Part 6
Mutta ennenkuin isku lankesi, päästi haamu kiukkuisen ja samalla kummastusta osottavan huudahduksen, ja kihelmöivä korvapuusti keikautti Mattilan pään oikealle olkapäälle, josta se melkein samassa silmänräpäyksessä toisen vielä kiukkuisemman iskun vaikutuksesta pyörähti vasemmalle. Ja seuraavina silmänräpäyksinä tuiskusi hänen päällensä sellainen ryöppy korvapuusteja, että hän heti huomasi joutuneensa tottuneisiin ja taitaviin käsiin.
Mutta tämä lämmin ja sydämellinen vastaanotto herätti silmänräpäyksessä eloon vanhan tappelijan povessa uinuvan jalopeuran. Raivoisasti huudahtaen tunki hän vastustajansa päälle, ja hänen käsivartensa alkoivat pyöriä kuin myllynsiivet. Nyt yltyi kahakka oikein täyteen vimmaan. Huohottaen iskivät vastustajat kiinni toisiinsa, koettaen kaataa toisensa kumoon, mutta se ei onnistunut kummallekaan, vaikka ankarat »ämmänkoukut» hyväilivät heidän pohkeitaan. Mattilan takinselkämys repesi niskasta helmaan asti: hänen vastustajansa menetti takkinsa toisen etukappaleen ja hihan, ja osa hänen paidastaan meni kaiken maailman tietä. Kummankin tukassa ja parrassa tapahtui tuntuva harvennus. Mutta into yltyi kummallakin puolella, iskuja ja potkuja sateli kuin rakeita, multa ja turpeet tuoksahtelivat tappelijoiden jaloissa, ja loitolle kuului läiske ihan pimeydessä. Tiesi kuinka kauvan kahakkaa olisi kestänyt, jos tappelijat eivät olisi hurjan raivonsa sokaisemina huomaamattansa joutuneet liian lähelle rantaäyrästä. Nyt petti kummankin jalka samalla kertaa, ja toisiinsa kiinni takertuneina kuin takkiaiset vierähtivät tappelupukarit jääkylmään veteen. Pahasti älähtäen kirposivat he toisistaan ja ryömivät syljeksien ja kiroten kuivalle maalle.
»Kirottu Mikko, tämä tulee sinulle kalliiksi!» ärjyi Mattilan vastustaja, syljettyhän suustaan pivollisen mutaa.
»Mi—mitä! Alatalon ääni! Sinäkö se olet, Jaska?» huudahti Mattila ällistyneenä.
»Tuhat tulimmaista! Mattilahan se on», huusi Jaska. »Mitä sinä, tulen korvattava, kävit minun kimppuuni?» tiuskasi hän sitten kiukkuisesti.
»Sinähän tappelun alotit, senkin sokea tarhapöllö», kiljui Mattila, jonka hampaat alkoivat pahasti kalista.
»Minä tulin tänne estämään tulevaa morsiantani juoksemasta oman renkini syliin. Mutta sinä...»
»Morsiantasi? Hae itsellesi morsian vaikka hiiden kattilasta; minun tytärtäni ei tuollaiselle rosvolle anneta», huusi Mattila ja alkoi kiivaasti juosta taloa kohti, sillä hänen jäsenensä alkoivat vilusta jäykistyä.
»Luuletko minun mokomasta ketaleesta huolivan? Tarjoa rengeille!» huusi Alatalo hänen jälkeensä. Sitten läksi hän väristen ja nilkuttaen painamaan kotiansa kohti.
Heidän riidellessään oli talaan luokse ilmestynyt kolmas mies. Se oli Mikko. Hämmästyneenä kuunteli hän kiivasta sanasotaa, toisten huomaamatta häntä pimeässä.
»Mitä tämä merkitsee?» ajatteli hän, jäätyään yksin taistelukentälle. »Mattila ja Alatalo ilmitappelussa! No, sitä parempi. Se on jo suuri askel eteenpäin, ja kun huomenna lyön uuden valttini pöytään, niin luulenpa voittavani pelin.»
Arvaten, että oli turha enää tänä iltana odottaa Hilmaa, läksi hän iloisesti viheltäen kävelemään Alataloon päin.
Kotiin saavuttuaan otti Mattila kynttilään valkean ja katsoi peiliin. Hän näki siinä pörröisen tukan, turvonneen, verisen naaman, potaatin paksuiseksi ajettuneen nenän ja umpeen isketyn silmän. Vaatteet riippuivat liejuisina riekaleina hänen ympärillään, ja lakki oli luultavasti jäänyt järveen. Hänen ruumiissaan ei ollut ainoatakaan kohtaa, jota ei olisi kolottanut ja kivistänyt. »Kirottu Alatalo!» mutisi hän hammasta purren.
Samassa sattui hänen silmäyksensä etusormen ympäri kietoutuneeseen vaaleaan hiustöyhtöön, joka vielä puoli tuntia takaperin oli koristanut Alatalon päälakea. Hänen huulensa vetäytyivät tuimaan hymyyn »Saipa Alatalokin osansa, sai kuin isän kädestä», mutisi hän.
Tämä lohduttava tunne mielessään riisui hän märjät riekaleet yltään ja kömpi vuoteelleen. Pitkän aikaa ähkyi hän siinä saamatta pakotuksen vuoksi unta, ja kun vihdoin nukkui, näki hän koko yön unta tukkanuotasta ja tappelusta.
* * * * *
Seuraavana aamuna tuli Mikko Mattilaan ja meni suoraa päätä isännän kamariin. Kun hän sieltä palasi saattoi hän hämmästyneelle Hilmalle kertoa, että ukko oli suostunut heidän kihlaukseensa.
Sitä ei kumminkaan eilinen tappelu yksistään vaikuttanut, vaikka sekin oli lisänä niinkuin rikka rokassa. Mutta Mikko oli eilen provastilta kuullut setänsä kuolleen Amerikassa ja jättäneen hänelle pikku perinnön. Ja se naula veti.
Kun nuori pari sitten istui kuistilla keskustellen tulevaisuudestaan, joka nyt näytti niin valoisalta, aukeni ovi ja Mattila pisti ulos naamansa, jota kaikki sateenkaaren värit kaunistivat.
»Kuinka Alatalo jaksaa?» kysyi hän.
»Hän on vuoteen omana», vastasi Mikko.
»Hän sai enemmän selkäänsä kuin minä», myhähti Mattila ja vetäytyi kamariinsa. Tämä ajatus tuotti hänelle niin suuren mielihyvän, että hän sen vuoksi melkein unohti omat kipunsa.
ARVOSTELU.
Kuivalan kaupungin äänenkannattajan »Isänmaan Pylvään» toimituspaikassa uurastettiin ahkerassa työssä, sillä huomenna oli taas yksi noista 104:stä päivästä vuodesta, joina mainittu lehti otti kynttilänsä vakan alta ja antoi sen säteiden loistaa yli kaupungin ja sitä ympäröivän laajan maakunnan. Päätoimittaja istui paitahihasillaan, rikkipureskeltu kynä kädessä, ja siroitteli hiukan lisää pippuria jo ennestäänkin karvaaseen pääkirjoitukseen: »Kaupungin katujen siivottomasta kunnosta eli — kunnottomasta siivosta», aihe, josta hau jo kymmenkunta vuotta, syksyin keväin, oli pauhannut kaupungin kovakorvaisille hallitusmiehille. Toimitussihteeri oli juuri lopettanut sen tärkeän ja laajaperäisen työn, jossa saksia ja liimaa käytetään, ja otti käsiinsä paksun pinon maalaiskirjeenvaihtajain lähettämiä »avustuksia», ajatellen jonkinlaisella kateudella Herkulesta, joka sen enempää valikoimatta saattoi Augiaan-tallista syytää pellolle kaikki pahnat ja pehkut, kun hänen sitävastoin piti edessään olevasta läjästä poimia esiin kaikki mahdollisesti hengen ravinnoksi kelpaavat jyväset. Hän huokasi ja loi syrjäsilmäyksen paperikoriin. Ja kun hän sitten huomasi, että päällimmäisenä pinkassa oli puolentoista arkin pituinen kyhäelmä, jossa seikkaperäisesti tehtiin selkoa jostakin kissajahdista Katinlahden kylässä, mutisi hän itsekseen muutamia rumia sanoja.
Päätoimittaja sai vihdoin artikkelinsa valmiiksi ja antoi sen odottavalle juoksupojalle, jonka ulkomuoto todisti mitä syvällisintä ylenkatsetta maamme saippuateollisuutta kohtaan. Sitten heittäysi hän rennosti tuolin selkänojan varaan ja veti syvän helpotuksen huokauksen.
»Niin pitkällä siis olemme», sanoi hän tyytyväisenä. »Pitäkööt hyvänään. Mutta kuinka selviämme tämän illan kokouksista ja huveista? Valtuusmiesten kokous — sinne menen minä. Kaarlo Kilkuttaman pianokonserttiin menet sinä. Mutta sitten jää maaseututeatterin näytäntö. Tosinhan _Tuukkalan tappelu_ on jo ennen näytelty kappale, mutta täytyyhän siellä olla jonkun istumassa toimituksen tuolilla, näyttäisi muuten liian välinpitämättömältä. Etkö tiedä, kenenkä sinne lähettäisimme?»
Toimitussihteeri mietti.
»Hm! Niin, nytpä tiedän. Joonas Jalkanen, se ylioppilas, kysyi kerran, eikö hän joskus pääsisi meidän piletillä teatteriin. Minä lähetän heti hänelle piletin.»
»Lähetä samalla ohjelma, niin ei hänen tarvitse sitä teatterissa ostaa.»
Toimitussihteeri kirjoitti ystävälleen Joonakselle pienen kirjelipun, jossa pyysi häntä menemään teatteriin ja kirjoittamaan näytännöstä muutaman rivin lehteen. Saippuaa halveksiva juoksupoika kutsuttiin esiin ja sai käskyn kiidättää kirjeen tavallista nopeammin määräpaikkaansa.
Kun asia täten oli saatu selville, läksivät herrat toimittajat kukin tahollensa.
Kellon kymmenettä käydessä palasivat he takaisin. Päätoimittaja laati kertomuksensa valtuusmiesten kokouksesta, höystäen sitä muutamilla tavanmukaisilla letkauksilla kaupungin arvoisille isille, ja toimitussihteeri piteli pahasti herra Kilkuttajaa, punniten ja köykäiseksi havaiten hänen fortissimonsa ja pianissimonsa, creseendonsa ja diminuendonsa ja ennustaen hänelle vielä monta raskasta oppivuotta, ennenkuin olisi täysin mahdollinen ja kelvollinen esiintymään Kuivalan musikaalisesti sivistyneen yleisön edessä.
Kun teatterista oli vain muutamia rivejä odotettavissa ja siellä oli luotettava mies, päättivät he lähteä klubiin virkistämään päivän työstä rasittuneita ruumiitaan. Lähtiessään antoivat he oikolukijalle määräyksen, että teatteriarvostelijan kirjoitus oli ilman muuta lähetettävä kirjapainoon heti kun se saapui.
* * * * *
Joonas Jalkanen veti juuri hansikkaita käsiinsä lähteäkseen mielitiettynsä luo, jota hän oli luvannut saattaa konserttiin, kun toimitussihteerin kirje saapui.
Hän lasketteli suustaan muutamia turkasia ja verkasia ja juoksi sitten ulos tavoittaakseen sanantuojan ja lähettääkseen pääsylipun takaisin, mutta näki ainoastaan vilauksen saippuanvihaajan kantapäistä, kun tämä hävisi lähimmän kadunkulman taakse.
Hän aikoi jo itse lähteä viemään pääsylippua takaisin, kun samassa muisti, että Kalle-serkkunsa, nuori talollinen eräästä lähipitäjästä, oli vierailemassa hänen luonansa ja oli aikeissa mennä teatteriin.
Siinähän oli miestä tarpeeksi.
»Nytpä sattui hyvin», sanoi hän huoneeseen päästyään serkulleen. »Tässä saat ilmaiseksi piletin, vieläpä ohjelmankin. Sinun tulee vain näytännöstä kirjoittaa muutama rivi 'Isänmaan Pylväälle'. Jollet tahdo kirjoittaa, niin käy suullisesti kertomassa, kyllähän toimittajat sitten laittavat valmista.»
»No, en minäkään niin aivan härkämies ole näissä asioissa. Kun meidän kylässä näyteltiin 'Paavon kelloja' ja 'Pullanpyörittäjäin kokousta', kirjoitin siitä pitkän jutun, vaikkei siitä lehteen tullut kuin alusta muutamia rivejä: mihinkä lienevät lopun hukanneet.»
»Sitä parempi. Hyvästi nyt, minun täytyy lähteä. Jos tulet aikaisemmin kotia kuin minä, niin pane avain naulaan ulkopuolelle.»
Hän meni, ja kohta sen jälkeen läksi Kalle astumaan teatteriin. Hän tunsi rinnassaan hivelevää ylpeyttä; olihan hän nyt oikein »viran puolesta» sanomalehtimies. Siitäkös kelpasi kehuskella siellä kotikylän nuorisoseurassa! Ja yhä enemmän hänen itsetuntonsa kohosi, kun hänet teatterissa johdettiin istumaan ensi rivissä olevaan nojatuoliin.
Mutta oikullinen kohtalo oli saattanut erään teatterin jäsenistä äkkiä sairastumaan, jonka vuoksi oli ollut pakko muuttaa ohjelmaa ja »Tuukkalan tappelun» sijasta ottaa näyteltäväksi »Nummisuutarit». Mutta siitä ei. Kalle tiennyt mitään. Eikä hän koskaan ollut lukenut Kiven teoksia...
* * * * *
Yöllä kahtatoista käydessä tuli Kalle toimituspaikkaan, jossa unelias oikolukija-neiti hänelle neuvoi kynän ja paperia. Ja etsittyään pari vanhaa teatteriarvostelua »malliksi», alkoi hän raapustaa sellaisella voimalla paperille, että viereisessä huoneessa torkkuva neiti alkoi nähdä levottomia unia.
Jommoisenkin ajan kiduttua sai Kalle kykityksensä valmiiksi. Kun se sitten korehtuurina palasi, pudisteli neiti päätänsä. Mutta häntä oli niin usein ja niin ankarasti käsketty tarkkaan noudattamaan käsikirjoitusta, ettei hän katsonut voivansa ryhtyä asiassa mihinkään toimenpiteisiin.
* * * * *
Aamulla virui päätoimittaja vielä vuoteellaan, kun aamukahvin mukana tuotiin »Isänmaan Pylvään» tuoreutta uhkuva numero. Tällainen aamu — niitä sattui kuten jo on mainittu, 104 kertaa vuodessa — oli hänelle aina suuri nautinnon hetki.
Hän asettui mukavaan asentoon, avasi lehden ja alkoi sitä silmäillä. »Pulskan näköinen lehti taaskin», mutisi hän ja nyökäytti hyväksyvästi päätään. Hän hymyili lukiessaan omaa pääkirjoitustaan ja myhähti armollisesti Kilkuttajan kuritukselle. Mutta kun hän oli ehtinyt otsakkeeseen »Teatteri», saivat hänen kasvonsa äkkiä lammasmaisen ilmeen ja hänen silmänsä kävivät ympyriäisiksi kuin huuhkaimen. Mitä tämä oli? Kuka oli tuollaista roskaa, uskaltanut painaa hänen lehteensä?
Hän hypähti niin rajusti vuoteeltaan, että kahvikupit helisten vierivät alas pöydältä. Sitten hieroi hän oikein voiman takaa silmiänsä, luullen eilisiltaisen »virkistyksen» kenties niissä kummittelevan. Mutta siitä ei ollut apua. Lehdessä oli kuin olikin mustalla valkealle painettuna seuraava pätkä:
»— Teatteri. Maaseututeatteri näytteli eilen G. von Numeroin kuuluisan Tuukkalan tappelun hyvällä menestyksellä. Kappaletta ei kuitenkaan luullakseni näytelty alkuperäisessä muodossaan, päättäen siitä, että henkilöt siinä esiintyvät aivan toisilla nimillä kuin ohjelmassa ja on heitä paljon vähemmän. Sen vuoksi olikin vähän vaikeata kappaleen menoa seurata. Sen olisi voinut helposti auttaa painattamalla myöskin nuo uudet nimet ohjelmaan, vaikkapa sulkumerkkien sisään. Muuten on muodostelussa mielestämme menty liian pitkälle. Kaiketi ei ole tahdottu loukata katsojain uskonnollisia tunteita, ja sen vuoksi poistettu kaikki pakanallisuus, vieläpä pakanalliset nimetkin, mutta tarpeetonta on sentään kappaleissa tuoda esiin kristillisen kirkon kanttori, puhua kirkon tervaamisesta ja muista kirkollisista menoista j.n.e. Oudolta tuntuu myöskin puhe Turkin valtakunnasta, ruudista y.m., joista Tuukkalan tappelun aikoihin tuskin vielä oli tietoa. Puvutkin olivat kovin uudenaikaiset, mutta se kai riippui teatterin vähistä varoista. Muuten emme voi käsittää, miksi kappaleelle on annettu nimeksi Tuukkalan tappelu. Ainoa tappelu, joka kappaleessa nähdään, on Eskon ja Teemun paininheitto ja se tapahtui Hätylän kylässä. Oikeampi nimitys siis olisi 'Hätylän tappelu'.
Näytteleminen sujui oivallisesti, kuten tottuneilta näyttelijöiltä sopi odottaakin.»
Tämän merkillisen nerontuotteen luettuansa vaipui päätoimittaja aivan hervottomana tuolille.
»Mikä häväistys, mikä kauhea skandaali!» ähkyi hän, luullen pakahtuvansa kahtia.
Hänen silmäinsä edessä tanssi ylös ja alas punaisia pilkkuja; ne suurenivat, tulivat lähemmäksi ja muodostuivat irvisteleviksi naamoiksi, kunnes kaupungin kaikki lukutaitoiset asukkaat, ystävät ja vihamiehet siinä hyppelivät ylös ja alas, kuin surviaisparvi veden pinnalla auringon laskiessa, ja jokaisen suu oli iloisessa irvessä...
Sitä päivää, joka nyt seurasi, muistelivat kauvan kauhistuksella Joonas Jalkanen ja hänen serkkunsa Kalle, joidenka luo julmistunut päätoimittaja ilmestyi, kun nämä vielä vetelivät viattomuuden unta. Kalle, jonka syyllisyys kohta tuli ilmi, sai mukaansa kotimatkalle sellaisen lauman »nautoja», »pässejä» ja muita hyödyllisiä kotieläimiä, että niillä olisi voinut perustaa oivallisen karjatalouden.
Vieläpä yritti päätoimittaja purkaa kiukkuansa korehtuurineidillekin, mutta yritys päättyi — onnellisesti vaiko onnettomasti, sen tietänee hän itse parhaiten. Neiti näytti niin päivän selvästi toteen syyttömyytensä, että päätoimittaja, joka itse asiassa on ritarillinen mies, katsoi velvollisuudekseen käydä seuraavana päivänä häneltä pyytämässä anteeksi kiivauttaan. Palattuaan tältä Kanossan-retkeltään oli hän usein ajatuksiinsa vaipuneena ja hänen kuultiin mutisevan: »Ei ollenkaan hullumpi tyttö, ei ollenkaan hullumpi!» Kun vakavassa vanhassapojassa alkaa näkyä tällaisia oireita, on hän tavallisesti mennyttä miestä. Niin kävi nytkin. Puoli vuotta myöhemmin perusti päätoimittaja oman talouden, ja pahat kielet väittävät, että vaikka hän onkin päätoimittaja, ei hän kumminkaan ole vaimonsa pää.
ENSIMMÄINEN LAUKAUKSENI.
Siitä saakka, kun Nimrod-vainaja, »suuri metsästäjä Herran edessä» kivipäisillä nuolillaan koetteli mammut-eläinten turkin kestävyyttä Aasian vuorenrotkoissa, meidän päiviimme asti, jolloin sunnuntaimetsästäjäin jumalaton suku aika ajoin tekee laajat maa-alat yhtä hengenvaarallisiksi kuin Waterloon tappelukenttä oli aikoinaan, kylväen kilottain haulia puiden ja pensaiden sekaan, ovat olot suuresti muuttuneet metsästyksen alalla. Yhdestä Nimrodista on sukeutunut lukemattomia, mutta mammut-eläimistä löytyy jälellä vain muutamia jykeviä luita eräissä museoissa; saapa nykyään kiittää onneansa, jos päivän tallusteltuaan saa konttiinsa edes jonkun vaivaisen jänisreuhkanan. Mutta into se pysyy entisellään. Rauhoitusajan viimeisenä iltana sonnustelevat aina tuhannet sekä arki- että sunnuntaimetsästäjät lanteitaan, lähteäkseen seuraavana aamuna urostöihin, joista, ainakin mitä jälkimäisiin tulee, suuri osa palaa takaisin kontti tyhjänä, kohmelo kallossa, vaatteet revittyinä ja, parhaimmassa tapauksessa, ruumiin lihakkaimmassa osassa joku tusina hauleja, muistona jonkun hyvän ystävän ampumataidosta. No, kaikki nämä vauriot ovat korjattavissa, myöskin viimeksi mainittu, sillä ainahan on saatavissa joku verenhimoinen lääketieteen harjoittelija, joka pirullisella ilolla kaivaa haulit esille, uhrin harjoitellessa itseään retoriikassa, jonka harjoituksen tuloksia ei juuri sovi paperille panna.
Enpä olisi mies enkä mikään, jollei minunkin osalleni olisi tullut kipinä Nimrod-vainajan jaloa henkeä. Ja tämä kipinä alkoi jo hyvin aikaisin kyteä. Kun olin ehtinyt siihen ikään, jolloin James Fenimore Cooperin »Nahkasukka»-romaanit arveluttavassa määrässä alkoivat kilpailla Cornelius Nepoksen kanssa, tuottaen ihailijoilleen katkeria kärsimyksiä laiskanläksyjen y.m. muodossa (joihin usein varmemmaksi vakuudeksi kotona liitettiin pienet pieksijäiset), oli tämä kipinä jo alkanut kohdistaa säteensä erääseen päämaaliin. Tämä päämaali oli isäni huoneen seinällä riippuva pyssy.
Se olikin tuliluikku, jota ei jalon »Nahkasukankaan» olisi tarvinnut hävetä. Se oli luodikko, noin kolmen kyynärän pituinen ja ainakin puolta raskaampi kuin Berdanin kivääri, jota myöhemmin sain pölyssä ja paahteessa tarpeekseni keikutella Tuusulan »kuuluisassa ja hirveän suuressa» komppaniassa. Isäni piti pyssyä suuressa arvossa. Hän oli tässä suhteessa »rutivanhoillinen» eikä suvainnut ollenkaan niitä uudenaikaisia haulipyssyjä, joita hän ylenkatseellisesti sanoi kuularuiskuiksi. »Kun täytät viisitoista vuotta», sanoi hän minulle, »saat tästä pyssyn, eläkä koskaan vaihda sitä mihinkään haulirämään, sillä parempaa pyssyä ei ole koko maailmassa.» Ja minä odotin tietysti mainittua ikäkautta kuin päivän nousua. Mutta sormiani alkoi yhä enemmän kihelmöidä pyssyä katsellessani, ja noin vuotta ennen määräaikaa tuo kihelmöiminen sai aikaan »traagi-komedian» alku- ja loppunäytöksineen, joista varsinkin viimeksimainittu oli päähenkilölle ikävänpuoleista laatua.
Eräänä kesäpäivänä käyskenteli isäni pyssyineen pihalla aikoen kurittaa vanhaa, hävyttömän näköistä varista, joka silmäänpistävällä tavalla oli osottautunut pihalla olevien kananpoikasten ihailijaksi. Mutta varis ei jäänytkään kuritusta odottamaan, vaan otti siivet selkäänsä ja pakeni läheiseen metsään, jossa se kovaäänisesti kuului tovereilleen kehuskelevan, minkälaisesta vaarasta se oli pelastunut, isä-ukko palasi nyrpeillä nenin huoneeseen ja pani pyssyn loukkoon vastaisuuden varaksi. Sitten otti hän olalleen muutamia ongenvapoja ja läksi järvelle ongelle. — Se oli alkunäytös.
Tietysti varis, kun huomasi vaaran menneen ohi, palasi takaisin hyville paistipaikoille, toipa vielä kymmenkunta toveriakin mukanaan. Koko joukko asettui riihen katolle pitämään sotaneuvottelua ja vaanimaan, eivätkö herkulliset kananpojat tulisi näkyviin. Silloin iski päähäni uljas tuuma: mitähän, jos minä...? Loukossa oli ladattu pyssy, isä oli ongella, muu talonväki missä lie ollutkaan. Pihalla ei näkynyt muita kuin vanha, umpikuuro ruotilaisäijä, joka veteli jyriseviä hirsiä päivän paisteessa tuvan seinustalla. Tilaisuus oli mainio.
Tuumasta toimeen. Sieppasin pyssyn käteeni ja hiivin pihalle. Varikset riihen katolla jatkoivat keskusteluaan; heistä minun vähäpätöinen persoonani ei näyttänyt lainkaan vaaralliselta. »Odottakaahan, sen riivatut!» mutisin minä ja aloin hiiviskellä lähemmäksi. Mutta se oli hiukan ohdakkeista kulkua. Kun kahnustelin pitkin tallin vastapunattua seinää, saivat vaatteeni kaikellaisia ylimääräisiä koristuksia ja esiinpistävä naula piti omanaan kappaleen housuistani. Sitten pujahdin syvään ojaan, mutta kun olin siellä muutaman sylen ryöminyt eteenpäin, huomasin hyvinkin »kouriin tuntuvista» merkeistä, että siellä äskettäin oli kävellyt lehmiä. Vihdoin pääsin erääseen aidan nurkkaukseen, josta minun nyt piti variksille näyttää, mitä heidän rauhaansa sopi. Ne istuivat vielä rauhallisesti paikoillaan, lainkaan aavistamatta uhkaavaa vaaraa.
Kuten jo sanoin, oli pyssy suunnattoman raskas. Ensi yrityksillä en saanut sitä lainkaan haluttuun asemaan, vaan pyrki sen suu yhä painumaan maa-emoa kohti. Lopuksi, kun hammasta purren ponnistin kaikki voimani, sain sen mielestäni suunnatuksi jokseenkin variksia kohti ja, ummistaen silmäni, painoin liipasinta.
Seuraavassa silmänräpäyksessä tanssi silmieni edessä kymmenkunta aurinkoa ja tuhansia tähtiä. Oikea olkapääni tuntui irtautuvan ruumiista ja kieleni joutui pahaan »välikäteen» hammaskarsinassani, jossa muuten tapahtui pieni, harvennus. Kun jälleen tulin tajuihini, huomasin kuppuroivani selälläni polttavissa nokkosissa, tallukat taivasta kohti. Varikset olivat kadonneet ja kuuluivat juuri metsässä muutamien harakoiden säestäminä virittävän »Te deumia».
Nolona tassuttelin takaisin kotiini. Korviani ja käsiäni kihelmöivät nokkosten polttamat, olkapäätäni pakotti, kieltäni kirveli, leukaluitani särki ja oikea poskeni alkoi vähitellen ajettua simpulaksi. Ja omatunto piti aika pauhua, nuhteli ja uhkaili. »Miksi otit luvatta pyssyn?» sanoi se, eikä minulla ollut siihen mitään vastattavaa. »Nyt sinulla on todet käsissä, kun isä huomaa pyssyllä ammutun», jatkoi omatunto. Enkä siihenkään voinut mitään vastata, sillä se tuntui hyvin todenmukaiselta.
Aluksi näytti sentään siltä, kuin voisin välttää uhkaavan rajuilman. Panin pyssyn takaisin loukkoon hartaasti toivoen, ettei ukko muutamaan päivään ottaisi sitä käsille ja sillä välin unhoittaisi sen olleen ladatun. Kun isä tuli kotiin, oli hän hyvällä tuulella, sillä kalansaalis oli ollut runsas, eikä hän näyttänyt pyssyä muistavankaan. Turvonnut poskeni herätti kyllä hänen huomiotansa, mutta hänelle, samoinkuin muullekin kotiväelle, sanoin sen kompastuessani loukkaantuneen. Ja niin näytti päivä rauhallisesti kuluvan ja aloin jo vähitellen arvostella seikkailuani Cooperin ja »Nahkasukan» kannalta.
Mutta illalla alkoi naapuritalosta, joka oli mäen alla aivan riihemme takana, kuulua kummia viestejä. Siellä oli näet porstuan peräkamarin akkunaan ilmestynyt pyöreä reikä, akkunan vastapäisellä hyllyllä oleva kannunpullo oli särkynyt ja isännän juhannusviinat valuneet hyllyn alla olevaan piimäpyttyyn. Isäntä oli hypellyt, puuhaillut ja kiroillut kuin pahin pakana, mutta talon rengit olivat saaneet merkillisen piimänjanon, niin että pytty oli melkein tyhjä, ennenkuin emäntä ehti korento kädessä häätämään heitä pois.
Näin kertoivat viestit. Hiukseni nousivat pystyyn ja kylmä väre kulki pitkin selkäpiitäni, sillä käsitin selvästi, mistä nämä omituiset tapaukset olivat johtuneet. Aloin aavistaa, etten sittenkään kunnialla selviäisi seikkailustani. Ja aavistukseni oli oikea.
Myöhempään illalla tuli naapurin isäntä meille. Hän oli itse pyssymies, ja löydettyään hyllyltä lasinsirpaleiden joukosta pyssynkuulan, oli hän tehnyt eräitä varsin järkeviä johtopäätöksiä ja tuli nyt niistä neuvottelemaan isäni kanssa. Ja kun minut oli tuohon neuvottelukokoukseen kutsuttu apujäseneksi, oli asia ennen pitkää selvillä.
Isännän mentyä alkoi jälkinäytös. Mutta enpä luule sen lukijaa huvittavan, jonka vuoksi annan sen tapahtua lasketun esiripun takana.
SEDAN VIERAILU.
Kalastustoverini Hannulan isäntä kertoi minulle kerran nuotion ääressä levätessämme seuraa van jutun:
Siitä on nyt alun toistakymmentä vuotta, kun se tapahtui se setäni vierailu, josta koko paikkakunnan pilkkakirveet vielä vuosia jälkeenpäin veistelivät. Niin, olisihan se, minustakin ollut kaikin puolin lystillinen juttu, jollei se vaan olisi sattunut juuri minulle itselleni. Koska nuo pilkkakirveet juttua levitellessään eivät ole malttaneet pysyä totuudessa, vaan valehdelleet ainakin toiset puolet lisää, tahdon nyt kertoa, kuinka asia oikeastaan oli.