Part 2

Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun Pekka Paavola läksi Helsingistä, taskussaan hiellä ja vaivalla ansaitut »kamerulla»-paperit, omallatunnolla hiukan pikkusyntejä ja niskoillaan tavanmukainen kuorma kahdentoista lukukauden kuluessa karttuneita velkoja. Palveltuaan pari vuotta eräässä lääninhallituksessa, saaden alituisesti taistella karhujansa -vastaan, jotka alkoivat häntä ahdistella, heti kun huomasivat hänen päässeen kruunun kannikkaan käsiksi, sai hän avoimeksi joutuneen nimismiehen viran Korvenloukon piirissä. Silloin hänen elämänsä virta jätti jälkeensä ne pienet putoukset ja kiviset koskipaikat, jotka joskus olivat sen pyörteiksi pusertaneet, sen pinnalle kuohua kohottaneet, ja kulki nyt tyynesti eteenpäin suorien, tasaisten rantaäyrästen välissä. Hänen piirinsä oli siksi syrjässä kaikista ajanmukaisista kulkuneuvoista, että hän aniharvoin tuli sieltä »ihmisten ilmoille», ja elämä Korvenloukossa ei kovinkaan suurta vaihtelua tarjonnut. Hänestä tuli oikein tyypillinen maalaisvirkamies, joka tavallisesti kulki pitkävartisissa saappaissa, poltteli Beirutski-paperossia ja tyhjensi silloin tällöin totilasin kirkkoherran ja piirilääkärin seurassa, jotka yhdessä hänen kanssaan edustivat korkeampaa kulttuuria Korvenloukossa. Vähitellen sai hän päälaelleen kuuvalon ja jäseniinsä luuvalon, ja huolimatta tuon tuostakin tapahtuvista kilpajuoksuista viinankeittäjäin kanssa Korvenloukon sydänmailla, paisui paisumistaan se osa hänen ruumiistaan, jota ihmisiä on kielletty pitämästä epäjumalanaan.

Avioliiton »tyyneen» satamaan ei Pekka ollut purttansa ohjannut.

Siihen aikaan, kun hän palveli lääninhallituksessa, oli hän kerran sattumalta saanut heittää silmäyksen erään naineen virkatoverinsa kotioloihin ja huomannut, että rouva, joka seuraelämässä oli lempeä kuin kyyhkynen ja rakastettava kuin keväimen hento kukka, kodin kynnyksen sisäpuolella muistutti paljon enemmän kyytä kuin kyyhkystä, kukkasista puhumattakaan. Silloin päätti hän itsekseen, ettei ainakaan hän joutuisi kenenkään kyy-kyyhkysen pauloihin, ja vältteli siitä lähtien visusti kaikkia neitosia, joilla hän epäili olevan kavalia aikeita hänen vapauttansa vastaan. Maaseudun yksinäisyydessä hän kyllä joskus tunsi jonkunlaista salaista kaipausta, varsinkin silloin, kun hänen emännöitsijänsä toi pöytään pohjaan palaneen paistin tai kivikovia munia, tai kun hänen kaikissa sukissaan alkoi olla henkireikiä sekä varpaiden että kantapäiden kohdalla. Mutta kun kunnon nimismiehemme koko piirissä ei olisi etsimälläkään voinut löytää sellaista esinettä, joka tuon epämääräisen kaipauksen olisi voinut tyydyttää, sammui lieska yhtä pian kuin se oli syttynytkin.

Näin eleli Pekka 46 ikävuoteensa saakka. Mutta silloin tapahtui muutos.

Pappilaan saapui silloin kirkkoherran veljentytär, nuori, sorea Elli neiti oppimaan kirkkoherranrouvan kokeneella johdolla taloudenhoidon monimutkaisia tehtäviä. Kun Pekka ensi kerran näki tämän tenhottaren, katseli hän häntä hyvin karsaasti ja epäluuloisesti. Mutta miten ollakkaan, kuta useammin Pekka hänet, näki, sitä enemmän epäluulo alkoi haihtua ja jokin suloisen hivelevä tunne tulla sijaan. Ja kerran nähdessään kuinka sievästi Elli illallispöydässä hienoilla valkoisilla kätösillään hoiti tarjoilua, johtui hänen mieleensä emännöitsijänsä nokinen naama ja karkeat, mustakyntiset kädet, ja hän huokasi niin syvään, että kirkkoherra luuli hänellä olevan vatsanväänteitä ja kehotti ottamaan »toiselle jalalle». Mutta siitä ei ollut apua; nimismies parka tunsi, että maa yhä enemmän luisui hänen jalkojensa alta ja että hän oli putoamaisillaan rakkauden hehkuvaan kuiluun.

Pekalle alkoi nyt vaikea aika, taistelu järjen ja tunteen välillä. Järki toi esiin hänen ikänsä, kaljun päänsä ja painonsa, joka oli tuossa 110 kilon korvilla, ja kehotti häntä ottamaan virkavapautta ja pakenemaan joksikin aikaa mailta ja halmeilta. Mutta tunne piti hänen edessään Ellin kirkkaita silmiä ja viehättävää hymyä ja sokaisi lopuksi hänen silmänsä niin, että hän peiliin katsoessaan luuli näkevänsä siellä hyvinkin mukiin menevän nuorukaisen. Ja kuta useammin Pekka kävi pappilassa, — hän alkoi olla siellä jokapäiväinen vieras — sitä heikommaksi kävi järjen ääni ja vaikeni lopuksi kokonaan.

Ja silloin teki Pekka ratkaisevan päätöksen. Hän kysyy tytöltä, eikö häntä haluttaisi tulla Korvenloukon nimismiehen rouvaksi. Ja tämän päätöksensä päätti hän panna toimeen Vapunpäivänä, jolloin pappilassa pidettiin tavanmukaiset kekkerit.

* * * * *

Tuli vihdoin tuo päivä, jota Pekka toivolla ja pelvolla odotteli. Näemme hänen huoneessaan varustauvan aiotulle sotaretkelle.

Emännöitsijä on aivan päästä pyörällä ja luulee isäntänsä saaneen pienen mielenvikaisuuden puuskan. Hän syytää kauluksia ja kalvosimia pitkin lattiata ja väittää niiden olevan huonosti silitettyjä, kymmeneen kertaan harjatuissa vaatteissa keksii hän tomuhiukkasia milloin siellä, milloin täällä; ei mikään tahdo hänelle kelvata. Partaa ajaessaan leikkaa hän leukaansa ja kirkuu laastaria niin hätäisesti, että emännöitsijä luulee hänen vähintäin leikanneen kurkkunsa poikki. Vihdoin hän kumminkin alkaa olla kunnossa ja astuu peilin eteen antaakseen itselleen viimeisen voiteluksen.

Siinä järki vielä tekee viimeisen yrityksen. Eräs paljaalla päälaella oleva arpi johtaa Pekan mieleen erään Vapunpäivän illan Kaivohuoneella kolmattakymmentä vuotta sitten, jolloin Kalevan kansa ja Aasain jälkeläiset tasapäässä tappelussa antoivat toisilleen uljaita iskuja. »Kas siihen aikaan», sanoo järki, »siihen aikaan olit parhaassa naimaijässä. Nyt on siitä kulunut kolmattakymmentä vuotta...»

Mutta Pekka tukkii korvansa.

Hän vetää jalkoihinsa äsken kaupungista tilaamansa kiiltävät kengät. Ne puristavat oikein pakanallisesti ja Pekka sadattelee suutaria, mutta lohduttelee itseään sillä, että ne kai vähitellen väljenevät. Petollinen lohdutus, kuten Pekka kyllä saa huomata!

Sitten läksi hän uljaalla oriillaan, kiiltävissä kieseissään ajamaan pappilaan, niin että paksut tomupilvet tiellä pyörtelivät. Ja hänen sydäntään hytkäytteli ajatus: »mitähän, jos takaisin palatessani olisin kihloissa oleva mies!»

Pahasti pamppaili kunnon nimismiehen sydän, kun hän astui pappilan eteiseen ja Elli herttaisena ja hymyilevänä tuli häntä vastaan. Hän yritti lausua jonkun sievistelyn, mutta tunsi samassa vihlaisevaa tuskaa varpaissaan. Nuo kirotut kengät! Yksin jäätyään takoi hän niiden kärkiä seiniin ja toivoi, että välissä olisi joku osa asianomaisen suutarin ruumiista.

Vierasten joukossa oli eräs pitkäkoipinen nuori mies, jota ei Pekka ollut ennen nähnyt, ja joka hänelle esitettiin arvonimellä: ylioppilas Salo. Pekka tunsi heti alussa vaistomaista vastenmielisyyttä tätä miestä kohtaan, ja tämä vastenmielisyys ei suinkaan vähentynyt, kun hän koettaessaan lähennellä Elliä aina huomasi tuon toisen tiellään. »Hittoko tuon nälkäkurjen on tänne lennättänyt?» ajatteli hän kiukuissaan.

Tämä oli tuskallinen ilta Pekalle. Levottomuus ahdisti sydäntä, kengät puristivat jalkoja ja tuskan hiki kihoili hänen otsalleen. Hän oli hajamielinen ja otti niin nurinkurisesti osaa keskusteluun, että kirkkoherra alkoi epäillä hänen olevan hiukan nousuviinoissa. Ja yhä liehui tuo pitkäkoipinen ylioppilas Ellin vieressä, niin ettei hän päässyt lähettyvillekään. Mokoma keltanokka! — ei edes juonut totiakaan; olisihan silloin kumminkin kilistääkseen poistunut Ellin luota.

Vihdoinkin, vähää ennen illallista, pääsi Pekka siksi aikaa kahdenkesken Ellin kanssa, että ennätti kuiskata:

»Neiti Elli! Minulla olisi sanottavaa teille jotakin hyvin tärkeätä kahden kesken. Ettekö illallisen jälkeen tulisi tuonne puutarhaan kävelemään?»

Tyttö katsoi häneen kummastuneena ja kummastui yhä enemmän, kun näki Pekan nostelevan vuorotellen jalkojaan ja surkeasti irvistelevän. Mutta eihän tuolle kelpo vanhalle herralle voinut vastata kieltävästikään. Hän lupasi siis tulla ja hymyili samalla niin suloisesti, että Pekka hetkeksi unohti puristavat kenkänsä.

Mutta illallista syötäessä kävi tuska, varsinkin oikean jalan varpaissa, niin sietämättömäksi, että oivallinen vasikanpaisti oli takertua Pekan kurkkuun. Melkein tietämättään mitä teki, kumartui hän pöydän alle ja riisui kengän oikeasta jalastaan.

Sepä helpotti! Nyt vasen kenkä samalla tavalla. Pekka katseli ympärilleen, mutta kaikki olivat niin vilkkaassa keskustelussa, ettei kukaan huomannut mitään. Niin ainakin Pekka luuli, ja jatkoi jälellä olevista rakkauden tuskista huolimatta syöntiänsä hyvällä ruokahalulla, päättäen vetää kengät jalkoihinsa vähää ennen kun pöydästä noustaisiin.

Mutta Pekan liikkeitä oli suurella mielenkiinnolla seurannut, kaksi kiiluvaa silmää uuninloukossa. Siellä makasi pappilan nuori »Musti»-koira.

Kun jälkiruoka alkoi olla loppuun syöty, arveli Pekka ajan tulleen taas pistää jalkansa piinapenkkiin. Huoaten kumartui hän hapuilemaan jalkineitaan. Aivan oikein, tuossa on vasen kenkä. Pekka veti sen jalkaansa. Mutta missä on toinen? Pekka kurottaa jalkaansa niin pitkälle kuin ulottuu, koettelee joka taholle, kurkistaa lopuksi pöydän alle, mutta — kenkä on kadonnut. Samassa ilmaisee tuolien liike, että noustaan pöydästä. Pekka kavahtaa pystyyn, peräytyy tuolineen aivan seinän viereen, ja, piiloittaen oikean jalkansa vasemman taakse, tekee sieltä kankeita kumarruksia isännälle ja emännälle. Sitten istuutuu hän miettimään, miten tästä pälkähästä pääsisi. Mutta vaikealta se näyttää. Hänen ympärillään on taaja piiri naapuripitäjien rouvia, jotka juuri ovat päässeet puhumaan piikojensa ominaisuuksista, ja hän tietää kokemuksesta, että sitä puheenainetta saattaa riittää loppumattomiin.

Ja kaiken muun lisäksi näkee hän Ellin kävelevän puutarhassa. Tuli ja leimaus! Hän hypähtää tuolilta, mutta vaipuu jälleen istumaan. Hänen ajatuksensa alkavat mennä sekaisin.

Mutta silloin näkee hän oven suussa »Mustin» ja »Mustin» suussa jotakin. Oman kenkänsä! Hänen verensä kuohahtaa, ja hän unohtaa, missä hän on.

»Koira s—na!» huutaa hän kuin rajamies, ja on kahdella harppauksella ovella. Kiivas potku lennättää »Mustin» eteiseen, ja hämmästyneet vieraat näkevät pyylevän nimismiehen kenkä kädessä katoavan kirkkoherran kamariin.

Ensiksikin luullaan Pekan joutuneen suunniltaan ja kauhistus on yleinen. Mutta kun Pekka on saanut asian selittää, muuttuu kauhistus suureksi nauruksi, johon Pekka ei kumminkaan ota osaa. Kiiruimman kaupassa antaa hän valjastaa hevosensa ja ajaa kotia sellaista vauhtia, että itse Jehu, vanhan ajan kuuluisin hevosmies, olisi hänestä jäänyt kauvas jälelle.

* * * * *

Pari päivää sen jälkeen sai Pekka Ellin ja ylioppilas Salon kihlauskortin. Ja kun ensimäinen tuska oli mennyt ohi, siunasi hän mielessään suutaria ja »Mustia», jotka olivat estäneet hänet tekemästä suuren tyhmyyden.

Kohtalonsa kantoi hän miehen tavalla. Hän käsitti nyt, että Vapunpäivänä on nuorten kevätjuhla, ja että hänen oma nuoruutensa jo aikoja sitten oli mennyt. Elli ei koskaan saanut tietää, mitä tärkeätä Pekalla olisi ollut hänelle sanottavaa tuona merkillisenä Vapunpäivän iltana.

URHEILUA.

En ole mikään urheilija, sen todistaa jo koko ulkomuotoni ja automaattisen vaa'an viisari, joka aina tekee hyvin arveluttavan pyörähdyksen, kun astun vaakalaudalle ja pistän kymmenpenniseni »jalopeuran kitaan». Tuo pahuksen viisari osottaa tosiaankin niin suuren kilomäärän, ettei minulla ole pienintäkään toivoa päästä maailman, eipä edes Suomenkaan »mestariksi» missään Marathon-kilpailussa. Huoneessani ei ole mitään »palaestronia» (universaali-hirsipuu olisi mielestäni sopivampi nimitys), ei mitään rautakangilla yhdistettyjä tykinkuulia, joiden nostelemisesta toiset saavat terveyttä ja pitkää ikää, toiset taas kolme kyynärää multaa ja raskaan kiven nokkansa päälle, eikä tuota »käsivarrenvahvistajaksi» sanottua gummikapinetta, joka olisi kenties hyvinkin tarkoituksenmukainen, kun vaan ensiksi saisi käsivartensa siksi vahvoiksi, että sitä voisi käyttää.

Tällä en suinkaan tahdo sanoa, ettei minussakin toisinaan urheilunhenki heräisi. Kun kauniina talvipäivänä näen somien nuorten neitosten reippain askelin, helisevät luistimet käsivarrellaan rientävän luistinradalle päin, alkaa mielessäni kajastaa nuoruuden muistoja, ja ehdottomasti luon silmäyksen tuonne loukkoon, jossa luistimeni jo kauvan, sangen kauvan ovat saaneet rauhassa ruostua. Mutta silloin kuvastuu sieluni silmien eteen luistinrata, sen keskellä kaksijalkainen elefantti, joka vimmatuilla ponnistuksilla koettaa pysytellä takaraivoansa kantapäitänsä ylempänä, ja ympärillä satakunta henkeä kumpaakin sukupuolta, joiden suupielet ovat vetäytyneet hyvin lähelle korvia ja hartiat tutisevat hillittömästä naurusta. Ja se elefantti olen _minä_. Silloin häviävät kaikki nuoruuden unelmat, leijona, joka oli valveutumaisillaan, uupuu jälleen uneen.

Kun näen polkupyöräilijäin somissa puvuissaan nuolen nopeudella kiitävän sivuitseni, herää jotakin kateuden tapaista rinnassani ja huoaten silmäilen uskollisia »alamaisiani», jotka minua kyllä vakavasti, vaan hitaasti, niin vietävän hitaasti kuljettavat eteenpäin. Kerran nousi urheiluhenki ihan ilmikapinaan, ja läksin kuin läksinkin tallustelemaan polkupyöräkauppaan. Kadulla tapasin kumminkin erään urheilua harjoittavan ystäväni ja kysyin häneltä, oliko kuinkakin vaikeata ajaa polkupyörällä. Vastaus oli yhtä lyhyt kuin masentava: »Se joka ajaa kovaa, ajaa muiden yli, se taas, joka ajaa hiljaa, ajaa itsensä yli.» Vieläpä tuo riiviö uskalsi pilkatakin minua; silmäillen ruumistani, joka peitti suuren osan hänen näköpiiriänsä, lausui hän myrkyllisesti: »Polkupyöriä ei sitäpaitsi käytetä kuormien kuljetukseen.» Suuttuneena läksin kotiin ja säästin luultavasti sen kautta kirurgisen sairaalan lääkäreiltä paljon vaivaa.

Niin on nyt laitani, vaan niin ei aina ole ollut. Oli aika, jolloin minussakin piili urheilijan siemen, jopa työnteli esille heikkoja oraitakin. Heti kouluun tultuani aloin ikäisteni kanssa uutterasti harjoittaa paininlyöntiä, tappelua ja tukkanuotanvetoa. Voitonseppele näistä kilpailuista ei tosin tullut laakerin, vaan rottingin muodossa ja annettiin puolueettomasti sekä voittajalle että voitetulle, mutta eihän Suomi ole mikään Hellas, ja tuohon asiain järjestykseen tottui piankin. Ja vielä muistan nuo kauniit kuutamoillat koulukaupunkini luistinradalla, kun tuli viidentoistavuotiaana koulukavaljeerina näyttää taitoaan samanikäisille neitosille. (Huomattava on, että yhteiskoulut siihen aikaan olivat yhtä tuntemattomat kuin langaton sähkötys ennen Marconia.) Silloin saivat sääret teräksen jäntevyyden ja urheilijanalku astui suuren kehitysaskeleen eteenpäin. Mutta urheilijaa minusta ei kumminkaan ole tullut, ja voisinpa melkein panna vuosipalkkani vetoon vanhaa virsuparia vastaan, ettei minusta koskaan tulekaan. Siihen on syynä harmittava seikkailu, joka pitkiksi ajoiksi tukahdutti minussa kaikki urheilunharrastukset, niin pitkäksi, ettei harrastuksesta nyt enää ole mitään hyötyä.

Eräänä talvena monta, monta vuotta sitten olin virkaatekevänä opettajana eräässä maaseutukaupungissa — nimi ei kuulu asiaan. Kun pikkukaupunkilaisten ensimäinen epäluulo, jolla he aina katselevat kaikkea vierasta, on haihtunut, ja on ennättänyt hiukan tutustua heihin, niin huomaa heissä paljonkin miellyttäviä ominaisuuksia. Niin oli asianlaita ainakin täällä. Pian tutustuin sekä virkamiehiin että porvareihin, sekä rouviin että neitosiin, ja ystäviä oli minulla kymmenittäin. Siihen aikaan olinkin vielä sorea, solakka poika ja kykenin yhtä hyvin katsomaan lasin pohjaan kuin neitosten silmiin. Voisinpa tässä luetella joukon muitakin hyviä ominaisuuksia, mutta jääköön se tekemättä. Oma kiitos... Sanon vain, että olin jokseenkin täydellinen »seura-ihminen».

Niin kului aika hauskasti. Milloin katseltiin lasien pohjiin, milloin taas neitosten silmiin, jotka ovat paljoa vaarallisemmat kuin kaiken maailman lasit. Ja tilaisuutta oli jälkimäiseen yltäkyllin. Jonkinlainen huvitteluraivo näytti vallanneen tuon hyvän kaupungin: perhekutsuja, tanssiaisia, rekiretkiä, seuranäytelmiä j.n.e. oli tuhkatiheään. Eikä kulunut pitkää aikaa, kun jo huomasin, että olin auttamattomasti liian syvälle katsonut Anna Alasen tummansinisiin silmiin ja — voinhan, sen myöntää — luonut pienen syrjäsilmäyksen hänen isänsä lujasti raudoitettuun kassakaappiin, jossa huhu kertoi olevan »tukkueltuna tuhansia». Ukko Alasta pidettiin kaupungin äveriäimpänä miehenä, mutta muuten oli hän aivan »vanhaa juurta». Hän joi tusinan jättiläistotia illassa, kiroili kuin kaartin aliupseeri, puri mälliä kuin merimies ja kertoi kaskuja, joita naisväki läksi pakoon. Usein ihmettelin, mitenkä tuommoisesta rosoisesta korpikannosta oli voinut puhjeta niin suloinen vesa kuin Anna oli, sillä suloinen hän oli sinisilmineen ja kultakutrilleen, ja koko hänen olentonsa oli kuin ihmisten sekaan eksyneen keijukaisen.

Annan seuraa aloin kaivata yhä enemmän; en tahtonut enää ollenkaan viihtyä muualla kuin hänen läheisyydessään. Eikä hänelläkään näyttänyt olevan mitään minua vastaan; pari kertaa olin saanut häneltä silmäyksen, joka pani sydämeni riemusta sykähtelemään. Mutta pääkaupungin oloihin tottuneena en ollenkaan tiennyt, mikä merkitys pikkukaupungissa pannaan tytölle osotettuun kohteliaisuuteen. En ymmärtänyt ollenkaan salata tunteitani; tanssin Annan kanssa yhtä paljon kuin kaikkien muiden neitosten kanssa yhteensä, olin hänen alituinen seuralaisensa rekiretkillä j.n.e. Pian alkoivatkin »tätien» päät kallistella toisiinsa päin ja heidän kätensä tehdä salaperäisiä viittauksia. Kuta enemmän aika kului, sitä kiivaammiksi kävivät nuo liikkeet, ja lopuksi pyörivät koko vanhemman naismaailman käsivarret kuin myllynsiivet. Mutta minä olin onnellinen enkä huomannut mitään.

Olen unohtanut mainita, että paras ystäväni kaupungissa oli Riekki Reijonen, virkamies eräässä sikäläisessä pankkikonttorissa. Me olimme aivan eroamattomat — ihan kuin Castor ja Pollux, kuten kaupungin kirjallisesti sivistynyt kunnallisraatimies sanoi. Mutta kohtalo oli päättänyt, ettei tämä ystävyys ikuisesti kestäisi. Ja tämän päätöksen toimeenpanoa auttoi se seikka, että Riekki oli aivan vimmatusti iskenyt silmänsä samaan impeen, jonka kuvaa ininä kannoin sydämessäni. »Tätien» liikkeistä huomasi hän piankin, että hänen asiansa alkoivat. olla arveluttavalla kannalla. Silloin alkoi hän hautoa päässään hornanmoisia tuumia, joiden tarkoituksena oli kukistaa minut ja saattaa hänet itsensä tuon ihanan immen ja lujasti raudoitetun kassakaapin herraksi ja omistajaksi. Mutta minua kohtaan oli tuo kavala käärme yhtä ystävällinen kuin ennenkin.

Hän teki ensiksi kaikellaisia pieniä kokeita — vasta jälkeenpäin olen ne sellaisiksi huomannut. Niinpä hän m.m. eräässä iltamassa kävi »terästämässä» totilasiani saadakseen minut humalaan, mutta menestyksettä. Sen jälkeen kompastuin pari kertaa Annan kanssa tanssiessani taitavasti asetettuun »ämmänkoukkuun». Tanssijamaineeni oli kumminkin siksi vakaantunut, ettei se tuosta suurestikaan kärsinyt. Mutta että hänen aikeensa vihdoinkin onnistuivat, siitä on hänen kiittäminen — urheilua, joka siihen aikaan kulkutaudin tapaan alkoi »suuresta maailmasta» levitä näillekin rauhallisille syrjäseuduille.

Pari vuotta aikaisemmin oli kaupunkiin Pohjanmaalta tullut muutamia »siirtolaisia», jotka toivat mukanaan suksensa ja hiihtämistaitonsa. Kun siirtolaisperheen nuoret neitoset ensi kerran liikkuivat noilla oudoilla kulkuneuvoilla, herätti se kaupungin nuorissa herroissa niin suurta mieltymystä, että ennen pitkää jokaisella täysi- ja puolikasvuisellakin tytöllä oli sukset, ja hiihtourheilu oli täydessä vauhdissa. Ei liene tarvis mainita, että herrat tietysti olivat mukana. Niin kehittyi kaikista taitavia hiihtäjiä, jotka ohjasivat suksensa minkälaisesta jyrkänteestä tahansa.

Minun kaupungissa ollessani oli ollut melkein lumeton talvi, niin ettei hiihtäminen juuri voinut tulla kysymykseenkään. Mutta helmikuun alkupäivinä tuli ankara lumituisku, ja sen mentyä oli maassa paksulta lunta. Näin olivat asiat, kun Riekki eräänä päivänä tuli luokseni.

Hetkisen aikaa juteltuamme jonninjoutavia, kysyi hän sivumennen:

»Osaatko hiihtää?»

»En», vastasin minä, »olen kyllä aikonut opetella, mutta minulla ei vielä ole ollut tilaisuutta siihen.»

»Vai niin», lausui hän ja käänsi puheen muihin asioihin.

Saman päivän illalla tuli hän kertomaan, että oli päätetty seuraavana päivänä panna toimeen yleinen hiihtoretki. (Hän itse oli sen tietysti puuhannut.) »Ei se vaikeata ole», sanoi hän, kun rupesin estelemään, »eihän sinun toki sovi olla poissa urheilusta, jota koko kaupunki niin suuresti ihailee. Arvosi siitä alenisi. Olenkin jo kaikkialla kertonut sinun olevan taitavan hiihtäjän. Hankin sinulle hyvät sukset, joilla kyllä tulet toimeen.»

Näistä sanoista kasvoi itseluottamukseni, ja niin päätin kuin Columbus lähteä purjehtimaan tuntemattomalle merelle.

Kun seuraavana aamuna saavuin kokoontumispaikalle kaupungin laitaan, oli jo suurin osa seuraa koolla. Silmäni etsivät heti Annaa, ja tuolla hän seisoikin niin somana valkoreunaisessa turkissaan. Riekki toi minulle sukset ja antoi minulle samalla muutamia ohjeita, joita, vaan hajamielisesti kuuntelin, sillä huomioni oli kokonaan kiintynyt Annaan. Tuskin oli Riekki poistunut, kun jo siirryin Annan viereen, ja me aloimme tuttavallisesti puhella.

»Nyt tulee oikein hauska päivä», sanoi hän. »Olen äärettömästi mieltynyt hiihtämiseen. Ja tehän kuulutte olevan oikea mestari siinä taidossa.»

»Olenhan minä vähän hiihdellyt»; valehtelin minä rohkeasti, luottaen Riekin vakuutukseen, ettei siinä mitään taitoa tarvittu. »Mutta minne käy matka?»

»Hiihdämme vain penikulman päähän tehtailija Kallion luokse, juomme siellä kahvit ja palaamme toista tietä takaisin.»

Tuo penikulma pani minut vähän aprikoimaan, sillä olin tottunut pitämään sitä jokseenkin pitkänä matkana, mutta nyt ei ollut aikaa arveluihin, sillä lähtömerkki annettiin ja koko seurue läksi liikkeelle.

Heti alussa huomasin, ettei tuo hiihtäminen niinkään helppoa ollut. Jalat eivät mitenkään tahtoneet suksilla pysyä; huomasin että muiden suksissa oli jalan kohdalla karvainen nahka, mutta minun suksissani paljas puu ja sekin peevelin liukas. Kun olin työntänyt jalkani lenkkeihin niin tiukkaan, että tunsin nahan varpaistani heltiävän, sain ne toki viimein pysymään. Vasen suksi luisti kyllä, mutta oikea oli vastahakoinen kuin porsas, jota korvista läättiin vedetään. Se ei tahtonut ollenkaan kulkea ja sen alta kuului omituinen kariseva ääni. Ponnistin kaikki voimani, hoipertelin sauvojeni nojassa, ollen joka hetki mennä nenälleni, mutta turhaan. Ennen pitkää huomasin olevani hyvän matkaa Annasta jälellä ja hiihtäväni erään toisen neitosen rinnalla. Tavallisissa oloissa ei tämä olisi ollut mikään ylenkatsottava paikka, sillä tyttö ei ollut hullumpia hänkään, mutta nyt ajattelin vain Annaa.

Kim olin jäänyt noin kolmekymmentä askelta jälelle, kääntyi Anna ja kysyi:

»No, ettekö tule?»

»Kyllä», vastasin minä ja ponnistelin vimmatusti, mutta Annaa en enää saavuttanut: töin tuskin pysyin uuden seuralaiseni rinnalla.

Näin, kuinka Anna kävi tyytymättömän näköiseksi ja alkoi hiihtää yhä vinhemmin. Ei suinkaan hän voinut otaksua, että niin mainio hiihtäjä, kuin minä muka olin, ei voisi pysyä hänen rinnallaan, jos vaan tahtoisi. Olin kiukusta pakahtua, kun näin, että Riekki kohta anasti minun äskeisen paikkani. Uusi seuralaiseni rupatteli lakkaamatta, mutta minun puoleltani oli keskustelu hyvin yksitavuista. Olinkin jo aivan hengästyksissä ja tunsin, kuinka hiki alkoi joka paikasta tunkea esiin. Äkkiä virkkoi seuralaiseni:

»Nyt tulee hauska alamäki.»

Samassa huomasinkin, kuinka edellä hiihtäjät toinen toisensa jälkeen hävisivät näkyvistä, ikäänkuin olisivat vajonneet maan alle. Kohta olimme mekin mäen reunalla.