Part 10

Minut otettiin vastaan hyvin kylmästi. Rosalie ojensi minulle tavallista veltomman kätensä ja käytti hyväkseen ensi tilaisuutta jättääkseen minut kahden äitinsä kanssa, joka jääkylmään tapaan keskusteli lämpimästä säästä. Itse teekin oli jos mahdollista tavallista kylmempää.

Olin luvannut tavata Judithin Kensington Gardensissa. Saattaessani hänet kotiin kerroin, miten kylmästi minut oli otettu vastaan.

"Hyvä ystävä", hän huomautti -- minä en siedä noita alkusanoja, joita Judith aina käyttää jonkun epämiellyttävän huomautuksen johdantona. "Hyvä ystävä, olen vakuutettu siitä, että sinulla on huonoin maine, mitä juuri kellään Lontoossa saattaa olla. Sinun taloasi pidetään suunnilleen samanlaisena kuin -- Salomon taloa -- vähentämällä vaimojen kunniallinen vastapaino, ja sinun rakkaat sukulaisesi ovat syystä närkästyneet."

Minä selitin, että se oli pöyristyttävää. Judith vastasi, että itse olin antanut aihetta panetteluun.

"Mutta mitä minä saatan tehdä?" minä kysyin.

"Toimita hänet täysihoitoon johonkin perheeseen; se sinun olisi pitänyt tehdä heti. Minäkin, joka kuitenkaan en ole ahdasmielinen, pidän ylen sopimattomana, että hän asuu sinun kotonasi."

"Lapsi kulta", minä sanoin, "onhan siellä Antoinette."

"Pyh!" tai jotakin sentapaista pääsi Judithin huulilta.

"Ja Stenson. Ei kukaan, joka näkee Stensonin, saata epäillä hänen isäntänsä moitteetonta kunniallisuutta."

"Kun puhuu sinun kanssasi, saattaisi todella menettää kärsivällisyytensä", Judith sanoi.

On toivotonta keskustella Carlottasta hänen kanssaan. Minä en aio tehdä sitä enää.

Istuimme hetken ajan puiden alla puhellen vähäpätöisistä asioista. Hän viihtyy siinä toimessa, jonka Willonghby on hänelle antanut. Aamut hän viettää British Museumissa asiakirjojen ja muun makulatuurin ympäröimänä ja illat hän käyttää muistiinpanojensa järjestämiseen. Willonghby kehuu häntä paljon.

"Ja sitten minun pitää kertoa sinulle jotakin, joka varmasti ilahduttaa sinua", hän jatkoi. "Arvaahan, kuka kävi minun luonani eilen? Rouva Willonghby. Hänen miehensä tahtoo, että minun pitää viettää elokuu ja syyskuu maatilalla, jonka he ovat vuokranneet Pohjois-Wales'issä, ja auttaa häntä hänen kirjoittaessaan uutta kirjaansa -- hänen yksityissihteerinään, ymmärräthän. Vastasin, etten koskaan noudattanut mitään kutsuja. Minun täytyy mainita sinulle, että nyt näin rouva Willonghbyn ensimäistä kertaa. Hän laski sydämellisen ystävällisesti kätensä minun käsivarrelleni ja sanoi: 'Minä tunnen koko asian, rakas ystävä, ja siksi juuri minä itse tulen Haroldin puolesta.' Eikö hän ollut herttainen?"

Judith katsoi minuun, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.

"Hyvä Marcus, enhän minä ole huono nainen, vai kuinka?"

"Lapsi kulta", sanoin syvästi liikutettuna, "sinä olet maailman paras nainen. Asia ei suinkaan ole niinpäin, että rouva Willonghby on tehnyt sinulle palveluksen, vaan päinvastoin hän on hankkinut itselleen verrattoman edun -- sinun ystävyytesi."

"Ah", sanoi Judith, "mies ei voi ymmärtää, mitä se merkitsee."

Miehet eivät totisesti ole niin pölkkypäisiä, kuin naiset suvaitsevat uskoa. Minä käsitän kristallinselvästi, mitä rouva Willonghbyn kutsu merkitsee Judithille. Naiset nähtävästi tuntevat sairaaloista tyydytystä kuvitellessaan, että heidän sukupuolensa on kaikenlaisten salaperäisten tunteiden ja vaikuttimien alainen, joille mies ei voi antaa oikeata arvoa. Itseasiassa naisesta on äärettömän lohdullista, jos hänet käsitetään väärin. Mutta älykkään ja tunnontarkan miehen ei tosiaankaan pitäisi olla vaikea ymmärtää naisia ja asettua heidän kannalleen; usein heidän tarkotuksensa sitäpaitsi ovat yhtä helposti älyttävissä kuin kaksivuotiaan lapsen.

Olen tosin aikaisemmin tunnustanut, etten ymmärrä Judithia -- se on, koko sitä ristiriitaisuuksien sekasotkua, joka muodostaa hänen persoonallisuutensa -- mutta se johtuu yksinomaan siitä, etten ole ottanut vaivakseni tehdä häntä erityisen mikroskooppisen tutkimuksen esineeksi. Sellainen tieteellinen eristely olisi luullakseni julkea epäkohteliaisuus mitä naistuttavaani vastaan tahansa, etenkin sellaista vastaan, josta pidän. Kunnon mies menettelisi yhtä anteeksiantamattomasti ruvetessaan täsmälleen selvittelemään hänen henkisiä mittasuhteitaan kuin niitä hänen ruumiinosiaan, jotka hän peittää vaatteillaan.

Koko inhimillisen seurustelun viehätys perustuu suureksi osaksi epämääräiseen, tuntemattomaan, näkymättömään, ärsyttävään tietoisuuteen siitä, että yksilö omistaa useampia ominaisuuksia kuin mitä ruumiillinen tai henkinen silmä pystyy näkemään. Mutta tämä on, kuten sanottu, aivan paikallaan. Jokainen tietää vallan hyvin, että minkä nuoren naisen puvun alla hyvänsä ei piile merenneidon suomuinen pyrstö, vaan aivan tavallinen, jokapäiväinen sääripari. Jokainen tietää, että, kun hän on tehnyt muutamia määrättyjä elämänkokemuksia, täytyy muutamia määrättyjä tunteita liikkua hänen sielussaan, minkä ulkonaisen naamarin peitossa häntä huvittaneekin esiintyä. On sentähden sulaa tyhmyyttä Judithin puolelta väittää, että minä en osaa käsittää rouva Willonghbyn kutsun hänessä herättämiä tunteita.

Minä selvittelin tämän kysymyksen täydellisesti hänelle, kun istuimme Kensington Gardens'issa, ja sitten kävellessämme halki Hyde Park'in. Hän kuunteli ylen tarkkaavaisesti, ja kun minä olin lopettanut, hän katseli minua säälivästi, ja hymy kuvastui hänen huulillaan.

"Hyvä Marcus", hän sanoi, "ei ole olemassa sitä miestä, kuinka vaatimaton hän lieneekin, joka ei kerskaile yhdestä asiasta -- siitä, kuinka hyvin hän tuntee naisen. Hän ainakin on ratkaissut suuren naisarvotuksen. Ja me nauramme teille, hyvä ystävä, sillä kuta enemmän puette ajatuksenne sanoihin, sitä selvimmin osotatte ihanan, taiteellisen tietämättömyytenne. Ah, Marcus, kun vain ajattelen, että sinä tahdot käydä naispsykologista!"

"Anteeksi, miksipä en?" minä kysyin hiukan harmistuneena.

"Sentähden, että sinä olet se rakas, mahdoton, rakastettava olento, joka kulkee Marcus Ordeyne'n nimellä."

Kovin kauniisti Judith tässä asetteli sanansa. Mutta nainen on todella ikuinen filistealainen, kuten Matthew Arnold sanoo. Hänen huomattavin luonteenpiirteensä on hänen kykenemättömyytensä antaa järkisyiden vaikuttaa häneen vakuuttavasti. Minä olin aivan yksinkertaisesti tuhlannut aikani ja sanani hukkaan.

XII LUKU.

Elok. 3 p.

_Etretat, Seine Inférieure_. Näin tänä iltana Kasinon pengermällä nuoren miehen, joka loi minuun omituisen katseen ja sitten jatkoi matkaansa. Vaikka en tuntenut hänen kasvojaan, herättivät ne minussa eloon jonkun uinailevan muiston. Minkä? Tämä kysymys vaivasi minua tuntikausia. Teatterinäytännön aikana löin vihdoin käteni polveeni ja sanoin ääneeni:

"Nyt minä keksin sen!"

"Minkä te keksitte?" Carlotta kysyi levottomasti.

"Kärpäsen", minä vastasin. Carlotta nauroi ja kumartui eteenpäin nähdäkseen uhrin. Minä käänsin ankarin sanoin hänen huomionsa näyttämölle. Se oli ollut kuvaannollinen kärpänen, jonka surinan olin saanut vaikenemaan.

Tuo nuori mies oli sama, joka Hyde Parkissa oli näyttänyt minut seurassaan olevalle naiselle ja vakuuttanut, että minä olin hullu kuin australialainen koira. Siitä hetkestä, jolloin tämä mielipide lausuttiin, siihen hetkeen saakka, jolloin löin käteni polveeni, en ollut kertaakaan muistanut sitä. Nyt en pääse siitä. En saa siltä rauhaa. Kysyn itseltäni yhä uudelleen: miksi kuin australialainen koira? Jos olen hullu, on hulluuteni hiljaista, lempeää, surunvoittoista laatua. En minä raivoa suu vaahdossa.

Minä otaksun, että typerä vertaus oli vain tuollainen kielen väärinkäyttö, joka on niin tavallista Suurbritannian huonosti kasvatetun nuorison keskuudessa.

Mutta kun minä lähemmin ajattelen nykyistä tilaani, rupean epäilemään, olenko oikein täysijärkinen. Täällä minä oleskelen pienessä ranskalaisessa kylpypaikassa, joka nykyään on jonkun verran muodissa, kaukana kirjoistani ja mukavuuksistani ja kotitavoistani, ja sen tympäisevät huvitukset kiinnittävät siihen määrään mieleni, kuin jos maailmankaikkeus ymmärtäväiselle ihmiselle ei tarjoaisi mitään muita huveja. Ja täällä minä olen ollut kokonaisen kalenterikuukauden.

Tehdäkseni Carlottalle mieliksi minä käyn puettuna valkeisiin liinahousuihin, ruusunpunaiseen paitaan ja purjehduslakkiin. Minä sähkötin lontoolaiselle räätälilleni saadakseni nämä vaatekappaleet, ja ne saapuivat minulle viikon kuluttua. Kun ensi kerran näyttäydyn mielettömissä pukimissani, hiivin erään santarmin jäätävää katsetta pakoon ja piilottauduin kalastajaveneiden joukkoon etemmäksi rannalle. Carlotta kumminkin oli mielissään ja selitti, että minä näytin erinomaisen komealta. Nyt minä olen karaistunut nähdessäni toisia hupsuja samanlaisissa tamineissa. Mutta olisinko minä vuosi sitten pitänyt mahdollisena, että minä loikkailisin hienoston kansottamalla kylpyrannikolla valkeat liinahousut, ruusunpunainen paita ja purjehduslakki ylläni? En sitä usko. Moni seikka viittaa jonkunlaiseen hulluuteen -- rauhalliseen vaiko raivoisaan, se on yhdentekevää.

Pasquale oli varsinainen syy siihen, että minä vein Carlottan mukanani pois Lontoosta. Hän kävi aivan liian usein luonamme, tekeytyi aivan liian tuttavalliseksi pikku tyttöni kanssa. Tämä toisti hänen lausumiaan aivan liian näppärästi. Carlotta on parastaikaa siinä vaarallisessa iässä, jolloin nuoret naiset helposti joutuvat Pasqualen kaltaisen kiehtovan olennon temppujen uhriksi. Jos hän näyttäisi pienintäkään taipumusta mennä naimisiin Carlottan kanssa, en minä sanoisi mitään. Minä antaisin pariskunnalle isällisen siunaukseni. Mutta minä tunnen Renessanssini ja minä tunnen Pasqualeni. Carlotta on vain uusi kiihotin -- vain tällaista kiihottelua varten Pasquale näyttää elävän, se halpa konna. Mutta minä en aio antaa kenenkään murtaa Carlottan sydäntä. Minä otaksun, että Carlottalla on sydän, vaikka hänen osakseen ei olekaan tullut mitään sielua. Tätä minä näet yhä edelleen epäilen. Joka tapauksessa päätin poistaa Carlottan hänen vaikutuksensa alaisuudesta, asettaa hänet uuteen ympäristöön ja antaa hänen vapaasti seurustella nuorien miesten ja naisten kanssa siten huvittaakseni ja mahdollisesti kehittääkseni hänen mieltään.

Minä huomaan, että Carlottasta alkaa tulla minulle täysi työ. No onhan tämä yhtä hyvää työtä kuin konsanaan postimerkkien keräileminen, golfpelin pelaaminen tai valokuvaileminen.

Olen viettänyt miellyttävän kuukauden tässä pienessä kylpypaikassa. Se sijaitsee pienen lahden varrella keskellä kallioista rannikkoa. Lahtea, jonka ympärys on vain neljännespenikulman pituinen, rajottavat kummallakin puolen mereen pistävät kalliot. Kivisen rannikon toisen puolen täyttävät kalastajat veneineen ja tervattuine Noakinarkkeineen, joissa he säilyttävät verkkonsa. Toinen puoli kohoaa äkkiä pengermäksi, jolle on rakennettu sangen alkuperäinen Kasino; pengermän alapuolella ovat uimahytit. Me asumme kaikkein puhtaimmassa kaikista puhtaista ranskalaisista hotelleista. Portaissa ei ole mitään mattoja, mutta jos astuu niitä ylös likaiset kengät jalassaan, ilmaantuu heti väsymätön palvelija, joka kuumalla vedellä ja pesuharjalla poistaa jäljet. Carlottalla ja Antoinettella on kaksi huonetta päärakennuksessa. Minä asun lisärakennuksessa pienessä hauskassa, puhtaassa, alastomassa huoneessa, jossa on seinästä ulkoneva ikkuna ja josta näkyvät Noakinarkit ja kalastajaveneet ja meri.

Kun tänä aamuna makasin vuoteessani, näin kanavalaivastomme taivaanrannalla.

Antoinette on autuas ollessaan nyt taas Ranskassa. Carlotta väittää, ettei hymy haihdu hänen suurilta punaisilta kasvoiltaan edes hänen nukkuessaankaan. Hän on ahtanut itsensä niin täyteen ranskaa, vaimo parka, kuin nälkäinen kana jyviä. Hän tuntee jo kylpypaikan kaikki pesijättäret, kalastajavaimot, kaupustelijanaiset, kylvettäjät ja palvelijattaret. Hän on tuttavallisissa väleissä jokaisen miespuolisen paikkakuntalaisen kanssa. Kun me kolme sattumalta kuljemme yhdessä, kumarretaan ja nyökätään meille irvissä suin niin ahkeraan, että kävelymme on oikea riemukulku. Alussa minä luulin, että nämä kunnianosotukset tarkottivat minua. Mutta se harhaluulo minulta pian riistettiin. Ne tarkoittivat Antoinettea. Antoinette näyttelee kernaasti pöyhkeillen Carlottaa ystävilleen. Kerran tapasin hänet pitämästä Carlottan läsnäollessa esitelmää ihailevalle yleisölle tämän nuoren neidin ruumiillisista avuista -- yksityiskohtainen todistelu, joka, mitä avomielisyyteen tulee, totisesti ei jättänyt mitään toivomisen varaa. Hänen voitonriemunsa nousee huippuunsa uimatuntina, jolloin hän saattaa Carlottan uimahytistä vedenrajaan asti, riisuu häneltä hänen aamuvaippansa ja, ennenkuin hän näyttää hänet Etretat'n hienostolle, luo valmistavan katseen ympärilleen, kuin tahtoisi hän sanoa: "Valmistukaa, te miehet ja naiset, näkemään se häikäisevä jumalatar, jonka nyt olen aikeissa paljastaa teille." Carlotta on kieltämättä viehättävä kylpypuvussaan ja herättää tavatonta ihastusta. Ihmiset kokoontuvat pieniin ryhmiin katsellakseen häntä, ja minä istun rantatuolissa puettuna valkeisiin liinaisiin housuihini ja ruusunpunaiseen paitaani, enkä voi tukahduttaa omistusoikeuden suomaa miellyttävää tunnetta. En sano sanaakaan, kun hän pärskyttää vettä kosteista sormistaan päälleni tullessaan likomärkänä ylös vedestä, enkä nuhtele häntä edes silloin, kun hän nostaa jalkansa moitteettoman valkoiselle housunpolvelleni näyttääkseen minulle, että kivi on haavottanut hänen ruusunpunaista jalkapohjaansa.

Hänen käytöksensä täällä on ollut mallikelpoista. Minä olen sallinut hänen tehdä tuttavuutta parin kolmen nuoren miehen kanssa, jotka ovat tanssittaneet häntä Kasinon-tanssiaisissa ja joiden seurassa hän kävelee edestakaisin pengermällä ennen aterioita. Minä olen uhannut suuttua häneen ikipäiviksi ja heti lähettää hänet takaisin Lontooseen, jos hän sanallakaan mainitsee Alexandrettan haaremin. Nuoret miehet helposti käsittävät asiat väärin. Hän on aivan yksinkertaisesti tavallinen englantilainen tyttö, orpo (mikä on totta), ja minä olen hänen holhoojansa. Tietysti hän luo heihin rukoilevia katseita ja pitelee heitä napinrei'istä ja suo heille suuria vapauksia, mutta yhtä mahdotonta kuin minun olisi antaa hänen ruumiilleen toinen muoto, yhtä mahdotonta minun olisi muuttaa hänet tässäkin suhteessa. Hän on piintynyt koketti. Hänellä on se iloisa käsitys, että hän on kaikkien miesten ihailun esineenä. Toissa aamuna näin hänen rummuttavan jonkun sävelmän vanhan mieskylvettäjän käsivarrelle, kun kylvettäjä saattoi hänet veteen, ja minä näin, miten miehen mahonginväriset kasvot kirkastuivat. Sanomattoman lapselliseen tapaansa hän mielistelisi veronkantomiestä tai ryysyistä kerjäläistä tai Canterburyn arkkipiispaa. Mutta hän ei ole tehnyt itseään syypääksi mihinkään vakavaan rikkomukseen, ja minä olen tarpeeksi suuressa määrin hänen herransa ja mestarinsa vaatiakseni kuuliaisuutta.

Olen kuitenkin olevinani aivan hänen käskettävänään, ja sydäntäni ilahduttaa nähdä hänet onnellisena, tuntea, miten hän tarttuu käsivarteeni, ja kuulla hänen kuhertelevan:

"Te olette hyvin kiltti! Minä tahtoisin suudella teitä."

Mutta minä en salli hänen suudella itseäni. En ikimaailmassa!

"Seer Marcous, emmekö mene pienten hevosten luo?"

Hän oli hullaantunut _les betits chevaux_ [pienet hevoset] nimiseen uhkapeliin. Minä varotan häntä pelin vaaroista. Hän nauraa. Minä koetan heikosti vastustella.

"Mitä se hyödyttää? Teillä ei ole yhtään rahaa."

"Oo-oo! Mutta kaksi frangia vain!" hän sanoo ja ojentaa kätensä.

"Ei ainoatakaan. Eilen te hävisitte."

"Mutta tänään minä voitan. Minä tahtoisin antaa teille jotakin, jonka näin eräässä kaupassa. Voi -- se oli niin kaunista!" Sitten tunnen, miten käsi hiipi takataskuuni, missä minulla on hopearahoja juuri sitä tarkotusta varten, aivan niinkuin hevosystävällä on sokeripaloja varattuina lempiponilleen. Heti senjälkeen se vedetään ulos taskusta, ja Carlotta hypähtää pois ulottuviltani purkaen voitonriemunsa iloiseen huudahdukseen. Sitten hän tulee takaisin, tarttuu käsivarteeni ja vie minut suloisesta kesäilmasta ummehtuneeseen, pieneen huoneeseen, jossa ihmiset tungeskelevat yhdeksän pyörivän hevosen ympärillä.

"Minä panen numero viidelle. Minä panen aina viidelle. Se on mukava, puhdas, valkea, kaunis hevonen."

Hän laskee pöydälle kaksi frangia, katselee niitä tuskallisen jännityksen valtaamana; hän voittaa ja juoksee minun luokseni pidellen kuuttatoista frangiaan lujasti kädessään.

"Katsokaahan! Sanoinhan minä, että voittaisin!"

"Tulkaa sitten ja olkaa tyytyväinen!"

Mutta hän tekee kieltävän eleen, ja ennenkuin ehdin estää hänet menemästä, hän juoksee takaisin ja panee taas viidelle. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän on menettänyt koko omaisuutensa ja palaa minun luokseni syvästi epätoivoisen näköisenä. Hän on liian pahoillaan yrittääkseen edes tutkia takataskuani. Vien hänet ulos ja teen hänet taas autuaaksi tarjoomalla hänelle limonadia. Hän halveksii oljenkorren käyttöä. Nojaten kyynärpäänsä marmoripöytään ja pidellen lasia molemmin käsin hän ihastuneena särpii punaista sokerijuomaa. Ja minä, Marcus Ordeyne, nelikymmen vuotias filosofi, istun ylen tyytyväisenä vieressä katsellen toimitusta. Australialainen koira ei saattaisi olla tyytyväisempi. Tuo nuori herra mahtaa olla hulluin kaikista hulluista nuorista herroista, siinä väitteessäni pysyn lujasti. Suvaitsen kyllä yleensä tyhmiä ihmisiä, mutta jos tämä usein sattuu tielleni, teen hänelle varmasti jotakin pahaa.

Murkinan jälkeen kävelimme läntisen kallion huipulle ja paneuduimme makaamaan tiheälle, kuivalle nurmelle. Ihanampaa iltapäivää ei saata mielessään kuvitella. Ympärillämme oli turkoosin ja timantin hohde. Itse ilmakin oli läpikuultavan sininen. Allamme uinui pieni kylpypaikka auringonpaisteessa. Ei näkynyt muuta elon merkkiä kuin pesuämmät, jotka alhaalla rannalla kumartuivat levittämään valkeita vaatteita kuivamaan. Luode loiski laiskasti rantaa vastaan, missä vesi äkkiä muuttui kirkkaan sinisestä vaahtoavan valkeaksi. Yksi tai pari valkeaa purjetta loisti veden sineä vastaan. Päittemme yläpuolella kimmelsi muutamia valkeita untuvapilviä. Ympärillämme kallionhuipuilla oli vihreitä laitumia ja niittyjä, ja loitompana näkyi peltoja aumoineen ja koko joukko puita. Maatessamme siinä selällämme meren ja taivaan välillä, tuntui yksinäisyytemme äärettömältä, täydelliseltä. Carlotta ja minä olimme maan ainoat asukkaat. Uneksien minä otin pois tahmean paperin Carlottan tahmeista karamelleista.

Ennen pitkää voittamaton uupumus valtasi minut; ja pian sen perästä minä tunsin, miten outo, täydellinen rauha täytti mieleni. Minä olin makaavinani sammalen ja orvokkien keskellä. Puolihorroksissa minä ihmettelin, mistä johtui, että ympäristöni oli muuttunut, ja vihdoin minä heräsin ja huomasin makaavani pää Carlottan helmassa ja hänen punaisen päivänsuojansa varjostamana, hänen itsensä istuessa aivan onnellisena säteilevässä auringonpaisteessa. Olin karkaamaisillani pystyyn tästä sopimattomasta asemasta, mutta hän laski nauraen kätensä hartioilleni.

"Ei. Te ette saa liikahtaa. Te näytätte siinä niin kauniilta. Ja minusta on kovin hauskaa. Minä asetin teidän päänne siihen, että olisi pehmeätä. Te olette nukkunut oikein makeasti."

"Minä olen ollut kovin epäkohtelias", minä sanoin. "Pyydän teiltä nöyrästi anteeksi, Carlotta."

"Oo, minä en ole vihainen", nauroi hän. Ottamatta pois käsiään hän ojensi sääriään päästäkseen mukavampaan asentoon.

"Kas niin! Nyt minä voin leikkiä olevani hyvä pieni turkkilainen aviovaimo." Näin sanoen hän muodosti minun ostamastani sanomalehdestä viuhkan ja viuhkoi minua. "Noin oli Ayeshan tapana tehdä Hamdille. Ja Ayeshan oli myös tapana kertoa hänelle kaikenlaisia juttuja. Mutta minun herrani ei pidä orjattarensa jutuista."

"Ei, ei totisesti", minä sanoin.

Olen kuullut paljon puhuttavan Ayeshasta, kauniista eläimellisestä elimistöstä, joka näyttää panneen vanhan miehensä pään pyörälle. Minä alan halveksia Hamdi Efendiä.

"Ne ovat sopimattomia, eivätkö olekin?" hän nauroi; hän tarkoitti juttuja.

"Minäpä laulan turkkilaisen laulun, jota te ette ymmärrä."

"Onko se säädyllinen laulu?"

"_Kim bilir_ -- kuka tietää?" Carlotta sanoi.

Hän alkoi laulaa surunvoittoista valittavaa laulua, mutta keskeytti sen äkkiä.

"Voi ei, se on tyhmä! Aivan kuin turkkilainen tanssikin. Kaikki alexandrettalainen on tyhmää. Toisinaan minä luulen, että en koskaan ole nähnyt Alexandrettaa -- enkä Ayeshaa -- enkä Hamdia. Minä luulen, että aina olen ollut teidän luonanne."

Nähtävästi asian laita todella on niin, sillä viime aikoina hän on puhunut hyvin vähän haaremielämästään; hän puhuu enimmäkseen pienistä jokapäiväisistä tapahtumista, ja meillä on jo kokonainen varasto yhteisiä harrastuksia. Koko hänen elonsa ja olonsa keskittyy nykyhetkeen. Menneisyys on ainoastaan sekava uni. Kaikkein ihmeellisintä on että hän pitää asemaansa minun luonani täysin luonnollisena asiana. Harhaanjoutunutta kananpoikasta, jonka kunnon perhe olisi ottanut hoivattavakseen, ei saattaisi vähemmin painostaa kiitollisuuden taakka eikä se lujemmin voisi uskoa, että maailmankaikkeus on järjestetty sen omaa yksityistä hyötyä ja huvia varten. Kun minä joku aika sitten kysyin häneltä, mitä hän olisi tehnyt, jos minä olisin jättänyt hänet Embankment Gardensin penkille, niin hän kohautti olkapäitään ja vastasi kuten ennenkin, että joko hän olisi kuollut tai jokin toinen kiltti herra olisi ottanut hänet turviinsa.

"Luuletteko te, että kilttejä herroja kiertelee Lontoon katuja hakemassa kodittomia pikku tyttöjä?" minä kysyin silloin.

"Kaikki herrat pitävät kauneista tytöistä?" hän vastasi, ja näin oli vanha riidanaiheemme taas tullut puheeksi.

Tänä iltapäivänä me kuitenkaan emme riidelleet. Sitä päivä ei sallinut. Minä makasin pää Carlottan sylissä ja katselin tummansinistä taivasta sydämessäni varsin outo täydellisen onnen tunne. Tähän saakka olen asettunut kielteiselle kannalle elämään nähden. Olen karttanut pikemmin kuin etsinyt. En ole juonut elämän jumaljuomaa, sentähden että en ole ollut janoissani. Minä olen seisonut syrjässä ja katsellut kamppailua, ja siinä se huvi, mikä minulla on ollut koko leikistä.

Minulla ei ole koskaan ollut pienintäkään halua kääntyä nykyhetken puoleen pyytääkseni sitä viipymään, koska se oli niin suloinen -- ei koskaan ennen tätä iltapäivää, jolloin nuoren tytön lumousvoima teki ihanan kesäpäivän vieläkin viehättävämmäksi.

"Teillä on kolme, neljä, viisi -- oo, koko joukko harmaita hiuksia", Carlotta sanoi tarkastellen päätäni.

"Useat ihmiset ovat harmaapäisiä jo kahdenkymmenen vuotisina", minä sanoin.

"Mutta minulla ei ole yhtään harmaata hiusta päässäni."

"Te ette ole vielä kahdenkymmenen vuotinen, Carlotta."

"Uskotteko sitten, että minulle tulee semmoisia? Voi, se on kamalaa. Silloin ei kukaan pitäisi minusta."

"Entä minä sitten? Eikö kukaan pidä minusta?"

"Niin -- te -- te olette mies. Hänellä täytyy olla harmaita hiuksia. Se tekee hänet viisaan näköiseksi. Hänen vaimonsa sanoo: 'Kas, minun miehelläni on harmaat hiukset. Hän on viisas. Jollen ole hyvä, hän lyö minua. Sentähden minun täytyy totella häntä'."

"Hän ei karkaisi kaksikymmentäkaksivuotisen rahjuksen seurassa?"

"E-ei", Carlotta sanoi. "Niin huono hän ei voisi olla."

"Minua ilahduttaa", minä sanoin, "että te pidätte aviollista velvollisuudentuntoa naisellisen luonteen pysyväisenä ominaisuutena. Mutta otaksukaamme, että hän rakastuu siihen nuoreen rahjukseen?"

"Miehet rakastuvat", hän vastasi viisaasti. "Naiset rakastuvat vain kirjoissa -- turkkilaisissa saduissa. He rakastavat miehiään."

"Te hämmästytätte minua", minä sanoin.

"Niinkö?" Carlotta kysyi.

"Mutta Englannissa naisen täytyy rakastaa miestä, ennenkuin tämä menee naimisiin hänen kanssansa."

"Mitenkä hän sitä voi tehdä?" kysyi Carlotta.

Se oli pulmallinen kysymys.

"Sitä minä en tiedä", minä sanoin, "mutta sen hän tekee."

"Siis ennenkuin menen naimisiin Englannissa, täytyy minun rakastaa sitä, jonka kanssa menen naimisiin? Minä varmaankin kuolen miehettömänä!"

"Sitä minä en usko", minä sanoin.

"Minun täytyy alottaa pian", sanoi Carlotta nauraen.

Vetämällä notkean nuoren ruumiinsa kiemuraan hän sai kumarretuksi kasvonsa lähelle minun kasvojani.