Part 12

Me erosimme portaissa pukeutuaksemme päivälliseksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä nakutettiin ovelleni. Minä aukaisin ja näin Carlottan, joka ilosta säteillen heilutti hopeaharjaa toisessa ja niskapeiliä toisessa kädessään.

"Oi, rakas Seer Marcous! Minulleko? Kaikki tämäkö minulle?"

"Ei. Antoinettelle", minä sanoin.

"Oo -- oo."

Hän nauroi, veti minut sisälle huoneeseensa ja sulki oven.

"Oi -- kaikki on niin kaunista, niin kaunista, ja minä kuolen, jos en saa suudella teitä."

"Sitä ette kaikesta huolimatta saa tehdä", minä nauroin, enkä minä tällä kertaa estänyt häntä. Mutta lapsen minä nyt painoin syliini. Tuntien tuskanpistoksen minä käsitin sen.

"Kas niin", minä sanoin, kun hän oli kiitänyt luotani avaamaan uuden toalettipöydän laatikoita, joihin olin pannut muutamia hänelle ostamiani koruja. "Te olette pelastunut kuolemasta. Lähinnä tarjona oleva vaara on nälkä. Minä suon teille neljännestunnin."

Hän tuli päivällisaterialle puettuna avokaulaiseen pukuun uusi kaulanauha kaulassaan ja rannerengas käsivarressaan, ja lapsi kun hän on, oli hänellä hopeinen niskapeili kädessään. Minä luulen, että hän otti sen mukaansa vuoteeseen, niinkuin seitsenvuotinen pienokainen ottaa lelunsa mukaansa. Varmaa on, että hänellä oli se vieressään koko illan ja että hän aivan kainostelematta ihaili siitä näkemäänsä kuvaa. Kerran, kun hän tahtoi näyttää minulle, kuinka kaunis kaulanauhassa riippuva turkoosikoriste oli, hän kumartui alas minun istuessani tullakseen aivan lähelle likinäköisiä silmiäni (hänen kuvitteluaan on, että minä en näe mitään ilman silmälaseja) ja aivan luonnollisesti hän liukui minun syliini. Kuinka hyvin sopiikaan hänen lämpöinen, ruskea ihonsa hänen pronssinväriseen tukkaansa, ja hänen kaulansa ja käsivarsiensa silkinhieno hipiä aivan kuin hehkuu terveyttä ja nuoruutta. Ja tämä hyasintintuoksu! Maailmassa ei voi olla mitään miehisiä aisteja kiehtovampaa. Sormeni, jotka pitelivät turkoosia, vapisivat, kun ne joutuivat koskettamaan häntä -- mutta hän oli täysin tyyni. Niin, vielä lisäksi -- hän peilaili aivan rauhallisesti.

"Kas, kuinka minä näytän valkoiselta siinä -- oi, Budessa oli tyttö, jolla oli kultamedaljonki -- kylkiluidensa keskellä -- ne saattoi laskea. Olen iloinen, että minulla ei ole kylkiluita. Minä olen niin pehmeä -- koettakaa!"

Hän tarttui sormiini ja painoi sormenpäät kiinteään, nuoreen lihaansa.

"Niin olette", minä sanoin matalin äänin, "teidän turkoosinne voi uinua siinä kovin hyvin. Kas -- minäpä suutelen sitä tuottaakseni teille onnea."

Hän kuherteli ilosta. "Minä en luule, että kukaan suuteli sen tytön medaljonkia! Hän oli aivan liian laiha. Ja liian vanha -- hänen täytyi olla vähintäin kolmenkymmenenvuotinen! Nyt", hän lisäsi ja nosti helyn rinnaltaan, "teidän myös pitää suudella sitä paikkaa missä se on."

Sekunnin verran katsoin häntä silmiin. Kun hän näki epäröimiseni, tuli niihin rukoileva ilme.

"Oo -- oo!" hän huudahti nuhdellen.

Tiedän, että olen tyhmä. Tiedän, että Pasquale olisi tehnyt pilaa minusta. Tiedän, että koko Carlottan viehättävä persoona olisi minun omaisuuttani, niin pian kuin katsoisin hyväksi ottaa sen -- olisi minun omaisuuttani ikiajoiksi. Jos olisin rakastanut häntä vähemmän intohimoisesti, olisin suudellut hänen nuorta kaulaansa aivan pintapuolisesti ja piloillani. Mutta olisi ollut konnantyö suudella häntä sillä tavoin tällaisen himon polttaessa suonissani.

Minä nousin seisomaan, käännyin poispäin ja nauroin.

"Ei, Carlotta kulta", minä sanoin, "se olisi -- sopimatonta."

Tämä kulunut sana sai minut nauramaan vielä äänekkäämmin. Carlotta, joka ymmärsi, että nyt oli leikki kysymyksessä, yhtyi minun hilpeyteeni, ja hänen naurunsa kaiku oli luonnollista ja raikasta.

"Mitenkä sitten on sopivaa suudella?"

Minä tartuin hänen käteensä ja pitelin sitä, niinkuin kahdeksannentoista vuosisadalla oli tapana.

"Näin", minä sanoin.

"Niinkö?" sanoi Carlotta. "Sepä on kovin ikävä tapa." Hän kävi kiinni Polyphemukseen ja kätki kasvonsa sen karvoihin. "Näin minä tahtoisin, että minua suudeltaisiin."

"Se mies, jota te rakastatte, lapsi kulta", minä sanoin, "on kyllä tekevä niin."

Hän veti suunsa pieneen irvistykseen.

"Voi, silloinpa minun täytyy odottaa kovin kauan."

"Sitä teidän ei tarvitse", minä sanoin, tartuin taas hänen käsiinsä ja puhuin hyvin vakavasti. "Ettekä voi oppia rakastamaan miestä, antamaan hänelle koko sydämenne ja kaikki parhaat ja suloisimmat ajatuksenne?"

"Minä menisin naimisiin kiltin miehen kanssa, jos te antaisitte minut hänelle", hän vastasi.

"Olisiko yhdentekevää, kuka hän olisi? Olisiko mikä mies tahansa yhtä hyvä?"

"Olisi tietysti", Carlotta sanoi.

"Ja kuka tahansa, joka tahtoisi mennä naimisiin teidän kanssanne, saisi suudella teitä niinkuin te suutelitte Polyphemusta?"

"Aa -- hänen pitäisi olla kiltti -- ei sellainen kuin Mustapha."

Käännyin huoahtaen pois ja sytytin paperossin. Carlotta kömpi ylös sohvannurkkaan ja katseli kasvojaan ja kaulanauhaansa pienestä peilistä. Heti sen jälkeen hän alkoi puhella kissan kanssa, joka oli hypähtänyt hänen syliinsä ja selkä köyryssä hankautui häntä vastaan.

Ikäväni haihtui pian, kun katselin häntä ja onnellisena ajattelin, ettei kotini enää ollut autio ja tyhjä.

Ilta kului iloisesti nauraessamme ja puhellessamme.

Mutta nyt, kun istun täällä yksin, on mieleni apea; ikäänkuin ihmisen, joka on nälkään nääntymäisillään ja joka on toivonut määrätystä paikasta löytävänsä ravintoa, mutta löytää ainoastaan muutamia leivänmurusia, jotka eivät tyydytä hänen nälkäänsä.

Lokak. 14 p.

Viikko on kulunut. Pääasiallisena toimenani sen kuluessa ovat olleet yritykseni voittaa hänen rakkautensa.

Onko hän kaikesta huolimatta vain lapsi, ja onko minun rakkauteni ainoastaan luonnoton intohimo?

Mitä minun pitää tehdä? Elämä alkaa käydä minulle kiusaksi. Jos lähetän hänet pois, suren itseni kuoliaaksi. Jos hän jää luokseni, saa tuleni vain uutta sytykettä. Hänen hyväilynsä tekevät minut vielä hulluksi. Olisin julma, jos työntäisin hänet luotani -- hän rakastaa hyväilyjä; hän saattaa tuskin puhua kanssani koskematta minuun, kumartumatta puoleeni ja siten ikäänkuin täyttämättä minua olemuksellaan. Hän kohtelee minua hellästi kuin viaton lapsi ainakin, aivan kuin olisin sukupuoleton.

Onnellisimmat hetkeni vietän ulkona, ravintoloissa ja teattereissa, missä hänen säihkyvä iloisuutensa kuvastuu sydämeeni.

Herra Stuer, joka asuu aivan lähellämme Avenue Road'in varrella, saa antaa hänelle soittotunteja. Ehkä musiikki osaltaan on häntä kehittävä ...

Lokak. 21 p.

Tehdäkseni hänelle mieliksi koetan tottua tähän elämään, jota ennen halveksin syvästi. Pasquale on ollut kanssamme pari kolme kertaa. Eilen illalla hän Carlottan kunniaksi oli pyytänyt meidät päivällisille Continental'iin. Naiset, jotka olivat siellä mukana ovat kutsuneet Carlottan luokseen. Täytyy kai hänellä olla seuraa, ja minun kai pitää mennä hänen mukanaan. Pasqualen sukkeluuksista ja Carlottan ihastuksesta huolimatta istun hajamielisenä ja ääneti.

Työni ei edisty, ja Carlotta on koko elämäni. Pelkään, että olen joutumaisillani väärälle tolalle.

Tänä iltapäivänä olin Judithin luona, jonka olen tavannut vain pari kertaa Carlottan tultua kotiin. Hän on onneton. Vaikken ole tunnustanut hänelle orjuuttani, olen varma siitä, että hän naisellisella terävänäköisyydellään on arvannut salaisuuteni. Mitään syvempiä tunteita ei koskaan ole mahtunut suhteeseemme. Se on perustunut tosi ystävyyteen, johon on liittynyt jonkun verran miellyttävää haaveellisuutta. Ja kuitenkin Judithia vaivaa kalvava mustasukkaisuus. Hänen itserakkautensa on syvästi loukattu. Hän saa minut tuntemaan itseni konnaksi. Mutta oi, Judith, rakas Judith, minä olen vain mies! "Yhdentekevää", olen kuulevinani hänen vastaavan. Mutta ei. Minä en koskaan ole rakastanut naista, rakas Judith, koko elämäni aikana, ja koska en mitenkään ole salannut tätä tosiseikkaa, en ole tehnyt itseäni syypääksi mihinkään petokseen. Aikanaan kyllä olen ilmaiseva rakkauteni; mutta kuinka saattaisin puhua siitä nyt? Kuinka saattaisin puhua siitä ainoallekaan ihmisolennolle?

Olen mielestäni aivan kuin Panurge, joka saa neuvoja ystävältään Pantagruel'ilta. "Olen rakastunut Carlottaan ja tahdon naida hänet." "Nai hänet sitten", Pantagruel sanoo. "Mutta hän ei rakasta minua." "Älä nai häntä sitten", Pantagruel sanoo. "Mutta", Panurge parka huomauttaa, "hän menisi naimisiin minun kanssani vaikka huomispäivänä." "Nai hänet sitten Herran tähden", vastaa Pantagruel. "Mutta minä olisin konna, jos käyttäisin hyväkseni hänen viattomuuttaan ja alistuvaisuuttaan." "Älä nai häntä sitten!" "Mutta minä en voi elää ilman häntä", sanoo Panurge epätoivoissaan. "Minä olen kuin lumottu. Ellen nai häntä, olen menehtyvä kaihooni." "Nai hänet sitten Herran nimessä!" Pantagruel sanoo. Enkä minä hänen neuvoistaan viisastu; olen vain pannut hulluuteni ivallisille silmille ja korville alttiiksi.

Lokak. 23 p.

Minä huomaan, että tuo typerä nuori mies olikin läpitunkevan tarkkanäköinen. Temperamenttini surunvoittoisuuden alla hän aavisti eläimellisen raivon mahdollisuuden. Ei mitään järkevää ihmistä saattaisi vaivata tällainen mahdoton pakkomielikuva, tällainen hurja, hehkuva raivo, jonka voima päivä päivältä lisääntyy. Minun täytyy kääntyä aivolääkärin puoleen.

Lokak. 25 p.

Tänään iltapäivällä minä menin Judithin luo, pikemmin osottaakseni uskollista ystävyyttäni, kuin hakeakseni lohdutusta hänen seurastaan. Teetä juodessamme keskustelimme ilmasta ja kirjoista ja hänen tilastotieteellisestä toiminnastaan. Se oli ikävää, mutta vaaratonta. Harmaa hämärä hiipi huoneeseen, ja keskustelu taukosi hetkeksi. Hän keskeytti vaitiolon kysymällä katsomatta minuun:

"Koska me vastedes saamme viettää illan yhdessä?"

"Koska tahdot, rakas Judith."

"Ehkä huomenna?"

"Pelkään ettei huomenna sovi", minä sanoin.

"Onko sinulla mitään erikoista tehtävää huomenna?"

"Minä olen luvannut mennä Carlottan kanssa Empire-teatteriin."

"Vai niin", sanoi Judith lyhyesti, ja nyt seurasi uusi epämiellyttävä vaitiolo.

"Olisit hyvin kiltti, Marcus, jos pyytäsit minut mukaan", hän vihdoin sanoi.

"Meidänkö kanssamme, Carlottan ja minun?"

"Miksei?"

"Minua se hämmästytti -- siksi minä kysyin -- minä luulin, ettet pitänyt Carlottasta."

"Pidän toki. Tahtoisin kernaasti tutustua häneen lähemmin. Jokainen, joka herättää sinussa mielenkiintoa herättää sitä minussakin."

"Siinä tapauksessa", minä sanoin, "läsnäolosi on ilahduttava meitä molempia."

"Minulla ei ole ollut minkäänlaista huvitusta pitkiin aikoihin."

"Ensin syömme päivällistä ja sitten teatterin jälkeen illallista. Koko tavallinen huviohjelma! Ja", minä lisäsin, "sinä saat juoda rakasta Veuve Gliquot'asikin."

"Siitä tulee ihastuttava ilta", sanoi Judith kohteliaasti.

Kohteliaisuus on itse asiassa ollut huomattavin piirre hänen esiintymisessään tänään. Hänen käytöksessään on yleensä ollut jotakin umpimielistä. Onko hän tyytynyt siihen, joka ei ole vältettävissä, ja tahtooko hän käyttää hyväkseen tätä huvitilaisuutta näyttääkseen, että niin on? Uskoisin kernaasti, että niin olisi, mutta se tuskin olisi sopusoinnussa hänelle ominaisen epäjohdonmukaisuuden kanssa, jota hän suvaitsee nimittää temperamentikseen. Olen hiukan ymmälläni.

Hänen hymyilynsä meidän erotessamme teki minuun jäätävän vaikutuksen -- naamio se minulle hymyili, eikä mikään elävä nainen, eivätkä nuo kasvot olleet Judithin kasvot. En odota mitään erikoista huvia huomisillasta.

Carlottan kehotuksesta olen kirjoittanut pari riviä Pasqualelle ja pyytänyt hänet mukaan. Hänen iloisuutensa antaa tilaisuudelle jonkunlaisen juhlallisen leiman, joka häikäisee Carlottaa. Viime aikoina olen usein ajatellut Neaappelin Alfonso Jalomielisen toivotonta rakkautta, jota paavi Pius II kuvailee muistelmissaan. Minussa nimittäin toisten ihmisten onnettomat rakkausasiat alkavat herättää sairaloista mielenkiintoa, ja minä alan vertailla niitä omaan tilaani. Jos he ovat kestäneet kidutuksen, miksen minä sitä tekisi. Mutta Alfonso lempi Lucrezia d'Alagnaa, kaunista siveää jääpatsasta, joka rakasti häntä; minä sitä vastoin himoitsen lämminveristä olentoa, ja minun tarvitsee vain ottaa hänet omistaakseni hänet, mutta hän ei rakasta minua enemmän kuin hän rakastaa poliisikonstaapelia, joka tervehtii häntä astellessaan edestakaisin kadulla. Minä en saata ottaa häntä. Jokin, joka on intohimoani voimakkaampi, asettuu eteeni voittamattomaksi esteeksi. Minä rakastan häntä sieluineni yhtä hyvin kuin ruumiineni, ja minun sieluni huutaa sitä sielua, jonka Kaikkivaltias unohti luodessaan hänet.

Tänä iltana sain kirjeen erään aikakauslehden toimittajalta. Häntä ilahduttaisi suuresti, jos tahtoisin kirjoittaa renessanssiartikkelin saksalaisesta, venäläisestä ja englantilaisesta yrityksestä puhdistaa Borgia-perheen maineen. Kuusi kuukautta sitten tämä tarjous olisi tuottanut minulle suurta huvia. Tänään -- mitä merkitsevätkään minulle Borgia-perheen jäsenet tai ne juhlalliset herrat, jotka Atheneumin lukuhuoneissa uinahdellen lueskelevat esitystäni tämän rakastettavan perheen moitteettomista murhista ja myrkytyksistä? Tämä kaikki on kiusatulle mielelle vain turhuutta ja harmia.

Kirjoittaessani ovi avautuu. Käännän päätäni ja näen Carlottan -- avokaulaisena -- tukka levällään hartioilla, ja paljaat jalat pistäen ruusunhohtavina hänen yöpaitansa helman alta.

"Voi, Seer Marcous, rakas, minua peloittaa kovasti!" Hän juoksi minun luokseni ja tarttui takkini taitteisiin minun noustessani seisomaan.

"Mikä on hätänä?"

"Minulla on rotta sängyssäni."

Polyphemus selvitti pulman hypähtämällä alas sohvalta ja hieromalla selkäänsä hänen jalkojaan vastaan.

"Ottakaa kissa ja käskekää sen tappaa rotta", minä sanoin, "ja menkää heti takaisin vuoteeseenne!"

Ääneni mahtoi olla epäystävällinen, sillä hän katseli minua suuret silmät täynnä viatonta nuhdetta.

"Kas niin, ottakaa kissa ja menkää", minä sanoin. "Te ette saa tulla alas noin puettuna."

"Ja minä kun luulin olevani oikein hauskan näköinen", Carlotta sanoi ja astui askelen lähemmäksi.

Istuuduin kirjotuspöytäni ääreen ja katselin kiinteästi papereitani.

"Te olette hourin näköinen, joka on karkotettu Paratiisista sopimattoman käytöksen vuoksi", minä sanoin.

Hän nauroi omituista, kuhertelevaa nauruaan.

"_Hou!_ Seer Marcous on loukkaantunut!" Ja sitten hän juoksi ulos hieroen Polyphemuksen kuonoa kasvojaan vastaan.

Ihmettelen, tokkohan piru vanhoilla päivillään sekottaa vuosisadat ja vahingossa pitää minua keskiaikaisena pyhimyksenä? Esimerkiksi Paphnutiuksena, jota viettelijätär ahdisteli. Kuinka legendassa taas kerrotaankaan? Päästäkseen hänestä vapaaksi, hän polttaa toisen kätensä, jonka jälkeen nainen kaatuu kuolleena maahan. Hän rukoilee, ja nainen herää taas eloon ja rupeaa nunnaksi. Ei, herra Diavolo, minä en ole Paphnutius. Minä en tahdo silpoa jäseniäni, enkä myöskään tahdo, että Carlotta kaatuu maahan kuolleena; en myöskään voi rukoilla enkä siten saada aikaan hurskasta ylösnousemusta. Minä olen vain nykyaikainen mies, jota kiusataan yli voimain, ja joka tuskin tietää, mitä hän sanoo tai kirjottaa.

Minä en ole taikauskoinen; mutta tänä iltana tuntuu minusta, kuin olisin jonkun onnettomuuden partaalla. Käyskentelen levottomana huoneissani. Uuninreunuksella on kolme hopeakehyksistä valokuvaa: Judith, Carlotta ja Pasquale. Kaikki se ivallinen leikillisyys, joka on heissä jokaisessa erikseen, näyttää tänä iltana leijailevan valokuvien ympärillä ja pilkkaavan minua. Ulkona syysmyrsky ulvoo puissa kuin tuomittujen sielujen lauma. Kuulkaa vain! Herra Diavolo se siellä itse saattaisi ratsastaa ohi kajahuttaen ivallisia sotahuutoja.

XV LUKU.

Lokak. 26 p.

Tiesinhän, että jotakin tapahtuisi. Herra Diavolo ei turhanpäiten ratsasta ihmisten ikkunoiden ohitse; ei hän myöskään turhanpäiten vala ivan henkeä määrättyihin valokuviin.

Söimme päivällistä Trosaderossa. Carlotta rakastaa musiikkia ja baabelilaista kieltensekotusta ja voimakasta kukkastuoksua ja surinaa ja melua ja häikäisevää valaistusta; muuten olisin valinnut rauhallisemman paikan, missä tarjoilijain askeleet eivät kuulu, ja missä ainoastaan seuraan kuuluvien ystävien hiljainen keskustelu kääntää huomion tarjolla olevista herkuista. Mutta näissä loistavissa, meluisissa palatseissa aivot eivät saata ottaa vastaan mitään vaikutuksia kieli- ja kitahermoista; siellä syö ajattelematta, aivan kuin koira. Mutta siitä Carlotta vähät välittää. Ehkä minäkään en yhdeksäntoistavuotiaana siitä paljoa välittänyt. Enkä minä välittänyt siitä tänäänkään, sillä ajatukseni olivat toisaalla, eikä edes Luculluksen tarjoama päivällinen olisi minulle maistunut. Katsellessani Judithia tunsin tuskanpistoksen sydämessäni. Hänen tarkotuksenaan ja toivomuksenaan oli ollut esiintyä kilpailijattarensa räikeänä vastakohtana; hän näytti nuoremmalta ja sievemmältä kuin moneen kuukauteen, mutta niin hauraan sievältä. Hänen ruiskukan värinen pukunsa teki hänen orvokinsiniset silmänsä vieläkin tummemmiksi; vaaleassa, kiharassa tukassa loisti sininen perhonen. Hänen poskensa olivat kevyesti ja erittäin hyvin maalatut. Koko hänen pukunsa näytti olevan jotakin ilmavaa unikangasta -- luulen, että sitä nimitetään chiffon'iksi -- se ympäröi hänen kaulaansa ja käsivarsiaan kuin merenvaahto. Hän oli kuin koskematon Undine, merenvaahdon ja merenkukkasen yhdistelmä; koko hänen olemuksessaan oli jotakin yliluonnollista, joka loi kauneuden heijastuksen hänen kasvoihinsa. Minä en tiedä paljoakaan naisista, en enempää, kuin mitä kuluneet katkerat kuukaudet ovat minulle opettaneet; mutta minä ymmärrän, että saadakseen aikaan tämän hauraan kauneuden, hän on viettänyt monta levottomuuden, mietiskelyn, toivottomuuden ja epätoivon tuntia. Minä tiedän, että niin oli. Minä tiedän, että se oli vaatimusta taisteluun, uhmaa, voimainmittelyä; ja tämä tietoisuus tuotti minulle tuskaa (sillä naisen sielu -- ah, se on pyhää alaa!) ja minä toivoin, että maa avautuisi ja nielisi minut.

Istuuduimme pöydän ääreen, joka oli ison salin keskellä -- rauhallinen nurkka parvekkeella kaukana musiikista ei ole Carlottan mieleen -- ja alussa keskustelu koski mitättömiä asioita. Yhtäkkiä Pasquale, joka oli puhunut Judithin kanssa, kääntyi minun puoleeni.

"Minä vuonna minä taas tulinkaan takaisin Abyssiniasta, Ordeyne?"

"Sen minä olen unohtanut."

"Sepä tyhmää. Minä tahtoisin muistaa sen."

"Minä luulen, että se tapahtui vuonna 1894", sanoi Judith tyynesti.

Pasquale, joka vielä puoli tuntia sitten ei tietänyt, että Judithia oli olemassakaan, tuijotti häneen hämmästyneenä.

"Minä luulen, että te olette oikeassa. Niin, te olette tosiaankin oikeassa. Mutta _kuinka_ te tiedätte sen?"

"Sir Marcuksen kautta", vastasi Judith kohteliaasti, "minä tunnen teidät vanhastaan. Minä voisin kirjottaa elämäkertanne ja luetella kaikki seikkailunne -- niin, en kaikkia -- mutta niiden tapahtuma-ajat kyllä olisivat oikeat, sen vakuutan. Sellaiseen minulla nimittäin on aivan erikoinen taipumus."

"Niin", minä huudahdin, sillä tahdoin kernaasti suunnata keskustelun toisaalle, "älä sano rouva Mainwaringille mitään, jonka tahdot unohdettavaksi! Tosiasioiden muistaminen on hänen vahva puolensa. Hän kirjottaa ihmeellisiä artikkeleita -- ne ovat täynnä numeroita, jotka saattavat tavallisen ihmisen pään pyörälle -- ja julkaisee ne kansantajuisissa aikakauslehdissä tilastotieteilijä Willonghbyn nimellä. Salli minun esittää sinulle tilastollinen henki!"

Mutta Pasquale omisti minulle huomionsa vain puolittain. Minä saatoin arvata, mihin johtopäätöksiin Judithin huomautukset olivat hänet vieneet, ja minä saatoin ymmärtää, mitä johtopäätöksiä Judith toivoi hänen tekevän. Tänä iltana tunne-elimeni nähtävästi olivat tavallista herkemmät.

"Ordeyne", hän sanoi, "sinä olet porsas, porsaan isoisä --."

"_Hou!_" Carlotta huudahti -- tämä oli jotakin, jota hän ymmärsi.

"Mikset esittänyt minua rouva Mainwaringille vuonna 1894? Minä vakuutan, että kahdenkymmenen vuoden aikana olen luullut olevani erittäin tuttavallisessa suhteessa tähän mieheen, mutta hän ei milloinkaan ole edes maininnut minulle teidän nimeänne."

"Seer Marcous väittää, että Pasquale on huono ihminen", huomautti Carlotta rikkiviisaasti, juotuaan kulauksen appelsiinilimonadia -- äitelä juoma, jota hän rakastaa.

Pasquale keikautti kaunista päätään taapäin ja nauroi taas kevytmielisyydessään, ja Judith hymyili.

"Lasten ja imettäväisten suusta, j.n.e.", sanoin minä selitellen.

"Totta puhuen", sanoi Pasquale Judithille, "minä en aavistanutkaan, että Ordeynellä oli niin läheinen ystävätär."

"Luulen, että olemme olleet hyvät ystävät, Marcus, emmekö olekin?" sanoi Judith ja kääntyi puoleeni kohauttaen sievästi olkapäitään.

"Totta kai", puuttui Carlotta puheeseen. "Rouva Mainwaringilla on Seer Marcouksen valokuva makuuhuoneessaan, ja meidän salissamme on rouva Mainwaringin valokuva. Ettekö ole nähnyt sitä? Olette kai. Ettekö nyt ole huomannut, Pasquale, ketä se esittää? Rouva Mainwaring on kovin kaunis tänä iltana. Paljon kauniimpi kuin valokuvassa. Niin, te olette hyvin kaunis! Minä tahtoisin asettaa teidät uuninreunukselle koristukseksi valokuvan sijalle."

"Saanko yhtyä Carlottan arvosteluun?" sanoin minä parantaakseni hänen epähienojen huomautusten tekemää vaikutusta; näin nimittäin epäluulon välähdyksen Pasqualen silmissä ja luonnollisen punan Judithin poskilla. Hän oli nähtävästi tahtonut vedota vanhoihin oikeuksiinsa minun suhteeni, mutta hän ei ollut odottanut, että niiden vahvistukseksi esitettäisiin näin läheistä suhdetta osottavia seikkoja.

"Olen hyvin kiitollinen teille molemmille", sanoi Judith, joka ottaa vastaan kohteliaisuuksia hänelle ominaisella, miellyttävällä tavalla. "Mutta", ja hän kääntyi Pasqualen puoleen, "me olemme joutuneet kauas pois Abyssiniasta."

"Sir Marcuksen uuninreunukseen. Entäpä jos jäisimme sinne!"

"Siinä olen minä, ja siinä olette te, ja siinä on rouva Mainwaring", Carlotta sanoi, "ja minä olen suurin ja olen keskessä. Minun valokuvani on näin suuri" -- hän lisäsi levittäen käsivartensa tavalliseen liiotettuun tapaansa. "Minä olen puettuna tähän pukuun."

"Herra Pasqualen ja minun täytyy saada suuremmat kehykset, Marcus", Judith sanoi, "muuten tunnemme pian mustasukkaisuutta. Meidän täytyy tehdä liitto."

"Liitto ilman hyökkäystarkotusta", selitti Pasquale nauraen.

"Minusta nähden vaikka hyökkäysliitto", sanoi Judith.

Se johtui ehkä kimaltelevan valon vaikutuksesta, mutta minä saattaisin vannoa, että näin heidän nopeasti vaihtavan katseita. Pasquale kääntyi heti sen jälkeen Carlottan puoleen tehden leikillisen huomautuksen, ja Judith alkoi puhella minun kanssani vanhoista Rooman ajoistamme. Yht'äkkiä hän siirtyi toiseen keskusteluaiheeseen.

"Eikö sinun mielestäsi", hän hiljaa sanoi kumartuen eteenpäin, "nuo molemmat sovi hyvästi yhteen? Molemmat ovat nuoria ja pikantteja; se selvittäisi monet pulmat."

Minä käännyin katsomaan heitä. Carlotta istui kyynärpäät pöydällä, nojasi leukaansa kättä vasten ja katsoi syvälle Pasqualen silmiin, aivan niinkuin hän oli katsonut minun silmiini. Kauniit törröllään olevat huulet näyttivät kehottavan suuteluihin.

"Tehkää se, niin minä rakastan teitä", kuulin hänen sanovan.

Voi noita kyyhkysääniä, noita kaihoisia katseita, noita huulia! Voi tätä kamalaa, mieletöntä intohimoa, joka riuduttaa sieluani ja aivojani ja tekee minut hulluksi! En tiedä, mikä oli pahempaa -- se mustasukkaisuuden pistos, jonka tunsin, tai se itsensähalveksimisen pistos, joka sitä seurasi. Juuri tällöin kuului pauhaava akordi ja musiikki taukosi.

Tällä hetkellä näytti olevan magnetisoiva vaikutus kaikkiin paitsi Carlottaan, jolla nähtävästi oli äärettömän hauska. Oli kuin olisi kolme persoonallisuuttamme voimakkaasti värähdellyt toistensa kosketuksesta. Tunsin, että Judith arvasi minun ajatukseni, että Pasquale arvasi Judithin ajatukset, että he taaskin jollakin tavoin salaisesti ilmaisivat mielensä toisilleen. Tarjoilija tarjosi minulle peltopyytä. Pasquale kääntyi nopeasti Judithin puoleen.

"Minun mielestäni meidän pitäisi juoda Faustin malja, eikö teistäkin?"

Minä säpsähdin.

"Faustinko?" kysyi Judith.