Part 17

"Meidän tiemme eroavat?" minä sanoin. "Niin -- mutta etkö sinä voi pysähtyä tienhaaraan? Etkö sinä voi elää niinkuin nytkin -- olla ystävällisessä suhteessa sekä mieheesi että minuun?"

"Rupert tarvitsee minua", hän kiivaasti vastasi. "Hän on sielunhädässä. Hän on joutunut tämän uskonkiihkon valtaan siksi, ettei hän vielä ole varma itsestään. Me keskustelimme tänään vielä kerran pitkälti toistemme kanssa. Minä ehkä voin auttaa häntä."

"Ansaitseeko hän, että sinä uhraat elämäsi hänelle?"

Hän ei antanut suoraa vastausta kysymykseeni, vaan istui muutaman minuutin ajan tuijottaen tuleen leuka käden varassa.

"Hän on intohimojen turmelema mies", hän vihdoin sanoi. "Juoppous ja naiset ne ennen kaikkea ovat vaikuttaneet häneen alentavasti. Minä opin lyhyen avioliittomme aikana tuntemaan sen helvetin. Jos hän nyt jälleen lankeaa syntiin, hän luulee joutuvansa ikuiseen kadotukseen. -- Hän uskoo ruumiilliseen kidutukseen -- liekkeihin ja paholaisiin ja sellaiseen. -- Hän sanoo, että minä olen hänen ainoa pelastuksensa. Minun täytyy seurata häntä. Jos lähetyskirkko tuntuu liian kauhealta, niin matkustan viikoksi Delphine Carrère'n luo rauhoittaakseni hermojani."

Mitä minä saatoin sanoa? Yksinäisyyden kauhu valtasi minut. Olisinhan voinut koettaa taivuttaa häntä, surkeasti vedota hänen armeliaisuuteensa. Mitä se olisi hyödyttänyt? Minä en voi vaikeroida naisten kuullen -- enkä liioin miesten. Yksin ollessani saatan kiroilla ja sadatella, mutta toisten kuullen -- ei. Minä luulen, että isoisäni oli gentlemanni, ennenkuin hänestä tuli parooni.

"Mutta jos sen teet", minä huomautin, "sinä kyllä varmaankin vältät kaikkea filosofoimista ja luostarimaista yksinäisyyttä."

Hänen naurunsa päättyi nyyhkytykseen.

"Muistatko sinä sen vielä? Eihän siitä ole kulunut pitkääkään aikaa -- ja kuitenkin minusta tuntuu, kuin olisi siitä monta, monta vuotta."

Me keskustelimme yleisistä asioista, kuten ihmiset tekevät tahtoessaan lykätä jonkun vaikean hetken tuonnemmaksi. Hän kulki ympäri huonetta katsellen kirjahyllyjäni. Monta kirjaa hän ennen oli lainannut minulta, ja hän tunsi ne nyt vanhoiksi tuttavikseen.

"Onko Benvenuto Cellini aina ollut tuossa paikassa?"

"On", minä sanoin antaen käteni solua pitkin kirjojen selkiä, "hän on siinä oman vuosisatansa keskellä, toverien parissa. Hän ei viihtyisi missään muualla."

"Ja Historia -- kuinka pitkälle se on edistynyt?"

Minä näytin hänelle käsikirjoituspinkan -- hän silmäili paria sivua. Sitten hän heitti sen kiivaasti pöydälle ja kääntyi poispäin.

"Minä en näe lukea nyt juuri, Marcus."

Sitten hän pysähtyi valokuvansa eteen -- se oli nyt yksin uuninreunuksella.

"Antaisitko tuon takaisin minulle?"

"Miksi minä sen tekisin?" minä kysyin.

"Minä tahtoisin mielelläni, että sinä antaisit sen minulle -- minä en tahtoisi, että sinä polttaisit sen."

"Polttaisin sen? Ainoan, mikä minulla on jäljellä sinusta?"

Hän katseli minua kyyneleet silmissä.

"Sinä olet hyvä, Marcus, kaiken sen jälkeen, mitä minä olen sanonut sinulle -- etkö sinä tunne katkeruutta minua kohtaan?"

"Minkä vuoksi? Siksikö, että sinä menettelet kuin haaveilija? Siksikö, että aiot ruveta marttyyriksi ihanteen tähden?"

"Etkö sinä kuunnellut, kun minä puhuin Carlottasta?"

"Voi, rakas Judith!" minä sanoin.

Ja nyt hän on poissa. Me vaihdoimme erotessamme suudelman -- muistojen ja kieltäymyksen suudelman. Tapaammeko toisemme milloinkaan enää?

Pimeys ympäröi minut, ja minä olen väsynyt, väsynyt, ja toivoisin voivani nukkua kuin Rip Van Winkle ja herääväni sitten vanhana miehenä, tuntien vanhan miehen intohimotonta alistuvaisuutta. Tai parasta olisi, jos en heräisi ollenkaan. Minun kaltaisteni hullujen raukkojen ei pidä elää.

Luon silmäyksen taaksepäin ja näen, että koko filosofiani on osottautunut vääräksi ja että kaikki pienet säntilliset mielipiteeni on kumottu. Kaikkina näinä vuosina olen Judithia arvostellessani osottanut yhtä julmaa kuin typerää tietämättömyyttä. On tosiaankin viisauteni ollut vähäinen. Siksipä en nyt häntä arvostele enkä tuomitse.

Jos minä olisin rakastanut Judithia, niinkuin mies saattaa rakastaa, eivät koko kristikunnan kaikki kääntyneet lurjukset olisi voineet erottaa meitä toisistamme.

Ja se seikka, että hän oli mennyt Carlottan luo ja puhunut hänen kanssaan -- naisparka -- mitä se merkitsee? Mitä hän sanoikaan Carlottasta? "Hän nauroi ja heitteli kivillä pientä koiraa."

Voi, Jumalani!

Marrask. 12 p.

Näin minusta tulee hullu. Minä aion jättää talon Stensonin ja Antoinetten huostaan ja matkustaa ulkomaille. Minä olen saanut Veronan päähäni -- en tiedä miksi. Toinen paikka on yhtä hyvä kuin toinenkin, kunhan se ei ole tämä talo -- tämän kuoleman ja hulluuden ja rikosten tyyssija -- ja Verona on Italiassa, jossa minä aina olen löytänyt rauhan.

Minä tahdon tunnustaa hulluuteni. Tämän kirjan tarkotuksena on kuvailla minun moraalini -- kertoa loppuun asti se ilveily, jonka korkeat jumalat ovat antaneet minun esitettäväkseni. Minä luulin eilen illalla, että esirippu oli laskeutunut. Minä erehdyin. Kuulkaa ja naurakaa, kuten minä teen -- jos voitte!

Minä olin päättänyt tehdä työtä tänään. En ole mikään varsinainen laiskuri. Minulla on oikeus elää. Kun kerran julkaisen Historiani, rikastutan sen kautta maailmaa, joskin ylen vähäisessä määrin. Saatan vakuuttaa, että minulla viime vuosina on ollut parempi, jalompi toimi kuin siihen aikaan, jolloin ansaitsin elatukseni opettamalla lapsille turhinta, kamalinta, sielua surmaavinta ainetta, jonka kautta opettajat rajattomassa hulluudessaan ovat kukistaneet tuhansien lähimmäistensä mielen, tuhonneet tuhansien lähimmäistensä elämän -- alkeismatematiikkaa. Ei ole enemmän syytä ihmisolennon tuntea binomiaaliteoreemaa ja kolmioiden ratkaisua -- ellei hän erikoisesti tutki sitä tiedettä, jolloin hän saattaa ryhtyä matematiikan erikoistutkimukseen samalla iällä kuin juristi ryhtyy tutkimaan lakitiedettä tai kirurgi anatomiaa -- kuin olla perehtynyt Kabbalaan tai mormoonien opinkappaleisiin. Tunnen häpeää ja nöyryytystä muistellessani niitä päiviä, jolloin leipäkannikan tähden väärinkäytin älyäni tuhlatakseni vaikutteille herkän lapsuusajan kallisarvoisia hetkiä, joihin olisi voinut valaa kaunista ja rikasta sisältöä, tälle ylen hyödyttömälle ja epäinhimilliselle aineelle. Se kehittää mieltä, opettaa poikia ajattelemaan -- niin väitetään. Se ei ole totta. Todellisuudessa se on rajotettu ja kuiva aine, joka helposti on sovitettavissa koulukurssin rajoihin. Se säästää kasvattajilta tavattoman paljon huolta, ja se hyödyttää suuresti typeriä nuoria miehiä, jotka ovat harjotelleet yliopistollisia opintoja ja jotka saattavat ansaita niukan elatuksensa opettamalla sitä toisille; nämä toiset sitten vuorostaan opettavat sitä tulevalle sukupolvelle.

Minä olen hullu tänä iltana -- miksi näin hyökkään matematiikan kimppuun? Luultavasti minun täytyy purkaa vihani johonkin. Nyt ymmärrän. Minä sanoin, että minulla on oikeus elää, etten minä ole mikään laiskuri. Tästä minä pidän kovasti kiinni. Ihminen ei saata vaatia kunnioitusta, ei edes itseltään, yksistään tunne-elämänsä perustuksella. Ja sen jälkeen, mitä minä tänään olen tehnyt, täytyi minun jollakin tavoin hankkia itselleni takaisin kunnioitus, jonka käytökseni kautta olin menettänyt.

Ahersin siis lakkaamatta koko päivän. Mutta illalla minut valtasi kauhea kaiho. Vähäpätöinen pikkuseikka herätti sen eloon. Juodessani iltapäiväkahviani minä hajamielisesti kastoin sokeripalaseni kahviin, ennenkuin laskin sen kuppiin, ja katselin, miten ruskea neste imeytyi valkeaan kristalliin. Silloin minä muistin. Niin Carlottan aina oli tapana tehdä. Hän tavallisesti piteli sokeripalasta kahvissa, kunnes se oli sulamaisillaan -- silloin hän nopeasti pisti sen suuhunsa. Joskus se kuitenkin suli jo sitä ennen, ja silloin hän nauroi ja hapuili minun taskuistani nenäliinaa, jonon hän saattaisi pyyhkiä ruusunpunaiset sormenpäänsä. Kahvin kostuttamaa sokeripalaa hän nimitti ankaksi, kuten ranskalaiset lapset. Sehän oli ylen jokapäiväinen seikka, mutta se muistutti yhtäkkiä mieleeni kaikki ne tuhannet somat, lapselliset, kiehtovat kepposet, jotka tekivät Carlottan niin viehättäväksi, niin lumoavaksi.

Niin, minä tiedän, ettei millään maailman kielellä saata kuvailla sen miehen ääretöntä hulluutta, joka menettää järkensä nähdessään kahviin kastetun sokeripalasen. Muuan ranskalainen lausetapa, jota eivät Lamartine, Chateaubriand ja muut kohteliaat tunnelyyrikot käytä kirjoissaan, sopii kuitenkin minun tilaani:_j'ai les sangs tournés d'elle_ -- hän on mennyt veriini. Joku on jossakin sanonut jotakin nelikymmenvuotiaan intohimosta. Epäilemättä tuo ranskalainen lause tarkottaa sellaista.

Minä työnsin pois kahvikuppini juomatta mitään ja kätkin kasvoni käsiini, ja minä ikävöin, ikävöin, ikävöin häntä kuollakseni. Tuli oli sammunut. Konemaisesti tartuin hiilihankoon ja kohentelin sitä. Sieluani vapisutti voimaton tuska. Päätäni huimasi. Minut valtasi vastustamaton tappamisen halu. Minä olin yksin pilkkailevan paholaisjoukon keskellä. Kumartuessani alas kohennellakseni hiiliä, tunsin jonkun rapsivan olkapäitäni. Minulta pääsi huuto, ja samassa minä näin jonkun mustan toissilmäisen seisovan uuninreunuksella suunnaten minuun äärettömän häijyn katseensa. Ennenkuin tiesin, mitä tein, olin voimieni takaa lyönyt sitä hiilihangolla; kissa putosi kuolleena jalkojeni juureen.

Marrask. 22 p.

_Veronassa_. Olen jättänyt sikseen "Renessanssin Moraalin Historian." Koirankorvaiset käsikirjoitukset ja pölyisen muistiinpanopinkan olen sulkenut tässä huoneessa olevaan romukaappiin. Istun viluisena pienen rautauunini edessä. Huone on kylmä eikä houkuttele tulijaa, se muistuttaa "Tuonelan avaria tupia." Tänään minä olen ollut täällä viikon ajan. Minä luulin saavani rauhan mieleeni. Saisin taas hengittää Italian ilmaa. Saisin taas keventää sydäntäni katselemalla Girolamo dai Librin ja Cavazzolan mestariteoksia, ja näiden sinisten vuorten keskellä, joita he niin mielellään maalasivat, kävisi mieleni yhtä rauhalliseksi kuin heidänkin. Tässä vanhan maailman kaupungissa minä, niin minä kuvittelin, unohtaisin Regent's Parkin ja saattaisin sieluni sopusointuun sen elämän kanssa, joka kerran täytti nämä ahtaat kadut.

Mutta minä en ole mitään löytänyt, en mitään muuta kuin yksinäisyyden. Seisoin tänään Moronen silvotun freskomaalauksen edessä, joka kuusi vuotta sitten oli ollut ihastukseni esineenä, ja tunsin sitä kohtaan tolkutonta vihaa. Madonna oli ristiriidassa sen kirjotuksen kanssa, joka ympäröi hänen päätään: "_Miseratrix Virginum Regina nostri miserere_" -- Neitsyeiden Armelias Kuningatar, armahda meitä -- ja katseli minua säälimättömästi hymyillen. Hänen vasemmalla puolellaan oleva tuntematon marttyyri tuijotti suoraan eteensä kylmän välinpitämättömästi, ja Pyhä Rochus oli valtavasta ruttopaiseestaan huolimatta harmittavan pyylevän näköinen. Taulu oli täydellisen typerä. Se oli loukkaava. Se ajoi minut ulos galleriasta. Ulkona verhosi vuoria harmaa usva, ja sade tihkui läpitunkevana. Minä hiivin kotiin ja aukaisin "Renessanssin Moraalin Historian" -- se oli varmaankin tapahtunut viisikymmentä kertaa tänne tultuani. Vihdoin minulta pääsi kirous ja minä heitin sen nurkkaan.

Minä inhoan sitä. En välitä rahtuakaan renessanssista enkä sen moraalista. Pidän renessanssin ihmisiä vain surkeina töhrijöinä, riimiseppinä ja ilonaisina. He ovat menettäneet kauneutensa sädekehän. Heidän kerskailunsa, heidän eläimellinen elämänilonsa loukkaa minua, pääasiallisesti siitä syystä, että ne alituisesti muistuttavat mieleeni Pasqualen.

Ja kuitenkin ne kerran herättivät minussa vilkasta mielenkiintoa. Ne täyttivät elämäni harmaan tyhjyyden soitolla ja värillä. Mistä muutos on kotoisin? Minusta itsestäni. Minä olen omissa silmissäni kiusallisen mielenkiintoinen. Paljon mielenkiintoisempi kuin Veronan muinaiset sankarit. Ne ovat häipyneet kummituksiksi. Minä yksin olen olemassa. Tämä kuulostaa hyvin turhamaiselta. Taivas tietäköön, ettei se sitä ole. Jos ihmistä vaivaa hammassärky, joka tuntuu korvasta korvaan, päälaesta leukaan, silmämunasta pikkuaivoihin, eikö silloin koko maailmankaikkeus ole keskittyneenä hänen päähänsä? Eikö hän itse sinä kidutuksen hetkenä ole luoduista olennoista elävin ja tärkein? Eikä kukaan moiti häntä siitä. Säästäkää siis minutkin moitteelta moraalisen hammassärkyni hetkenä!

Ennenmuinoin minä olin omituisen harhaluulon vallassa. Luulin turhamaisuudessani, että minä olin ainoa olento maailmassa, jota ei oltu pantu näyttelemään mitään osaa Elämän huvinäytelmässä. Minä istuin yksin isossa teatterisalongissa, niinkuin Baijerin hullu kuningas, ja katselin välinpitämättömänä naurettavan surullista näytäntöä. Minä luulin olevani turvassa yksinäisessä aitiossani. Mutta en ollut ottanut huomioon korkeita jumalia, jotka hiljaisten varjojen tavoin istuutuvat paikoilleen ja kadehtivat kuolevaista, joka on heidän keskuudessaan. Varottamatta minua edeltäkäsin he ajoivat minut pois paikaltani ja heittivät minut näyttämölle, ja ennenkuin silmäni ehtivät tottua häikäisevään ramppivaloon, huomasin ottavani osaa kauhean draaman esitykseen. Minä en ollut valmistautunut siihen. En osannut osaani. En sanonut vuorolauseitani oikeaan aikaan. Minulla oli amatöörin turmiollinen itsetunto. Ja kuitenkin tämä typerä ilveily oli täysin todellista. Varjomaisten jumalien nauraessa tahdoin paeta pois näyttämöltä. Saavun Veronaan ja huomaan, että yhä näyttelen osaani. Olen näytellyt sitä aina. Olen näytellyt sitä syntymästäni saakka. Olemassaolomme tarkotuksena on huvittaa korkeita jumalia näyttelijätaidollamme. Maa itse on näyttämönä, avaruuden lukemattomat tähdet kuulijoina.

_Yhden_ lahjan, _yhden_ siunauksen korkeat jumalat ovat suoneet, näyttelijäseurueelleen. Jokainen saattaa milloin tahansa lopullisesti poistua näyttämöltä. Vielä viimeinen yksinpuhelu, ja minä voin huoahtaen sanoa: "_La commedia e finita_ -- kappale on lopussa", ja sitten seuraa ikuinen hiljaisuus. Joka tapauksessa minä tahdon kertoa oman tarinani. "Renessanssin moraali" saa mädätä kaapinnurkassa minun käsitellessäni paljon tärkeämpää aihetta -- "Marcus Ordeynen moraalia."

Monen hyödyttömän vuoden aikana minulla on ollut tapana pitää päiväkirjaa, mutta se on ollut vain hahmottelua, katkelmien muistiinmerkitsemistä -- sitä ei varsinaisesti ole voinut nimittää elämäkerraksi. Tähän saakka en ole tarvinnut sellaista. Mutta nyt, kun Judith ja Carlotta ovat jättäneet minut, kun ainoa ystäväni Pasquale ainiaaksi on kadonnut elämästäni, kun itse myötätuntoisen Polyphemuksenkin on toimittanut Tuonelaan murhaajan käsi, nyt tunnen vastustamatonta tarvetta lausua ajatukseni ilmi täydellisesti ja lopullisesti ensimäisen ja viimeisen kerran elämässäni. Siitä tulee joutsenlauluni. Mihinkä se joutuu, siitä en välitä.

Ja kun viimeinen sana on pantu paperille, aion mennä Pinakoteekkiin ja asettua jälleen Moronen freskon eteen, ja jos Miseratrix Virginum Regina silloin yhä hymyilee minulle ivallista hymyä, pidän sitä merkkinä, enteenä. Silloin palaan tänne marmoriluolaani ja poistun lopullisesti näyttämöltä. Lähtöni on oleva teatterimaisen taiteellinen -- sen saatan vakuuttaa -- mikä epäilemättä on tuottava parvekkeella istuville korkeille jumalille tavattoman suurta huvia.

II OSA.

XXI LUKU.

Nyt on kulunut suunnilleen kaksi vuotta siitä, jolloin toisen kerran seisoin Veronan Pinakoteekissa ja koetin lukea kohtaloni Morone-madonnan hymyilevistä piirteistä.

Näin, mitä jokainen järkevä ihminen olisi odottanut näkevänsä -- maalatuissa kasvoissa oli aivan sama ilme kuin se, joka oli suututtanut minua pari kuukautta aikaisemmin, jolloin ryhdyin kirjottamaan ylläolevaa esitystä. Mutta koska minulla siihen aikaan ei ollut rahtuakaan tervettä järkeä, käsitin pahoinpidellyn Madonna raukan myötätunnon puutteen minulle annetuksi merkiksi, menin kotiin ja valmistauduin kuolemaan.

Siitä on siis kaksi vuotta! Vasta viimeksi kuluneiden kuukausien aikana olen saattanut filosofisen tyynesti muistella Veronan ajan painajaista. Ja tänä aamuna ensimäisen kerran saatan katsella menneisyyttä intohimottomin mielin. Sellainen mielentila tekee ihmiselle mahdolliseksi panna paperille menneiden aikojen muistot tuntematta sydämentuskaa. Minä istun erään talon tasaisella katolla Mogadorissa Marokkon rannalla. Vaatekatos suojelee minua polttavalta Afrikan auringolta, jonka valo lukemattomin säkenin taittuu kattojen takana kimaltelevan meren aaltoihin. Eilen illalla ilma oli täynnä itämaiden unhottumatonta, raskasta, kuvaamatonta tuoksua, mutta nyt aamulla raitis, suloinen tuuli puhaltelee Atlantilta, ja ilma on kirkasta, häikäisevän kirkasta. Valkeat, neliskulmaiset talot ja moskeijoiden kupukatot kuvastuvat selvästi tummansinistä taivasta vastaan. Minä olen kaukana sataman elämästä ja liikkeestä, mieluisista kaduista viljataakkoja kantavine kameleineen ja hoilottavine ajajineen, värikkäine, riitelevine, kinastelevine, puhelevine maurilaisineen, juutalaisineen ja erämaan arabialaisineen, ja minua ympäröi äärettömän sinitaivaan lepo ja rauha. Kun eilen iltapäivällä ratsastin takaisin Mogadoriin sen erämaankielekkeen poikki, joka erottaa sen Palmupuutalosta, ja kaupunki kangasti taivaanrannalla -- lumivalkea unikaupunki, joka kirkkaan auringonlaskun luomassa ametistinvärisessä kehyksessä loisti lahden vaaleansinistä taustaa vastaan -- tapahtui jotakin. Ja eilen illalla tapahtui vielä jotakin muuta.

Kaksi vuotta sitten Veronassa olin siis tekemäisilläni lopun hyödyttömästä elämästäni. En nähnyt mitään syytä, miksi elää. Käytännölliset ilmiöt olivat kumonneet suhdettani maailmankaikkeuteen koskevan teoriani. En voinut keksiä mitään muuta teoriaa, jolla olisi ollut varmempi perustus. Mutta mitä on elämä ilman teoriaa? kysyin itseltäni. Nyt jo oli elämäni ilman tarkotusta, ilman toimintamahdollisuuksia, ilman ystäviä, ilman Judithia ja ilman Carlottaa. Minä en jaksanut kestää sitä, ellei minulla lohdutuksena ollut edes teoria. On olemassa eläviä olentoja, jotka elävät ilman rakkautta ja ilman teorioja. Mutta sellaisia ovat ainoastaan katoavaiset eläimet. Jatkoin mietiskelyäni. Otaksukaamme, että minä tarkemmin tutkien löytäisin uuden teorian! Missä määrin se voisi minua hyödyttää? Missä määrin saattaisin luottaa siihen, ettei se johtaisi minua uusiin haaveellisiin tunteisiin ja turhiin pyrkimyksiin, kunnes vihdoin saavuttaisin suurenmoisen huippukohdan -- murhaisin toissilmäisen kissan? Minut valtasi itsenihalveksiminen ja inho, kun ajattelin Polyphemus raukkaa sen viruessa siinä kuolleena uuninmatolla, ja kun ajattelin itseäni seisoessani kumartuneena sen ylitse, järjissäni jälleen, tylsänä ja katuvaisena, pidellen hiilihankoa kädessäni.

Kävelin edestakaisin marmoripalatsin isossa, kylmässä huoneessa ja harkitsin lukemattomia tapoja, millä saattaisin lopettaa elämäni. Keskellä huonetta olevalla pöydällä oli sinihappoa sisältävä pullo, jonka kauan sitten olin hankkinut Lontoossa; minä olin nimittäin sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä tulee olla keinoja päästäkseen tästä maailmasta, jos hän niin tahtoo. Monta kertaa pysähdyin pienen sinisen pullon eteen. Minun tarvitsi vain kohottaa käteni, keikauttaa pääni taapäin -- ja kaikki olisi ohitse. Vihdoin otin pois tulpan, ja heikko mantelinhaju sattui nenääni. Panin taas tulpan paikalleen ja sytytin paperossin, jonka heitin pois poltettuani sen vain puolilleen. Sitten lähestyin taas kuolonpöytää. Aloin tuntea suurta, luonnollista vastenmielisyyttä pullossa olevaa nestettä vastaan. "Tämä", minä sanoin, "on pelkkää eläimellistä pelkurimaisuutta." Otin taas pois tulpan. Nyt tulin ajatelleeksi asiaa toiselta puolelta. "On pelkurimaista koettaa päästä elämän edesvastuusta. Saatatko olla sellainen raukka, ettet edes uskalla elää enää?" "En", minä sanoin, "minä olen rohkea", ja minä asetin pullon taas pöydälle. "Mitä vielä", itsemurhapaholainen kuiskasi korvaani, "sinä pelkäät kuolemaa." Taaskin tartuin pulloon. Mutta toinen kiusaaja esitti yhtä painavan väitteen, ja vielä kerran asetin pullon tulpatta pöydälle.

Minä muistutin Buridanin aasia seisoessani siinä kahden pelkurimaisen teon välissä -- joista minun täytyi valita toinen. Minä sytytin uuden paperossin ja harkitsin kysymystä. Minä poltin kaksi paperossia ja kävelin edestakaisin suuressa, kylmässä huoneessa inhottavan mantelinhajun vähitellen täyttäessä ilman. Tämä haju lisäsi vielä sitä ruumiillista vastenmielisyyttä, jonka ensimmäinen heikko tuoksahdus oli herättänyt minussa. Minä aloin vapista kylmästä.

Takkavalkea oli sammunut, ennenkuin minä tulin sisään; eikä minun mielestäni ollut maksanut vaivaa sytyttää sitä uudestaan niitä harvoja minuutteja varten, jotka minulla vielä oli elettävinä. Minä en ollut ottanut lukuun aasin arkuutta.

"Yhtä hyvin minä saatan päästä palelemasta", minä ajattelin, "koettaessani saada selville, että on pelkurimaisempaa elää kuin kuolla. Minulla ei ole mitään kiirettä."

Otin matkapleedin, joka oli heitettynä sohvalle, kääriydyin siihen ja jatkoin kävelyäni. Olin pian taas vajonnut mietteisiini enkä huomannut, että pleedin kulma vähitellen solui alas lattialle.

"Minä teen sen!" huudahdin vihdoin ja hyökkäsin pöydän luo. Mutta pleedin ivallinen kulma oli liukunut lattialle asti. Minä astuin sen päälle, kompastuin ja tartuin vaistomaisesti pöytään pysyäkseni pystyssä. Horjuva pöytä keikahti kumoon, ja tulpaton sinihappopulloni vieri maahan ja särkyi tuhansiksi sirpaleiksi mosaikkilattiaa vastaan.

Kun nyt katselen taaksepäin, olen taipuvainen arvostelemaan itseäni lempeästi. Olisinko tyhjentänyt myrkkypullon, jos tapaturmaa ei olisi sattunut, sitä en voi sanoa. Sillä hetkellä, jolloin hyökkäsin pöydän luo, oli se aikomuksenani. Onnettomuustapauksen jälkeen, jonka katsoin riippuvan tavallisesta surkeasta huono-onnisuudestani, täytyi minun tunnustaa, että minä olin iloinen. Elämä ei suinkaan tuntunut minusta entistään miellyttävämmältä, mutta minä olin hyvilläni, että ratkaisu oli siirretty pois minun käsistäni. Enhän saattanut kulkea ympäri Veronan kauppaliikkeissä ostaakseni sinihappoa tai revolvereita tai köyttä metrittäin. Ja minun partaveitseni olivat (kun nyt Stenson ei ollut täällä pitämässä niistä huolta) suloisen tylsät, enkä minä tahtonut turvautua housunkannattimiinikaan. Minä murisin, kiroilin ja rähisin, mutta koska nyt kerran oli sallittu, että minun piti elää, alistuin ilottomaan ja teoriattomaan elämään.

Parin päivän kuluttua elämisen halu kävi minussa voimakkaammaksi. Minä sain päähänpiston. Minulla oli alustava elämäntarkoitus. Tahdoin mennä ulos maailmaan teoriaa etsimään. Löydettyäni sen tahdoin sovelluttaa sen niihin pariinkymmeneen vuoteen, jotka minulla mahdollisesti vielä oli elettävinä täällä maan päällä. Minun täytyi antautua sille vaaralle alttiiksi, että se ehkä johtaisi minut uuden Polyphemuksen kuolemaan.

Koska minusta ei juuri ollut luultavaa, että löytäisin sen teorian Italiasta, järjestin kuntoon matkalaukkuni ja kiiruhdin pois Veronasta. Neappelissa astuin höyrylaivaan ja läksin kiertomatkalle Levanttiin. Alexandrettassa menin maihin ja tiedustelin poliisipäällikön asuntoa. En mennyt tapaamaan Hamdi Efendiä. Mutta kävelin muurien ulkopuolella ja mietin raskasmielisenä ja synkkänä, missä Carlotta mahtoi istua Harryn ilmestyessä ja viheltäessä hänet luokseen kuin kesyn haukan. Se oli valkea, palatsimainen rakennus, jossa oli katettu parveke, suljetut sälekaihtimet ja paksut pylväät. Rakennuksen takana oli iso puutarha, jota ympäröi tuo kuuluisa muuri. Epäilemättä Hamdi oli rikas mies ja Carlotta oli kasvanut ylellisessä ympäristössä. Mutta siinä paikassa, missä Carlotta oli viettänyt lapsuutensa, oli läpitunkemattoman salaperäisyyden leima. Seisoin siinä pettyneenä, yhtä ymmälläni kuin usein ennen Carlottan sielua tarkastaessani. Tutkimukseni tuloksena ei ollut minkään uuden teorian, vaan vanhan, kalvavan tuskan keksiminen.

Palasin alakuloisena laivaan.