Part 14

"No, sanokaamme, että se sinulle oli pintapuolinen, miellyttävä tunne; minulla siinä oli vakavin tosi kysymyksessä. Hullu minä olenkin ollut. Sinä et koskaan sanonut, että rakastit minua, mutta minä luulin, että teit sen. Sinä et ollut niinkuin muut miehet; sinä et ymmärtänyt maailmaa etkä naisia etkä intohimoja -- sinä olit hillitty, älyperäinen -- sinä katselit asioita omalla rehellisellä tavallasi. Minä käsitin, että kaikki pakko, kaikki siteet kiusasivat sinua. Vaikka minä kaihoten halasin sinua omakseni, soin sinulle sentähden täyden vapauden. En vaatinut mitään. Alistuin siihen, että filosofisesti erittelit suhdettamme -- sinun tapoihisihan kuuluu moralisoiden tutkistella kaikkea, aivan kuin olisit maailmankaikkeuden ulkopuolella oleva, irrallinen intelligenssi -- enkä minä siitä sen enempää välittänyt. Minä nauroin sinulle -- oi, en epäystävällisesti, vaan hellästi, onnellisesti, voitonriemuisesti. Niin, niin -- minä olin hullu -- mikä rakastavainen nainen ei sitä olisi? Luulin, että annoin sinulle kaiken, mitä tarvitsit ja vaadit. Olin tyytyväinen, huoleton. Jokaiselle pienelle hellyydenosotuksellesi annoin enemmän arvoa, kuin se ansaitsi. Kun sinä kosketit korvaani, merkitsi se minulle enemmän, kuin jos toinen mies olisi suudellut minua. Yhdestä sinun antamastasi suudelmasta olen elänyt kokonaisen viikon. Sinä et pannut suudelmaan suurempaa arvoa kuin paperossiin. Minä toivon", hän kuiskaten lisäsi, "minä toivon, että olisin kuollut!"

Hän oli puhunut hiljaisella, yksitoikkoisella äänellä ja tuijottanut tuleen minun yhä ollessani polvillani hänen vieressään. Mutisin jonkun kuluneen anteeksipyynnön tuskaisesti tuntien, että kun on särkenyt naissydämen, eivät mitkään sanat auta.

"Sinä et koskaan tiennyt, että rakastin sinua?" hän jatkoi samaan katkeraan tapaan. "Minkälaiseksi naiseksi sinä minua luulit? Minä olen antanut sinun maksaa vuokrani voidakseni asua tässä huoneustossa -- luuletko, että olisin sallinut sen tapahtua, ellen olisi rakastanut sinua? Se sinun olisi pitänyt huomata tuhannesta seikasta."

Tuli oli sammumaisillaan, ja hän otti hiilikauhan pannakseen liedelle lisää hiiliä. Koneellisesti otin kauhan hänen kädestään ja tein sen vanhan tapani mukaan. Ei kumpikaan meistä sanonut mitään pitkään aikaan. Hän istui yhä siinä, missä oli istunut; minä menin ikkunan luo. Oli alkanut sataa. Posetiivinsoittaja seisoi kadulla ja veivasi kauheaa renkutusta; jokainen sävel tärisytti hermojani kuin vasaranisku. Kun posetiivinsoittajan likainen italialainen vaimo näki minun seisovan ikkunassa, nauroi hän virnistellen minulle ja ojensi kätensä. Hänellä oli mustelma silmän kohdalla -- sen hänelle luultavasti oli antanut tuo posetiivia vingutteleva heittiö -- mutta kuitenkin hän virnisteli kuin onnellinen luonnonlapsi ainakin. Minun asemassani olevat miehet eivät lyö naisia mustelmille, mutta se riippuu vain erilaisista tavoista. Olenko minä silti vähemmän raaka ja julma kuin pahasisuinen posetiivinvääntäjä?

Korviini tunki äkkiä nyyhkytys, joka sai minut kääntymään huoneeseen päin; Judith itki katkerasti kasvot käsiinsä kätkettyinä. "Judith!" Kumarruin hänen puoleensa ja kosketin hänen olkapäätään.

Hän kietoi käsivartensa minun kaulaani.

"Minä en voi luopua sinusta, en voi, en voi", hän puhkesi sanomaan.

Ensimäisen kerran elämässäni kuulin ja näin naisen päästävän intohimonsa valloilleen hillittömästi, mielettömästi; siinä oli jotakin kamalaa, se pani ajattelemaan eläintä, joka on saanut kuolinhaavansa.

Ikäänkuin rikoksentekijä, tuskin uskaltaen kohdata hänen katsettaan, sanoin hänelle hyvästi.

"Anna minulle pieni lupaus, Marcus, tee minulle pieni palvelus", hän sanoi vavahtelevin huulin ja antoi jääkylmän kätensä viivähtää minun kädessäni! "Älä ole hänen kanssaan tänään! Minä en voisi kestää sitä ajatusta, että te olette yhdessä ja nautitte lemmenonneanne sen jälkeen, mitä minä olen sanonut sinulle tänään. Se olisi minulle kidutusta. Anna ajatuksesi minulle tänään! Sure hiukan kuollutta! Muuta minä en pyydä sinulta."

"Sen olisin tehnyt pyytämättäsikin", minä vastasin, suutelin häntä kädelle ja menin.

Olin vain kulkenut kappaleen matkaa, kun Pasquale tuli minua vastaan.

"Sinä tulet rouva Mainwaringilta? Minä olen juuri menossa sinne viedäkseni hänelle hänen kiikarinsa, joka unohtui minun taskuuni eilen. Missä numerossa hän asuu? Minä olen unohtanut sen. Pistäydyin sinun luonasi, mutta sinä olit jo mennyt."

"Seitsemäntoista", vastasin minä koneellisesti.

"Sinä et ole terveen näköinen, rakas ystävä", hän sanoi. "Toivon, ettei se ole eilispäivän vaikutusta. Kallisarvoisen Hamdin uhkaukset olivat pelkkää petkutusta."

"Niin kai ne olivat", minä myönsin.

"Ja petkutusta sekin oli, mitä sinä sanoit. En koskaan olisi uskonut, että sinulla olisi niin vilkas mielikuvitus. Joka tapauksessa Hamdi nolostui."

"Niin", minä sanoin. "Hamdi aivan nolostui."

"Sen hän kyllä ansaitsi", sanoi Pasquale. "Hän on kunnottomin vanha varas, joka vielä on hirttämättä."

"Aivan oikein", minä sanoin, "kunnottomin vanha varas, joka vielä on hirttämättä."

Pasquale pudisti minua käsivarresta.

"Oletko sinä ihminen vaiko fonografi? Mikä ihmeessä sinua vaivaa?"

Minä luulen, että kadehdin häntä hänen kauniiden kasvojensa ja hänen komean, huolettoman ryhtinsä tähden hänen seisoessaan siinä vettä tippuvan sateensuojansa alla. Hän on hieno kuin nuori prinssi hyvinsopivassa sinisessä puvussaan -- hänellä ei ollut päällystakkia yllään; minun päällystakkini oli napitettu leukaa myöten -- ja moitteettomissa hansikkaissaan.

"Mikä sinua vaivaa?" hän iloisesti toisti.

"Minä en nukkunut viime yönä", minä sanoin, "aamiainen ei maittanut ja nyt on inhottava ilma."

Juuri kun olin saanut viimeisen sanan sanotuksi, hän hyökkäsi minun luotani kadun toiselle puolelle. Hämmästyneenä seisoin hetkisen katukäytävällä ja menin sitten hitaasti toiselle puolelle. Siellä hän keskusteli hyvin laihan, likaisen eukon kanssa, jolla oli vieressään suunnattoman suuri mytty -- suunnilleen kolme kertaa niin suuri kuin hänen oma kuutiosisältönsä -- jonka hän oli laskenut liukkaalle katukäytävälle. Toisen kätensä hän oli painanut läähättävää rintaansa vastaan.

"Aiotteko kantaa tämän koko matkan South Kensingtoniin asti?" kuulin Pasqualen sanovan lähestyessäni.

"Aion, hyvä herra", sanoi nainen.

"Sitä te ette saa tehdä. Minä en sitä salli. Ottakaa tämä!"

Koneellisesti hän tarttui sateensuojaan, jonka Pasquale heitti hänelle, Pasqualen kielto herätti hänessä kummastelua, joka muuttui ällistykseksi, kun hän näki Pasqualen nostavan suuren mytyn maasta ja lähtevän kulkemaan pitkin katua kantaen sitä. Säikähtyneenä hän katsoi minuun.

"Siinä on pesuvaatteita", hän sanoi.

Pasquale pysähtyi, käänsi päätään ja viittasi häntä tulemaan mukaan. Sanaakaan sanomatta eukko kulki hänen jäljessään hieno hopeakoukkuinen sateensuoja kädessään -- ja koneellisesti minäkin seurasin mukana. Kaikki kävi niin nopeaan, että minäkin olin aivan ymmälläni. Vastaamme tuli mies, joka huusi muutamia herjasanoja.

"Tahdotteko, että teidät salaman nopeudella passitetaan helvettiin?" huusi Pasquale ja laski myttynsä maahan. Ja taaskin näin hänen suunsa vääntyvän ilkeään virnistykseen.

"En", sanoi mies ja väistyi hänen tieltään.

"Hauska kuulla", huomautti Pasquale ja nosti taas mytyn kadulta. Ja sitten jatkoimme matkaamme.

Onneksi tuli ajuri meitä vastaan. Pasquale pysäytti sen, viskasi mytyn rattaisiin ja aukaisi oven tutisevalle ja hämmästyneelle naiselle, aivan kuin olisi hän ollut hänen mainitsemansa oikea herttuatar.

"Sinä sanoit, Ordeyne", hän huomautti, kun kuski ajoi tiehensä kolme shillinkiä kourassaan ja ymmällä oleva kyydittävänsä rattaissaan, "sinä sanoit, ettei aamiainen maittanut?"

Alakuloisuudestani huolimatta minun täytyi nauraa, minun täytyi pitää hänestä. Hänen käytöksessään oli jotakin haaveellista, ritarillista; tuossa kaikkien sovinnaisten tapojen halveksimisessa oli jotakin suuremmoista; jotakin kummallista, seikkailumaista, odottamatonta; hänen säälissään oli jotakin jumalallista. Se oli tämän pitkän ja murheellisen päivän ainoa valonvälähdys.

Olen täyttänyt Judithille antamani lupauksen. Söin murkinani ja päivälliseni klubissa, ja sitten koetin saada tunnit kulumaan klubin kirjastossa. Aikomukseni oli tänä aamuna ryhtyä välttämättömiin valmistuksiin avioliittomme solmimista varten. Käytyäni Judithin luona en kuitenkaan tuntenut mitään halua siihen. Lykkäsin sen huomiseksi. Olen pitänyt päivää murheen päivänä. Olen surrut säkissä ja tuhkassa. Olen parhaimman kykyni mukaan katunut suurta syntiäni. Carlotta on mennyt levolle ja nukkuu jo. Hän paneutui aikaisin vuoteeseensa, kertoi Antoinette, hänellä oli kova päänsärky. Eipä kummaa, lapsi parka.

Muutama minuutti sitten minut valtasi halu pistäytyä hänen huoneeseensa nähdäkseni omin silmin, kuinka hän jaksoi. Päänsärky on monen taudin alku. Mutta muistin lupaukseni ja luovuin aikeestani. Hänen äänensä hyväilevä sävy olisi houkutellut minut hänen luokseen, hänen käsivartensa olisivat kietoutuneet minun kaulaani, ja minä olisin unohtanut Judithin.

XVII LUKU.

Lokak. 28 p.

Nousin myöhään vuoteestani tänä aamuna. Kun tulin alas aamiaista syömään oli Carlotta jo mennyt soittotunnilleen.

Ajoin heti asianajajani luo hankkiakseni erikoisen avioliittoluvan.

Kello yksi olin taas kotona. Hallissa Stenson tuli minua vastaan.

"Anteeksi, Sir Marcus, mutta neiti ei vielä ole tullut kotiin."

Odotin levottomana tunnin ajan. Niin kauan hän ei koskaan ennen ollut viipynyt. Kello kaksi menin herra Stuerin luo Avenue Road'ille -- viiden minuutin kävely.

"Olen pahoillani, että häiritsen teitä, herra Stuer", minä sanoin, "mutta tahdotteko olla hyvä ja sanoa minulle, mihin aikaan Carlotta neiti tänä aamuna läksi teidän luotanne?"

"Carlotta neiti ei ole ollut täällä tänään", hän vastasi.

"Mutta hänellähän piti olla tunti tänään?"

"Kello kymmenen. Mutta hän ei tullut. Kello yksitoista minulla oli toinen oppilas. Ensimäisen kerran hän nyt laiminlyö tuntinsa."

Kiiruhdin kotiin toivoen, että hänen hymyilevät kasvonsa olisivat minua vastassa siellä ja haihduttaisivat tuskallisen pelon, joka hyydytti vereni kuin pohjoistuuli.

Mutta siellä ei ollut mitään Carlottaa.

Ei mitään Carlottaa koko tänä kauheana päivänä. Eikä siellä koskaan enää ole oleva mitään Carlottaa.

Ajoin poliisiasemalle.

"Mitä luulette tapahtuneen?" kysyi ylikomisaari.

Se oli liiaksikin hirvittävän selvää. Mikä toinen mies hyvänsä olisi minun sijassani sulkenut hänet lukkojen taakse ja pannut väkeä taloa vartioimaan. Ei mikään muu mies minun sijassani olisi päästänyt häntä näkyvistään, ennenkuin avioliitto oli solmittu; ennenkuin hän varmasti tiesi, että Hamdi ja hänen kätyrinsä jälleen olivat Alexandrettassa.

"Se on tapahtunut, että hänet on ryöstetty pois", puhkesin sanomaan. "Lingfield Terracen ja Avenue Road'in välillä hänet on siepattu kadulta ja heitetty umpivaunuihin, sitten hänen suunsa on tukittu suukapulalla ja hänet on viety, Herra tiesi minne. Tämän kaiken on tehnyt Aasian kunnottomin vanha varas. Hän on Aleppon poliisipäällikkö. Hänen nimensä on Hamdi Efendi, ja hän asuu Hotelli Metropolessa."

Ylikomisaari teki minulle muutamia kysymyksiä. Taivas tietäköön, miten minä vastasin niihin. Näin edessäni kohtauksen. Odottavat vaunut. Aution kadun. Sydänkäpyni, lemmikkini, joka säteilevän iloisena tuli sipsuttaen eteenpäin. Äkkinäinen hyökkäys, kamppailu, vaunujen ovi lyödään kiinni. Kaikki oli muutaman sekunnin työ. Päätäni pyörrytti.

"Te sanotte, että hän uhkasi viedä hänet pois?" kysyi ylikomisaari.

"Niin", minä sanoin, "ja eräs hyvä ystäväni lupasi tappaa rosvon, Herra suokoon, että hän täyttää lupauksensa."

"Varokaa, Sir Marcus", sanoi ylikomisaari hymyillen. "Jos tässä on murha kysymyksessä, pidetään teitä osallisena rikokseen."

Minä sanoin, että se oli minusta aivan yhdentekevää. Mitä se merkitsi? Ei mikään maailmassa merkinnyt mitään -- kunhan vain sain takaisin elämäni valon ja tarkotuksen. Ystäväni nimi? Sebastian Pasquale. Hän asui aivan täällä lähellä.

"Teette parhaiten, Sir Marcus", sanoi ylikomisaari, "jos hankitte käsiinne herra Pasqualen ja otatte hänet mukaanne Scotland Yard'iin. Ehkä kaksi päätä on parempi kuin yksi. Me sillä välin ilmotamme asian päämajaan ja ryhdymme tiedusteluihin."

Minä ajoin Pasqualen asuntoon ja sain kummastuksekseni tietää, että Pasquale viikko sitten oli jättänyt huoneensa. Hänen kirjeensä osotettiin hänen klubiinsa Piccadillyssa. Ajoin sinne. Kuinka ihmiskunta vuosituhansien aikana on saattanut tyytyä hevosiin ja rattaisiin liikeneuvoina? Voi, miten minä kärsin istuessani siinä tuon muhkean etanan vedettävänä! Syöksyin ylös klubiin. Herra Pasquale ei ollut ollut siellä koko päivänä. Ei, hän ei asunut siellä. Klubin säännöt kielsivät ilmottamasta jäsentensä yksityisosotteita.

"Mutta nyt on kysymyksessä elämä ja kuolema", minä huudahdin.

"Suoraan sanoen, hyvä herra", sanoi ovenvartija, "herra Pasqualella ei ole muuta vakituista osotetta kuin hänen pankkiirinsa osote, ja missä hän tätä nykyä oleskelee, sitä emme tosiaankaan tiedä."

Kirjotin pari hätäistä riviä:

"Hamdi on vienyt pois Carlottan. Minä olen puolihullu. Jos pidät minusta, niin auta minua! Taivaan tähden, mies, mikset ole täällä?"

Annoin ovenvartijalle kirjelipun ja matelin takaisin Scotland Yard'iin. Kuski raivostui, kun lakkaamatta herjasin hänen laiskaa koniaan; hevonen oli muka kolmelta neljännekseltään täysrotuinen ja Lontoon parhaita ravaajia.

"Se sivuuttaa kaikki", hän väitti.

"Se johtuu siitä, että kaikki pysyy paikallaan tai kulkee taaksepäin tai on ylösalasin", minä sanoin.

Epäilemättä hän luuli, että minä olin hullu. Hullu kuin australialainen koira. Kun ajattelin, mitä näihin sanoihin sisältyi, kun muistelin kesää ja aurinkoa, niin sydäntäni kouristi. Mutisin itsekseni: "Pelasta sieluni helvetistä ja lemmikkini koiran kynsistä!" Minkä koiran? Ei australialaisen.

Luulen tosiaankin, etten ollut normaali.

Vihdoinkin Great Scotland Yard! Kuljin pitkien käytävien läpi ja saavuin epämääräiseen huoneeseen, missä kohtelias virkamies, joka istui pulpetin ääressä, tutki minua puolentunnin ajan. Minun piti antaa kuvaus Carlottasta; ei kuvakielellä, joka yksin saattoi antaa käsityksen hänen suloisesta olemuksestaan, vaan poliisikertomukseen soveltuvin, asiallisin sanoin. Mitä hänellä oli yllään? Hattu ja päällysnuttu, hame, kengät; tietysti hänellä oli hansikkaat; ehkä puuhka. Näiden typerien yksityisseikkojen luetteleminen teki minut kärsimättömäksi, ja minä annoin hänestä täydellisen kuvauksen. Mutta hänen ihana pronssinvärinen tukkansa, hänen suuret tummanruskeat silmänsä, hänen täyteläiset purppurahuulensa, koko hänen huumaava olemuksensa -- Botticellin ja Venus-vuoren yhdistelmä -- hänen kyyhkysäänensä -- kaikkeen tähän Scotland Yard ei kiinnittänyt mitään huomiota. Tahdottiin tietää, minkä väriset hänen hatunsulkansa olivat ja mistä kankaasta hänen pukunsa oli tehty; hänen pituutensa ilmaistuna typerin numeroin ja hänen hansikkaidensa ja kenkiensä suuruus.

"Miten ihmeessä minä voisin sen tietää?" huudahdin epätoivoissani.

"Ehkä joku palvelijoistanne voi antaa tarvittavat tiedot", sanoi hyväntahtoinen poliisimies. Jos olisin kadottanut sateensuojani, ei hän asiaani käsitellessään olisi saattanut osottaa epäinhimillisempää mielenrauhaa.

Mutta nyt tapahtui ihme. Juuri kun istuuduin kirjottamaan Stensonille muutaman rivin pyytääkseni häntä hankkimaan kyseessä olevat tiedot Antoinettelta ja heti tulemaan tänne, astui eräs poliisimies sisään ja ilmoitti, että Stenson odotti ulkona. Minä hätkähdin. Hän oli etsinyt minut käsiinsä kertoakseen minulle, että Carlotta oli löydetty. Mutta kun näin hänen kasvonsa, tuhoutuivat hurjat toiveeni. Hän oli tosin etsinyt minut käsiinsä, mutta ainoastaan anteeksi pyytäen tarjoutuakseen antamaan eräitä tietoja, joista ehkä saattaisi olla hyötyä.

"Epäilemättä minä käyttäydyin hyvin rohkeasti, Sir Marcus, ja lähden heti tieheni, ellen ole pysynyt velvollisuuteni rajoissa, mutta tiedän kokemuksesta, että ainoastaan palvelijat saattavat antaa tietoja moniaista yksityiskohdista, joita on tärkeä tuntea tällaisten onnettomuustapausten sattuessa."

Mahtaa olla olemassa kymmentuhatsivuinen kirja, jonka nimenä on "Täydellinen palvelija" ja joka käsittelee jokainoaa kotoisessa elämässä esiintyvää tapausta, ja sen kirjan tämä ihailtava mies osannee ulkoa. Hän purki suustaan tämän ciceromaisen lauseensa järkähtämättömän vakavana.

"Voitteko kertoa, miten nuori neiti oli puettuna?" poliisimies kysyi.

"Olen parhaani mukaan koettanut hankkia mahdollisimman tarkat tiedot siitä, minkälainen Carlotta neidin puku yksityiskohtia myöten oli hänen lähtiessään kotoa tänä aamuna."

Minä siirryin nyt aivan arvottomaksi sivuhenkilöksi. Stenson oli komisaarin mielen mukainen mies. Muutamat harvat, vilkkaat kysymykset johtivat toivottuun tulokseen. Tummanpunainen pieni hattu, missä oli harmaa siipi; viininvärinen zuaavinuttu ja hame, jota koristivat mustat nauhat; tummansininen pusero; yksinkertainen kultainen rintaneula (ensimäinen koriste, jonka annoin hänelle hänen ensimäistä kertaa kietoessaan käsivartensa minun kaulaani) oli kiinnitettynä kaulukseen; hopeaketunnahkainen kaulapuuhka ja muhvi; kiiltonahkakengät ja ruskeat hansikkaat.

"Onko olemassa mitään erikoista tunnusmerkkiä, mitään hänelle erityisen ominaista?"

"Valkea arpi vasemman ohimon yläpuolella", sanoi Stenson.

Herra meitä varjelkoon! Viiden kuukauden aikana tuo mies on elänyt Carlottan lumoavan kauneuden tenhopiirissä, eikä hän ole huomannut hänessä muuta omituisuutta kuin tuon pienen valkean arven -- hän kaatui kerran lapsena portaissa -- ainoa puutteellisuus, jos moista vähäpätöisyyttä voi sellaiseksi nimittää, jonka hänen täydellisen kauniissa ruumiissaan saattaa havaita.

"Neidillä on myös pieni luoma oikean korvan takana", Stenson sanoi.

Komisaarin käsitys Stensonista muuttui jumaloimiseksi. Hän ilmaisi hänelle kunnioituksensa. Hänen kynänsä kirjoitti ahneesti jokaisen sanan, minkä innottunut olento lausui. Kun innotuksen lähde ehtyi, kääntyi Stenson minun puoleeni tavallinen läpitunkematon, syvästi kunnioittava ilme kasvoissaan.

"Menenkö kotiin nyt, Sir Marcus, tai tarvitsetteko minua vielä?"

Pyysin häntä menemään. Hän meni. Komisaari hymyili iloisesti. "Nyt saattaa asiamme edistyä", hän sanoi. "Ikävä vain, ettemme voi saada käsiimme herra -- herra Pasqualea (hän loi silmäyksen muistiinpanoihinsa). Hänestä meillä saattaisi olla suurta hyötyä."

Hän nousi paikaltaan. "Luullakseni me hyvin pian löydämme tämän nuoren neidin jäljet. Näin tarkka henkilökuvaus on verrattoman arvokas."

Hän ojensi minulle painetun kaavakkeen, jonka hän oli täyttänyt. Epätoivostani huolimatta minun melkein täytyi nauraa miehen typerälle uskolle, että nämä kuivat tilastolliset tiedot, jotka olisi voinut sovelluttaa viiteensataantuhanteen nuoreen lontoolaiseen naiseen, jollakin tavoin saattaisivat antaa Carlottan takaisin.

"Tämä kaikki on kyllä hyvä", minä sanoin, "mutta ensimäinen tehtävämme on nyt pidättää se turkkilainen piru."

"Voitte olla varma siitä, että me heti ryhdymme tutkimaan asiaa", hän sanoi.

"Ja mitä minä voin tehdä sillä aikaa?"

"Teette parhaiten, Sir Marcus", hän vastasi, "jos menette kotiin ja jätätte koko asian meidän huoleksemme. Niin pian kuin vain saamme tietää jotakin, ilmoitamme heti teille."

Hän kumarsi kohteliaasti jäähyväisiksi. Muutaman sekunnin kuluttua olin taas ulkona syysiltapäivän harmaudessa ja kävelin pitkin Thamesin rantaa kuin kadotettu sielu Flegethonin partailla. Minusta tuntui, kuin en olisi koskaan nähnyt aurinkoa, kuin en koskaan enää saisi nähdä aurinkoa.

Eteeni sattui aitaus. Suunnattoman suuri hahmo, joka häämötti sumuisen ilman läpi, näytti minusta tutulta. Se oli Sir Bartle Freren kuvapatsas; olin Kansallisvapaamielisen klubin pengermän alapuolella. Vettä tihkuvissa puissa tuntui yhä uinuvan niiden sanojen kaiku, jotka lausuttiin oksien vielä ollessa vihreät: "Tahdotteko olla hyvä ja sanoa minulle, mitä minun pitää tehdä?" Ponnistin silmiäni voidakseni nähdä penkin, jolla olin istunut, ja silmäni tekivät minulle sen kepposen, että olin näkevinäni siellä Carlottan aavemaisen kuvan. Epätoivo valtasi minut, ja kesken epätoivoni tunsin omantunnon tuskaa siksi, että sinä suloisena ja muistettavana toukokuun iltapäivänä olin kohdellut häntä epäystävällisesti ja kovasti.

Käännyin Whitehall Placen kulmasta ja jäin katselemaan autiota puistoa. Penkit olivat tyhjät, puut alastomat, eivätkä mitkään linnut laulaneet. Menin kadun poikki.

Hotel Metropole. Isot ovet olivat selkoselällään, ikäänkuin olisivat ne kutsuneet ohikulkijaa lämpimään, väririkkaaseen eteiseen, joka näkyi katukäytävältä.

Täällä asusti se paholainen, joka oli riistänyt minulta elämäni. Hetken verran seisoin oven edessä vihasta vapisevana. Varmaankin menetin tajuntani muutamiksi minuutiksi, sillä en muista, miten menin sisään ja portaita ylös. Kysyin Hamdi Efendiä. Ei, hän ei ollut matkustanut pois. Luultiin, että hän oli kotona.

Poika, joka lähetettiin viemään korttini hänelle, huusi erään numeron. Minä vihaan noita suuria vuokrakasarmeja, joissa jokainen on vain numero, aivan kuin vankiloissa. "Suokoon Jumala, että tämä olisikin vankila", mutisin itsekseni, ja että tuo numero "olisi Hamdi Efendin numero!"

Silmäilin muhkeasti sisustettua eteistä ja koetin arvata, minkä oven kautta vihani esine oli astuva ulos.

Sitten avautui hissin ovi, ja Hamdi ilmestyi näkyviin aivan niinkuin jossakin Alhambrabaletissa esiintyvä piru.

Hän katsoi korttiini, ja hän katsoi minuun. Sitten hän kumarsi kohteliaasti.

"En tiennyt, kenen saisin ilon nähdä", hän sanoi kurjalla ranskankielellään. "Miten saatan palvella Sir Marcus Ordeyneä?"

"Minne te olette vienyt Carlottan?" minä kysyin mulkoillen häneen.

Hänen häijyissä rokonarpisissa kasvoissaan kuvastui tavaton hämmästys.

"Carlottan?"

"Niin", minä sanoin. "Minne te olette vienyt hänet?"

"Selittäkää, mitä te tarkoitatte, hyvä herra", Hamdi sanoi. "Tahdotteko sanoa, että lady Ordeyne on kadonnut?"

"Sanokaa, minne te olette vienyt hänet!"

Hänen viekkaat piirteensä muuttuivat pirullisiksi; hänen pitkä nenänsä ikäänkuin venyi vieläkin pitemmäksi.

"Toden totta, hyvä herra", hän sanoi ilkeästi irvistäen -- mitkään sanat eivät pysty kuvaamaan, kuinka ruma hän oli. -- "Toden totta, hyvä herra, edellyttäen, että minä olisin varastanut armollisen rouvan, minä kaikista vähimmin teille ilmottaisin, missä hän on. Te olette yksinkertainen, hyvä herra. Olen aina kuullut, että arkadilainen viattomuus versoi Englannissa, ja että tämä maa siis oli aivan toisenlainen kuin minun oma musta, kurja maani, mutta nyt" -- hän kohautti olkapäitään -- "nyt minä olen sen todennut."

"Laskekaa vain leikkiänne, Hamdi Efendi", minä sanoin aivan raivoissani. "Mutta saatte pian nähdä, että englantilainen poliisi ei ole yhtä arkadilainen."

"Vai niin, te olette siis tehnyt ilmotuksen poliisille", sanoi säyseä konna. "Te olette käynyt Scotland -- Scotland Place'lla -- Scotland -- no, ei väliä. He ovat ottaneet asian hoidettavakseen. Minä kiitän teitä siitä, että olette niin ystävällinen ja varotatte minua."

"Varotan teitä!" minä tiuskasin pakahtumaisillani harmista.

"Kuinka -- eikö tämä ole varotus? Siinä tapauksessa, hyvä herra, pelkään, että olette ollut liian avomielinen, ja sen Scotland Place'n virkahuoneessa istuvat ystävänne vaivoin saavat anteeksiannetuksi teille. Te ette kelpaisi poliisivirkamieheksi. Minä olen itse poliisimies, niin että minä tiedän sen."

Minä astuin askeleen eteenpäin. Hän peräytyi, heitti nopean silmäyksen hissiin, joka nyt oli tyhjänä ja jonka ovet olivat auki.

"Hamdi Efendi", minä huusin, "elävän Jumalan nimessä, jos te ette palauta minulle vaimoani --"

Pitemmälle en ehtinyt. Hamdi oli pikaisesti pujahtanut takaperin hissiin. Ovi paukahti kiinni, ja ainoaksi tehtäväkseni jäi punoa nyrkkejäni Hamdin saappaille niiden kadotessa korkeuksiin.

Muistan kerran Italiassa nähneeni kissan leikkivän puolikuolleen lepakon kanssa, joka oli lentänyt matalalla ja saamastaan iskusta pudonnut maahan.