Part 15

Kissa kyyristyi kokoon, hyväili sitä, antoi sen liikahtaa pikkuisen, hyväili sitä uudelleen ja peräytyi sitten hyökkäysasentoon. Äkkiä lepakko kohosi suoraan ilmaan.

Minä tuijotin nousevaan hissiin yhtä hämmästyneen ja voimattoman harmistuneen näköisenä kuin tuo kissa. Tämä oli käsittämättömän hullunkurista. Se valoi pisaran pirullista ilveilyä surunäytelmääni. Pilkan ja naurun esineenä pakenin hotellin eteisestä. Yltympärilläni kuului naurunhohotusta.

Olen kotona, istun kirjoituspöytäni ääressä tai käyskentelen levottomasti ympäri huonetta; vähän väliä menen raa'asta ilmasta huolimatta ulos parvekkeelle ja tähystelen pimeää ja hiljaista katua pitkin. Sadattelen itseäni siksi, että olin kylliksi hullu mennäkseni hotelli Metropoleen. Olinhan siellä sen kirotun turkkilaisen vallassa. Hän teki pilkkaa minusta oikein sydämensä pohjasta. Ja Carlotta on hänen vallassaan. Kalpenen kauhusta, kun ajattelen Carlottan kauhua. Hän on tässä suuressa kaupungissa, suljettuna johonkin huoneeseen. Hyvä Jumala! Missä hän on?

Poliisin täytyy löytää hänet. Lontoo ei ole keskiajan Italia, missä naisia saatettiin vangita ja viedä luoksepääsemättömiin linnoituksiin laista ja määräyksistä huolimatta. Vakuutan yhä uudelleen itselleni, että hänen täytyy tulla takaisin, että englantilaisten laitosten ponteva toiminta ehdottomasti on tuova hänet jälleen minun syliini, että tuskani pian on päättyvä, ettei avioliittolupa, jonka sain tänä aamuna ja joka nyt on pöydällä edessäni, ole sellainen kohtalon iva, kuin miltä se näyttää, ja että me viikon kuluttua varmaankin hymyillen muistelemme tätä lyhyttä painajaista ja riemuitsevin sydämin katselemme tulevaisuutta kohti.

Mutta tänä iltana tunnen olevani hyvin yksin. "Yksinäisyys", Epiktetus sanoo, "on määrätty tila, johon avuton ihminen saattaa joutua." Ja minä olen avuton. Minulla ei ole muuta apua kuin kirjalliset tietoni; ja kaikki tiedot, jotka sisältyvät noihin lattiasta kattoon ulottuvien hyllyjen kirjoihin, eivät voi antaa minulle hituisenkaan vertaa käytännöllistä apua. Kumpa vain Pasquale, toiminnan, nopean älyn mies, olisi täällä! Koko toivoni perustuu nyt sen mielikuvitusta puuttuvan laitoksen koetettuihin menettelytapoihin, joka on pantu liikkeelle Carlottan keksimiseksi otsassa olevan arven ja korvan takana olevan luoman johdolla. Ja odottaessani tunnen itseni hyvin yksinäiseksi ja hyljätyksi.

Ainoa ystäväni, ainoa, jonka puoleen olisin voinut kääntyä rouva Mc Murray, on yhä vielä Budessa. Hän taitaa saada pienokaisen lähimmässä tulevaisuudessa ja viipyy Cornwallissa, kunnes lapsi on syntynyt. Vaikkei hänen miehensä olisikaan niin korviaan myöten syventynyt sanomalehdentoimittajan tehtäviinsä, en kuitenkaan mielelläni kääntyisi hänen puoleensa. Se ihminen on kuin Niagara. Judith -- hänen luokseen en enää voi mennä. Ja vaikka Antoinette on itkenyt minkä on jaksanut koko päivän, ihmisparka, ja vaikka Stensonin käytös on ilmaissut kunnioittavaa myötätuntoisuutta, en juuri kernaasti saata etsiä lohdutusta omilta palvelijoiltani. Olen sulkenut toissilmäisen kissan syliini ja kätkenyt kasvoni sen karvoihin -- kuten Carlotta kätki omansa. "Näin minä tahtoisin, että minua suudeltaisiin!" Voi rakkaani, rakkaani, jos olisit täällä, suutelisin sinua sillä lailla!

Olen käynyt hänen huoneessaan ja kuljeksinut siellä edestakaisin. Antoinette on järjestänyt sen tavalliseen yökuntoon. Peitteen reuna lakanoineen oli sievästi käännetty syrjään, ja hänen yöpaitansa -- jotakin hämähäkinverkon tapaista, jossa on värilliset silkkinauhat -- on levitetty vuoteen poikki. Lattialla on tutut punaiset kengät julkeine korkoineen; hänen aamunuttunsa on heitettynä tuolin selkänojalle; lämmin vesikin on tuossa kannussaan -- tunnen, että kannu vielä on lämmin. Ja minä tiedän, että Antoinette, tuo hullu nainen, nyt istuu huoneessaan odotellen lemmikkiään. Suutelin tyynyä, missä hänen päänsä viime yönä lepäsi, ja menin alas itku kurkussa.

Taaskin istun työpöytäni ääressä, ja jotten menettäisi järkeäni, kirjotan päiväkirjaani, mitä on tapahtunut. [Muistettakoon, että kirjotan nämä rivit myöhemmin Veronassa täydentäen lyhyitä päiväkirja-muistiinpanojani. M.O.] Paperille pantuna se näyttää melkein uskomattomalta.

Äkillinen, hermoja tärisyttävä, kimeä kilinä. Ovikelloa soitetaan. Syöksyin portaita alas. Carlottaa koskevia tietoja. Carlotta itse, joka palaa minun luokseni. Sydämeni uhkui iloa. Minä tiesin, että avattuani oven Carlotta oli heittäytyvä syliini nauraen, itkien, nyyhkyttäen.

Aukaisin oven. Siellä seisoi vain siviilipukuinen poliisimies.

"Sir Marcus Ordeyne?"

"Niin on."

"Olemme päässeet kyseessä olevan nuoren neidin jäljille. Hän läksi Lontoosta Victorian asemalta kello kaksi ja kaksikymmentä kontinentaali-pikajunassa herra Sebastian Pasqualen seurassa."

XVIII LUKU.

Marrask. 1 p.

Viisi päivää sitten isku kohtasi minut, ja nyt vasta alan tointua; nyt vasta alan herätä tuntemaan kammottavaa tuskaa.

Olen kulkenut ympäri unissakävijän tavoin. Ihmiset, joilla on epäselvät kasvot ja kaukaa kuuluvat äänet, ovat tervehtineet minua klubissani. Lukemattomat painetut rivit ovat ajatuksetta ja sisällöttä sivuuttaneet silmäni. Olen pakottanut itseni konemaisesti kopioimaan suuria muistiinpanomääriä historiaani varten; paavit, ruhtinaat, maalarit -- joukko irrallisia nimiä, joista versoo aatteita yhtä vähän kuin Lontoon osotekirjan palstoilta. Olen typerästi tuijottanut tuleen ja sadetta tihkuviin puunoksiin, jotka näkyvät ikkunastani. Tympäisevän epätoivoisena olen kierrellyt katuja. Vihdoin olen hakenut lohdutusta Zoologisesta puutarhasta.

Siellä on ystävällinen ruskea karhu, joka pyytää leipää aivan kuin ihminen, ja sen minä ruokaa antamalla olen saanut ystäväkseni. Seison ajatuksiini vaipuneena häkin edustalla ja huomaan kummallista, tutunomaista myötätuntoa eläimessä. Se panee päänsä kallelleen, katselee minua liikuttavine, ruskeine silmineen, rupeaa istumaan takajaloilleen ja pistää anoen käpälänsä rautaristikon läpi. Juuri sillä lailla Carlotta pyysi ja anoi. Olen huvitellut ajattelemalla gnostilaisuutta ja sielunvaellusta. Tavallisena inhimillisenä olentona, jolla on kuolematon sielu, Carlottaa ei ollut olemassa; se minkä minä olin tuntenut ja jota olin rakastanut, oli vain naisen hahmoon puettu alkeellinen henki, joka oli tuomittu iäti hakemaan itselleen uusia asumuksia. Kuolevaisille aisteille käsittämättömien lakien vaikutuksesta tuo tuhoisa henki on pukeutunut tämän pienen ruskean karhun hahmoon, joka katselee minua niin oudosti, niin hyväilevästä, Carlottan silmin ja Carlottan elein. Minä pyysin häntä eilen palaamaan luokseni. Minä sanoin, että talo oli autio, että huoneet huoaten kaipasivat häntä. Minä pyysin niin liikuttavasti, ja edessäni oleviin silmiin tuli niin herkän kaihomielinen ilme, että minä uskoin vaikuttaneeni hänen sydämeensä. Mutta kesken kaiken tuli sitten toinen katselija, ja silloin eläin puhkesi valitushuutoon ja pisti esiin käpälänsä häntä kohti saadakseen leipää -- siitä minä todentotta ymmärsin, että minulla oli Carlotta edessäni.

Vaieten olen ottanut vastaan minua kohdanneen iskun. En vielä ole puhunut siitä kellekään. Kun paras ystävä pettää miehen ja hänet hylkää nainen, jota hän rakastaa, ovat aika ja yksinäisyys parhaat lohduttajat. Kenenpä puoleen muuten kääntyisinkään saadakseni lohdutusta? Olen elänyt liiaksi kaukana omasta sukukunnastani; eikä minun sukukuntani välitä minusta.

En riviäkään ole saanut Carlottalta. Hän on hävinnyt elämästäni yhtä helposti ja omaatuntoaan sillä vaivaamatta, kuin hän hävisi Hamdi Efendin elämästä, kuin hän hävisi sen onnettoman nuorukaisen elämästä, joka oli viekotellut hänet lähtemään Alexandrettasta.

Tahtoisinpa tietää, tokko hän, jos kuulisi minut kuolleeksi, sanoisi: "Minä olen niin iloinen."

Olivatko he keskenään suunnitelleet paon valmiiksi vai oliko Pasquale odotellut häntä hänen ollessaan matkalla Avenue Roadille ja pitemmittä puheitta pyytänyt häntä lähtemään hänen mukaansa, sitä minä en tiedä. Se ei merkitsekään mitään. Hän on poissa. Tämä kamala tosiasia yksin jotakin merkitsee. Eivät mitkään selittelyt, eivät mitkään anteeksipyynnöt voi vähentää tuskiani. Jos hän olisi toisenlainen, minä ehkä saattaisin vihata häntä. Mutta sitä minä en saata. Kuinka voisi vihata esinettä, jolla ei ole sielua eikä sydäntä? Mutta rakastaa sitä voi -- Herra tietäköön, miten sokeasti. Minä olen sen vuoksi lukinnut Carlottan huoneen ja ottanut avaimen omaan huostaani. Siihen ei saa kajota. Sen pitää jäädä aivan sellaiseksi, kuin se oli hänen jättäessään sen -- ja minä olen sureva häntä, kuin olisi hän kuollut.

Mitä Pasqualeen tulee, niin minä, jos olisin saman mallin miehiä kuin hän, ajaisin häntä takaa kautta koko Europan, kunnes saisin hänet kiinni ja toinen meistä surmaisi toisen. Yhdessä kohden hän on Carlottan kaltainen. Hän on kerrassaan moraalista vaistoa vailla. Mitenkä muuten on tämä arvoitus ratkaistavissa? Mitenkä muuten hänen köyhää pesijätärtä kohtaan osoittamansa omituinen ritarillisuus on saatava sopusointuun sen halpamaisen petoksen kanssa, jonka esineeksi minä olen joutunut -- petoksen, jota hän nähtävästi silloin jo suunnitteli? Minä tiesin, että hän oli pettänyt useita, ja kun kysymys oli naisista, ei koskaan kunniantunto tai ystävyyssiteet olleet saaneet häntä epäröimään; mutta minä luulin -- oliko siihen muuta syytä kuin oma ääretön itserakkauteni, sitä en tiedä -- minä luulin, että hän aina osottaisi minua kohtaan erikoista hienotunteisuutta. Luulin, että oli tämän suden yksilöllisiä omituisuuksia pitää minun lammashuonettani pyhänä. Häpesin joka kerta, kun tunsin taipumusta epäillä hänen ylevämielisyyttään, ja arkailematta heitin karitsani hänen kitaansa. Ja hänen perinpohjin saattaessaan häneen panemani luottamuksen häpeään minä, hullu raukka, epätoivoissani hain häneltä apua vapauttaakseni lemmikkini suden kynsistä.

Olen tuntenut, että olisin Hamdi Efendille anteeksipyynnön velkaa; onhan näet aivan asianmukaista, että minä kesken naurettavaa murhenäytelmäänikin joskus noudatan säädyllisyyden vaatimuksia. Mutta toiselta puolen -- eikö hänelle suonut täyttä korvausta hänen kärsimästään moraalisesta loukkauksesta se sekottamaton ilo, jota hän varmaankin tunsi kiduttaessaan minua ilveilevällä pilkallaan? Huolimatta kovasta kärsimyksestäni minua vaivaa loukkaantunut turhamaisuuteni, kun ajattelen tavatonta ja nöyryyttävää kompastusta, johon tein itseni syypääksi Hotelli Metropolessa.

Marrask. 2 p.

Olen saanut ilmotuksen vanhan Simon Mc Quhattyn kuolemasta. Niinä harvoina silmänräpäyksinä, jolloin olen täydessä tajussani, olin ruvennut ajattelemaan, että minun pitäisi matkustaa tämän hyväntahtoisen miehen luo. Nyt on kuolonenkeli korjannut hänet. Nyt on hän jälleen mullaksi muuttunut...

Marrask. 3 p.

Antoinette ilmestyi eteeni aamulla mukanaan suuri pahvikotelo, joka oli osotettu Carlottalle. Tuoja odotteli alhaalla ovella.

"Tahdoin kysyä herralta, lähettäisinkö takaisin sen", Antoinette sanoi. Hän oli puhkeamaisillaan itkuun.

"Ei", minä sanoin, "pankaa se tuohon!"

Turkkurin osotelipusta ymmärsin, että kotelo sisälsi kaksi viikkoa sitten Carlottalle ostamani turkikset -- häntä niin paleli, lapsi parkaa, kylmässä ilmanalassamme.

"Mutta, herra", alotti Antoinette, "enkeli parka --"

"Voi tarvita tämän taivaassa", minä sanoin.

Hyväntahtoinen Antoinette tuijotti minuun.

"Teemme niinkuin vanhat egyptiläiset tekivät", minä selitin. "He panivat ruokaa ja juomaa ja vaatteita ja kallisarvoisia lahjoja vainajien hautakammioihin, että näiden haamut saisivat nauttia niistä iät kaiket. Me saamme pitää tätä hautana -- ei näet Lontooseen voi rakentaa pyramiidia, vaikka se, Jumala paratkoon, on kylläkin iso erämaa -- ja pieni huone toisessa kerroksessa on varsinainen hautapyhäkkö, jossa ruumis lepää balsamoituna hyvänhajuisilla ryydeillä ja käärittynä hienoimpaan liinavaatteeseen."

"Mutta eihän neiti ole kuollut?" kysyi Antoinette vavahtaen. "Kuinka herra voi puhua tuollaista? Minua herra oikein pelottaa."

"Niin minuakin, Antoinette", minä sanoin vakavasti.

Kun hän oli poistunut, minä vein turkiskotelon Carlottan huoneeseen ja asetin sen avaamattomana hänen vuoteelleen sekä lukitsin sitten taas oven jälkeeni.

Marrask. 9 p.

Olen tehnyt suurenmoisen päätöksen. Koko tämän viikon aikana olen tarkastellut asiaa eri puolilta, ja kun viime yönä makasin unettomana vuoteessani, keksin ratkaisun -- välttämättömän, peruuttamattoman ratkaisun. En kuitenkaan uskalla luottaa siihen, että tämä yöllä tekemäni päätös on hyvä -- silloinhan aivot unettomuuden vaikutuksesta ovat kuumeisessa tilassa -- ja siksi tahdon kylmästi punnita asiaa yhden päivän ajan.

Olen murtanut naisen sydämen. Olen hylännyt naisen intohimoisen rakkauden. Tämä nainen oli läheinen ystäväni ja minä olen pitänyt hänestä; hän on ylevämielinen nainen; älykäs nainen; hienotunteinen maailmannainen. Taivas tietäköön, mitä rakkauden arvoista nainen saattaa nähdä minussa. Katselen peilistä luisevia, haukantapaisia kasvojani ja tunnen ääretöntä ihmettelyä; mutta totta on kuitenkin, että minulle, arvottomalle ja vähän rakastettavalle miehelle, on suotu tämä verraton lahja -- naisen rakkaus. Mutta sen sijaan, että olisin langennut polvilleni ja kiittänyt korkeita jumalia tästä kallisarvoisesta lahjasta hylkäsin sen ja himoitsin hurjasti paljon vähäarvoisempaa onnea, jonka Carlottan lapsenhuulet ja pronssinkeltainen tukka olisivat tuottaneet. Olen murtanut Judithin sydämen. Tahdon sovittaa rikokseni.

Sovittaa rikokseni! Minut valtaa häpeä, kun ajattelen, mitä näihin sanoihin sisältyy. Ikäänkuin minä muka tekisin sen, minkä aion tehdä, hyvittääkseni ja sovittaakseni! Sovittaakseni, totta tosiaankin! Aion mennä hänen luokseen ja tunnustaa syntini. Aion sanoa hänelle, että yksinäisyyden kauhea taakka painaa sieluani. Aion polvistua hänen eteensä ja rukoilla häntä äärettömässä, naisellisessa hyvyydessään antamaan minulle rakkautensa jälleen, rupeamaan auttajakseni ja seurakumppanikseni, josta hellien tahdon pitää huolta hänen elämänsä loppuun saakka niin uskollisesti kuin voin. Hän on säälivä minua hiukan, sillä minä olen kärsinyt, ja minä olen tunteva syvintä, vilpitöntä myötätuntoa häntä kohtaan, ja yhdyselämämme perustana on siten oleva täysi ymmärtämys ja siis kaiken anteeksiantaminen. Ja se on oleva todellista yhdyselämää. Ennen minä usein ylimielisesti hymyilin hänen yksinäisyydenpelolleen. Taivas antakoon minulle anteeksi! Silloin en tuntenut yksinäisyyden kauhuja. Se tuntui minusta lohdutukselta ensimäisinä kamalina päivinä, mutta nyt se lannistaa mieltäni kuin salaperäinen ja kauhistuttava voima. Minä halaan ihmisolentoa kotiini. Minä tarvitsen naista sydämeeni.

Sitten elämme yhdessä kuin aviopuolisot ainakin, uhmaten maailmaa. Moittikoot siveydensaarnaajat meitä! Me emme välitä siitä. Judithin yhteiskunnallinen asema ei siitä paljoakaan muutu, ja olenhan minäkin puolestani jo riitaantunut yhteiskunnan kanssa. Pitäähän Jessica täti minua julkisen omantunnon loukkaajana, ja sulkeehan Rosalie serkku minut haaleisiin rukouksiinsa tuntien kauhun väristyksiä. Jos nyt todella annan heille syytä moitteisiin, eivät he siitä viisastu, eivätkä parane eivätkä joudu enemmän pahoilleen. Ja jos paroonius tällä sopimattomalla tavalla katoaa, niin tiedän kuitenkin, että loppu on alkua parempi -- isoisäni isä sai nimittäin arvonimensä palkinnoksi niistä palveluksista, jotka hän Brightonissa oli tehnyt Hänen Kunink. Korkeudelleen Prinssi-hallitsijalle. Tämä on ainoa tapa, millä saatan hankkia Judithille hyvitystä, ainoa tapa, joka saattaa tuottaa minulle lohdutusta. Matkustamme Italiaan, Judithin rakas Italia houkuttelee minua. Luultavasti asetumme asumaan Firenzeen. Minä lähden pois tästä hulluinhuoneesta, Judithin puhdas, suloinen rakkaus on karkottava tämän myrkyllisen intohimon sydämestäni, ja vihdoin siinä kuitenkin on vallitseva rauha.

Olen ottanut pois Carlottan kuvan kehyksistään ja heittänyt sen tuleen ja siten polttanut hänet hänen noituutensa tähden. Katselin, miten liekit leimuilivat ja kiemurtelivat. Ennenkuin ne ehtivät hänen kasvoihinsa, loi hän minuun viimeisen katseen, jonka lumousvoimaa vielä lisäsi kirkas tulenvalo -- minut valtasi himo ja kaipuu, joka tärisytti minua olemukseni sisintä myöten.

Mutta nyt se on ohitse. Nyt minä olen suoriutunut Carlottasta. Minä vannon, ettei hän tästä hetkestä lähtien merkitse mitään minun elämässäni; minä aion syödä ja nukkua ja nauraa, aivan kuin ei häntä koskaan olisi ollut olemassakaan. Polyphemus, joka on kiivennyt sohvaan Carlottan vanhalle paikalle, kääntää ivallisen silmänsä minuun päin. Se on inhottava, luonnoton, pilkallinen otus, joka muutamia vuosisatoja sitten olisi poltettu emäntänsä mukana.

Tunnen itseni terveemmäksi ja onnellisemmaksi tehtyäni järkähtämättömän päätökseni.

Huomenna menen Judithin luo.

XIX LUKU.

Marrask. 10 p.

Minun oli soitettava kahdesti, ennenkuin Judithin palvelijatar tuli avaamaan.

"Rouva Mainwaring ei tällä hetkellä ole tavattavissa, sir Marcus."

"Kysykää häneltä, saanko istuutua odottamaan -- minulla on tärkeää asiaa hänelle."

Hän jätti minut seisomaan eteiseen -- semmoista ei vielä koskaan ollut tapahtunut Judithin kodissa -- ja tuli pian taas tuomaan minulle vastauksen.

Tahdoinko olla hyvä ja odottaa ruokasalissa? Minä astuin huoneeseen. Ruokapöytä oli kerrassaan täyteen ahdettu -- paperiarkkeja, silkkejä ja vuorinpalasia. Kirjoituskone oli toisessa päässä, toisessa ompelukone. Kirjoituspöydällä ikkunan ääressä, keskellä kirje- ja muistiinpanovihkoläjää, oli suuri malja täynnä ihania valkeita ja keltaisia päivänkukkia. Dante-nide oli avattuna suullaan pöydällä. Iloitsin nähdessäni tämän aito judithimaisen, hyvin tutun epäjärjestyksen. Hän kantoi surunsa miehuullisesti, minä ajattelin itsekseni. Hän ei laiminlyönyt jokapäiväisiä tehtäviään. Hän oli sittenkin saanut terveen mielensä säilymään. Minua hävetti oma maltin puutteeni.

Olin juuri kääntämäisilläni katseeni pois kirjotuspöydällä vallitsevasta epäjärjestyksestä, kun silmiini sattui ranskalaisella postimerkillä varustettu kirjekuori, jonka kirjotus päivänselvästi oli Pasqualen käsialaa. Koska siinä näytti olevan kirje sisällä, en tahtonut käydä lähemmin tutkimaan sitä. Jo nähdessäni sen, tiesin kohta, että se oli tullut Pasqualelta. Miksi hän oli kirjeenvaihdossa Judithin kanssa? Käännyin poispäin suuresti hämilläni. Sisältyikö tuohon puolustelu, tunnustus, vetoaminen Judithiin, että hän minun ystävänäni koettaisi taivuttaa minut antamaan anteeksi? Onko mikään harmillisempaa kuin se, että ystävän kirjeiden joukosta sattumalta tapaa syvän salaisuuden, mikä koskee löytäjän omaa persoonaa? Sitä voi yhtä vähän tarkastella lähemmin, kuin on mahdollista varastaa tämän ystävänsä hopealusikat. Tuntui jo hienotunteisuuden puutteelta, että on huomannut sen, anteeksiantamattomalta rohkeudelta edes yrittää arvaillakaan. Vaikka kammonkin kaikenlaista uteliaisuutta, kiusasi minua kuitenkin tuo Pasqualen venytelty, rohkea, elegantti käsiala.

Judith tuli huoneeseen, hän oli jokseenkin samanlaisen näköinen kuin minun viimeksi käydessäni hänen luonansa -- levoton ja kulunut, omituinen ilme katseessaan.

"Pahoitelen, että olet saanut odottaa", hän sanoi ja ojensi minulle elottoman kätensä.

"Minä olisin mielelläni odottanut koko päivän tavatakseni sinut, Judith", minä sanoin ja nostin sen huulilleni.

"Todellako?"

Hän nauroi omituista naurua.

"Tyhjät sanat olisivat loukkaus nykyoloissa", minä vastasin. "Olen kokenut paljon viimeksi sinut tavattuani."

"Niin minäkin", sanoi Judith, "enemmän kuin osaat aavistaakaan. No", hän jatkoi, kun minä myöntävästi nyökäytin päätäni, "mitä tärkeää sinulla on sanottavaa minulle?"

"Paljon", minä vastasin. "Ensiksi sinä nähtävästi tiedät, mitä on tapahtunut; en nimittäin voi auttaa, että tuossa silmieni edessä on Pasqualelta saamasi kirje."

Hän heitti nopean silmäyksen kirjoituspöydälle ja sitten minuun.

"Niin", hän sanoi, "hän on Pariisissa."

Hänen välinpitämättömyytensä hämmästytti minua.

"Eikö hän ole kertonut sinulle mitään?"

"Ehkä Sir Marcus Ordeyne mielellään tahtoisi lukea hänen kirjeensä?" hän sanoi pilkallisesti.

"Sinä tiedät varsin hyvin, että minä en lukisi sitä", minä sanoin.

Judith nauroi taas ja pyöritteli nenäliinaansa pieneksi palloksi hermostuneissa sormissaan.

"Anteeksi", hän sanoi. "Minua huvittaa joskus jälleen huomata sinussa maailmanmiehen ryhtiä. Se muistuttaa minulle onnellisempia aikoja. Mutta mitä Pasqualeen tulee, ei hän kirjota muuta kuin että hän ei voi toimittaa erästä hänelle antamaani asiaa. Hän kertoi minulle, kun hän viimeisenä iltana saattoi minut kotiin, matkustavansa Pariisiin, ja silloin minä pyysin, että hän hankkisi minulle eräänlaista ihomaalia, Carmine Badouin'iä, jos tahdot tietää. Minun täytyy nykyisin maalata kasvoni, ennenkuin saatan näyttäytyä kadulla. Sitä minä en ollenkaan salaile."

"Siis sinä et tiedä mitään Carlottasta?" minä huudahdin.

"Carlottasta?"

"Hän karkasi sen kavalan, kirotun, pirullisen roiston kanssa päivää sen jälkeen, kun minä olin ollut sinun luonasi."

Judith katsoi minuun sekunnin ajan, sitten hän sulki silmänsä ja käänsi pois päänsä nojaten kättään pöytää vasten.

Tunsin raivoni kurjaa viettelijää kohtaan kiihtyvän. Kuinka hän sellainen petos omallatunnollaan uskaltaa kirjoittaa Judithille joutavia Carmine Badouin'iä koskevia kirjeitä? Olen näkevinäni hänen kirjeensä sokerinmakeat lauseet. Ja olen näkevinäni, miten Carlotta seisoo hänen takanaan lukien hänen olkansa ylitse, taputtaen käsiään ja kuhertaen: "Voi, miten lystinmoista!"

Kun olin kertonut Judithille koko jutun pääpiirteissään -- minä kävelin edestakaisin, ja hän seisoi liikkumattomana pöydän ääressä -- hän ojensi minulle kätensä ja sanoi hiljaa ja yhä vielä poiskäännetyin katsein, että hän oli pahoillaan, hyvin pahoillaan. Hänen äänensä sävy oli niin tosi ja teeskentelemätön, että minun täytyi ihailla hänen ylevää luonnettaan. Puristin lujasti hänen kättään.

"Jumala siunatkoon sinua, Judith", minä huudahdin vilkkaasti. "Jumala siunatkoon sinua suloisen myötätuntosi tähden! Mutta surkuttele minua vain, niinkuin surkuttelisit ankaran kuumetaudin kärsinyttä miestä! Älä surkuttele nykyistä tilaani! Minä olen tullut tuottamaan sinulle iloa, Judith, jos voin -- ehkä onnea!"

Hän riuhtasi itsensä irti ja hillitsi myrskyisän purkaukseni huudahtamalla säikähtyneenä: "Marcus!" Hän otti askeleen taaksepäin ja tuijotti minuun, ikäänkuin olisin ollut mielipuoli.

"Marcus! Mitä sinä tarkotat?" hän puhkesi sanomaan. Hänen äänessään oli luonnottoman terävä sointu.

"Minä tarkotan", minä sanoin, "minä tarkotan -- minä tarkotan, että rakkauteni on kuollut. Aika on nyhtänyt sen pois juuriaan myöten. Minä olen haudannut sen syvälle vihkimättömään maahan -- kuin vampyyrin, lävistetyin sydämin. Ja minä olen tullut takaisin sinun luoksesi, Judith, kerjätäkseni nöyrästi anteeksiantoasi ja rakkauttasi -- sanoakseni sinulle, että olen muuttunut, tarjotakseni sinulle kaiken, mitä omistan maailmassa, jos vain tahdot ottaa sen vastaan -- antaakseni sinulle elämäni, jokapäiväisen, jokahetkisen hellyyteni. Hyvä Jumala!" minä huudahdin, "etkö sinä usko minua?"

Hän tuijotti yhä vielä säikähtyneen näköisenä minuun ja nojautui raskaasti pöytää vasten. Hänen huulensa vavahtelivat, ennenkuin hän sai sanotuksi.

"Uskon. Sinä et koskaan ole valehdellut minulle."

"Mutta kautta rakkauden ja taivaan", minä huudahdin, "miksi sinä katsot minuun noin?"

Nähtävästi hän ponnisteli tukahduttaakseen jotakin; pilkkanauruako, harmia vaiko kiihkeää mielenpurkausta -- sitä en voinut sanoa.

"Sinä kysyt miksi?" hän vapisten kysyi. "Siksi, että sinä olet minun mielestäni kuin leimahtavan koston enkeli."