Part 13

"Ystävämme Faustin, joka istuu tässä minua vastapäätä", Pasquale sanoi ja kohotti samppanjalasinsa. "Eikö hän ole muuttunut laihasta, kuivasta, vanhasta kirjatoukasta iloiseksi, nuoreksi, elämänhaluiseksi kavaljeeriksi? Ennenmuinoin sai hänet tuskin raahatuksi ulos munkkikammiostaan yksinkertaisimmille päivällisillekään -- ja onko hän kertonut teille, miten hän on huristellut tämän viime kuukauden aikana, rouva Mainwaring?"

Judith hymyili. "Oletteko te ollut Mefistofeleksena?"

"Mikä on Mefistofeles?" Carlotta kysyi.

"Paholainen", sanoi Pasquale, "joka on tehnyt Sir Marcuksen nuoreksi jälleen."

"Se olen minä, se", huudahti Carlotta taputtaen käsiään. "Hän ei enää lue suuria, paksuja kirjoja. Voi, minua pelotti kovasti, kun ensin tulin hänen luokseen." (Minun täytyy sanoa, että hän salasi pelkonsa erinomaisen hyvin.) "Hän oli hyvin viisas, ja aina hän luki ja kirjoitteli, ja minä luulin, että hän oli viisikymmenvuotias. Ja nyt hän ei ollenkaan ole viisas, ja pari kolme päivää sitten hän sanoi, että minä olin tehnyt hänet viisikolmatta vuotta nuoremmaksi."

"Jos te jatkatte, niinkuin olette alkanut, lapsi kulta", huomautti Judith sangen herttaisesti, "sopii hänelle kai vuoden kuluttua kapalovyö ja maitopullo."

Carlottasta tämä oli hyvin hupaista, ja hän nauroi ääneensä. Minä nauroin myös -- kohteliaisuudesta -- Judithin katkeralle ivalle ja aloin puhua muista asioista, mutta Pasquale ei luopunut maljastaan.

"Rakkaan ystävämme Faustin malja! Nuortukoon hän päivä päivältä!"

Me kilistimme. Judithilta pääsi huokaus.

"Se on yksi miehen monista etuoikeuksista. Jos hän myy sielunsa paholaiselle, saa hän siitä täyden maksun. Nainen saa maksuksi vekseleitä, joita ei lunasteta, kun ne lankeavat."

Minä väitin tämän huomautuksen vääräksi.

"Oletteko te koskaan kuullut puhuttavan naisesta, joka olisi voinut ostaa takaisin nuoruutensa?" huudahti hän kiivaasti.

"Aivan niinkuin naiset aina tinkivät ajurien kanssa", minä sanoin, "niin he myös koettavat tinkiä paholaisen kanssa; mutta hän vie heistä voiton viekkaudessa."

"Pelkään pahasti", Pasquale sanoi, "että se aika on ohitse, jolloin saattoi tehdä hyviä kauppoja sillä alalla. Sielumarkkinoilla on liikatuotantoa; nyttemmin sielut myydään polkuhinnasta."

"Hän sanoo tyhmyyksiä, joita minä en ymmärrä", sanoi Carlotta ja laski kätensä minun käsivarrelleni.

"Sitä kutsutaan kyynillisyydeksi, rakas lapsi", minä sanoin, "ja meidän kaikkien pitäisi hävetä."

"Mistä te mieluimmin puhutte?" Judith lempeästi kysyi.

"Itsestäni. Ja niin kaikki ihmiset tekevät", Carlotta vastasi.

Me nauroimme, emmekä hetken aikaan sanoneet toisillemme pistosanoja. Mutta myöhemmin, kun joimme kahvia ja musiikki soitti meluavaa uutta amerikalaista marssia ja Carlotta ja Pasquale nauroivat yhdessä, siirtyi Judith lähemmäksi minua.

"Sinä et vastannut siihen, mitä kysyin noista molemmista, Marcus."

Sormeni vapisivat, kun sytytin uuden paperossin.

"Pasquale ei ole mies, jolle saattaa uskoa naisen onnen."

"Ja onko Carlotta nainen, johon mies saattaa perustaa elämänsä onnen?"

"Herra tietää", minä sanoin ja purin huuleni yhteen.

Päivälliset eivät olleet hauskat. Toivoin, että ilta olisi lopussa ja että Carlotta taas olisi kotona minun luonani. Tunsin omituista pelkoa ajatellessani Empire-teatteria.

Saavuimme sinne, kun ensimäinen baletti oli loppumaisillaan. Istuuduttuaan paikalleen Carlotta heti nojasi molemmat kyynärpäänsä aitionreunaan ja suuntasi huomionsa kokonaan siihen, mitä näyttämöllä esitettiin. Pasquale jutteli Judithin kanssa. Halusin olla yksin muutaman minuutin ajan, jonka vuoksi läksin pois aitiosta ja kävelin ensi rivin takana. Aitiossa olijat joko istuivat kumartuneina eteenpäin katsoen näyttämölle päin tai nauttivat virvokkeita taempana olevien pikku pöytien ääressä. Korea, kullattu tupakansavun ja ihmisten täyttämä teatteri tuntui minusta epätodelliselta, näyttämö vain haavekuvalta. Minä ihmettelin, miksi minä -- olento, joka kuuluin todelliseen maailmaan -- olin täällä. Minut valtasi mieletön halu paeta kauas kaikesta, mennä ulos kaduille ja vaeltaa, vaeltaa ikuisiksi ajoiksi pois maailmasta. Astelin eteenpäin vaipuneena näihin haaveellisiin mietiskelyihin, kun yhtäkkiä törmäsin toista kävelijää vastaan ja sen kautta pakostakin palasin takaisin todellisuuteen. Uhrini oli vanhanpuoleinen, lihava itämaalainen, jolla oli punainen fetsi päässään. Hänellä oli pitkä nenä ja pienet viekkaat silmät, ja kasvot täynnä rokonarpia. Hän vastasi kohteliaasti anteeksipyyntöihini. Silloin tulin ajatelleeksi, että käyttäydyin hyvin epäkohteliaasti ja naurettavasti, ja menin takaisin aitioon. Siirsin tuolini Judithin viereen.

"Sinä olet hankkinut minulle paljon huvia tänä iltana", hän sanoi hymyillen.

"Aiotko panna Pasqualen pään pyörälle?" kysyin minä leikkisästi.

"Sinä olet julma", kuiskasi Judith, ja hänen silmäluomensa vavahtelivat.

Punastuin hämilläni; en ollut harkinnut sanojani. En voinut sanoa muuta kuin: "Pyydän anteeksi", jolle Judith nauroi -- katkerasti ja kylmästi. Minä istuin vaiti. Näyttämöllä toinen numero seurasi toista. Esiripun laskeuduttua Carlotta vaipui alas tuoliinsa, huoahti tyytyväisenä ja nyökkäsi ystävällisesti minulle.

"Muistatteko te", hän kysyi kääntyen minun puoleeni, "kun ensi kerran veitte minut teatteriin? Minä sanoin, että tahtoisin elää täällä. Eikö se ollut tyhmää?"

Hän kääntyi taas saliin päin, karkasi sitten yhtäkkiä pystyyn ja peräytyi nopeasti aition nurkkaan. Mitä hurjimman kauhun ilme kasvoissaan hän osotti sormellaan jotakin.

"Hamdi -- hän seisoo tuolla alhaalla -- hän on nähnyt minut."

Menin kiireesti hänen luokseen ja laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen.

"Joutavia, lapsi kulta!" minä sanoin.

Mutta Pasquale huudahti katseltuaan ympärilleen:

"Hemmetissä, hän on oikeassa! Minä tuntisin tuon vanhan roiston vaikka tuhannen vuoden kuluttua Manalassa. Hän se on."

Jätin Carlottan, ja ensimäinen, jonka näin permannolla, oli lihava, mutta kohtelias itämaalaiseni, jonka katse lakkaamatta oli kiintyneenä aitioon.

"Se on totisesti Hamdi Efendi", Pasquale sanoi.

Carlotta tarttui minua käsivarteen, kun taas tulin hänen luokseen aition nurkkaan.

"Voi, antakaa minun mennä, Seer Marcous, antakaa minun mennä", hän rukoili surkeasti. Lapsi parkani oli kalmankalpea ja vapisi pelosta. Laskin taas käsivarteni hänen vyötäisilleen.

"Teidän ei tarvitse pelätä mitään, rakas lapsi", sanoin lohduttaen.

"Voi, rakas Seer Marcous, antakaa minun mennä kotiin", Carlotta rukoili.

"Me lähdemme", minä sanoin. Käärin vaipan hänen ympärilleen, pyysin anteeksi molemmilta toisilta ja kehotin heitä jäämään sinne.

"Me menemme kaikki yhdessä", sanoi Judith tyynesti.

"Ja muodostamme henkivartioston", Pasquale nauroi.

Carlotta piteli minua kovasti käsivarresta, kun jätimme aition ja astuimme portaita alas. Hamdi Efendi, joka oli arvannut aikeemme, tuli meitä eteisessä vastaan. Carlotta painautui lähemmäksi minua.

"Pyydän anteeksi, hyvä herra, mutta saisinko ehkä sanoa pari tätä nuorta neitiä koskevaa sanaa?" hän kysyi erittäin kohteliaasti. Hän puhui ranskaa kurjan huonosti.

"En voi käsittää, että se olisi välttämätöntä", minä sanoin.

"Anteeksi, mutta tämä nuori neiti on Turkin alamainen ja minun tyttäreni. Minun nimeni on Hamdi Efendi, Aleppon poliisipäällikkö, ja osotteeni Lontoossa on Hotelli Metropole."

"Erittäin hauskaa tutustua", minä sanoin. "Olen usein kuullut neidin puhuvan teistä -- mutta luullakseni sekä hänen isänsä että hänen äitinsä olivat englantilaista syntyperää, eikä hän siis ole teidän tyttärenne eikä myöskään Turkin alamainen."

"Ah, saammepa nähdä", sanoi kohtelias itämaalainen. Hän lausui nopeasti pari sanaa turkinkielellä Carlottalle, joka väristen vastasi samalla kielellä.

"Neiti, ikävä kyllä, ei suostu tulemaan minun kanssani", hän selitti hymyillen. "Pelkään sen vuoksi, että minun täytyy ottaa hänet mukaani ilman hänen suostumustaan."

"Jos te sen teette, Hamdi Efendi", Pasquale sanoi tavalliseen keskustelutapaan, mutta vetäen huulensa rumimpaan irvistykseen, mitä koskaan olen nähnyt, "niin minä tapan teidät."

"Kas vain, herra Pasquale", sanoi Hamdi ja kääntyi hänen puoleensa kohteliaasti kumartaen. "Minusta tuntuikin, että tunsin teidät."

"Siihen teillä onkin täysi syy", sanoi Pasquale. "Minä pelastin teidät vankeudesta."

"Te annoitte lahjoa itsenne."

"Taivaan tähden, puhukaa hiljaa", Judith huudahti, "muuten syntyy mellakka!"

Pari kolme henkilöä oli uteliaasti pysähtynyt, ja komea virkapukuun puettu ovenvartija katseli meitä ihmetellen. Minä vedin Carlottan mukaani ison lähellä olevan palmupuun taakse.

"Te olette oikeassa, hyvä rouva", sanoi Hamdi. "Saatammehan keskustella tästä asiasta kuin gentlemannit."

"Maailman gentlemannimaisimpaan tapaan", sanoi Pasquale, "minä vannon, että jos kajoatte tähän nuoreen naiseen, niin tapan teidät heti paikalla."

"Minun tietääkseni", sanoi lihava turkkilainen ja teki sulavan kädenliikkeen minuun päin, "tuo herra tuossa ryösti aarteeni ettekä suinkaan te -- ellei mahdollisesti", hän lisäsi, enkä koskaan unohda rumien, rokonarpisten kasvojen inhottavaa virnistystä, "ellei mahdollisesti tämä herra ole luovuttanut oikeuksiaan teille."

Hetken verran olin sanattomana. Pasquale kääntyi minun puoleeni.

"Pidä puoliasi, Ordeyne!"

"Hyvä herra", minä sanoin, "minä löysin tämän nuoren naisen hylättynä Lontoon kadulta. Hän on minun vaimoni ja siis Englannin alamainen; menkää siis helvettiin hävyttömine viittauksinenne -- mitä pikemmin, sitä parempi."

"Muuten me kahden miehen käymme käsiksi teihin", sanoi Pasquale.

Hamdi vaihtoi taas pari sanaa turkin kielellä Carlottan kanssa ja hymyili sitten meille yhtä rakastettavasti kuin ennenkin.

"Näkemiin, hyvät naiset ja herrat." Kohteliaasti kumarrettuaan hän sitten hitaasti meni takaisin permannolle.

Jännityksen lauettua Carlotta hyökkäsi minun luotani ja tarttui Pasqualea käsivarteen.

"Voi, tappakaa hänet, tappakaa hänet, tappakaa hänet!" hän kähisten lausui.

Pasquale irrottautui hiljaa hänen otteestaan ja otti esille paperossikotelonsa.

"Se lienee tuskin tarpeellista. Hän kuolee kuitenkin pian." Ja sitten hän kääntyi minun puoleeni ja lisäsi: "Hänellä ei ole tervettä elintä koko ruumiissaan. Muuten minun mielipiteeni on, että jos täällä tulee murha kysymykseen, niin se on Sir Marcuksen asia."

"Tässä ei ole kysymys murhasta", sanoin vihaisesti, "älä puhu miehestä tuolla tavalla!"

Otin taas huostaani Carlottan, joka nähdessään, että minä olin suuttunut, loi minuun säikähtyneen katseen ja äkkiä muuttui yhtä lempeäksi ja sävyisäksi, kuin hän äsken oli ollut raivoisa.

"Saatatko milloinkaan antaa minulle anteeksi --" alotin minä kääntyen Judithin puoleen.

Mutta nähdessäni hänen kasvonsa vaikenin jäätävän tunteen valtaamana. Ne näyttivät riutuneilta ja kovilta, huulet muodostivat kapean viivan, ja maalattujen poskien heikko rusotus oli räikeänä vastakohtana kalmankalpealle iholle.

"Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa", hän sanoi kylmästi hymyilen. "Minä tulin tänne huvitellakseni enkä ole pettynyt toiveissani. Hyvästi! Ehkä herra Pasquale on hyvä ja hankkii minulle ajurin."

Erosimme, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, pudistaen toistemme käsiä kuin henkilöt, jotka vain vähän tuntevat toisiaan.

Kotimatkalla ei puhuttu monta sanaa. Carlotta painautui aivan lähelle minua, puristi käsivarttani ja itki hiljaa. -- Minä suutelin hänen huuliaan ja hänen tukkaansa.

Kotiin tultuamme siirsin sohvan uunissa leimuavan tulen ääreen -- ilta oli kylmä, ja hän kärsii kylmästä kuin troopillinen kasvi -- ja istuuduin hänen viereensä.

"Kuulitteko, mitä minä sanoin Hamdi Efendille -- että te olitte minun vaimoni?"

"Mutta se oli vain valhetta", sanoi Carlotta yksinkertaiseen tapaansa.

"Se ei ollut totta tänä iltana", minä sanoin, "mutta muutaman päivän kuluttua toivon sen muuttuvan todeksi."

"Aiotteko mennä naimisiin minun kanssani?" hän kysyi, suoristautui äkkiä ja katseli minua hämmästyneenä.

"Jos huolitte minusta, Carlotta."

"Minä teen, mitä Seer Marcous tahtoo", hän vastasi. "Menemmekö naimisiin huomenna?"

"Se lienee tuskin mahdollista, rakas lapsi", minä vastasin. "Mutta minä en aio hukata aikaa, sen vakuutan. Kun vain kerran olette vaimoni, ei Hamdi Efendillä eikä edes Turkin sulttaanilla ole mitään oikeuksia teihin. Ei kukaan saata riistää englantilaiselta hänen vaimoaan."

"Hamdi on piru", sanoi Carlotta.

"Me saatamme nauraa hänelle", minä sanoin.

"Oletteko koskaan nähnyt niin haljua naamaa?"

En tiedä, mistä hän oppii tuollaista katukieltä; mutta hänen hiukan ulkomaalainen ääntämistapansa antaa niille kovin hupaisan sävyn. Minä nauroin, ja Carlotta heitti luotaan Polyphemuksen, joka oli ryöminyt hänen syliinsä, ja painautui nauraen lähemmäksi minua.

"Hamdi muistuttaa porsasta ja elefanttia ja suurta, lihavaa kalkkunaa", hän sanoi.

"Jos kaikki ihmiset olisivat kauniit", minä huudahdin, "niin emme voisi antaa kauneudelle sen oikeaa arvoa. Minä en edes huomaisi tai tietäisi, että Carlottani on kaunis."

Kuten ainakin noudattaen välittömästi hetken vaikutelmaa hän laski molemmat kätensä polvilleni, kumartui eteenpäin ja katseli minua ihastuneena.

"Ah, olenko minä teistä todellakin kaunis?"

"Te olette maailman kaunein ja lumoavin olento, Carlotta."

"Nyt tiedän sen varmasti, varmasti, varmasti", hän huudahti haltioissaan, "Te ette ole koskaan sanonut sitä ennen, Seer Marcous rakas, ja minun täytyy suudella teitä."

Estin hänet sitä tekemästä laskemalla käteni hänen pehmeille olkapäilleen.

"Ainoastaan siinä tapauksessa, että lupaatte mennä naimisiin minun kanssani."

"Tietysti", sanoi Carlotta.

Hän sanoi sen niin ajattelemattomasti ja kevytmielisesti, kuin olisin pyytänyt häntä ulos kävelemään. Taaskin tunsin omituisen tuskanpistoksen. Viime aikoina olin hulluudessani usein kuvitellut mielessäni tätä kohtausta; kuinka sulkisin ihanan nuoren olennon syliini, kuinka päihtyisin hänen lumousvoimastaan ja kuinka hehkuvin sanoin tunnustaisin intohimoni. Mutta jumalat olivat päättäneet toisin. Ei minkään kveekarinaisen kihlajaissuudelma saattaisi olla puhtaampi. Vereni kuumehehku jäähtyi, ja tunnustus takertui huulilleni.

Kuka ja mikä on hän, jota minä rakastan? On ollut päiviä, jolloin hänen syvät silmänsä ovat tenhoten houkutelleet minua, jolloin hänen ruumiinsa on kiehtonut minut Venusvuoren lumoukseen, lumoukseen, jota vastustaakseni minun on täytynyt ponnistaa kaikki voimani. Mutta kun tänä iltana otan ratkaisevan askeleen ja pyydän häntä omakseni elämämme loppuun saakka, niin hän suostuu myöntyväisesti kuin tietämätön lapsi, ja hänen viattomuutensa nousee voittamattomaksi muuriksi välillemme. Milloin opin hänet ymmärtämään?

Oli miten oli, arpa on heitetty. Tämän illan tapahtumat ovat jouduttaneet kohtaloamme. Luultavasti Hamdi ei kykene ryöstämään häntä minulta. Tämä naimisiinmeno on turha suojelustoimenpide. En ollenkaan tiedä, mitä kansainvälinen laki säätää tällaisissa tapauksissa -- mutta ainakin hänelle siten tulee täysin turvattu asema. Ei mikään maallinen voima sitten saata riistää häntä minulta. Laupias taivas! Kun vain ajattelenkaan, että hän saattaisi kadota minun elämästäni, nousee kylmä hiki otsaani. Kuinka voisin elää ilman häntä, lasta, lumoojatarta, perhosta?

Sydämeni toiveet täyttyvät. Mutta minun tulisi riemuita, hehkua nuoruuden tulta! Minun tulisi nauraa ja laulaa! Minun tulisi antautua rakkauden kaikille hullutuksille! Minun tulisi olla siinä valtakunnassa, missä sadut päättyvät!

Sen sijaan istun sammuvan tulen ääressä, niinkuin eilisiltanakin, raskain mielin, onnettomana. Carlottan viattomuus ei ollut ainoa muuri meidän välillämme, Judithin valkeat kasvot ne tekivät muurin ylitsepääsemättömäksi.

Tänä yönä näen varmaankin Judithin valkeat kasvot unissani.

XVI LUKU.

Lokak. 27 p.

Elämä ei minusta ole hauskaa. Se on oikein vastenmielistä. Tänään Judith kiusallaan sanoi minulle, etten koskaan ole elänyt, ja minä myönsin hänen väitteensä oikeaksi, ja mieltäni kaiveli katkerasti, ettei kaikki ollut niinkuin ennen. Jos elämisellä tarkotetaan, että ihminen menettää järkensä, että mieletön intohimo polttaa hänen sydäntään ja että tunnonvaivat raatelevat hänen sieluaan, silloin minä totisesti elän -- ja paljon mieluummin tahtoisin olla kuollut ja kärsiä kiirastulen lievempiä vaivoja. Ihmiset, joilla on toisenlainen luonne kuin minulla, tottuvat siihen, niinkuin ankeriaat tottuvat siihen, että niiltä nyletään nahka; he sanovat "_mea culpa_" tai "piru vieköön" tai "_Kismet_", kukin perinnäistapojensa mukaan, ja sitten he ryhtyvät jokapäiväisiin toimiinsa. Minä kadehdin heitä. Minä astun kidutushuoneeseen ja huudan, heti kun joudun kosketukseen peukaloruuvin kanssa ja heti kun näen muut kidutuskoneet.

Kadehdin Caesar Borgiaa, joka saattoi murhata ystävänsä, vietellä tämän ystävän lesken ja ryöstää isättömiltä lapsilta heidän omaisuutensa -- joka saattoi tehdä tämän kaiken lyhyen kesäpäivän kuluessa -- ja joka sitten saattoi tyytyväisenä mennä kotiin illallista syömään; ja joka kuultuaan hiukan musiikkia sitten saattoi mennä levolle ja nukkua kuin mies, joka rehellisesti on ansainnut leponsa. Minkälaisia olentoja muut ihmiset oikeastaan ovat? Minulle he ovat täydellinen arvotus; ja kuitenkin minä kirjotan -- tai kirjotin -- yhteiskunnallista tutkielmaa ihmispolvesta, jota on vaikeampi käsittää kuin mitään muuta, joka koskaan on ollut olemassa! Minä olen houkka. En tiedä kerrassaan mitään. Ja minä, joka en koskaan ole murhannut, vietellyt tai ryöstänyt ketään ihmistä, minä en voinut nukkua viime yönä. Tokkohan saanen nukkua tänäkään yönä. Minusta tuntuu, kuin pitäisi minun ikuisesti valvoa tuntien, miten rotta nakertelee sisälmyksiäni.

En koskaan ole nähnyt naista, joka olisi ollut niin onnettoman näköinen kuin Judith, kun varhain seuraavana aamuna tulin hänen luokseen. Kadonnut oli eilispäivän hienostunut kiemailu; kadonnut entisaikain tyyni leikillisyys, kadonnut koko se Judith, jonka olin tuntenut, ja hänen sijallaan seisoi kuoppasilmäinen nainen, joka ravisteli ikuisiksi ajoiksi suljetuita portteja.

"Odotin sinun tulevan. Sen luulin sinun kuitenkin tekevän."

"Olen nähnyt sinun kasvosi edessäni koko yön", minä sanoin. "Minun velvollisuuteni oli tulla."

"Tämä on siis loppu", hän huomautti jäätävän kylmästi.

"Ei", minä sanoin. "Se merkitsee vain siirtymistä hyvin kierosta suhteesta uskollisimpaan ystävyyteen, mitä koskaan mies on tarjonnut naiselle."

"Älä puhu noin", ja kärsimättömästi kohauttaen olkapäitään hän kääntyi poispäin. -- "En voi tarjota sinulle leipää, mutta annan sinulle hauskan, pyöreän, kiiltävän kiven. 'Ystävyyttä!' Mitä minunlaiseni nainen välittää ystävyydestä?"

"Olenko minä koskaan antanut sinulle enempää?"

"Herra tietää, mitä sinä olet antanut minulle", hän huudahti katkerasti ja tuijotti ulos ikkunasta märälle kadulle ja raskaaseen ilmaan.

"Taivaan tähden, Judith, sano minulle, mitä minä voin tehdä!" Menin hänen luokseen ja kosketin hänen kättään.

"Se mikä on tehty, on tehty", hän sanoi purren huulensa yhteen. "Milloin menit naimisiin hänen kanssaan?"

Selitin lyhyesti, miten asianlaita oli. Hän katsoi minuun kauan ja kiinteästi; tuijotti sitten taas ulos ikkunasta edes kuulematta, mitä minä sanoin.

"Puhdistautuakseni sinun silmissäsi tässä suhteessa", minä lisäsin, "minä tulen tänne näin varhain aamulla."

Hän vaikeni yhä. Minä kävelin edestakaisin huoneessa, joka oli täynnä muistoja -- monivuotisia muistoja. Piano, jonka olimme ostaneet yhdessä. Botticellin Madonnan jäljennös, jonka lahjotin hänelle Firenzessä. Chippendale-kirjahylly, jota etsiessämme samoilimme ympäri koko Lontoon, ja kirjat, jotka olivat hyllyllä, ja jotka muodostivat yhdyssiteen meidän välillemme, ja vanhat aikakauskirjat, jotka sisälsivät minun tilapäisiä avustuksiani. Väärennetty jaappanilainen fajanssilohikäärme -- epätaiteellinen kauhistus, jota hän rakasti, ja jota minä usein olin pitänyt pilkkanani, irvisteli anteeksiantavaisesti minulle uuninreunukselta. En koskaan ennen niin selvästi ollut ymmärtänyt, miten likeisesti liittynyt minä olin Judithin kotiin.

"En voi jättää sinua kokonaan, rakkaani", sanoin ystävällisesti ja pysähdyin taas hänen viereensä. "Osa minua itseäni on kytkettynä tähän huoneeseen."

Hän nauroi -- ilotonta, katkeraa naurua.

"Osa?" Sitten hän kiihkeästi kääntyi minun puoleeni. "Oletko sinä vain tyhmä tai aivan yksinkertaisesti julma?"

"Minä olen tyhmä", minä sanoin. "Minkätähden hylkäät ystävyyteni? Mitään muuta kuin ystävyyttä suhteemme tuskin koskaan on ollut. Sillä ei ole ollut mitään tekemistä syvempien tunteidemme kanssa. Mehän alusta pitäen niin päätimme, että niin olisi. Emme koskaan ole lausuneet sanoja 'minä rakastan.' Olemme uskollisesti noudattaneet sopimustamme. Kun rakkaus nyt on tullut elämääni -- ja Taivas tietäköön, että olen taistellut sitä vastaan -- mitä tahdot, että minun pitää tehdä?"

"Ja mitä sinä tahdot, että minun pitää tehdä?" kysyi Judith murtunein äänin.

"Antaa minulle anteeksi, että luovun menneisyydestä, ja uskoa, että minä tahdon tehdä tulevaisuuden mieluisaksi sinulle."

Hän ei vastannut; hän seisoi vain liikkumattomana ja tuijotti ulos ikkunasta. Äkkiä hänen ruumistaan puistatti väristys, hän meni tulen luo ja istuutui sinne matalalle tuolille. Minä jäin seisomaan ikkunan luo levottomana, ymmälläni, raskain mielin.

"Marcus", sanoi hän vihdoin hiljaa. Noudatin hänen kutsuaan. Hän viittasi minulle, että minun piti istuutua, ja alotti katsomatta minuun:

"Sinä sanoit, että osa sinua itseäsi on kytkettynä tähän huoneeseen. Sinä olet täällä kokonaan. Minun silmissäni koko sinun olemuksesi on tässä huoneessa. Sinä olet mukanani, minne menenkin. Sinä olet minulle elämän alku ja loppu. Minä rakastan sinua niin intohimoisesti, että kuolen siitä. Minä olen tunne-ihminen. Tuhosin elämäni, siksi että luulin rakastavani erästä miestä. Mutta niin totta, kuin Jumala kuulee minut, olet sinä ainoa mies, jota koskaan olen rakastanut. Sinä tulit minun luokseni kuin taivainen tuulahdus minun ollessani kiirastulessa -- ja siitä saakka sinä olet ollut minun taivaani. Sinulle se ehkä on ollut leikkiä -- mutta minulle --."

Laskeuduin polvilleni hänen viereensä. Jokainen hänen kuiskaamistaan sanoista poltti minua kuin hehkuva rauta. Jo edellisenä iltana hänen kalpeat kasvonsa olivat sanoneet minulle jotakin, jota en tahtonut uskoa. Olin muistellut koko mennyttä yhteistä elämäämme ja olin siitä löytänyt hyvin vähän perusteita sellaiseen otaksumiseen. Asianlaita ei saattanut olla niin. Se oli mahdotonta. Mutta nyt se, joka oli niin mahdotonta, oli muuttunut kieltämättömäksi tosiasiaksi.

Laskeuduin polvilleni hänen viereensä.

"Ei leikkiä, Judith --"

Hän teki torjuvan kädenliikkeen, ja sanat takertuivat huulilleni. Mitä minä saatoin sanoa?