Part 5

Kolme päivää ennen kuolemaansa oli ukko saanut kirjeen herra Clarkilta, Ernstin isännältä New-Yorkissa. Hän ilmoitti siinä, että Ernst lyhytaikaiseen kuumeeseen oli kuollut; että hän sitä ennen oli kirjoittanut isälleen kirjeen, minkä kauppias nyt tähän kuolonsanomaan liitti. Sitten lausui kauppias muutamia lohdutuksen sanoja, kiittäen Ernstiä kaikin puolin hyväksi ja kunnolliseksi. »Uskollisempaa palveliaa ei minulla koskaan ole ollut», kirjoitti hän muun muassa, »ja hänen sydämensä helleyttä todistaa sanoja paremmin rakkaus, joka sitoi häntä hänen isäänsä, jonka anteeksi antamista hän viimeistä hengenvetoa vetäissään käski minun pyytää. Onnellinen te, jolla semmoinen poika oli» -- lopetti herra Clark. Sitten seurasi luettelo Ernstin omaisuudesta, minkä herra Clark oli rahaksi muuttanut ja nyt lähetti Hampurissa maksettavassa vekselissä. Omaisuus nousi ummelleen siihen summaan, minkä Ernst oli isänsä ehdon mukaan velkapää kokoomaan. -- Ernstin kirje oli kirjoitettu samana päivänä, jona hän tunsi tautinsa olevan kuolemaksi. Se sisälsi vaan muutamia riviä; mutta niissä ilmautui hänen rakkautensa isään, jolta hän nyt, kun isän tahto oli täytetty, toivoi saavansa paremmassa elämässä kuulla anteeksi annon sanan. »Isä, pahoitettu isä; siunaa poikaasi, ennenkuin kuolet!» olivat Ernstin viimeiset sanat.

Vanha Dallén oli kirjeet luettuansa kauan tirkistellyt vekseliä. »Ja rehellisesti on hän tämän summan ansainnut!» oli hän sitten sanonut, ummistanut silmänsä, laskenut vasemman kätensä hervottomaan oikeaan käteensä ristiin, ja huulien liike oli näyttänyt, että hän hiljaa rukoili. Maria oli kumartunut häneen ja kuuli hänen hiljaan lausuvan sanat: -- -- »oli kuollut virkosi jälleen ... oli kadonnut ja on taas löytty.» Sitten eivät enää hänen huulensa olleet liikkuneet; oikea käsi oli irtaunut vasemmasta, ja -- uusi halvaus oli uuvuttanut vanhuksen kuoleman pitkään uneen. --

Kaukana, kaukana merentakaisessa maassa makaa poika, kotimaan armaassa povessa isä. Mutta heidän tulo- ja menolaskunsa on se tarkastaja tutkinut, joka kaikki tietää, ja minä olen varma siitä, että he ovat saaneet ijankaikkisen tilivapauden.

Uhalla.

Miksi pelkäämme vainajien ruumiita? Eihän ruumis mitään voi; siinä makaa se ja maatuu. Elävää ihmistä on usein syytä pelätä, ruumista ei koskaan, sanoo järkemmekin. Luonnollista on, että ihmisessä, kun hän ruumiin vieressä seisoo, herää vakavia tunteita. Kuollut puhuu, näet, äänettömällä kielellä; sen näkö sanoo elävälle: »näin olet sinäkin makaava.» Mutta mistä tulee pelko, joka tavallisen ihmisen valtaa, kun hän esim. äkkiarvaamatta astuu huoneesen, missä äsken kuollut makaa? Kaiketikin -- niin arvelen -- on siihen syynä jyrkkä vastakohtaisuus, mikä on elämän ja kuoleman välillä; en voi asiaa lyhykäisyydessä paremmin selittää. Tavallisesti poistuu pelko, kun sen syy on selville saatu. Kuollutta ei kenenkään tarvitse pelätä, ja kumminkin pelkää tavallinen ihminen kuollutta, pelkää suotta. Ihminen ei tiedä pelkonsa syytä, sentähden pelkää hän. Kuolema salaa syyn, sentähden ei sen perille päästä.

Mäellä tuolla seisoo kirkkomme. Ken uskaltaa sinne yksin yön pimeydessä mennä? Ja kumminkin on kirkko Jumalan huone, jota ihmisen vähimmän kaikista pitäisi pelkäämän. Miksi pelkää hän? Kasvatuksessa on usein syy haettava tähän luonnottomuuteen; tarut aaveista, männinkäisistä ja kirkonväestä, joita lapsina ollessamme kuulimme, joita vanhat kertoivat ja joita he itse uskoivat, painuivat lapsen taipuvaan mieleen -- painuivat niin syvälle, ettei niiden vaikutus siitä häviä, ennenkuin häntä itseä, joka äsken elävänä kuollutta pelkäsi, ruumiina pelätään. Suotava olisi sentähden, ettei lapsiin istutettaisi tällaisia ja muita heidän mieliänsä kiihottavia lorujuttuja, mitkä heidän elävän kuvitusvoimansa ohjaavat peräti väärään.

Paljon olisi tästä asiasta sanottavaa; mutta sielutieteelliset tutkimukset eivät kuulu näihin muistelmiin. Olen tullut yllä olevia, eri suunnille vivahtavia mietteitä lausuneeksi erään tapauksen johdosta, joka kuudetta kymmentä vuotta takaperin herätti yleistä kauhistusta siinä seurakunnassa, missä silloin nuorena pappina palvelin, ja joka, vaikuttaen päinvastaiseen suuntaan kuin sen olisi pitänyt vaikuttaman, monissa sanankuulioissani lujeni uskon kirkonväkeen.

Vielä neljättäkymmentä vuotta takaperin käytiin kaukaa, aina Etelä-Savosta ja Karjalasta, Kokkolan talvimarkkinoilla. Savon ukkojen tie kävi pappilani ohitse. Noin puolen virstaa pappilasta oli suntion asunto, ja hänen talossaan oli markkinamiehillä tapana syöttää hevosiaan. Aamusta iltaan oli sentähden päivinä ennen ja jälkeen markkinoita suntion piha täynnä hevosia ja tupa täynnä ihmisiä. Suurissa eri parvissa matkusti tämä ihmispaljous. Ajasta vaarinpitävät palasivat markkinoilta ensimäisinä; löysä väki ja ne, mitkä markkinoille olivat lähteneet »huvitusta» etsimään, tulivat usein monta päivää ensimäisten jälkeen.

Oli lauantai-ilta. Akkunani ohitse oli torstaista saakka matkustanut väkeä, likempää ja kauempaa, kaksi-, kolme- ja neljäkymmentä hevosta parvessa. Perjantaipäivän ehtoopuolella alkoi ohitse kulkevien luku vähetä, ja lauantaina oli seurueissa ainoastaan joitakuita matkustavia. Suntion emäntä aikoi jo ryhtyä tuvan siivoamiseen, joka kylläkin oli tarpeeseen; sillä olkikuvot lattialla muistuttivat paremmin karsinan pahnoja kuin ihmisten makuusijoja. Silloin illan hämärtäessä saapuivat pihaan viimeiset markkinoilta palaajat: kaksi viipurilaista -- isä ja poika -- ja pari kolme seurakuntaani kuuluvaa henkilöä. Hevoset riisuttiin ja kylmästä tulleille viritettiin aika tuli tuvan suuressa takassa. Se olikin sangen tarpeeseen, sillä viime päivät olivat olleet erinomaisen kylmiä. Tulleet toivat eväs-arkkunsa tupaan ja istuivat takan ääreen, missä sulattivat jäätynyttä leipäänsä ja mitä muuta heillä arkuissansa syötävää oli.

Samaan aikaan, jona matkustajat suntion luona söivät ateriaansa, saapui pappilaan vieras, pitäjän nimismies. Minä tervehdin häntä ystävällisesti, mutta hän, pikapäinen ja vilkas luonteeltaan, ei nyt ensinkään malttanut mieltänsä. Riisuessaan turkkia yltään, kirosi hän markkinoita eikä sanonut ymmärtävänsä, mitä hyvää niistä on. Kysymykseeni, mikä hänet oli näin äkäiseksi saanut, vastasi hän: »Oletko koskaan kuullut mainittavan markkinoita, joihin ei liittyisi jotakin onnettomuutta? Varmaan et: eivätkä nämä viimeiset tee tässä suhteessa edellisistä mitään poikkeusta. Tapulisi on taasen saanut asukkaan.»

»Tapulini, asukkaan!» huudahdin minä hämmästyen.

»Niin, ruumiin!» vastasi nimismies kolkosti. »Minä tulen juuri tapulista. Aamupäivällä, noin kello 10, sain sanan, että Riutan kankaalla mies on tapettu. Tietysti lähdin kohta asiasta selkoa saamaan. Malkolan lautamiehen luona poikkesin; hän tuli mukaani. Salomaan Tapani osoitti meille paikan. Niin oikein! Keskellä Riutan kangasta makasi noin pari kyynärää tieltä mies kuolleena ja jääseipääksi jo kangistuneena. Kuka oli hän? Emme häntä tunteneet. Mistä oli hän? Emme sitä tienneet. Milloin oli hän kuollut, mitenkä tuonne tien syrjään joutunut? Siihen ei osannut kukaan mitään vastata. Varmaa vaan, että hän siinä jo jonkun aikaa oli maannut, sillä jälkiä ei tieltä hänen luokseen näkynyt. Kummaa, sangen kummaa, ettei häntä ollut kukaan tätä ennen huomannut! Minä annoin kantaa ruumiin Salomaahan. Siinäkös vastusta, ennenkuin Tapani antoi riihensä kuolleen maata! Läksin tietoja hankkimaan kaupunkiin päin olevista kylistä. Mutta turhat olivat tiedustelemiseni. Miestä, sellaista kuin hangesta löydetty, ei ollut kukaan nähnyt. Palattuani Salomaahan oli sinne väkeä kosolta kokoontunut, mutta ei yksikään sanonut ennen nähneensä vainajaa. Muuta siinä ei saatu selville, kuin että hän ei ollut meidän seurakuntalaisiamme ja tuskinpa minkään naapuriseurakunnankaan miehiä. Hänen pitkä partansa ja outo vaatepukunsa osoittivat, näet, kaukana meidän paikoiltamme asuvaa. Ei näkynyt hänessä haavaa, ei edes mustelmaa, jotta mahdotonta on sanoa, onko hän tapettu vaiko tautiin tai viluun kuollut. Pinspakkikuorinen kello ja retuinen kukkaro, joka sisälsi muutamia rossia, ynnä piippupahanen löydettiin hänen taskuistansa, muuta ei mitään... Anna minulle paperia, niin kirjoitan paikalla ilmoitukseni asianomaisille!»

»Oliko mies vanhakin?» kysyin, surkumielin kuunneltuani, mitä ystäväni kertoi.

»Noin viiden- tahi kuudenkymmenen vaiheilla, kukapa sen niin tarkoin tietää», vastasi nimismies ja lisäsi sitten, kirjoituspöytään istuessansa: »Voit sanoa suntiollesi, että hän toiste jättää tapulin avaimen kotiinsa, eikä ota sitä mukaansa, kun kylään menee. Siinä saimme tapulin edustalla puolen tuntia odottaa häntä. Hän oli ottanut avaimen mukaansa, sanoen lähtevänsä pyhää soittamaan, mutta olikin sitä ennen poikennut Väyrilän taloihin. Muuten en tiedä», mumisi pahalla tuulella oleva nimismies, »eikö tapulin niinkuin kirkonkin avaimet sietäisi olla pappilassa.»

»Luuletko täältä avaimen pikemmin saavasi?» vastasin minä, hymyillen ystäväni kiukulle. »Suntio asuu ihan likellä kirkkoa, ja täältä on sinne toista neljännestä.» -- Kun nimismies viimein oli saanut ilmoituksensa kirjoitetuksi, oli jo ilta myöhäinen. Hän ei sentähden pannut vastaan, kun minä kehoitin häntä yöksi jäämään pappilaan. Hänen »paha tuulensa» oli mennyt ohitse, ja puoleen yöhön istuimme jutellen maailman asioita, ennenkuin viimein menimme levolle.

Mutta siitäpä levosta ei sanottavaa tullut! Tuskin olin ehtinyt ensimäiseen uneeni päästä, kun ovelleni kovasti kolkutettiin. Luullen että minua sairaan luo vaadittiin, nousin ja avasin oven kolkuttajalle. Mutta sairaan luo ei minua nyt vaadittukaan... Kaikissa turvautuu maalainen pappiinsa. --

»Mikäs on hätänä?» kysyin, kun näin Männistön Sakarin, erään seurakuntani hiljaisimpia miehiä, astuvan sisään.

Sakari näytti perin säikähtyneeltä. Hän hieroi lakkiansa ja pyyhkäsi pois härmän turkkinsa hihoista, ennenkuin hän sai puhumaan. Sillaikaa, kun nimismies ja minä maailman asioita tuumailimme, oli jotakin toista tuumailtu suntion mökissä.

* * * * *

Uutinen vieraan, tuntemattoman miehen kuolemasta oli levinnyt yltä ympäri kirkonkylässä. Totta on, niinkuin nimismies sen jo oli sanonutkin, että markkinat aina saavat aikaan onnettomuuksia; mutta tällaiset onnettomuudet olivat harvoin kaupunkia etemmäksi ulottuneet. Viinaa oli tähän aikaan viljalta. Sitä oli joka talossa, ja paljon pahennusta se synnytti. Mutta eipä minun seurakunnassani markkina-aika ollut tähän nähden muita aikoja pahempi. Ne, jotka olivat viinaan meneviä, olivat markkinoilta palatessansa tavallisesti joko kohmelossa tahi monipäiväisestä juomisesta niin riutuneita, etteivät halunneet torailla eikä tapella. Tuntemattoman miehen kuolema herätti sentähden erinomaisen suurta huomiota. Kaikkialla, minne tieto siitä ehti, puhuttiin ja keskusteltiin siitä, ja olletikin suntion mökissä, johon iltasella yövieraiden luku oli lisääntynyt ja johon naapuristakin joukko ihmisiä, olletikin eukkoja, oli kokoontunut kuulemaan, mitä suntio asiasta tiesi, hän kun Malkolan lautamiehen ja Salomaan Tapanin kanssa oli kantanut ruumiin tapuliin.

Siinä puhuttiin jos jotakin, ja erinomattain vanhempi viipurilainen, isä, tiesi tapauksia, mitkä saivat tuvassa olevan väkijoukon kauhistumaan. Kummia juttuja kummituksista ja kummittelevista kuolleista siinä kuultiin; aaveista, jotka ilmaisivat salaisia asioita; kirkonväestä, joka pakoitti varkaita tuomaan takaisin, mitä olivat varastaneet -- ja kuulijain jännitys kiihtyi yhä, kauhistuksen kohotessa. Vireä valkea ratisi takassa, ja puita ja risuja syydettiin sinne yhä; pelottavaa olisi, näet, hämärässä ollut kauhistuttavia juttuja kuulla.

Kuten jo mainitsin, oli viipurilaisten seurassa suntion tupaan saapunut muutamia seurakuntaani kuuluvia miehiä, näiden joukossa Saralan isäntä, nuori, pöyhkeilevä ja itseään rakastava mies, jolle, hänen omasta mielestään, ei kukaan vertoja vetänyt. Tämä, riisuttuaan hevosensa, oli lähtenyt asialle johonkin naapuriin ja oli sillä matkallaan viipynyt iltaan saakka. Ei hän juuri ollut mikään juomari, mutta ajan tavan mukaan olivat häntä hänen tuttavansa ja ystävänsä siihen määrään kestinneet, että hän palatessaan majataloonsa oli jotenkin »hyvällä päällä», jommoisessa tilassa ollen hänen lempisyntinsä, ylpeys ja kerskaileminen, yhä selvemmin tulivat ilmi. Viipurilainen oli juuri, Saralan astuessa tupaan, kertomaisillaan hirvittävän jutun eräästä Suomenveden Pohjaan hukkuneesta miehestä, joka öisin, vieläpä joskus päivälläkin oli käynyt entisiä omaisiansa ja naapureitaan häiritsemässä, uhaten mitä pahinta niille, elleivät pian toimittaisi hänen ruumistansa siunattuun maahan. Ruumista oli kyllä etsitty, etsitty suurimmalla huolella; koko kylä oli ollut sitä etsimässä, mutta vesi piti saaliinsa; turha oli etsiminen ollut. Ruumista ei löydetty. »Huolimatta tästä» -- kertoi viipurilainen -- »kummitteli hukkunut yhä, kulki talosta taloon, rauhatonna uhkasi yhä ankarammin ja alkoikin pian uhkauksiansa täyttää.»

»Kuka kulki, kuka uhkasi?» huusi Sarala, joka hetken aikaa oli viipurilaisen juttua kuunnellut. »Veteen hukkunutko kulkee?! Ole horisematta, vanhus! Suoriu jo oljille ja jätä hukkunut rauhaan! Ei se kuollut mitänä voi!»

»Kah, en minä horise», vastasi viipurilainen närkästyneenä. »Kuulin hänen valittavan. Näin hänen kostonsa. Tuli rutto kylään, tappoi viisi lehmää, hevosia kaksi. Kuoli ruttoon Pietikäinen, kuoli Kiljutar, vanha vaimo, kuoli kolme Hyttisen lasta. Paloi Miettisen pirtti. Silloin pappi siunasi veden, johon rauhaton oli hukkunut, ja rauhaton sai rauhan.»

»Ole turhia pakisematta!» huudahti Sarala. »Hukkunut kummitteli yhtä vähän kuin kuollut partasuu, joka tapulissa makaa.»

Viipurilainen teki ristinmerkin. »Älä, veli kulta, puhu tapulissa makaavasta!» rukoili hän.

»Ja minkätähden ei hänestä saisi puhua? Tiedätkö kuka hän on? Olisiko hän tuo hukkunut, joka taasen kummittelee?» lisäsi hän ääneensä nauraen.

Viipurilainen, joka näkyi kauhistuvan Saralan herjausta, risti uudelleen kasvojansa ja heitti nuoreen isäntään pelkäävän silmäyksen.

Samassa kuului tuvan perältä kova jyskäys. Takan ympärillä olevat hypähtivät ylös. »Mikä se?» kuultiin muutamien huutavan.

Nuori isäntä, joka jyskäyksestä myös oli säpsähtänyt, rohkaisi mieltänsä ja meni tuvan perälle, paikalle, mistä jyskäys oli kuulunut. »Tässä se kummitus on!» sanoi hän ja nosti lattialta kaljahaarikon, joka oli pöydältä pudota kolahtanut.

Kaiketi oli haarikko ollut pöydän äärimmäisellä laidalla ja jonkun liikunnosta, aivan luonnollisista syistä, pudonnut maahan. Mutta sepä selitys ei mennyt kenenkään päähän. Kummituksia uskova väki ei ensinkään tahtonut tässä tapauksessa mitään luonnollista nähdä. Että kuollut heille merkin antoi, se oli heidän mielestänsä silmin nähtävä, korvin kuultava. Sanoipa vanha Lassin Liisa, että haarikko oli seisonut keskellä pöytää.

»Ja kun minä äsken join, oli se melkein täynnä kaljaa», sanoi viipurilaisen poika; »nyt on se typö tyhjä, eikä pisaraa lattialla!»

»Kai on kuollut kaljan suuhunsa särpinyt», ilveili Sarala, jonka päähän naapurissa otetut lähtöryypyt alkoivat -- tupa kun oli kuuma -- yhä enemmän nousta.

Sanoja siinä vaihdettiin, ja kaikki pitivät viipurilaisen puolta, joka tiesi, ettei kuollut häväistystä kärsi ja ettei tuvassa olijat aaveelta rauhaa saisi, ennenkuin herjaaja oli häntä lepyttänyt. »Katso vaan, miten sinun käy!» mumisi vanha Lassin Liisa tarkistellen Saralaa.

Saralan isäntä nauroi ääneensä vanhuksen varotusta. Ylpeän öykkärin oli viina yhä ylimielisemmäksi tehnyt. Tuvan perässä olevan kammarin seinällä oli hän nähnyt tapulin avaimen riippuvan, kun hän haarikon lattialta nosti. Hän tunsi sen aivan hyvästi. Hän oli vuoropyhinänsä kelloja soittanut ja sitä varten usein itse noutanut avaimen suntion luota. Näyttääksensä, mitä miehiä hän oli, pistäysi hän kammariin, jossa suntio jo makasi, sieppasi avaimen seinältä, heilutti sitä kädessä ja huusi röyhkeällä äänellä: »Onko kukaan, joka uskaltaa tulla tapuliin katsomaan, eikö partasuu makaa paikoillansa?»

Takan ympärillä istuvat kalpenivat. Sellainen ajatuskin jo väristytti heitä. Viipurilainen risti ristimistään kasvojansa.

Olisi luullut, että pelko ja kauhistus, mikä kuvautui kaikkien läsnäolijain kasvoilla, olisi jotakin nuoressa isännässä vaikuttanut. Päinvastoin. Tämä pelko, tämä kauhistus näkyi yhä enemmän yllyttävän häntä. Hänellä oli tässä erinomainen tilaisuus näyttää, mikä verraton mies hän oli. Hän katsoi ylpeästi ympärilleen, ja kun kaikki ihmetyksellä katselivat häntä, sai hänen itserakkautensa siitä yhä enemmän aihetta ylvästelemiseen.

»Niin, tämä mies ei pelkää!» jatkoi hän ja aikoi juuri panna tapulin avaimen pöydälle. Mutta silloin muuttuivat asiat vähän toiselle kannalle, kuin hän oli osannut ajatellakaan.

Tuvan ja kammarin välillä oleva ovi oli ollut auki, ja suntio, joka vähää ennen Saralan tuloa naapurista oli maata pannut, oli kuullut kaikki, mitä tuvassa puhuttiin -- sen verran kuin hän huoli sitä kuulla, sillä markkina-aikoina puhetta kyllä piisasi hänen asunnossaan. Suntion muori sitä vastoin istui tuvassa tulen vieressä, ja hän se tulen vireillä pitikin. Kertomukset ja jutut, semmoiset kuin tänä iltana tiedettiin, olivat eukon mieleen, ja olipa hänkin tietänyt yhtä ja toista kertoa.

Saralan ylimielisyys oli suututtanut suntiota, joka hyvin tunsi nuoren isännän. Suntio oli järkevä mies ja siihen lisäksi vielä pieni veitikka; mutta, pahapa kyllä, hän ei ollut ihan vapaa aikansa taika-uskosta. Kun hän kuuli Saralan pöyhkeän kysymyksen, juohtui hänen mieleensä tuuma, jolla hän luuli saattavansa öykkärin häpeään ja osottavansa, että nuoren isännän koko urhous ei hänen sanojansa etemmäksi ulottunut.

»Vai niin, vai et sinä, mies, pelkää!» huudahti hän vuoteeltansa. »Kyllin kyllä nyt, Vilppu! Kehua itseäsi, kerskata osaat, sen olemme kuulleet. Pane avain seinälle paikallensa ja anna ihmisten nukkua! Vai sinä uskaltaisit sydänyönä tapuliin mennä!» Ja suntio naurahti.

Jos suntio, niinkuin arvata sopii, tällä ivallaan mitään tarkoitti, niin voitti hän tarkoituksensa. Iva kiihoitti nuorta isäntää, lienee vähän käynyt hänen sapellensakin. »Mitäs annat, jos tuon kammariisi tapulilaisen?» kysyi hän.

»Sen hän kyllä on mies tekemään sillä päällä kuin hän nyt on», mumisi Männistön Sakari, Saralan naapuri, joka markkinoilla oli myynyt hevosensa ja nuoren isännän rekitoverina palasi.

Saralainen kuuli sanat, ja ne yhä enemmän yllyttivät häntä.

»Viisi kolikkaa, suntio, kun annat ja hyvät lähtö- ja tuloryypyt, niin saat nähdä, minkä veroinen tämä mies on», huudahti hän.

»Olkoon menneeksi!» sanoi outo vieras, joka tähän saakka oli ääneti tuvan perimmäisellä penkillä maannut. »Uskomme sinun tapulissa käyneen, kun tuot sieltä tänne vainajan partaa kourallisen ja naulaat toisen puolen tapulin lattiaan.»

Vakavuus, jolla vieras sanansa lausui, pani Saralan arvelemaan. Viisi ruplaa oli siihen aikaan koko raha, ja hän oli ollut varma, ettei suntio hänen ehdotukseensa suostuisi.

»Ja viisi ruplaa saan, kun palaan?» kysyi hän.

»Tässä on:» ja vieras otti esiin ja näytti uuden viiden ruplan setelin. »Kun palaat, on tämä sinun.»

Saralaa rupesi yhä enemmän arveluttamaan. Hän oli tahtonut ylpeillä pelkäämättömyydestään; hän oli tahtonut herättää ihmetystä -- muuta ei mitään. Että asiasta voisi tosi tulla, sitä hän ei ollut ajatellutkaan. »Joko Vilppua jänistää?» ilveili suntio, joka samassa astui kamaristaan tupaan.

Ihmisen luonto on todellakin kummallinen! Saralan röyhkeä uhkarohkeus oli vastikään saanut aikaan yleistä hämmästystä. Nyt näyttivät kaikki oikein kiihkossa toivovan, että hän täyttäisi, mitä oli luvannut. Saralaa kun rupesi arveluttamaan, alkoi ilvelauseita kuulua. Öykkäri huomasi olevansa kadottamaisillaan luullun suuren maineensa, olevansa joutumaisillaan pilan ja pilkan alaiseksi. Hänessä taisteli ylpeys ja, sanokaamme se suoraan, pelko -- sillä hänen urhoutensa, josta hän kehui, oli melkein vähäinen. Hän huomasi, että hän joutuisi koko seurakunnan naurettavaksi, jollei hän täyttäisi lupaustansa. Pelko ja ylpeys taisteli. Ylpeys voitti.

»Anna Männistön Sakarille raha talteen!» sanoi hän. »Ja kaada minulle ryyppy, niin saat partasi!»

Pilapuheet hiljentyivät. Vieras nousi ja antoi Sakarille setelin. Tulen ääressä sitä tarkasteltiin ja huomattiin oikeaksi.

Vieras, joka sillä välin oli eväslaukkunsa avannut ja sieltä ottanut esiin ja pöydälle asettanut viinapullon, kääntyi nyt Vilpun puoleen: »Tästä ota lähtöryyppy, nauki määräsi!» kehoitti hän.

Sarala otti aika kulauksen, otti toisen ja sitten, jotakin sanoakseen ja viivyttääksensä aikaa, kysyi hän, oliko tapulin lukko kylläkin kankea -- niinkuin hän ei sitä olisi tiennyt.

»Eikä ole; kaksi pyöräystä vaan, ja ovi aukeaa», vastasi suntio, jonka huulet vetäysivät hymyyn. Hän huomasi, näet, varsin hyvin, mitä nuorukaisen miehuus iällä haavaa maksoi. »Mutta ethän sinä vielä tiedä, missä kuollut makaakaan», lisäsi hän. »Kirkkomaalle vievän oven vasemmalla puolella olevassa kommakossa -- sieltä tapaat tavattavasi...»

»Ja parran», tuumaili joku tulen vieressä istuja.

Kulaukset, mitkä Sarala oli vieraan pullosta ottanut, alkoivat vaikuttaa. Röyhkeydestään haki hän tukea ylpeydelleen.

»Aivan niin!» huudahti hän. »Mutta millä minä parran lattiaan isken? Suntio, lainaa minulle vasara ja pari naulaa! Huomenna voit ne itse käydä perimässä.»

»Kovassa istuu», ajatteli suntio; »mutta älähän huoli, kyllä polvesi vielä tutisevat, ennenkuin tapulissa olet!» Sitten meni hän kammarissa olevan arkkunsa luo, avasi sen ja toi tuvan pöydälle vasaran ja pari kolme kolmituumaista naulaa.

Sarala pisti katsomatta vasaran ja naulat taskuunsa. Hän koetti tehdä tuon urhokkaasti, mutta hikipisara, joka kiilui hänen otsallansa, kyllä ilmaisi, ettei viina nyt tahtonut antaa tarpeellista urhoutta. Hän hypisteli tuppeansa, joka riippui vyössä hänen vasemmalla sivullansa.

»Kaiketi arvelet, että sakset parran ajossa voittavat puukon», ivaili suntio, joka hypistelemisen oli huomannut.

»Kaiketikin», vastasi nuori isäntä, veti esiin puukon tupestaan ja näytti sen suntiolle. »Ei tämä puukko vielä ole partaa ajanut.»

Sillaikaa kun suntio haki esiin pahaiset lammassakset ja sitten kiisteli vaimonsa kanssa, joka ei ensinkään olisi niitä tahtonut lainata semmoiseen toimeen kuin nyt oli kysymyksessä, kallisti Sarala vielä kerran vieraan pulloa. Ja kun hän sen takaisin pöydälle pani, oli se tyhjä. Lieneekö tämä kulaus antanut hänelle enemmän miehuutta vaiko ajanut hänen aivoonsa jonkun sukkelan ajatuksen... Miten olikaan, kun suntio viimein oli sopinut vaimonsa kanssa ja antanut Vilpulle sakset, säntäsi tämä ovelle, huutaen mennessään: »Nyt sitä lähdetään!»

»Menee kuin meneekin», mumisi vieras. »Joi toista korttelia viinaa», lisäsi hän silmäiltyään pulloansa.

»Älä ole milläsikään», sanoi suntio; »kyllä minä hänen tunnen. Ei suuret sanat suuta halkaise.»

Viipurilainen, joka silmiänsä yhäti ristiellen oli ääneti istunut aina siitä saakka, kun suntio tupaan astui, mumisi nyt itsekseen: »Upotti se ennen uhka, surmaan sulloi suuremmankin; ei Tuoni piloa piä, kalma kompia käsitä.»

Ulkona oli kova pakkanen. Tähdet tuikkivat taivaalla. Harmaassa hämärässä seisoi mäellä kirkko ja tapuli; lumen valkoisen vaipan alla lepäsivät kirkkomaassa kuolleet. Yön hiljaisuutta ei häirinnyt muu, kuin yksinäisen miehen narisevat askeleet, joka kulki maantietä kirkolle päin, äkkiä seisahtui ja sitten verkalleen poikkesi kirkolle vievälle tielle, jossa reen ja kolmen tahi neljän ihmisen jäljet olivat nähtävinä.

Suntion tuvassa paloi yhäti vireä valkea. Hämmästyneenä istui väkijoukko sen ympärillä. Suntio yksin hymyili vielä. Vieras oli kylmäkiskoisesti laskeunut penkillensä uudelleen.

Oli kotvan aikaa kulunut sen jälkeen, kun Sarala kauhistuneen seuransa jätti.

»Käy pihalla katsomassa, eikö Saralaa näy!» käski suntio Männistön Sakaria.

Sakari nousi, avasi oven, jonka jätti raolle, ja astui ulos pihalle. »Ei näy», lausui hän tuvassa oleville. »Mutta jollen erehdy, niin on tapulin ovi auki.»