Part 8

Hän vaikeni. Hän oli puhunut viimeiset sanansa tuskin kuultavalla äänellä. Ja nyt loi hän syvintä tuskaa kuvastavat silmänsä minuun, joka hämmästyksellä olin hänen sydämensä tunnustusta kuunnellut. Olin nuori, olin tottumaton likeltä katsomaan ihmissydänten haavoja, vielä tottumattomampi niitä parantamaan. Koetin muistutella, mitä siveyden opista olin lukenut velvollisuuksien ristiriitaisuudesta, mutta ei sopinut minusta mikään sen yleisistä ohjeista Jaskan kohtaloon. Jaska oli luvannut pitää salassa henkensä pelastajan rikoksen; jos hän sen lupauksensa rikkoisi, jos hän saattaisi tämän pelastajansa ikuiseen vankeuteen, Sipiriaan, olisi hän konna; niin sanoi yliopistosta peritty toveritunteeni. Mutta toiselta puolen: väärä vala oikeuden istuimen edessä! Mihin joutuisi valtio, mitä arvoa olisi oikeudella, jos jokainen yksityinen saisi oman mielensä ja omien oikkujensa mukaan punnita, mitä on lainvalvojan edessä tunnustettava mitä ei? --

Kuta enemmän tätä ajattelin, sitä selvemmäksi tuli minulle, että Jaska todella oli väärän valan tehnyt, kun hän oikeuden edessä salasi, mitä hän olisi ollut velvollinen tunnustamaan. Ja tämän vakuutukseni vaikutuksesta kysyin viimein, itse tarkoin tietämättäni, mitä kysymykselläni tarkoitin: »Jaska, kumpi on suurempi: Lassi, joka murhan teki, vaiko Jumala, jonka viidettä käskyä vastaan hän rikkoi? Kumpi sinun tekemistäsi valoista on todellisempi: sekö, jonka teit Lassille, jotta esivallan käsi ei häntä saavuttaisi, vaiko valeellinen vala, jonka teit Jumalan säätämän oikeuden edessä, jolla rikoit Kaikkivaltiaan toista ja seitsemättä käskyä vastaan ja jonka johdosta murhaaja vielä on vapaa ja nauttii verisen työnsä etuja?»

Jaska ei pitkään aikaan vastannut mitään. Mutta hänen silmäyksissänsä ei enää ollut tuota äskeistä kuumeenpolttoa; hänen kasvoistansa katosi katoomistaan nuo epäilyksen mustat juonteet, jotka vuosikausia olivat niitä synkistyttäneet. Viimein nousi hän, loi minuun kummallisen oudon silmäyksen ja sanoi, puristaen kättäni »Jo tiedän tehtäväni!» Ja sen sanottuaan riensi hän ulos.

Taaskin hämmästytti minua hänen käytöksensä. Mitä oli kysymykseni hänessä vaikuttanut?

Minä kiiruhdin ulos hänen jälkeensä ja näin, ettei hän kotiinsa palannut. Päinvastoin hän kääntyi vastaista suuntaa kulkemaan. Ja hän kulki kiireesti, kuten kulkee se, jolla on tärkeä toimi tehtävänä.

Minä seurasin häntä silmäyksilläni, niin kauan kuin hän oli näkyvissä. Viimein, kun hän näkyvistäni katosi, palasin kaivonkaivajien luo, käsittämättä, ymmärtämättä, mitä Jaskalla oli mielessä.

»Mitä oli Parmaalan isännällä asiana?» kysyi muudan kaivonkaivajista.

En ollut hänen kysymystään kuulevinani.

* * * * *

Jaskan kertomus ja omituinen kohtalo ei mennyt mielestäni. Koko päivän ajattelin sitä. Siinä ilmausi noita ristiriitaisuuksia, joissa ihminen on kahden vaiheella, mikä on oikeaa, mikä väärää. Kun likemmin mietin kysymyksessäni tarkoitettua neuvoa, oli se minusta ainoa oikea. Totuus on ja pysyy totuutena; ei sitä voi kumota mikään vala, olkoon se kuinka ankara tahansa. Jaskan olisi pitänyt oikeuden edessä tunnustaa, mitä hän tiesi; sitä ennen ei hän ollut velvollinen tätä tekemään, koska ei hänen vaitiolonsa saattanut ketään viatonta kärsimään -- niin ajattelin. Epäilemättä olivat kysymykseni avanneet Jaskan silmät näkemään asiaa samalta kannalta kuin minä; epäilemättä oli hän minun tyköäni rientänyt asianomaisen luo tunnustuksensa tekemään, -- mihinkään muuhun selitykseen ei hänen pikainen lähtönsä minun mielestäni aihetta antanut.

Ja arveluni oli oikea. Vähän aikaa puolipäivän jälkeen kuulin, että nimismies oli pappilan ohitse kulkenut; ja illalla, kun hän palasi, poikkesi hän minun luokseni, Toppolan lautamies seurassaan. Molemmat näkyivät olevan hyvin äreällä tuulella, ja hevonen oli vaahtoon ajettu.

»No, mikäs nyt on hätänä?» kysyin nimismieheltä, jota sanoin sedäksi, vaikka emme sukua olleet; hän oli näet vähintäin kolmekymmentä vuotta minua vanhempi. »Niin, kysy sitä!» vastasi hän kammariini astuttuansa. »Oletko kummempaa juttua koskaan kuullut? Vähää ennen puoltapäivää tulee luokseni Parmaalan Jaska hengästyneenä ja kertoo minulle miltei uskomattoman historian Tasku-Antin, reppuryssän, murhasta. Hän ilmoittaa, että jo kuusi vuotta takaperin seurakunnasta poistunut tyhjäntoimittaja, Harholan Lassiksi sanottu, ynnä muudan toinen, jota hän ei tunne, ovat Antin murhanneet. Sitten mainitsee hän, että Lassi on seurakuntaan palannut, eilen illalla käynyt hänen luonaan ja vaatinut asuaksensa torpanmaata Parmaalan tiluksilla. Sanoo käyneensä tänä aamuna sinun luonasi ja sinulta saaneensa neuvon viimeinkin ilmaista murhaajat, joiden verityön hän erään toisen, Lassille muka tehdyn valan takia on tähän asti salassa pitänyt. Toppolan lautamies sattuu olemaan luonani, ja hänen kuullen uudistaa Jaska syytöksensä Lassia vastaan, sekä sanoo Lassin olevan Parmaalassa... Olin tuhma, kun en paikalla Jaskaa seurannut. Jos sen olisin tehnyt, olisivat asiat nyt toisin kuin ovat. Mutta postimies odotti; ja minä tahdoin ensinnä pari virkakirjettä kirjoittaa. Annoin sen tähden Jaskan mennä, luvattuani jonkun tunnin kuluttua ilmautua Parmaalassa. Minä vanha hupakko! Pyy olisi nyt pivossa, ja ränstynyttä ruumistani olisin paljolta vaivannäöltä säästänyt!... Mutta asiaan! Puoli kahden aikaan lähdemme, minä ja Toppolan lautamies, vahvat käsiraudat kääseissämme -- Lassin varalle, ymmärrät! Tulemme Parmaalaan kolmatta käydessä. Lassia, jota etsimme -- luuletko, että hänet tapaamme? Vielä mitä! Mutta sen sijaan tapaamme isännän, Jaskan, vuoteen omana, suuri puukonhaava rinnassansa. Ja Jaska kertoo meille, että Lassi on karannut! Onko hän pahaa aavistanut? Eikö mitä! Mutta Jaska on hänelle ilmoittanut käyntinsä minun luonani, varoittanut ja kehoittanut häntä tuota pikaa korjaamaan luunsa, jos tahtoi päästä oikeuden kynsiin joutumasta. Ja tuota kaikkia ei Jaska häpeä suoraan vasten silmiäni kertoa!... Palkinnoksi huvittavasta uutisesta iskee Lassi puukkonsa Jaskan rintaan ja pötkii käpälämäkeen, jolla tiellä hän vieläkin on. Siinä tämän päivän tapaus; ja minä tahdon kysyä, oletko kummempaa kuullut? -- Jaskan haava näkyy olevan vaarallista laatua; mutta vaikka luultavaa on, että hän menee samaa tietä kuin Tasku-Antti, panin minä kumminkin lukkaria noutamaan, ennenkuin lähdin Lassia takaa-ajamaan.»

Suurimmalla hämmästyksellä olin kuullut nimismiehen kertomuksen. Kysymykseni oli siis todellakin vaikuttanut sen, että Jaska suoraa päätä oli rientänyt toistamiseen kertomaan saman, mitä hän kuusi pitkää vuotta oli salannut! Mutta ... miksi ei ollut Jaska ilmoittanut mitään Lassin palaamisesta ... olisiko hän tuntonsa vaivoissa voinut sen unhottaa?

Vanhan nimismiehen tuumailuista ja aprikoimisista en enää puoltakaan malttanut kuulla. Jaskan kohtalo veti koko huomioni puoleensa. Ja nyt makasi hän pahasti haavoitettuna! Luulin käsittäväni syyn, joka oli saanut hänen ilmaisemaan Lassille, että hän oli nimismiehen luona käynyt, sekä vaaran, joka murhaajaa uhkasi. Kaiketi oli hän tahtonut siten palkita hyvän työn, minkä Lassi oli hänelle tehnyt... Kuta enemmän asiaa ajattelin, sitä palavammaksi yltyi minussa halu Jaskaa tavata. Tämän lausuin nimismiehelle, ja nyykähyttäen päätään vastasi hän: »Tee sinä vaan tehtäväsi meistä huolimatta! Hevonen on kaiketi kohta sen verran puhaltanut, että jaksaa meidät kotiini viedä. Sieltä lähden kohdakkoin uudelleen Lassia etsimään, ... minä, vanha hupakko, kun en... No niin; arvaan, että mies on salotietä kiertänyt kirkonkylän ja tahtoo meitä narrinaan pitää. Mutta saathan nähdä, junkkari, ettet minua kahdesti samana päivänä petä.»

Oli jo iltaa joku määrä kulunut, kun saavuin Parmaalaan. Että jotakin outoa siellä oli tapahtunut, sen ilmaisi jo pihalla ja tuvassa oleva väkijoukko. Tapa on semmoinen Suomessamme. Jos jossakin on jokapäiväisyydestä poikkeavaa nähdä tai kuulla, sinne kokoonnutaan.

Jaskan kammarissa ei ollut muita kuin haavoitettu ja lukkari, joka istui edellisen vuoteen vieressä. Kun minä astuin sisään, kohotti Jaska kättänsä, ja hänen huulensa vetäysivät hienoon hymyyn. Hän oli kalpea kuin lumi, maatessaan siinä vuoteellansa. Tässä vuoteessa oli hän ruumiinsa terveyden aikana monen vuoden yöt kitunut omantuntonsa vaivoja; nyt, kun hänen ruumiinsa sairasti, oli hänen omatuntonsa terve. Rauhan leima kasvoillaan makasi hän siinä. Herra, joka oli kuorman hänen päällensä pannut, oli sen ottanut pois. Verenvuoto oli hänen voimansa vienyt, ja hän näkyi olevan kuolemastaan varma. Hyvin heikko ja matala oli hänen äänensä, kun hän puhui; eikä hän monta sanaa kerrallaan puhunut, sillä puhe näkyi saattavan hänelle ruumiillista tuskaa.

»Nyt se on tehty», olivat hänen ensimäiset sanansa minulle. »Nimismies tosin torui minua ja sanoi minun tehneen väärin, kun Lassille hänen tulonsa ilmoitin; mutta omatuntoni sanoo, että tein oikein... Olin sokea, olin omiin aprikoimisiini niin takertunut, etten ymmärtänyt tilaani enkä mikä oikeaa on. Teidän kysymyksenne oli valaiseva säde, joka näytti, mitä minun jo oikeuden edessä olisi pitänyt tehdä? Ja nyt on se tehty. Jumalan kiitos!... Lassin kanssa en olisi voinut elää, en nähdä häntä joka päivä... Se olisi ollut mahdotonta... Minä en syytä häntä, että hänen puukkonsa iskusta kuolen; minä olen sen iskun ansainnut.»

En ollut ensinkään siitä varma, oliko hän tehnyt oikein, kun hän Lassia varoitti; mutta en tahtonut epäilyilläni haavoitetun rauhaa häiritä. Ainakin oli jalo se perussyy, joka oli saanut hänen sitä tekemään: muuta en voi sanoa. Oli kuin olisi hän ymmärtänyt ajatuksiani, sillä hiljaisella, mutta sisällistä vakaumusta ilmaisevalla äänellä hän lisäsi: »Eikä Lassi voi syyttää minua petoksesta!»

Lukkari oli monta kertaa kieltänyt häntä puhumasta, muistuttaen, että verenvuoto pienimmästäkin liikutuksesta saattaisi jälleen alkaa. Jaska kyllä koetti hänen ohjeitaan seurata; mutta veripisarat, jotka siteen alta hiljaa vuotivat, sanoivat, ettei vuoto ollut lakannut. Ja luonnollinen seuraus siitä oli, että haavoitettu yhä heikkeni. --

Toista tuntia olin istunut hänen kammarissaan, kun minulle selvisi, ettei hänellä enää ollut monta tuntia elonaikaa jälellä. Pitkään aikaan ei ollut kukaan puhunut mitään. Lukkari oli vaan vähän väliä koettanut sidettä parantaa. Silloin, juuri kun kevätauringon viime hohde pistäysi kuolevan kammariin suloisella loisteellaan sitä valaisten, sanoi Jaska tuskin kuultavalla äänellä:

»Oi, jos uskaltaisin... Herran pyhää ehtoollista!» Kaikeksi onneksi olin kotoa lähtiessäni ottanut rippineuvot mukaani. Kun kuolemaisillaan oleva ne näki, kuvautui sanomaton ilo hänen kalpeissa kasvoissaan...

Niin tuli outoa kohtaloa kokenut mies vielä kerran täällä maan päällä osalliseksi Herran pyhästä ruumiista ja verestä...

Kun pyhä toimitus oli loppunut, olivat myös hänen voimansa loppuneet. Lukkari ei enää sanonut uskaltavansa haavan siteisiin koskea.

Mutta kuoleva puhui itselleen: »Tiedän, ettei Herra valaansa riko, vaikka minä olen sen rikkonut... Hänen laupeuteensa minä turvaan, hänen laupeuteensa yksin.»

Kohta sen jälkeen alkoivat kuolemantuskat. Verrattain vähän aikaa ne kestivät.

Ja tähän loppuu muistelmani kaksi valaa tehneestä...

* * * * *

Jos vielä joku tahtoo tietää, miten nimismies onnistui Lassin takaa-ajossa, niin saanen mainita, että »vanha hupakko» oli ihan oikeassa, kun hän vakuutti, ettei Lassi häntä samana päivänä kahdesti pettäisi. Jo samaan aikaan, jona Jaska kuoli, joutui kaksi murhaa tehnyt oikeuden käsiin, ja niinikään pari kuukautta sen jälkeen Tasku-Antin toinen murhaaja -- sama, joka olisi Parmaalan isännänkin surmannut, jos ei Lassi olisi estänyt.

»Meidän pikku Jaakkomme.»

»Se on siis tosi, Jumalan kiitos; mutta varmaan, sanon minä, Tiina, -- anna minulle anteeksi, -- minä en saata sitä uskoa!»

»Niin, nuori herra, minäkin jo epäilin; minä en enää osannut toivoakaan hänen parantumistaan; minä olin jo valmis lähtemään pois tilaltamme. Mutta nyt, Jumalalle suuresti kiitos, minun ei tarvitse sitä tehdä. Sakari on kokonaan toinen mies nyt. Tulkaa pian meille, saatte itse nähdä!» --

Näin juttelin minä lukiosta kesäksi kotiin tultuani naapurin emännän kanssa. Me juttelimme hänen miehestään, joka nuoruudesta saakka oli ollut irstainen ihminen, juomari, valehtelia, konna ja rehellisten kammoksuma. Tiina oli mennyt hänelle vaimoksi vastoin vanhempainsa tahtoa. Me emme juuri voineet Tiinaa siitä syyttää, sillä Tiina oli köyhä piika, Sakari taasen aikaantuleva talonisäntä, ja sen lisäksi oli Sakari kaunis mies. Me tiesimme myös, että moni tyttö, paremmissakin varoissa kuin Tiina oli, olisi mielellään ottanut Sakarin; me tiesimme myös, että Tiina olisi saattanut saada huonommankin miehen, yhtä huonotapaisen, mutta vielä köyhemmän, -- nimittäin jos paljaassa varallisuudessa on mitään onnea -- sillä siihen aikaan oli harvassa miehiä, jotka eivät olisi olleet viinaan meneviä.

Tiina, kun otti Sakarin, ei kuvaillut itselleen hyviä päiviä; mutta oltuaan naimisissa kuukauden päivät, havaitsi hän, ettei kukaan voi kuvata, ei voi aavistaa, mitä irstaan juomarin vaimo saa kärsiä. Vaan Tiina tuon salasi kaikilta; hän kärsi semmoisena, joka tietää, että hän on onnettomuuteensa itse syypää, sillä -- kuka käski hänen ottaa Sakarin? Minä olin yksi niitä, joka aavistin, ettei se kultaa ollut, joka Tiinan kodissa kiilsi, ettei elämä Selkämaalla ollut niin kaksista, kuin sen Tiinan puheesta olisi luullut. Minä sanoin aavistukseni suoraan hänelle enkä päästänyt häntä, ennenkuin hän minulle oli kaikki tunnustanut. Me olimme, näet, saman vuoden lapsia, Tiina ja minä; me olimme monesti onnellisimpina päivinä leikkineet yksissä, silloin kun Tiina vielä eli vanhempainsa torpassa eikä minua »keppi» pitänyt latinan kieliopin ääressä. Nämä lapsuuden ajat menivät ohitse. Tiinasta tuli emäntä, ja viiksi rupesi jo näkymään minun huulillani. --

Niin, Tiina tunnusti minulle kaikki; tunnusti että hänen päivänsä aamusta iltaan saakka oli surun, että hänen yönsä oli levoton, sillä öin päivin kuuli ja näki hän miehensä irstaisuutta: saipa usein tutakin sitä. -- Mutta nyt, nytpä oli kaikki muuttunut. Sakari oli lakannut juomasta, hänestä oli tullut hyvä ja hellä puoliso. Hän, joka ei vuoden pitkään työasetta ollut pitänyt kädessään, oli nyt ensimäinen työssä aamuin, viimeinen illoin. Olipa se minusta varsin kummallista; -- -- mikä teki muutoksen? --

En siinä kauan miettinyt; seurasin Tiinaa. Tuskin muistin Sakaria ennen koskaan nähneeni selvänä; hyvää sanaa olin harvoin kuullut hänen sanovan.

»Mutta, Tiina, sano, mikä sai miehessäsi aikaan muutoksen?» -- kysyin minä tiellä.

»Sitäpä en sano, saatte itse nähdä» -- vastasi hän iloisesti.

Me tulimme Selkämaalle. Päivä oli puolessa, aurinko loisti kauniisti. Jo lähestyessämme taloa kuulimme iloisesti veisattavan virsikirjan suvivirttä: »Jo joutuu armas aika.» Tiina tätä kuullessaan seisahtui. -- »Kuulkaa!» -- sanoi hän. -- »Ette tiedä, kuka veisaa!» -- Ja iloisesti silmäsi Tiina minua. -- »Enkö nyt ole onnellinen? Se on mieheni, joka veisaa.» --

Me tulimme pihalle. Tiina oli oikeassa. Hihasillaan istui Sakari ruohikossa ja vuoleskeli kirvesvartta. Meidät nähdessänsä hän hypähti ylös ja ... tosiaan, -- toinen oli se Sakari, jonka tässä näin, -- toinen se, joka vuosi takaperin juopumuksesta sakotettiin.

Minä havaitsin, että Sakari, kun nousi ylös, silmäili viereensä ruoholle, jossa oli vähäinen vaatekääry. Minä näin että hän sitä silmäsi, kun olimme tervehtineet toinen toistamme.

»Mikä siinä on?» -- kysyin lähestyen kääryä.

»Meidän pikku Jaakkomme», vastasi Sakari. »Minä toin hänen tänne ulos Jumalan kesäpäivää katsomaan, ja hän nukkui tähän.»

»Mitä, Tiina, onko sinulla lapsi?» -- kysyin kummastellen. »Sitä et ole minulle sanonut.»

»En, kun ette kysynyt. Meidän pikku Jaakkomme on jo kolme kuukautta ollut maailmassa. Jos olisitte ollut silloin kotona, kun hän ristittiin, olisimme pyytäneet teidät kummiksi.» --

Tiina meni huoneesen panemaan kahvipannun tulelle. Minä jäin Sakarin ja »meidän pikku Jaakkomme» kanssa pihalle. Me juttelimme paljon, ja kuta enemmän juttelimme, sitä enemmän tuli minulle selväksi, että Sakarissa oli ihme tapahtunut. Me puhuimme entisistä ajoista. Sakari ei salannut mitään. Hän sanoi itse, ujosti katsellen alas: »Minä olin kadotuksen tiellä. Minä olisin pian pahalla elämälläni saanut itseni ja Tiinan maantielle. Uskokaa minua, herra, semmoista vaimoa kuin Tiina on, ei saa mies usein.» --

Minä iloitsin tätä kuullessani. Tunsinhan minä Tiinan. Hän oli hyvä ja hellä, ja minä ihastuin kuullessani, että Sakari oli tämän huomannut. -- »Te olette onnelliset nyt, ja mikä parempi on, onnenne on todellinen, sillä te olette sen myöhään saavuttaneet. Pahat päivät tulevat usein vasta aikojen kuluttua. Teille tulivat ne kohta alusta; ja ken pahaa on koettanut ja siitä päässyt, ei sen alaiseksi enää rupea.» -- Näin puhuin minä. Minä luulin tuntevani ihmisen luonteen, minäkin!

Sakari ei tähän vastannut mitään, mutta minä näin, että hän samaa ajatteli. Ääneti istuimme nyt vähän aikaa. Minä odotin, että Sakari juttelisi minulle, mikä väkevä voima se oli ollut, joka hänessä oli muutoksen vaikuttanut. Vihdoin, kun hän ei mitään sanonut, kysyin sitä häneltä.

»Ettekö jo huomaa», vastasi Tiina, joka nyt tuvan ovelta kutsui meitä kahville; »ettekö jo huomaa? Vähäksi sanon minä viisautenne, kun ette sitä jo näe. Muutosta Sakarissa ei tehnyt muu kuin meidän pikku Jaakkomme.»

Ja niin olikin. Siitä päivästä, jona pikku Jaakko ensikerran silmäsi isäänsä, oli isä muuttunut. Pienoinen kapalolapsi vaikutti muutoksen. Tätä lasta rakasti Sakari sanomattomasti. Sitä oli hän tähän saakka yöt päivät hoitanut. Se oli hänelle kaikki maailmassa.

»Jos noin vähäinen kappale voi saada aikaan näin suuria -- mitä viisaimmat miehet saarnoilla, nuhteilla ja kirjoilla eivät saa -- mitä sitten suuremmat?» ajattelin itsekseni. Minä en silloin tiennyt, että vähäisimmillä välikappaleilla suurimmat asiat matkaan saadaan.

Me menimme tupaan. Sakari kantoi pikku Jaakkoa, joka nyt heräsi ja hymyili isälleen. Tiinan keittämän kahvin me joimme. Minä olin sitten valmis lähtemään. Silloin otti Tiina miehensä sylistä pikku Jaakon ja laski hänet minun syliini. -- »Jos kuolisimme lapsen nuorra ollessa ja te näkisitte hänen joutuvan huonolle tielle, kertokaa hänelle ... hänen isästään ja äidistään.»

Lapsi hymyili minulle. Se oli ihana lapsi, tämä »meidän pikku Jaakkomme.» Jo aloin ymmärtää, miten hänen sinisistä silmistään saattoi tulvata säteitä, jotka olivat voimalliset muuttamaan juomarin; minä luulin ymmärtäväni, että viattomuus, vaikka se ei osaa neuvoa, on väkevä, voimakas.

»Minä lupaan sen», vastasin minä Tiinalle, jonka tarkoituksen ymmärsin. Minä lupasin sen, muistamatta, että itselleni alkoi elämän polku päivä päivältä käydä yhä vaarallisemmaksi ja liukkaammaksi.

* * * * *

Vuosia oli kulunut. Elämäni alusta oli aikojen tuuli kulettanut kauas ulos maailmaan. Ennenkuin läksin ja viimeiset jäähyväiset sanoin niille seuduille, joilla Tiina oli leikkikumppalini ollut, kävin Selkämaalla onnellisia katsomassa. »Meidän pikku Jaakkomme» oli kolmivuotinen. Hän käydä tallusteli isänsä ilona ympäri tuvassa. Tiinalla oli jo toinen lapsi, nuori tyttö, jonka kummina olin ollut. Kaipauksella sanoin Selkämaan onnellisille asukkaille jäähyväiset ja läksin.

Niin, aikoja oli siitä kulunut. Entinen kotoni oli muistossani kuin merimiehellä kaunis, viheriöitsevä saari, joka taivaan rannalta vähitellen katoaa. Minulla oli toiset ystävät, toiset ajatukset, toiset pyrinnöt. Mikä oli ollut, se oli ollut. Rakkaassa muistossa oli tosin minulle lapsuuteni päivät, lapsuuteni leikkikumppanit ... oli, ... kun niitä muistin; mutta ne lapsuuteni päivät, kun aika kului, katosivat aina taemmaksi ja taemmaksi. Onko siinä kummaa? Niin on maailman meno.

Silloin vei sattumus minun niille seuduille, joilla ennen muinen poikana olin iloisesti hyppinyt. Mieleni kävi viehkeäksi, kun näin punaisen kirkon seisovan vakaana mäenkukkulalla, kun näin sen ympärillä talot, jotka kaikki olivat minulle tutut. Alas rattailta hyppäsin. Tahdoin vielä kerta painaa jälkiäni siihen hietaiseen maantiehen, jota olin niin useasti ennen juossut. Kulkiessani sai joka askel uusia muistoja mieleeni. Siinä oli tien syrjässä pappilan torppa, missä olin ollut jokapäiväinen vieras; siellä seisoivat koivut ja kuuset, isompina tosin nyt, mutta samat kumminkin. Mutta siinä! Tuo torppa metsänrinteessä ... sitä ei siinä ennen ollut. Minä seisahduin. -- »Kuka tuossa torpassa asuu?» -- kysyin kyytipojalta.

»Siinä! Siinä asuu äitini ja minä» -- vastasi poika. »Ja kuka olet sinä, kuka äitisi?» -- »Minun nimeni on Sakari ja äitini nimi on Tiina. Meillä oli talo ennen, mutta nyt asumme tuossa torpassa.»

»Tiina!... Mikä talo oli teillä ennen?»

»Selkämaa!» -- vastasi poika.

»Mitä!» -- huusin minä. »Sinä siis olet Selkämaan Sakarin poika?»

»Niin olen! Mistä herra isäni nimen tietää?» kysyi poika ja katsoi pitkään minua.

»Mitä!» -- kerroin vieläkin -- »Sinä Tiinan poika! Sinä meidän pikku Jaakkomme!»

»Ei, ei! Pikku Jaakko, josta äitini aina puhuu, on kuollut; minä olen hänen nuorempi veljensä.» --

Tiina ei enää asu Selkämaalla! Pikku Jaakko on kuollut ... en kysynyt pojalta mitään enää. Tahdoin kuulla Tiinan omasta suusta kaikki. »Vie hevonen pappilaan ja sano nimeni» -- minä mainitsin hänelle sen -- »ja kun olet sen tehnyt, niin tule kotiasi, siellä tapaat -- minun. Minä olin äitisi ystävä ennen.»

Poika seisoi liikkumatta ja silmäili minua kummastellen. -- »Tekö se olette, herra, josta äitini aina puhuu?» -- sanoi hän. Sitten hypähti hän rattaille ja ajoi pappilaan.

»Miksi ei Tiina enää asu Selkämaalla?» kysyin itsekseni lähestyessäni torppaa.

Matalasta ovesta astuin sisälle. Vähäisen akkunan vieressä, joka oli paikattu päreillä ja tuohella, istui vaimoihminen kehräten. Kun hän kuuli ovea avattavan, pysäytti hän kehruuvokkiaan ja kysyi: »Sakariko se on?»

»Ei, Tiina! Ettekö minua tunne?»

»Herra Jumala! Vieläkö kerran saan teitä tavata!» -- huusi hän ja nousi kiireesti ylös.

»Vielä kerran!» -- Minä tarjosin hänelle kättäni, vaan hän ei tarttunut siihen: hän haparoitsi ympäriinsä, kunnes sai käsivarteeni kiinni.

»Minä olen sokea», sanoi hän hiljaa.

»Sokea!» huusin minä. Sangen kipeästi pisti minuun lapsuuteni ystävän onnettomuus. Hänen pimeistä silmistänsä tippui alas kyyneleitä, katkeria kyyneleitä. Hänen kätensä vapisi kädessäni.

»Minä olen ollut sokea, umpi sokea kahdeksan vuotta. Oi herra! Te ennustitte minulle onnea, minä luotin itsekin onneeni. Mutta ... onneni oli lyhyt, oli kavala.»

»Tiina, Tiina parka!» -- oli ainoa, jota osasin sanoa.

»Pikku Jaakko on kuollut» -- jatkoi hän suruisesti. -- »Hän oli enkeli taivaasta. Neljä vuotta asui hän meidän tykönämme. Neljä vuotta kesti onnemme. Pian kuluivat ne vuodet. Pikku Jaakko kuoli, ja onnemme sammui hänen hautaansa.»

»Jo ymmärrän! Sakari muuttui jälleen entiselleen pikku Jaakon kuoltua.»

»Entiselleen! Ei, herra! Viikon suri hän, suri niin, että minä luulin hänen hulluksi tulevan. Kun se viikko oli kulunut, kun pikku Jaakko oli maan poveen laskettu ... silloin alkoi Selkämaalla toinen elämä. Sakari, tuo hyvä, tuo lempeä Sakari, oli pikku Jaakon kanssa maailmasta kadonnut... Sakari joi, joi niin että kuoli. Viisi kuukautta joi hän, joi yöt päivät, ja kuudennen kuukauden alussa pidimme hänen hautajaisensa. Ainoan päivän oli hän selvänä näiden kuukausien kuluessa; päivän, jona nuorimman poikani sain. 'Se ei ole meidän pikku Jaakkomme; meidän pikku Jaakkomme on kuollut!' huusi hän nähdessään vastasyntyneen, ja karkasi ulos. Ruumiina tuotiin hän takaisin. Te ette ymmärrä, kuinka kova tämä aika oli minulle.»