ja sanoi, että se teki hänelle hyvää. Hän ei enää ollut ehdottoman raitis, selitti hän. Kerran hän oli juonut liian paljon, ja seuraavana päivänä hänellä oli päänsärky.

"Minkätähden siitä pitää saada päänsärky?"

"Nemesis", minä sanoin.

"Mikä on Nemesis?"

Minä huomasin hämmästyksekseni, että vastasin kysymykseen vanhaan puoleksi leikilliseen tapaani. Ja vanhaan tapaansa hän vastasi:

"Minä en ymmärrä."

Miten elävän tuttua se oli, ja kuitenkin, miten kiusallisen vierasta!

"Missä on Polyphemus?" hän kysyi.

"Kuollut", minä sanoin.

"O-oo! Miten Polypheemus kuoli?"

"Kohtalo iski hänet kuoliaaksi ilveellisen satunäytelmän viimeisen näytöksen lopussa."

Carlottalta pääsi pieni huudahdus. Se oli melkein kuin "hou!" mutta hän pidätti sen heti.

"Minä ajattelin usein Polyphemusta ja Seer Marcousta ja Antoinettea", sanoi hän surumielisesti. "Ja silloin minä toivoin olevani täällä taas. Minä olen ollut hyvin paha."

Hän nojasi käsivartensa pöytää vastaan, painoi kasvot käsiinsä ja pudisti päätään.

"Voi, miten hyvä te olette! Voi, miten hyvä te olette!"

"Jatkakaa te syömistänne, lapsi kulta!" minä sanoin. "Ja ihmetelkää Antoinettea, joka on ehtinyt laittaa ruuan valmiiksi, samalla kuin hän on hoitanut teitä!"

Hän totteli nöyrästi. Minä katselin häntä hänen syödessään. Hän oli nähtävästi aivan nälissään. Sain tietää, ettei hän ollut syönyt mitään, sen jälkeen kuin hän aamulla oli juonut kahvia. Tuskastani huolimatta hänen palaamisensa teki minuun omituisen imartelevan vaikutuksen. Minä merkitsin kuitenkin jotakin hänen elämässään -- joskin hänet oli tuonut tänne vain eksyneen kissan vaisto. Minä tiedän varmasti, ettei hänen mieleensä koskaan olisi juolahtanutkaan, että minä saattaisin sulkea oveni häneltä. Hänen ensimäiset sanansa olivat: "Minä olen tullut kotiin." Kun päivällisen jälkeen tulimme saliin, hän ensi työkseen tarttui minun käteeni, painoi sen poskeaan vastaan ja sanoi syvästi huoahtaen:

"Minä olen kovin onnellinen."

Miten pintapuolinen hänen perhosluonteensa lieneekin -- nämä ilmaukset tulivat kuitenkin sen syvimmästä syvyydestä. Jokaisen ihmisen täytyy tuntea tyytyväisyyttä, jos lapsi tai eläin osottaa hänelle sokeaa luottamusta. Ja tämä ilo on puhtainta laatua.

Hän kiipesi tuttuun sohvannurkkaansa, ja koska ilta oli kylmä, annoin tuoda pleedin, jonka käärin hänen ympärilleen.

"Kas, minulla on rakkaat punaiset kenkäni", huomautti hän ja pisti esiin jalkansa.

"Ja minulla on rakas Carlottani", minä sanoin.

Vedin tuolini lähemmäksi häntä, ja vähitellen sain kuulla koko surkean tarinan.

Pasquale oli hakkaillut häntä heidän tuttavuutensa ensi hetkestä saakka. He olivat tavanneet toisensa monta kertaa minun tietämättäni. He olivat olleet kirjevaihdossa, Pasquale oli osottanut kirjeensä pieneen lähellä olevaan kirjakauppaan. Carlotta ei rakastanut häntä. Mutta hän oli nuori, hän oli kaunis, hänellä oli elostelijan käytös ja esiintyminen. Carlotta oli oppivainen, mutta pysyi aina totuudessa. Jos minä olisin kysynyt, olisi hän suoraan tunnustanut koko asian. Mutta minä en koskaan kysynyt, en koskaan epäillyt. Toisinaan minä vain ihmettelin, miten usein hän toisti Pasqualen sanoja. Minä panin merkille omituisia yhteensattumia; mutta minä olin aivan liian epäkäytännöllinen tehdäkseni mitään johtopäätöksiä. He olivat sopineet, että Pasqualen piti olla Paddingtonin asemalla; hänen ealingilainen herttuattarensa oli tarua vain.