Part 9

Kyyneleet juoksivat Tiinan silmistä virtanaan, kun hän puhui. Itkien jatkoi hän: »Selkämaan talo, jota hoitamaan olin liian heikko, meni mitättömästä polkuhinnasta Sakarin velkoihin. Me olimme maantiellä. Kerjätä minun ei kumminkaan tarvinnut. Tosin olivat voimani huonot, ja kaksi pientä lasta oli minun elättäminen; mutta työlläni ansaitsin kumminkin elatuksemme. Näin kului vuosia. Silloin tulivat kovimmat kohdat eteen. Minut pantiin sairasvuoteelle, josta sokeana nousin. Sakari oli liian nuori työhön, ja tyttöni -- kummityttärenne -- oli lähtenyt kerjäämään. Mihin hän läksi, sitä en tiedä; hänestä en ole kuullut mitään siitä saakka. Se särkee sydäntäni. Kerjääminen olisi minunkin osalleni tullut, ellei pastori olisi antanut minulle tätä mökkiä, jossa hiljaisuudessa olen kehruulla ansainnut elatukseni.» --

Tällainen oli Tiinan kertomus. Tällaisia vaiheita oli hän käynyt. On tosiaan niissäkin ihmisen kärsiä! Mutta Tiina oli sydämmeltään sama kuin ennen, yhtä nöyrä ja tyytyväinen tilaansa nyt kuin ennen onnensa päivinä.

»Paljon olet sinä kärsinyt», sanoin minä hiljaa ja puristin hänen kättänsä.

»Paljon!» vastasi hän. »Jumala ohjatkoon kärsimykseni omaksi hyödykseni! Minä olen kumminkin kerran ollut onnellinen, ja sitä eivät saata kaikki ihmiset sanoa. Onnellinen olisin minä nytkin, sillä Sakari on hyvä poika: mutta katkera on mieleni, kun ajattelen tytärtäni... Missä, oi missä on hän!»

Sakari tuli samassa kotiin. Häntä katselin nyt tarkemmin. Sakari oli kaunis poika. Minä huomasin pian, kun äiti häntä hyväksi kiitti, että äidillä oli oikein. Tahdoin kumminkin koetella häntä. »Luovu äidistäsi ja seuraa minua!» lausuin hänelle. »Minä annan sinulle suuren palkan ja sen voit sinä lähettää äidillesi.» Sakari mietti vähän. -- »Ei», -- sanoi hän viimein. »Täällä me tulemme hyvästi aikaan. Ei, ei, äitiäni ei osaa kukkaan hoitaa niinkuin minä.»

»Kurjuudessasi olet sinä kumminkin onnellinen, Tiina; onnellisempi kuin moni, joka ylöllisyydessä ja rikkaudessa elää» -- oli vastaukseni.

»Minä tiedän sen ja kiitän siitä Jumalaa. Tämä Sakari on 'minun pikku Jaakkoni.' Jos hänkin kuolisi niin...»

»Tyytyisit sinä sittenkin Jumalan tahtoon.» -- sanoin minä vakavasti.

Tiina ei vastannut mitään. Hän huokasi syvään ja hänen ajatuksensa näkyivät kääntyvän toisaalle.

»Te matkustatte paljon», sanoi hän vihdoin. »Jos kulkiessanne sattuisitte kuulemaan mitään tytöstäni, armaasta, kadonneesta tyttärestäni, niin pankaa minulle sana! Jos Anna, tyttäreni, on oikealla tiellä, enpä enempää pyydä maailmassa. Onnellisena odotan vaan hetkeä, jona pääsen siihen taivaasen, missä meidän pikku Jaakkomme on.»

Minä lupasin täyttää hänen tahtonsa.

En osannut silloin aavistaa, että minun tulisi täyttää tämä lupaukseni jo seuraavana syksynä.

Jäähyväiset sanoin Tiinalle. Ne jäähyväiset olivat viimeiset. Sillä kun kirjeeni, jossa kerroin hänen tyttärestään, kummityttärestäni, perille tuli, oli Tiina jo muutamia päiviä maannut »meidän pikku Jaakkomme» vieressä kirkkomaassa.

Viina!

Minä tunsin hänen nuorena. Hän oli silloin kiltti, oi, niin kiltti poika, isänsä toivo, äitinsä lempi, naapuriensa ja tuttaviensa ilo. Hänen suuret, siniset silmänsä olivat kirkkaat kuin taivaan laki kesän pilvetönnä päivänä; hänen mielensä oli iloinen kuin kylämme keskeä lirisevän puron vesi; hänen luontonsa lempeä, mutta -- tulinen. Pikku Aatto!...

On viisikolmatta vuotta kulunut siitä, kun hän oli pieni. Kai on nyt isän toivo käynyt toteen, äidin lempi kantanut hedelmiä, kai on nyt naapurien ilo kansan riemu? -- kysynet.

Koskelan talossa näin hänen vuosi takaperin. Pikku Aatosta on tullut kookas, roteva mies. Kun hän minut tunsi, loi hän alas silmänsä; en ehtinyt nähdä olivatko ne säilyttäneet sinisen kirkkautensa; mutta kyyneleen huomasin, mikä valui alas hänen kalpeita poskiaan.

Miksi tämä kyynele?

Voinko sitä sanoin lausuakaan!... Hänen pukunsa jo näyttää sen.

Puku on ... rautainen. Rautakahleissa istuu Aatto Koskelan vankivartian tuvassa ja odottaa, kunnes valjastetaan hevonen, jonka tulee viedä hänet toisen vanginvartian luo.

Oli kuin olisi miekan terä viiltänyt sydäntäni, kun hänet tuossa näin... En tiennyt mitä ajatella... Hän istui penkillä ääneti. Silmänsä tuijottivat lattiaa. Mitä ajatteli hän?

Hän liikahti nyt. Raudat kolisivat. Ne herättivät hänet todellisuuteen. Hänen ruumiinsa värisi. Hän loi nyt silmänsä minuun. Siniset, suuret ne olivat; mutta niiden kirkkaus ... ikuiseen sumuun se oli sammunut.

»Aatto!» -- huudahdin minä.

Hän käänsi pois kasvonsa, ja raudat kolisivat taasen.

»Aatto! Jumalan tähden ... mitä olet tehnyt?... Mikä on sinun tuohon asemaan saattanut?»

»Viina!» vastasi ääni, niin synkeä, niin kolkko, kuin olisi se maan sisästä tullut. -- Maan sisästä se kumminkaan ei tullut; se tuli runnellun, epäilykseen nääntyvän miehen sydämestä.

»Viina?» kerroin minä.

»Viina!» vastasi hän, kasvot yhä seinäänpäin käännettyinä.

»Hän murhasi viime viikolla humalapäissä vaimonsa», sanoi vanginvartia, joka oli hänet Koskelaan tuonut.

Aaton ruumis värisi taasen, värisi niin, että hän tuskin pysyi penkillään. Hän käänsi kalpeat kasvonsa vanginvartiaan, joka oli nuo hirmuiset sanat sanonut, loi häneen silmäyksen, jossa kuvastui ääretön tuska. --

Hän tiesi, mitä hän oli tehnyt; hän tunsi hirmuisen rikoksensa suuruuden; hän ymmärsi kadottaneensa kaikki -- -- _kaikki_, mikä elämän elämäksi tekee. Vielä muutamia päiviä takaperin oli hän ollut niin iloinen. Hänellä oli vaimo, joka rakasti häntä ja jota hän rakasti. Toivon kirkkaassa valossa kasvatti hän lapsiansa. Maallinen myötäkäyminen oli koonnut aarteitaan hänen kirstuunsa... Ja nyt ... kuinka on kaikki muutamien päivien kuluessa muuttunut!

Aatto ei ollut varsinainen juomari. Mutta iloisien naapurien kanssa oli hän veljensäpojan häissä liiaksi pikaria kallistellut. Aaton luonto oli pikainen. Jostakin pienestä asiasta oli hän närkästynyt. Hän oli kiivastumistaan kiivastunut, ja humalapäisenä villin vimmassa, teostaan tietämätönnä, oli hän tarttunut vaimoonsa, kun tämä koki hänen vihaansa hillitä, väkevillä käsillänsä nostanut hänet ylös ja heittänyt pää edellä lattiaan. Siinä hänen työnsä. Silmänräpäyksen oli se. Kaksi vuorokautta eli vaimo kuoleman horroksesta selkiämättä, kuoli jäähyväissanaa sanomatta. --

»Pitkät vuodet saavat kärsiä, mitä hetki rikkoi» -- laulaa runoilia. Näiden sanojen hirvittävää totuutta on Aatto jo tuntenut. Ainoa, pikainen, silmänräpäyksen työ on syössyt hänet äärettömään onnettomuuteen; onnettomuuteen, jossa ei valon pilkkua näy, jossa ei toivon kipinää löydy; synkkään, pimeään, mustaan yöhön -- hänen väkevimmässä miehuudessaan, hänen ikänsä keskikesässä!

Minä koetin puhua hänelle lohdutuksen sanoja, puhua Vapahtajasta Jesuksesta. Hän ei vastannut mitään. Kun sitten vanginvartia ilmoitti, että hevonen oli valjaissa, nousi hän. Raudat kolisivat. Hän tuli minun luokseni, tarttui molempiin käsiini, puristi niitä kauvan ja voimallisesti; sitten loi hän minuun silmäyksen, jossa kadotetun helvetintuska, epäilys ja toivottomuus kuvastuivat.

Ainoan sanan oli hän sanonut, sanan: »Viina!» Mutta kuinka äärettömän paljon oli hän tällä yhdellä, tällä ainoalla sanalla sanonut! --

Jonkun ajan kuluttua sai hän tuomionsa. Sitten en ole hänestä mitään kuullut. --

Kauneutensa tähden.

Hän oli varakkaan talollisen tytär, tuo Suosalon Anna.

Onko kukaan kuullut puhuttavan hänestä? En tiedä; tuskinpa vaan! Joka hänen näki nuorena ollessaan, ei voi häntä unhottaa. Erinomaisen kaunis oli hän. Nämä silmät, joista taivaan sini hohti, tämä puhdas, valkea otsa; nämä viehättävät, kukoistavat posket... Suosalo on kolme virstaa kaupungista. Jo lassa ollessaan sai Anna kaupunkilaisilta lahjoja, sokerikaakkuja, rusinoita ja muita herkkuja _kauneutensa tähden_.

Kun hän isommaksi kasvoi, tiesi hän, että häntä ihailtiin. Hän rakastui omaan itseensä -- _kauneutensa tähden_.

Kuudentoista vanhana oli hänellä kosioita kymmeniä, herroja ja talollisia; kaikki kosivat häntä hänen _kauneutensa tähden_.

Isä sanoi: »ole viisas, Anna! Ota rikkain!» Anna hymyili. »Tietty se!» -- vastasi hän. Hänen sydämensä oli pilaantunut hänen kasvojensa _kauneuden tähden_.

Kahdeksantoista vanhana oli Anna morsian. Hääpäivänään loisti hän kuin aamunkoi. Se vertaus ei ole minun; sen lausui pappi juhlapuheessaan Annan hääpäivänä. Ylkämies oli pastorin oma poika. Tämä hymyili ilosta ja puristi hiljaa Annan kättä.

»Kahdenpuolinen ei ole näitten nuorten rakkaus», sanoi eräs vanha rouva. -- »Eipä Anna näytä pitävän mitään sulhostaan.» --

Ja rouva oli ihan oikeassa. Annan sydän ei tietänyt rakkaudesta sen nimeä enempää. Hän oli tosin yhteen aikaan muita hellemmästi kohdellut naapurin Mattia, köyhän itsellisvaimon poikaa, jolla oli avoin, tunteellinen sydän; mutta kun herrat rupesivat Annaa imartelemaan, unhotti tyttö parka pian köyhän ja valitsi kosioistaan Esa K----n, pastorin pojan, joka 10 vuotta oli käynyt koulua, mutta sitten lopettanut mitättömän kurssinsa ja päättänyt ruveta maanviljeliäksi. Pastori oli hänelle ostanut Kärsävaaran rälssikartanon. Tämä kartano oli suuri ja komea; se pani Annan pään pyörälle, ja silloin, muuta miettimättä, otti hän Esan sulhokseen.

Minä olin heidän häissään. Satoja muita oli siellä, ja kaikki myönsivät, ettei ihanampaa morsianta voi nähdä missään. »Hän onkin herrastavalla kasvatettu», sanoi Suosalon ruotimuori, joka hääpäiviksi oli ajettu saunaan asumaan.

Naapurin Matti oli minua kyyditsemässä hää-iltana Suosalosta kaupunkiin. Hän oli kalman vaalea, tämä nuori poika.

»Poika, oletko kauniimpaa morsianta nähnyt?» -- kysyin minä häneltä tiellä jotakin puhuakseni.

»Kuin Annako?» -- kysyi hän hiljaa vapisevalla äänellä. -- »Olen, herra! Minun morsiameni oli kauniimpi, -- oli!»

Minä nauroin. »Kukin rokkaansa kiittää», sanoin; -- »mutta kuka oli sinun morsiamesi?»

Tähän kysymykseen ei vastannut poika mitään. Hän löi hevosta ruoskalla, ja samassapa oltiinkin kaupungissa. Kuka Matin morsian oli ollut, en silloin saanut tietää.

* * * * *

Vuodet kuluivat. Kun ihanista naisista puhuttiin ja minä satuin muistamaan Suosalon Annaa, kiitin aina häntä kauniimmaksi naiseksi, minkä nähnyt olin. »Olisitte vaan nähneet hänet morsiamena!» oli tapani lopettaa.

»Olisit nähnyt hänet morsiamena, veli!» -- sanoin toverilleni, kun viisitoista vuotta Annan naimisen perästä lähestyimme ----n kaupunkia.

»Suosalon Anna! Minä luulen, että joskus maailmassa olet tätä suon ja salon keijuista rakastanut» -- nauroi ystäväni. -- »Anna, Anna ja aina Anna, niinkuin ei muita kauniita maailmassa löytyisi!» --

Kyytimiehemme kääntyi nyt meihin.

»Tahdotteko nähdä Suosalon Annaa?» kysyi hän.

»Sinä tunnet hänen! Kärsävaaralle on penikulma; meillä ei nyt ole aikaa», vastasin minä. -- »Mutta jos tiedät mitään hänestä, kerro! Onko Anna vielä vanhempana yhtä kaunis kuin oli nuorena?»

»Kauniimpi, kauniimpi!» ... vastasi kyytimies. »Mutta hän ei nyt enää asu Kärsävaaralla.» Ja hän käänsi hevosen tielle, joka vei vähäiseen, mutta siistiin taloon.

»Mihin nyt?» -- huusi ystäväni.

»Te tahdotte nähdä Suosalon Annaa. Hän asuu tässä talossa» -- lausui kyytimiehemme.

»Mitä hullutusta tämä on!» -- ärjäsi toverini.

»Mennään taloon!» lausuin minä. »Hupaista on nähdä, onko Annan kauneus säilynyt, niinkuin kyytimiehemme tässä vakuuttaa.»

Kyytimies ei vastannut mitään, vaan seisautti hevosen pihalle ja käski meidän astua sisälle hänen asuntoonsa. --

»Tämä ei ole tavallinen kyytimies», kuiskasi ystäväni, kun huoneesen astuimme.

Kangaspuissa istui noin kolmenneljättä vuotinen vaimo, penkillä hänen vieressään kolme poikaa katkismus kädessä. Järjestys ja rauha asui tässä perheessä, sen kohta huomasi, ja vaimoa katsellen näin minä Annan kauniimpana nyt kuin morsiamena, ehkä hänen nykyinen kauneutensa oli toisellainen kuin entisen Suosalon Annan.

»Anna, saamme vieraita!» sanoi kyytimiehemme. Minä silmäsin toveriani. Hän seisoi paikallaan kuin lumottu. Minä näin, että ensi silmäyksellä Anna oli voittanut hänen sydämensä.

»Tunnetko tätä herraa?» kysyi kyytimiehemme vaimolta. »Minä tunnen hänen.» --

Anna pudisti päätään.

»Minä olin 15 vuotta takaperin teidän häissänne: vaan missä on Esa K., teidän miehenne?» -- kysyin minä.

Annan kasvoille lensi vaalea hohde. Hän ei vastannut mitään.

»Vaan te, herra! Tunnetteko te minua?» -- kysyi nyt kyytimies. »Minä olen sama Matti poika, joka hääiltana Suosalosta kaupunkiin teitä kyyditsin. Nyt kysyn _minä_, oletteko ihanampaa olentoa nähnyt, kun minun Annani, minun vaimoni tässä? -- Anna on näette nyt _minun_.» --

Tämä oli minulle varsin odottamatonta. Minä kyselin Matilta, minä kysyin Annalta heidän kohtaloaan. He silmäsivät toinen toistaan, ja vihdoin vastasi Anna:

»Te tunsitte minun nuorena. Minä olin tyhmä, hullu tyttö silloin; itseeni olin minä rakastunut. Vikojani minulle ei ilmaissut kukaan. Se oli maailman, ihmisten syy, sillä he eivät lakanneet minun kauneuttani kiittämästä. Minun sydämeni turmeltui. Minä menin Esalle vaimoksi hänen _rikkautensa tähden_; hän otti minun _kauneuteni tähden_, ja tämän _kauneuteni tähden_...

»Sait sinä kärsiä, mitä tuskin kukaan on kärsinyt» -- jatkoi Matti -- »Kärsit hengellisesti, kärsit ruumiillisesti, kunnes opit kärsimään. -- Esa -- --»

Annan silmiin nousivat kyyneleet. Matti havaitsi tämän. -- »Ei tästä asiasta enää» -- katkasi hän puheensa. -- »Esa on kuollut, Anna on nyt minun. Siinä kaikki.» --

Kaksi tuntia me istuimme Lehdistössä, Matin ja Annan talossa. Lapsista, mitkä siivosti istuivat paikoillaan, oli vanhin Esan, toiset Matin.

Kun taasen tielle läksimme, kysyin minä Matilta, mitä tietää halusin.

»Minä en Annan kuullen sitä tahtonut puhua», sanoi hän. »Esalla oli jääkylmä, kiven kova sydän. Hän kyllästyi pian Annaan. Hän joi ja pelasi, kunnes oli menettänyt kaikki omat tavaransa, vieläpä appensakin, jonka hän oli viekkaudella saanut takaukseen. Vihdoin karkasi hän; mihin, sitäpä ei varmaan tiedetä. Kolme vuotta odotti häntä Anna, sitten astui hän emäntänä minun talooni. --»

Enempää emme saaneet Matilta kuulla. Mutta kaupungissa tiedettiin kertoa paljon Esan ja Annan avioliitosta. Palveluspiikaa pahemmasti oli Esa pitänyt Annaa, rääkännyt häntä kaikin tavoin, semminkin kun oli omaisuus loppunut ja köyhyys astunut rikkauden sijaan. Kun sitten Suosalo ja Kärsävaara myytiin ja Esa pian sen jälkeen karkasi, jäi Anna mierontielle. Lapsi sylissä huoneesta huoneesen kulki nyt Anna, haamuna entisestä Annasta, kerjäten, kunnes Matti, joka tämän aikaa oli palvellen kaukana kotitiloiltaan kokoillut vähän varoja, ikävöiden kotipitäjätään sinne palasi. Hän sai pian kuulla, miten oli Annalle käynyt. Annaa oli hän nuorena rakastanut; ei siis ihmettä, että hän tarjosi itsensä ja omaisuutensa nuoruutensa ystävälle. Anna otti nämä vastaan, ja Matti saattoi hänen tilaan, jota Anna ei ollut osannut aavistaakaan -- onneen, rakkauteen ja rauhaan.

»Silloin oli Anna kärsinyt rangaistuksen _kauneutensa tähden_ -- ja onnellisempaa pariskuntaa, kuin Matti ja Anna ovat, ei nähdä missään», lopetti kertoja.

Tämä olen minä. -- Tämä on Jumala.

Eräässä tärkeässä asiassa käydessäni pääkaupungissa näin minä majahuoneeni pöydällä, kun päivällisen aikana kotiin tulin, käyntikortin. Aatelismiestä, sillä semmoinen oli hän, joka oli käynyt minua hakemassa -- tunsin aivan vähän. Hänellä oli maatila lähellä pääkaupunkia, ja minä ihmettelin suuresti hänen kohteliaisuuttaan, hän kun sinne pyysi minua tulemaan. Minä seurasin hänen kutsumustaan; astuin seuraavana päivänä pieneen höyryveneesen ja saavuin muutaman tunnin kuluttua perille. Rannalla oli minua vastassa palvelia. Hän saattoi minun tuon kohteliaan kutsujan asuntoon, jossa hän otti minun ystävällisesti vastaan.

Hän esitti minulle vaimonsa, joka näytti olevan iloinen ja täydellinen -- maailman mielen kannalta katsoen. Hänen kasvonsa osottivat helleyttä, hänen käytöksensä oli viehättävä ja veti puoleensa huomiotani. Hän oli kaunis vanhus; hänen tuuheat, harmaat hiuksensa, mitkä olivat jotenkin valkoiset, muistuttivat minua eräästä ranskalaisesta kuningattaresta, jonka kuvan jossakin olin nähnyt.

Ruokapöydän ääressä puhuttiin kahta kieltä: mutta kun rouva yksinomaisesti puhui ranskaa, luulin minä hänen olevan ranskalaista sukuperää.

Puolisen jälkeen vetäysimme vierashuoneesen, missä tapasimme rouvan. Hän teki jotakin käsityötä, ja kun nyt hänen miehensä kutsuttiin ulos huoneesta, jäin minä kahden kesken rouvan kanssa.

Vähän aikaa olimme ääneti, kunnes rouva kysyi, olinko minä suomalainen. Minä vastasin, että olin syntynyt suomalaisessa pitäjäässä, ja hän kertoi nyt, että hänkin oli semmoisessa pitäjäässä syntynyt. Sitten ehdotteli hän että käyttäisimme puhekielenämme suomea, siksi kuin hänen miehensä palaisi. Hän lausui samassa, ettei hänen miehensä osannut suomea, että hän itse nuoruudessansa oli oppinut ranskaa, jota kieltä hänen miehensä perheessä tavallisesti puhuttiin.

Me puhuimme nyt suomenkielellä asioista, joista molemmat pidimme, ja minä huomasin nyt, että rouva oli aivan toisellainen kuin olin ajatellut -- että hän oli syvästi tunteellinen.

Muutaman minuutin kuluttua tuli hauen miehensä takaisin ja nauroi, kun hän kuuli meidän puhuvan suomea; sanoi meidän jo varmaankin saaneemme kylliksemme sitä. --

Höyryveneen vihellys kutsui minut pois. Minä sanoin heille jäähyväiseni itsekseni ajatellen tokko koskaan enää saisin tavata tätä rouvaa, joka vielä niin selvästi puhui lapsuutensa kieltä; sillä hän seurusteli korkeissa perheissä, mitkä eivät olleet minun tuttaviani ja missä -- sitä pelkäsin -- Kristus ja Hänen evankeliuminsa ei ollut tunnettu.

Seuraavana kesänä näin minä hänen taasen, juuri kun hän eräästä hotellista astui vaunuihinsa. Hän oli kalliissa puvussa ja nojausi miehensä käsivartta vastaan. Epäilemättä olivat he matkalla johonkin huviin. He matkustivat paljon, ja kun minä sanomalehdestä näin niiden joukossa, jotka aikoivat lähteä ulkomaille, myöskin hänen nimensä, lakkasin minä ajattelemasta häntä, vaikka hän oli ainoa korkeasukuinen, jonka olin kuullut puhuvan kansan halveksittua kieltä.

Kesä kului; sydäntalvi oli tullut -- kylmin, mitä moniin aikoihin oli ollut. Minä olin nyt virkaatekevänä pappina likellä pääkaupunkia.

Lyhyt talvipäivä oli loppumaisillaan, kun reki pysähtyi minun pihalleni. Kohta sen jälkeen astui aatelismies minun huoneeseni. Hän ei riisunut yltään vankkoja turkkejaan, joihin hän oli pukeutunut, tarttui vaan minun käsiini ja sanoi: »antakaa anteeksi, älkää kiellolla vastatko pyyntööni, ja minä olen teille aina kiitollinen! Vaimoni on kuolemaisillaan; hän tahtoo välttämättömästi nähdä teitä, en tiedä miksi; minä olen nyt tehnyt, mitä olen voinut, täyttääkseni hänen tahtonsa.»

Hänen ei tarvinnut kauan pyytää minua. Olisin mielelläni matkustanut montakin penikulmaa saadakseni tavata rouvaa. Minä pukeusin turkkiini ja istuin sitten aatelismiehen mukavaan rekeen.

Me ajoimme kiivaasti. Pian olimme Helsingissä, missä vielä huoneet ja kadut olivat valaistut. Aatelismies ei paljon puhunut, ja minä rukoilin hiljaisuudessa Herraa, että hän siunaisi sanat, mitkä sairaalle puhuisin.

Perheellä oli talo kaupungissa, ja pian olimme perillä. Kulimme komeita suuria huoneita. Suuret seinäpeilit ja kalliit akkunauutimet, pehmeät matot ja loistavat kynttiläkruunut olivat minusta siinä ruumiinarkun koristuksina; sillä kuolema majaili tässä talossa, verhoten kaikki siimeksellään ja katoovaisuudella.

Minut johdettiin suureen makuuhuoneesen, ja sairaanhoitaja lähti ulos minun sisäänastuessani.

Kuolemaisillaan oleva rouva ojensi minulle kätensä kun lähestyin hänen vuodettansa. Hän oli kaunis, niin kuin ainakin; hänen hivuksensa olivat vähän epäjärjestyksessä, hänen kasvonsa vaaleat, mutta hänen silmänsä olivat pimeässäkin huoneessa yhtä loistavat kuin hänen terveenä ollessaan.

Minä ilmaisin ikäväni nähdessäni hänen näin huonona, ja hän vastasi heti: »minä olen kuoleman oma; minulla ei ole monta päivää jälellä ja olen niin onneton!» -- Minä sanoin usein muistaneeni häntä, kun tiesin hänen maailman pauhussa olevan ja elävän kaukana Herrasta.

»Oi, pastori, ette tiedä, miten on laitani», vastasi hän; »muuten ette säälisi minua. Minulla oli jumalaapelkäävä äiti ja minä istuin hänen vuoteensa vieressä, kun hän kuoli. Hän rukoili usein minun edestäni, ja hänen viimeiset sanansa olivat kehoitus minulle etsimään Herraa. Minä hoidin rakasta sisartani, joka eli ja kuoli enkelinä. Minä tiedän, että moni sydän on rukoillut minun puolestani. He valitsivat Kristuksen, minä valitsin maailman. Olen nauttinut sitä, sen iloa ja hekumaa. Äitini ja sisareni ovat Jumalan tykönä, -- kaikki paitsi minä; minä olen syösty pois heidän paristansa. Älkää säälikö minua, minä en sitä ansaitse! Minä rakastin maailmaa, halveksin Kristusta ja hänen armolupauksiansa ja olen nyt kadotettu.»

Minä kuuntelin häntä, enkä tahtonut katkaista puhetta, joka tulvasi hänen lämpimästä, onnettomasta, raskautetusta sydämestään, ja tunsin että hän puhui totta. Nyt tiesin minä, mitä varten hän oli kutsunut minua. Hän oli hädässä, suuressa hädässä; ja minä -- tunsin itseni voimattomaksi lausumaan hänelle lohdutuksen sanaa. Hän ei huolinut minun säälistäni, sillä hän tiesi itsensä tuomituksi; hän tuomitsi itsensä, ja minä olin vaiti. Hän oli asettaunut Jumalan tuomioistuimen eteen, oli todistanut syntinsä, oli tunnustanut Jumalan vanhurskaaksi, jos Hän hänen tuomitsisi. Minä seisoin katsojana, miten tämä loppuisi. Minun ja hänen toivonsa oli: löytyikö vielä laupeutta? Rupeisiko tuomari hänen Vapahtajaksensa?

Raamattu oli pöydällä. Minä otin sen käteeni. Kääntelin lehtiä siinä, sillä en tiennyt, mitä minun pitäisi lukeman. Vihdoin luin minä Luukkaan 15 luvun. Luin paimenesta, joka jätti yhdeksänkymmentä yhdeksän lammasta etsiäksensä sitä, joka kadonnut oli, kuinka hän nosti sen olallensa ja ilolla kantoi sen kotiin. Sitten luin minä kadonneesta penningistä, kuinka sitä etsittiin, kuinka kynttilä sytytettiin, kuinka huone lakaistiin, kuinka penninki löydettiin, ja ilosta, minkä löytäminen herätti. Siten luin minä tuhlaajapojasta, joka matkusti vieraasen maahan ja siellä näki hätää ja kurjuutta; »sillä minä kuolen nälkään.»

Minä loin silmäni rouvaan ja näin, että hän oli syvästi liikutettu. Suuret olivat kyyneleet, joita valui hänen silmistään; hän ei huolinut pyyhkiä pois niitä, vaan sanoi hiljaa:

_Tämä olen minä_.

Minä jatkoin lukemistani: kuinka tuhlaajapoika malttoi mieltänsä, kuinka hän palasi isän luo, luin isän rakkaudesta, syleilystä, suutelosta, uusista vaatteista, sormuksesta, ateriasta ja isän ilosta ja lopetin lukuni sanoen:

_Tämä on Jumala_.

Sitten laskeusin minä polvilleni ja tunnustin hänen kanssansa, että Jumalan vanhurskauden täytyy rangaista syntiä, että me olemme ansainneet ijankaikkisen pimeyden, ijankaikkisen kadotuksen; mutta minä kiitin Häntä hänen rakkaudestaan, jonka hän oli osottanut lähettämällä ainoan poikansa maailmaan pelastamaan kadotettuja ja saattamaan heitä uskon kautta Jumalan tykö.

Sitten tunsin itsessäni, että minun nyt piti lähteä; sillä paimen ja kadonnut lammas olivat tavanneet toisensa. Voisinhan sittemmin palata ja ottaa osaa heidän iloonsa. --

Vielä kerran -- viimeisen -- näin hänen tässä elämässä. Hän oli nyt kauniimpi kuin ennen, sillä taivaallinen rauha lepäsi hänen otsallaan ikäänkuin hohteena siitä rauhasta, joka vallitsi hänen sydämessään. Hänellä oli takanansa pahasti eletty elämä, edessänsä taivas. Hän oli hänen kanssansa, Hän, joka hänessä kaikki oli vaikuttanut, kaikki tehnyt ja kaikki anteeksi antanut.

Hänen rauhansa oli suuren, syvän virran kaltainen, joka hiljaa laskeutuu ijankaikkisuuteen, ja hän meni kotiinsa ilman pelkoa. Hän nojautui siihen rakkauteen, joka oli hänen syntinsä päällensä ottanut. Hän turvautui Häneen, joka oli kärsinyt hänen pilkkaansa ja vihaansa, mutta joka kumminkaan ei koskaan ollut lakannut rakastamasta häntä. Hänessä toteutuivat virren sanat: