Part 6

Suntio ei enää hymyillyt. Hän alkoi katua, että hän tähän sopimattomaan ilveilyyn oli antautunut. Hän ei ollut ottanut lukuun viinan vaikutusta.

»Viina sen teki», mumisi hän ja meni pihalle Sakarin luo. Suntion esimerkkiä seurasivat muut paitse vieras, joka, valittaen ovesta tulevaa kylmää, kääriytyi turkkiinsa.

»Onko todella tapulin ovi auki?» kysyi Lassin Liisa, jolta ikä oli näön jotenkin vähään vienyt ja joka oli ensimäisiä, mitkä suntiota olivat seuranneet.

Suntio katseli tapulia. »On kuin onkin auki! Suokoon Jumala, ettei Saralalle mitään pahaa tapahdu!» mumisi hän.

Samassa luulivat pihalla seisovat kuulevansa kamalan huudon. He kuuntelivat tarkemmin. Mitään sen enempää he eivät kuulleet; mutta tähtilennon he näkivät.

»Ei auta!» huudahti suntio. »Meidän täytyy lähteä tapuliin. Asiat eivät ole oikealla kannalla.»

Hyvä oli sanoa: »meidän täytyy lähteä tapuliin.» Mutta väen, jota kamala huuto oli kauheasti säikäyttänyt, ei tehnyt mieli sinne lähteä -- ei ainoankaan, turhaan rukoili suntio. Yksinään ei hän nyt uskaltanut tapuliin mennä, vaikka hän muulloin niin usein oli siellä yksinään käynyt. Tapulin ovesta irvi kauhea musta, ja kun hän sitä kauemmin tirkisteli, luuli hän näkevänsä jotakin tapulin sisässä liikkuvan.

Kauan seisoi väki pihalla. Kylmä pakoitti heitä viimein palaamaan sisälle. Suntio vaati vierasta lähtemään kanssansa. Hän syytti häntä kaikesta, mitä voisi Saralalle tapahtua. Vieras oli nukkuvinaan eikä vastannut mitään. Kohta sen jälkeen kuulivat tuvassa olevat, että joku ovesta kävi, ja heidän kauhistuksensa yltyi hirmuksi, kun he eivät ketään nähneet.

Viipurilainen, joka oli ottanut esiin pyhimyksen kuvan ja heittäynyt polvilleen sen eteen, ristieli silmiänsä ja mumisi rukouksia. Tämä näky ei myöskään väkeä rauhoittanut.

»Ei, tämä ei käy päinsä», sanoi viimein Männistön Sakari, johon viipurilaisen temput olivat omituisella tavalla vaikuttaneet. »Minä lähden kanssasi, suntio, ja vieras lähtee kolmanneksi. On jo varmaan pari tuntia kulunut, sitten kun Vilppu läksi.»

Pari tuntia! Aika käy hitaasti tilassa semmoisessa, missä nyt suntion tuvassa oltiin. Tuskin oli puolen tuntia Saralan lähdöstä kulunut.

Suntio meni herättämään vierasta pöydän takana olevalta penkiltä. Vieraan paikka oli tyhjä. Tämä sai kauhistuksen nousemaan partaittensa yli.

»Kaikki pyhät meitä auttaakoot!» huusi viipurilainen. Vähänäköinen Lassin Liisa sytytti päresoihdun ja tarkasteli sen valossa paikkaa, missä vieras oli maannut. Siinä ei ollut jälellä muuta kuin tulukset.

»Kuka se vieras oli?» kysyi Männistön Sakari. Niin, kuka oli hän? -- Ei sitä kukaan tiennyt.

»Kaikki pyhät meitä auttakoot! Vainajan henki se oli!» huudahti viipurilainen. »Hän on kostanut häpäisiälleen!»

Tämä selitys lukitsi pitkäksi aikaa kaikkien kielet. Kalpeina tirkistelivät he toisiansa ja paikkaa, missä kadonnut oli maannut.

»Pannaan pastoria noutamaan», uskalsi viimein joku seurasta ehdottaa.

»Niin, pannaan pastoria noutamaan!» säestivät toiset. »Hän lukee pois kaikki pahat.»

Ja siinä seisoi nyt kammarissani lähettiläs, Männistön Sakari, joka oli »pantu pastoria noutamaan.» Siinä seisoi hän, katseli ympärilleen, käänteli ja väänteli lakkiaan, niin kuin ainakin, ennenkuin hän sai puhumaan. Mutta tavallista nopeammin toimitti hän kumminkin tällä kertaa asiansa. Kauhistus, joka oli hänet vallannut, pani sanat hänen suuhunsa, ja suureksi hämmästyksekseni sain minä viimein selville, mitä suntion talossa oli tapahtunut ja mitä varten minua oli noutamaan pantu.

Sakarin kertoessa olin kiireesti pukeunut. Olin valmis häntä seuraamaan. Vaimoni, joka illalla oli tavallista kauemmin valvonut, nukkui sikeää unta. En huolinut häntä herättää. Jos hän olisi saanut tietää mimmoiselle oudolle toimelle nyt olin matkalla, ei hän olisi enää koko yönä voinut ummistaa silmiänsä. Nimismiestä, joka vierashuoneessa makasi, en myöskään tahtonut herättää; hän ehtisi kyllä aamulla kuulla, mitä hänen nukkuessaan oli tapahtunut.

Saralan Vilpun hevonen seisoi asuinhuoneeni tikapuihin sidottuna. Sakari ei ollut tulomatkallaan sitä säästänyt, sen näki. Me istuimme Vilpun rekeen, ja ettei Sakari nytkään Vilpun hevosta säästänyt, lienee minun tarpeetonta vakuuttaa. Rientäessämme kirkollepäin semmoista vauhtia, jommoista en ijässäni muista kulkeneeni, emme sanaakaan puhuneet. Kauhistus, joka ajomiehessäni vallitsi, oli minuunkin tarttunut, en tahdo olla sitä tunnustamatta. Mutta aivan toiselta kannalta, kuin Sakari ja väki suntion talossa, katsoin minä tapausta. Tunsin sen verran ihmisluontoa, että tiesin, mitä taikauskoinen pelko voi aikaansaada. Sen tähden en ruvennutkaan nyt vakuuttamaan Sakarille, että jos oli tapulissa Saralaa jokin kohdannut, joka ylönluonnolliselta näytti, niin siihen ei ollut syynä muu, kuin hänen oma pelkonsa. Semmoinen vakuuttaminen olisi ollut turha. Taikauskoinen näkee kaikissa, jota hän ei käsitä, ylönluonnollisuutta, vieläpä semmoisessakin, jota hänen järkensä on taipuvainen aivan luonnonmukaiseksi selittämään. Joka tahtoo taikauskoiseen vaikuttaa, älköön hänen ennakkoluulojansa loukatko, ennenkuin voi selityksiään toteen näyttää.

Arvaamattoman vähässä ajassa saavuimme suntion taloon. Vaahtoisena seisahtui hevonen asuinhuoneen edustalle. Kaiketi oli väki kuullut tulomme, sillä se oli rappusille kokoontunut. Kauhistus oli luettavana jokaisen kasvoista. Tuloni näkyi heitä kumminkin rauhoittavan. Minä hypähdin kiireesti reestä.

»No, nytpä täällä kummia kuuluu!» oli tervehdykseni.

»Älkäähän muuta sanoko, pastori!» vastasi suntio. »Saralan Vilppu meni uhalla tapuliin kylmettynyttä vainajaa katsomaan, ja siellä on hän vielä.»

»Niin, siellä on hän vielä!» säesti Lassin Liisa.

»Kuinka voit olla niin tyhmä, että hänet sinne laskit menemään?» huudahdin minä suntiolle. »Enemmän mieltä olisin toki toivonut sinussa löytävän. Kenenkä on syy, jos jotakin onnettomuutta on Saralalle tapahtunut?»

Suntio mumisi jotakin vieraasta, joka oli houkutellut Saralaa rahalla.

»Nyt ei ole aikaa selityksiin», katkaisin minä hänen puolustuksensa. »Hanki vaan heti lyhty ja seuraa minua tapuliin!»

Vakava käytös on kaikissa hätätiloissa vaikuttava. Niinpä tässäkin. Väki tointui. Oli kuin olisi se pahasta unennäöstä herännyt. Tullessani oli se liikkumattomana, äänettömänä rappusilla seisonut; käskyni sai sen suuhun sanoja, sen jäseniin vireyttä. Suntion muori kiiruhti tupaan lyhtyä hakemaan.

Sill'aikaa loin silmäni tapuliinpäin ja luulin huomaavani -- sen verran kuin hämärässä voin esineitä erottaa -- että sen ovi oli auki. Sakari ei siis ollut kertomuksessaan erehtynyt. Sarala oli todellakin tapulissa. Mutta miksi viipyi hän siellä, miksi ei hän ollut jo aikoja palannut -- --? Näihin kysymyksiin oli vastaus mitä pikemmin saatava.

Vihdoin viimeinkin oli suntion muori löytänyt lyhdyn ja saanut siinä olevan vähäisen kynttilänpätkän sytytetyksi. Ei sillä lyhdyllä tosin suurta virkaa ollut. Sen lasit olivat pienistä kappaleista yhdistetyt, ja vaikka särkyneet kohdat olivat päreillä paikatut, oli jokaisen kulmalla niin paljon reikiä, että, jos hiukkasenkaan tuulen henkeä olisi käynyt, olisi kynttilä paikalla sammunut. Ja sen lisäksi oli se kovin likainen. Ainoastaan hyvin himmeästi pääsi kynttilän niukka valo hohtamaan tahrattujen ja talisien lasipalasien läpi. Mutta parempaa lyhtyä kun ei suntion talossa ollut, täytyi meidän tyytyä siihen. Varalta otimme kumminkin mukaamme päreitä tulisoihduksi, kun ei muorilla ollut kynttilää muuta kuin mikä lyhdyssä paloi.

Lähdimme matkalle tapuliin.

Oli se kulkumme kirkolle tällä kertaa hyvin omituista! Etupäässä kuljin minä, suntion muorin lyhty kädessä. Minua seurasi suntio ja Männistön Sakari, häntä taasen muu väki. Uteliaisuus oli yhtynyt kauhistukseen ja vallannut jokaisen. Ei jäänyt yksikään suntion tupaan, eivät viipurilaisetkaan; matkajoukon viimeisinä astuskelivat he, vanhempi avopäisenä, pyhimyksen kuva kädessänsä ja yhä ristiellen silmiänsä.

En ole pelkuri. Olen kuolleita nähnyt satoja, kentiesi tuhansia. Ne ovat aina herättäneet minussa vakavia tunteita, ei pelkoa koskaan. Olen oppinut heitä pitämään asuinhuoneina, joista asukkaat ovat muuttaneet pois. Mitä olisikaan ruumiissa pelättävää? Maa on hän, maaksi muuttuva! Mutta tunnetta, sellaista kuin nyt tapulia lähestyessäni, en ole tuntenut koskaan, sen tunnustan. En osaa sitä selittää. Pelkoa se ei ollut, ja kumminkin... Kaiketi vaikutti minuun hiljaisuus, joka meitä ympäröitsi, tähtien valaiseman yön omituinen hämärä, vakava toimi, jossa olimme, ja epäilemättä ennen kaikkea tietämättömyys, mikä uhkamielistä nuorukaista oli kuolleen luona kohdannut.

Tapulin ovelle veivät korkeat, kiviset rappuset. Niiden alapuolelle jäi väki seisomaan; se ei uskaltanut etemmäksi seurata minua ja suntiota. Ovi oli selällään. Seisahduin sen eteen; huomasin, näet, ettei lyhdystä tapulin pimeydessä suurta apua olisi, ja käskin sentähden suntion sytyttää päreet, jotka olivat hänen huostassansa. Mutta kauhistus oli suntion vallannut! Hänen kätensä vapisivat, jotta hän vähällä oli lyhdyssä palavan kynttilän sammuttaa. Minä tempasin päreet hänen kädestänsä ja sytytin ne. Suntiolle annoin lyhdyn.

Tulisoihtu kädessä astuin sitten avoimesta ovesta sisään. Tapulin joka kulmassa oli -- ja on vielä nytkin -- kamari, kammio, mikä mitäkin tarkoitusta varten. Ulko-oven molemmilla puolilla olevissa kammioissa tallennettiin kaikenlaista kirkon omaisuutta, niinkuin köysiä, rautakankia, lapioita y.m.; kirkkopihalle vievän oven oikeanpuoleisesta kammarista kävivät rappuset ylös kelloihin; vasemmalla puolella olevassa kammarissa säilytettiin taasen ruumiit, jotka sunnuntaisin olivat haudattavat. Raskaat, puisevat kantopaarit seisoivat oikealla puolella kelloihin vievän ja toisen kalustokammarin välillä; vastapäätä paareja, toisen kalustokammarin ja ruumiskammarin välillä taasen jalkapuut, joita vielä tähän aikaan jolloin kulloin käytettiin. Näiden takana seinään kiinnitetyllä orrellansa riippuivat mustat, hopeaharsovaatteesta ommellulla ristillä varustetut paarivaatteet. Kirkkopihalle vievän oven oikeanpuoleisen oviseinän ja kellokammarin muodostamassa nurkassa olivat kantoliinat ja niiden vieressä hautausneuvot: multa-astia ja lapiot. -- Päresoihtuni kirkkaassa valossa näin ensi silmäyksellä, että kaikki kapineet olivat tavallisessa järjestyksessä. Se pieni seikka vaan, että ovi, joka vei ruumiskammariin, oli auki, veti heti huomioni puoleensa, sillä tavallisesti pidettiin tämä ovi suljettuna. Sinne, ruumishuoneeseen, käänsin nyt askeleeni.

Lyhty kädessä oli suntio jäänyt tapulin ulkokynnykselle seisomaan minun sisään astuessani. Hänen luokseen saapuivat Männistön Sakari ja Lassin Liisa, kun minä ruumiskammarin ovelle seisahduin ja kammariin ojensin päresoihdun. -- --

Siellä, ruumiskammarissa, makasi hän, Saralan nuori isäntä! Riutan kankaalta löydetyn ruumiin vieressä makasi hän liikkumattomana.

Minä astuin ruumiskammariin. Päresoihtuni valaisi kirkkaalla valolla pienen huoneen. Niin, siinä makasi Saralan Vilppu Riutan kankaalta löydetyn oikealla puolella, kasvot maahan päin, rinta ruumiin kasvoilla, hänen vasemman kätensä sormet kouristivat vainajan tuuheaa partaa. Oikea käsi oli ojennettu; lammassakset olivat lattialla sen vieressä.

»Vilppu!» huudahdin minä.

Ei vastausta, ei liikahdusta.

Minä kumarruin hänen puoleensa ja koitin irroittaa hänen kättänsä ruumiin parrasta. Hänen sormensa olivat kuni partaan kiinni kasvaneet. Minä koittelin vasemman käden valtasuonta. Tykytystä en huomannut, mutta käsivarsi ei ollut kylmä.

Minä riensin ovelle ja huusin suntiota ja Sakaria avukseni. Onneton nuorukainen oli niin pian kuin mahdollista saatava tästä kamalasta asemastaan, saatava lämpimään suojaan.

»Joutukaa, joutukaa! Hänessä on vielä henkeä», huusin, vaikka itsessäni olin jotenkin varma siitä, että Saralan Vilppu jo oli Tuonelan majoille muuttanut.

»Hän elää vielä!» huudahti vuorostaan suntio, ja väki tapulin rappusilla kertoi hänen sanansa: »hän elää vielä!»

Nämät sanat antoivat heille uskallusta. He unhottivat kokonaan Riutan kankaalla kuolleen ja riensivät kaikki tapuliin, paitsi viipurilaiset, jotka jäivät kynnykselle seisomaan.

Lassin Liisa piti päresoihtua. Suntio, Sakari ja minä yritimme nostaa Vilppua ulos kamalasta ruumishuoneesta. Tämä onnistui meille vasta sitten, kun olimme käyttäneet lammassaksia, se on leikanneet poikki ruumiin parran, josta Vilpun käsi niin jäykästi piti kiini, ettei se muulla tavalla voinut irtautua. Tuon tehtyämme kannoimme onnettoman tapuliin, ja sieltä sitten suntion taloon.

Oli sekin kulkumme kummallinen! Kantoliinoilla kannoimme Vilppua. Niillä varmaankaan ei ole ketään ennen eikä sitten kannettu tapulista muuanne kuin -- hautaan.

»Tapulilainen on kostanut -- -- on kostanut», mumisi vanhempi viipurilainen, ja samaa mieltä oli väki. Me koetimme kumminkin kaikkia keinoja, mitä osasimme, saadaksemme Vilppua henkiin. Suntio iski suonta; Lassin Liisa hieroi viinalla hänen ohimoitaan ja sydänalaansa Turha vaiva! Saralan nuori isäntä ei enää henkiin palannut.

»Hän on kuollut!» sanoin minä viimein. »Turhaan koetamme häntä henkiin saada. Pelko, säikähdys ja kauhistus on hänet tappanut!» -- Olin, näet, nähnyt, että Vilpun vasemman peukalon päässä oli syvä, avoin haava, ja minä pidin aivan varmana, että ryhtyessänsä leikkaamaan ruumiin partaa onneton uhkailia kauhistuksensa huomaamattomuudessa oli lammassaksilla omaa peukaloaan leikannut ja tästä niin säikähtynyt, että sai sydänhalvauksen. Tätä koetin väelle selittää, ja se olikin alussa samaa mieltä; mutta viipurilaisen väite, että kuollut oli häpäisiälleen kostanut, soveltui paremmin sen käsitystapaan, ja siitä saivat alkunsa ne kauheat jutut, mitkä sittemmin tästä kuolemantapauksesta levisivät.

* * * * *

Männistön Sakari, joka Vilppu-vainajan hevosella noin kello kuuden aikana aamulla oli minut kotiin kyydinnyt, saattoi kohta sen jälkeen suntion taloon nimismiehen, joka, samaten kuin vaimoni, suuresti oli hämmästynyt saadessansa tietää, mitä hänen nukkuessansa oli tapahtunut. Puolentoista tunnin kuluttua hän takaisin pappilaan palasi ja oli samaa mieltä kuin minä Vilpun kuoleman syystä. Nimismies oli niinikään käynyt tapulissa ja siellä, tutkiessansa asemaa, huomannut, mitä me emme olleet nähneet, nimittäin että ruumiskammarin oveen oli terävällä aseella piirretty risti. Tämän oli varmaankin Vilppu tehnyt, ennenkuin hän oven avasi. -- Mitä varten? -- Tietysti, jottei kammarissa makaava ruumis hänelle mitään voisi! Vilppu oli siis ollut aivan täydellä järjellä, mutta itse kauhistunut ai'ettansa -- jos siinä mitään järkeä oli!

* * * * *

Oli pari vuotta yllä mainitun yön tapahtumista kulunut. Nämäpä tapahtumat olivat antaneet aihetta kielille! Mitään luonnollista syytä Saralan isännän kuolemaan ei enää ensinkään uskottu. Ei, viipurilainen oli ollut oikeassa: kuollut oli kostanut häpäisiälleen. Se oli miltei koko seurakuntani varma vakaumus. Sanottiin: »Eihän kukaan kuole pienestä haavasta, minkä peukaloonsa saa!» Kysyttiin: »Mihin oli vieras kadonnut, joka tuluksensa makuupaikalleen jätti? Ja tuo viiden ruplan raha sitten! Eihän sitäkään enää ollut olemassa, kun Männistön Sakari sitä taskustansa tavoitteli! -- Mutta vieras ei ollutkaan oikea ihminen, ja seteli -- niin, ken voi sanoa, mitä pirun ainetta se oli!»

Turhaan olin minä vedonnut lääkäriin, joka pari viikkoa Vilpun kuoleman jälestä oli käynyt molempia ruumiita tutkimassa ja jonka lausunto ilmaisi, että Riutan kankaalta löydetty oli kuollut viluun ja että Saralan isäntä oli kauhistuksesta heittänyt henkensä. »Sanokoon pastori mitä tahansa» -- sanottiin; »kyllä ne aaveet eivät häväistystä kärsi! -- Riutan kankaalta löydetty oli kentiesi viluun kuollut; mutta että hän vei muassaan Saralan Vilpun, siitä nyt ei mihinkään pääse!» -- Tavallansa olivatkin he kyllä oikeassa!

Oli, kuten jo sanoin, kaksi vuotta Vilpun kuolemasta kulunut, kun eräänä päivänä kammariini astui tuntematon mies. Hän sulki oven huolellisesti takaansa ja pyysi minua kahden kesken puhutella asiasta, joka ei hänelle rauhaa antanut. Tämän esipuheen jälkeen puhui hän puhuttavansa, eikä minun ollut vaikea ymmärtää hänen omantuntonsa vaivojen syytä, kun hän ilmaisi itsensä mieheksi, joka suntion tuvassa oli Saralalle tuon viiden ruplan setelin tarjonnut, mikä likinnä oli saanut aikaan onnettoman tapuliinmenon. Mies ei sanonut ajatelleensa, mitä hän teki, kun rahan tarjosi; hän oli vaan tahtonut saattaa nuoren, uhkamielisen isännän häpeään. Mutta kun hän näki, että tämä todellakin meni tapuliin, ja sitten suntion puheesta rupesi aavistamaan, että uhkailialle oli pahoin käynyt, niin oli hän, eväslaukku kainalossaan, kenenkään näkemättä hiipinyt ulos tuvasta, hiljaisuudessa valjastanut hevosensa ja kiireesti jatkanut matkaansa. -- Hän siis oli tuo »vainajan henki», joka makuupaikaltansa oli kadonnut, kun suntio häntä tapuliin vaati! Mies parka sanoi itsensä syypääksi Saralan kuolemaan ja katui ajattelemattomuuttaan niin katkerasti, etten tahtonut hänen mieltänsä kovilla sanoilla enemmän pahoittaa. Koetin päinvastoin häntä lohduttaa, mutta vaadin sen ohessa, että hän poikkeisi suntion luona ja siellä kertoisi kuka hän oli ja että hän oli salavihkaa tuvasta pakoon pötkinyt, kun häntä rupesi arveluttamaan Vilpun kohtalo. Vieras, joka oli toistakymmentä peninkulmaa kulkenut, asian alkaen tehdäksensä minulle tunnustuksensa, suostui vaatimukseeni.

Oli ilta, kun hän suntion tupaan astui. Suntio oli kotona ja tunsi ensi silmäilyllä miehen.

Kysymys, mihin »vainajani henki» oli kadonnut, oli siis vastauksensa saanut. Lassin Liisa, joka sattui tuvassa olemaan, kävi kättelemään vierasta ja tiesi sittemmin vakuuttaa, että »kadonnut mies oli oikea ihminen, lihaa ja luuta, niinkuin muutkin Jumalan luomat kappaleet.»

Mitä kaikkea vieras ja suntio, joka myös oli tunnonvaivoissa Vilpun kuoleman johdosta, keskustelivat, sitä en osaa sanoa; mutta siitä, mitä suntio sittemmin minulle tästä keskustelusta kertoi, luulen heidän tulleen siihen oikeaan päätökseen, ettei uhalla ole hyvä mihinkään toimeen ryhtyä, saatikka sitten kuolleitten rauhaa häiritsemään. Ihminen kauhistuu kuolemaa, ja tällainen kauhistus se oli ollut Vilpun onnettomuuden syynä. Suotta pelkäsi hän kuollutta, ei se mitään voinut; mutta mitä ei kuollut voinut, sen voi kauhistus, ja tämä valtasi Vilpun kun hän tunsi sormessansa kivun, jonka hän kaiketikin kuolleen aikaansaattamaksi luuli.

Sekä suntio että vieras olivat vakuutetut siitä, että kauhistus ja säikähdys oli Vilpun tuonelan tuville temmannut. Mutta luuletteko niiden, jotka jotakin ylönluonnollista tässä kuolemantapauksessa tahtoivat nähdä, tyytyneen tähän selitykseen? Ei ensinkään! Ei sittenkään, kun tuo kadonnut viiden ruplan setelikin jonkun ajan kuluttua löytyi Männistön Sakarin turkkien rikkinäisestä povitaskusta, turkkien nahkoja vällyiksi leikattaessa. Ja vielä nytkin, monen kymmenen vuoden vierittyä, tiedetään paikkakunnalla kertoa Riutan kankaalla kuolleesta, joka uhkaa ei kärsinyt.

Kaksi valaa.

Kuusi vuotta ennen kuin konsistorio määräsi minut armovuoden saarnaajaksi L----n seurakuntaan, oli siellä tapahtunut murha, joka kauhistutti koko pitäjästä. Surmansa saanut ei ollut mikään kuuluisan mainio, eipä edes pitäjään omia asukkaitakaan; olihan vaan ollut kulkukauppias, »reppuryssä» Andrej Tschaskin eli »Tasku-Antti», joksi häntä oli tavallisesti sanottu.

Tasku-Antti! Kyllä vieläkin muistan hänet. Kun olin lapsi, kävi hän minunkin vanhempaini luona. Hän ei ollut mikään mainio mies, jo sanoin sen, eipä minkään puolesta merkillinenkään; mutta hän oli sävyisä, ystävällinen ja aina iloinen. Kuinka ihastuin, kun näin hänen tulla könkyttävän! Hänen laukussansa, näet, oli makeisia, joita lapset haluavat: lakeria, rintasokuria ja renikoita. Mutta sanoivatpa aikaihmisetkin Tasku-Anttia tervetulleeksi, etenkin naiset; sillä Antin laukussa oli jos jonkinlaista pientä rihkamaa, jota naiset tarvitsevat; olipa siellä semmoistakin, mitä naiset eivät tarvitse, mutta mitä he kuitenkin suuresti rakastavat: kauniita korvarenkaita ja muita koristeita, silkkihuiveja, mustia ja kirjavia, niin, vieläpä samettiakin -- puhumattakaan kukkonuppisista neuloista, sormuksista, renkaista ja »koorluista» eli helmistä. Antti sanoi aina, kun taloon tuli, ystävällisesti hyvää päivää, nauroi ja jutteli uutisia, avasi laukkunsa ja antoi talonväen maksutta ihaella sen monipuolista sisällystä. Eikä hän kaupoissaan mikään petturi ollut, jos vaan hänen tapojaan tunsi. Jokaisen tavaransa hinnan sanoi hän, vaikka ei kukaan sitä kysynyt, ja sitten lisäsi hän ikäänkuin itsekseen: »taasen häviän.»

Mutta tästä hänen määräämästänsä hinnasta voi ostaja kumminkin tinkiä pois puolet ja vielä enemmänkin -- jos vaan oikein osasi tinkiä; ja sitäpä osasivat melkein kaikki. Vieläpä, jos muuten kauppa ei tahtonut luonnistua tahi jos Antti näki, ettei ostajalla ollut riittäviä rahoja, tiesi hän keinoja. Viimeksi mainitussa tapauksessa antoi hän tavaransa velaksi; edellä mainitussa tyytyi hän ostajan tarjoumukseen, jos vaan sai -- harjakaisia! Ja harjakaisiksi sanottiin siihen aikaan, niinkuin vielä nytkin -- viinaa. Sitä vaati Antti milloin korttelin, milloin puolen tuoppia -- aina kaupan suuruuden mukaan. Antti parka oli hyvin perso viinalle. Mutta hän ei viinaa kumminkaan koskaan ostanut, siksi oli hän liian saita. Nuo harjakaiset ne riittivät; ja kotipolton aikana riitti viinaa; ei siitä silloin puutetta ollut.

Tällaatuinen mies oli Tasku-Antti. Olisi luullut hänen näin eläen tekevän huonoja asioita; mutta eipä niinkään. Humalassa ollessaan oli hän hyvin herttainen, nauroi ja itki vuorotellen. Mutta laukkuunsa hän ei semmoisissa tilaisuuksissa kajonnut, ja turhaan koetettiin häntä kaupantekoon silloin houkutella. Antti näkyi humalapäisenäkin tietävän, että kauppa-asioihin on vaan selvin päin ryhdyttävä.

No niin! Tasku-Antista pidettiin, ja laajalta Suomessamme hän oli tuttu, kunnes hän yhtäkkiä katosi. Mutta kun ei hänellä vartonaista kotoa ollut, ei tiennyt kukaan häntä kaivata. Vielä vähemmän osasi kukaan hänen kauheata kohtaloaan aavistaa, ennenkuin hänen ruumiinsa eräänä päivänä löydettiin Parmaalan talon kotiniityltä pienen risuläjän alta, pahanpäiväiseksi hakattuna. Kopsan muori oli sen sieltä tavannut, ollessansa karpaloita poimimassa. Siinä oli Antti maannut, toinen jalka näkyvissä, laukutta ja -- mikä monen mielestä pahinta oli -- rahatta; sillä vaikka Antti halvasta oli myynyt tavaroitaan, oli hän ollut rikas, se tiedettiin, ja se tuli ilmi käräjissä, missä murha-asiaa tutkittiin. Käräjissä vakuutti, näet, moni nähneensä Antin lompakossa sadan, viidenkymmenen ja kymmenen ruplan seteleitä kosolta. Selvää siis oli, että Antti parka oli joutunut rosvon tahi rosvojen käsiin ja että hänen oli täytynyt rakastettujen rahojensa tähden heittää henkensä.

Kaksissa käräjissä tutkittiin asiaa, mutta mitään varmaa ei selville saatu. Kopsan mökissä oli Antti viimeksi nähty. Siellä oli hän myynyt kaksi naskalia ja vähän harjaksia. Puolenpäivän aikana oli hän sieltä lähtenyt. Muuta eivät tietäneet Kopsan asukkaat kertoa, eikä Parmaalan Jaska, joka tuntia myöhemmin oli Kopsan ohitse heinäkuormaa kuljettanut, tiennyt mitään murhaa koskevata ilmaista. Sanottuna päivänä oli tosin Jaska tavallista myöhemmin tullut kotiin, mutta siihen oli ollut syynä se, että hänen heinäkuormansa oli kaatunut hänen kulkiessaan ryhmyistä kotiniittyä. Päivääkään, jolloin Antti oli Kopsan mökissä käynyt, ei saatu selville; se vaan tuli ilmi, että päivä oli ollut joulukuu; ensimmäisiä, sillä siihen aikaan oli lumikeli ollut alullaan. Tuomari oli tarkoin tiedustellut Jaskalta, mitä tämä sanotun päivän tapahtumista muisti. Jaska oli ollut kalpea ja oudon näköinen siinä oikeuden edessä seisoessaan; mutta hän oli vastannut suoraan ja mutkistelematta tuomarin kysymyksiin; eikä häntä voitu epäillä, sillä hän oli kunnon mieheksi tunnettu, ja sitä paitsi oli hän varakas, vieläpä rikaskin.