Part 4

Ukko oli helläsydäminen. Hänen ilonsa oli auttaa, vaikka hänen suoruutensa kielsi auttamasta semmoisia, jotka itse olivat puutteesensa syypäät. Ernst oli isän helläsydämisyyden perinyt, mutta ei sitä mielenmalttia, joka ohjasi ukkoa kaikissa hänen töissään. Ernst uskoi jokaista ihmistä, vieläpä niitäkin, jotka olivat häntä pettäneet. Suuri erotus oli siis nykyisen kauppias Dallénin ja entisen välillä. Entisen luona käytiin harvoin ja tuskin koskaan asiatta. Ernstin luona nähtiin sitä vastoin usein herroja, jotka vilkkaasti keskustelivat milloin mistäkin. Ja seurauksena tästä oli, että kauppa Ernstin luona kävi, ainakin ulkopuolisesti päättäen, vilkkaammasti, kuin muinen hänen isänsä luona.

Isä kun oli antanut kaupan pojallensa, ei tämän asioihin vähintäkään sekaantunut. »Niinkuin kylvät, niin saat niittää», sanoi hän; »mutta jos neuvoja tarvitset ja niitä minulla on antaa, tule luokseni!» Isä ei myöskään koskaan tiedustellut, miten Ernstin asiat edistyivät, ellei tämä itse ruvennut niistä puhumaan. Tämä tapahtui alussa hyvinkin usein, sitten aina yhä harvemmin eikä ukko ollut sitä huomaavinaan.

Näytti kumminkin väliin siltä, kuin olisi ukko odottanut, että Ernst hänelle puhuisi asioitaan. Tuo tapahtui siitä syystä, että Ernst oli ruvennut osalliseksi erityisiin yhtiöihin, ja yhtiöt eivät olleet ukon mieleen. Mutta kun Ernst ei ottanut niitä puheeksi, ei isäkään niistä mitään maininnut.

N----n kaupungissa oli Ernstin ikäinen nuori kauppamies, jotenkin Ernstin luonteinenkin. He olivat yhdessä oleskelleet Saksassa ja siellä nähneet kauppaa toisellaista kuin heidän pienessä kaupungissaan. Innokkaat kun olivat, olivat he tuumailleet jos jotakin keinoa kaupan kohottamiseksi. Mutta suurempiin kauppoihin ja yrityksiin tarvittiin suuria varoja, ja varoja ei ollut Hahlgrénilla ollenkaan, hän kun vielä oli isänsä kauppapalvelia, ja Ernstilläkin oli niitä suhteellisesti vähän, hän kun vaan oli saanut isänsä kauppavaraston semmoisena kuin se oli, kun merikulku syksyllä 18-- loppui. Mutta nyt kuoli vanha Hahlgrén, ja poika, seitsemän nuoremman sisaruksen veli, vastaanotti isänsä kaupan. Ei sitten aikaakaan, ennenkuin nuoret kauppiaat jo jatkoivat kauppatuumailujaan, joita Saksassa olivat alkaneet. He kävivät liittoon, ja jotta tuuma paremmin voisi edistyä, tehtiin semmoinen sopimus, että yhteiset asiat aluksi kävisivät Hahlgrénin nimessä, joka tästä syystä lisäsi kauppanimeensä: »ja kumppani.»

Minä olin tähän aikaan kappalaisena siinä pienessä kappelissa, jossa se tapaus tapahtui, minkä näissä muistelmissa »_Vanhaksi virsikirjaksi_» olen nimittänyt. Kauppatavaraa, mitä tarvitsin ostaa, ostin Dallénilta, ensinnä isältä, sitten pojalta. Ja ottamatta lukuun, että rouva Dallén, Ernstin äiti, ja minun äitini olivat serkukset, oli minulla syytä pysyä tässä kauppahuoneessa, sillä parempia tavaroita ei saatu mistään eikä niin huokealla hinnalla -- tullen tähän vielä lisäksi sekin, että pienoiseni kotona aina saivat runsaita tuliaisia, jotka eivät isälle olleet maksaneet mitään. Minä tunsin siis »setä Dallénin ja Ernsti-serkun» aivan hyvin, samaten kuin Sannan, Lauran ja Marian, Ernstin sisaret; ja minulla oli syytä olla ylpeä tästä sukulaisuudesta sekä erittäin kiitollinen vanhukselle, joka monta kertaa oli pienillä raha-avuilla minua auttanut koulu- ja yliopisto-aikanani. Mutta vaikka setää kunnioitin, enemmän rakastin kumminkin Ernstiä, jossa ukon hyvät avut paremmin astui näkyviin.

Eräänä päivänä kolisivat puiset rattaani N----n kaupungin katuja pitkin. Olin, näette, tavallisella joulumatkallani kaupungissa. Ernst Dallénin luona kävin kortteriin, niinkuin aina ennenkin. Olin aina ollut tervetullut, sen tiesin; mutta niin iloisesti, kuin nyt, ei ollut Ernst minua koskaan vastaanottanut. Syyn sain pian tietää, Muuan jyväkauppa, »oikein suuri», sanoi Ernst, oli hänelle onnistunut paremmin kuin hän oli osannut ajatellakaan. Hän oli muutamia päiviä takaperin saanut tiedon siitä. Tuo oli hänen ensimäinen suurempi kauppayrityksensä, vaikka jo viisi vuotta oli kulunut siitä, kun hän oman kauppansa sai. »Minä tiedän», lisäsi hän, »että isä olisi ollut koppinaan vastaan tätä kauppaa, se kun olisi voinut viedä minut häviöön, jos ei se olisi onnistunut; mutta nyt -- -- kun palatessasi käyt Rauhalassa, voit isälle siitä puhua.» Ja sitten pani hän samaan hengähdykseen toisen uutisen, joka minusta oli edellistä paljoa tärkeämpi ja joka ilmaisi, että hän aivan nykyään oli saanut -- morsiamen, neiti Hanna Hahlgrénin.

Kun näin tämän nuoren miehen tässä, näin hänen onnensa ja kuulin hänen loistavat mietteensä tulevaisuudesta, eipä ollut paljoa vailla, etten kadehtinut häntä, Hän ansaitsi päivässä enemmän kuin minä vuodessa. -- No, tuo oli saiturisuutta, Aatamin koukkuja, ja todisti vaan, kuinka heikko minäkin olin, vaikka minulle oli uskottu kalliin virka maailmassa. --

Ernstin luona näin minä Hahlgrénin, joka oli yhtä innokas kuin serkkuni. He puhuivat vaan kauppa-asioista, joista minä sangen vähän ymmärsin, mutta sen vain, että he niin olivat asioissansa kiinni, jottei heillä mihinkään muuhun aikaa ollut. Ja miten oli -- mieleeni johtui raamatun lause: »Joka lihassa kylvää, se lihastansa turmeluksen niittää.»

»Mutta mitä aiot sinä tehdä noilla äärettömillä rikkauksilla, joita toivot voittavasi?» kysyin illalla, kun Hahlgrén oli lähtenyt.

»Laajentaa kauppaani -- yhä laajentaa», vastasi hän innokkaasti.

»Entäs sitten, kun olet miljoonaan päässyt -- jos pääset?»

»Sitten ... en tiedä; mutta kauppa on minun elämäni.»

»Mutta muista toki, että elämäsi ei ole ikuinen.»

»Älä nyt rupea saarnaamaan!» sanoi hän, ja selvästi näkyi, ettei hän tahtonut kuulla mitään semmoista kuin kuolemaa edes mainittavan. Hänen intonsa oli kumminkin minun muistutuksistani vähän asettunut. Hän sanoi nyt äkkiä hyvää yötä ja jätti minun.

Seuraavana päivänä lähdin minä, ja Ernst kiitti minua »hyväntahtoisista varoituksistani», täytti kärryni kaikenmoisilla pusseilla ja paperikääryillä -- »tuliaisia pienille pastoreille» -- ja käski minun viedä terveisiä Rauhalaan, johon hän jouluksi saapuisi.

Vanha setä otti minut vastaan yhtä sydämellisesti kuin Ernst edellisenä päivänä, mutta toisella tavailla. Hän puristi kättäni, taputti olkaani ja koetti vetää kankeat huulensa hymyilyyn. Minä tiesin että ukko piti minusta.

Me puhelimme kaikenmoisista asioista, ja kun vihdoin kerroin Ernstin onnistuneesta kaupasta, avautuivat ukon pienet silmät niin suuriksi kuin taisivat, ja hänen kasvonsa kovettuivat: »Hm! hm!» mumisi hän vaan. Muuta hän ei sanonut. Näytti kuin ei ukko olisi vieraan kanssa tahtonut puhua poikansa asioista, vaikka tämä vieras olikin sukulainen.

Kului sitten muutamia kuukausia. Pienessä kappelissani työskentelin hiljaisuudessa, tietämättä mitään maailman riennoista ja melskeistä. Pari kertaa olin kuullut Ernstistä. Hän oli käskenyt sanoa minulle terveisiä. Hänen kauppansa suuresta edistymisestä puhuivat kaikki, jotka N----ssä kävivät.

Seuraavana syksynä tuli minun pitää käräjäsaarna emäkirkolla, johon kappelistani oli kolme penikulmaa. Hyvästi sopi minulle tämä, sillä seuraavana keskiviikkona oli Sanna Dallénin häät. ja ukko oli ystävyyden ja sukulaisuuden vuoksi kutsunut minut nuoria vihkimään. Tultuani käräjätaloon, josta oli kaksi penikulmaa Rauhalaan kuulin varsin odottamattomia puhuttavan. Sanottiin, että Dallén oli saanut halvauksen, että Ernst oli sitä ennen siellä käynyt ja kiiruusti sieltä lähtenyt. Mitä tuo tiesi? Oliko puheessa perää? Asiain näin ollen olivat Sannan häät aivan epätietoiset.

Käräjäsaarnan saarnasin maanantaina, ja huolimatta tuomarin puolipäiväis-tarjoumuksesta lähdin kiiruusti Rauhalaan.

Sanna tuli itkusilmin minua vastaan etuhuoneessa. »Jumalan kiitos, että tulit», sanoi hän; »en tiedä, mikä isän on. Hän ei ole kohta kahteen vuorokauteen mitään syönyt; hän kulkee yöt päivät edestakaisin, ja hänen hiuksensa ovat käyneet aivan valkeiksi.» Sitten kertoi Sanna, että Ernst viime perjantaina oli heillä käynyt. Hänellä oli ollut jotakin salaista ukolle sanottavaa, jota ei saanut kukaan muu kuulla. Tuntikauden olivat he kahden kesken olleet ukon kamarissa; sitten oli Ernst hirveän näköisenä törmännyt sieltä ulos. Ukko oli -- niin luultiin -- tullut halvatuksi. Hän oli pudonnut tuoliltaan lattialle, ja lattialla makasi hän vielä, kun tyttäret Ernstin huudosta riensivät sisään. »Mutta, Jumalan kiitos», lisäsi Sanna; »se ei ollutkaan halvausta; isä oli vaan pyörtynyt. Hän tointui ja puhui sitten taasen vähän aikaa kahden kesken Ernstin kanssa; mutta siitä saakka ei hän ole sanaakaan sanonut, ei mitään syönyt, ei silmänräpäystä istunut. Me olemme arvanneet, että tähän kaikkeen on syypää Ernstin uutinen; mutta mikä tämä uutinen on, sitä emme ole saaneet tietää. Ernst, joka vielä samana päivänä kiiruusti lähti pois, ei sitä sanonut, ja lähtiessään oli hän kalpea kuin ruumis.»

Minä menin ukon kamariin.

Sanna oli oikeassa. Minun oli vaikea tuntea vanhaa setääni, niin muuttunut oli hän. Hän kiiruusti kulki edestakaisin huoneessansa, mutta ei niin jäykästi nyt kuin ennen; ei, ruumiillinen väsymys ja sielun tuska olivat lannistaneet hänet. Hän kulki kuin houreissa, ja hänen askeleensa olivat epävakaiset. Hän ei ollut minua huomannut; hän ei kuullut tervehdystäni; hän kulki vaan kulkuansa.

Minä seisoin vähän aikaa häntä katsellen. Jokin jänne oli katkennut, jollekin salakarille oli laiva törmännyt...

Minä astuin hänen eteensä. Hän seisahtui ja silmäili minua -- kuinka omituisesti! Sitten pudisti hän päätään ja tahtoi taasen lähteä ijankaikkiselle kululleen. »Setä!» sanoin minä kovalla äänellä. Hän seisahtui taasen; hän iski silmänsä uudelleen minuun, ja sitten alkoi hän hoiperrella, kuten juopunut, Minä tartuin kiinni häneen. Hän vaipui hiljaa alas lattialle, ennenkuin olin ehtinyt hänet sohvalle taluttaa.

Sannan ja Lauran avulla kannoin vanhuksen sohvalle, ja ensimäinen toimemme oli lähettää kaupunkiin lääkäriä ja Ernstiä noutamaan. Me pelkäsimme, että uni, johon vanhus nyt näkyi vaipuneen, olisi kuoleman. -- Kaupunkiin oli Rauhalasta kaksi penikulmaa; kului siis jommoinenkin aika, ennenkuin voimme lääkäriä odottaa ja lääkärin kanssa Ernstiä.

Pitkä oli yö, joka nyt seurasi ja jonka me vietimme vanhuksen vuoteen vieressä. Maria, vanhin kauppiaan lapsista, tuo hiljainen olento, josta toisten tahdon enemmän kertoa, valmisti minulle illallisen. Mutta syömättä jäi se. Aamupuoleen yötä palasi kaupunkiin lähetetty takaisin, ja hänen kanssaan Akseli Malm, Sannan sulhanen. Mutta suruksemme ei lääkäri häntä seurannut. Hän oli ennen Akselin tuloa kaupunkiin muualle viety.

»Miten on Ernstin laita?» kysyimme yksin suin, Sanna ja minä, ennenkuin Akseli vielä oli ehtinyt meitä tervehtiä.

»Sen tietää yksin Jumala», vastasi Sannan sulhanen, morsiantansa lähestyen. »Hän on salvannut itsensä kamariinsa Hahlgrénin kanssa. Minun kanssani puhui hän ainoastaan pari sanaa. Mutta hän lupasi tulla tänne tänään ennen aamiaista.»

Vanhus nukkui; mutta oliko tämä uni luonnollinen? Aamiais-aika tuli; Ernstiä ei kuulunut, ja yhä nukkui ukko. Päivä kului kulumistaan; ilta oli tulossa. Ernstiä odotimme turhaan, eikä vanhuskaan herännyt unestaan. Uudelleen oli Akseli lähtenyt kaupunkiin. --

Syksyinen päivä oli mailleen mennyt. Me istuimme, kuten ennenkin, vanhuksen vuoteen vieressä. Silloin juuri, kun salin kello löi 10, avasi hän äkki-arvaamatta silmänsä ja katseli meitä kummastellen. Sitten lienevät hänen muistinsa heränneet, sillä ihmeellisesti muuttuivat hänen kasvonsa, ja hän huudahti: »Se ei siis ole unta...» Kun me kysyimme hänen vointiansa ja eikö hän halunnut ruokaa? kohousi hän istumaan. Hän näkyi miettivän. Kylmät hikihelmet nousivat hänen otsallensa. Sitten käski hän tyttärensä mennä ulos, ja kun nämä vastahakoisesti olivat hänen käskynsä täyttäneet, loi hän silmänsä minuun, ja sanomaton tuska paloi niissä.

»Hän on häväissyt minun nimeäni!» huokasi ukko vihdoin. »Hän on minulle valehdellut, _hän -- minun poikani_!»

Sitten, oltuansa vähän aikaa ääneti, viittasi hän suureen, Kaarle XII:nen Raamattuun, joka vähäisessä kirjakaapissa oli etevimmän sijan saanut -- ja nyt välkkyi suuri, kirkas kyynele silmässä, joka ukon nuoruudesta saakka ei ollut itkenyt. »Tuo minulle tuo kirja!» sanoi hän.

Minä kiiruhdin ilolla ukon käskyä täyttämään. »Näinkö, Herra, olet tämän jäykän miehen sydämen murtanut?» puhuin itselleni. Ukko ei jaksanut kirjaa kädessään pitää; hän pani sen vuoteeseen viereensä ja avasi kannen.

»Ja nyt -- tuo minulle mustetta ja kynä!» käski hän, ja hänen äänensä oli aivan soinnuton.

Kirjan alussa oli niinkuin tavallisesti tyhjä lehti. Se oli täyteen kirjoitettu. Sukuraamattuihin oli ennen muinen isällä tapana kirjottaa lasten nimet siinä järjestyksessä kuin lapset syntyivät, syntymä- ja ristimäpäivät ynnä lasten kummit. Vanha Dallén oli tätä tapaa noudattanut. Marian, Ernstin, Lauran ja Sannan nimet olivat ukon raamattuun kirjoitetut, ja kunkin nimen jälkeen oli herttainen toivon sana piirretty.

Hiljaa luki ukko, mitä hän tähän alkulehteen muinen oli kirjoittanut. Hänen väsynyt, vanha ruumiinsa vapisi. Kyyneliä valui hänen silmistään; ne putosivat alas ja kastivat lehden kirjoituksen.

Kauan itki hän siinä kuin lapsi. Sitten tarttui hän hiljaa kynään, ja kädellä, joka ylönarmottomasti vapisi, pyyhkäsi hän poikansa nimen suurella, paksuviivaisella ristillä. Sen tehtyään työnsi hän tyköään raamatun, joka putosi lattialle.

Liikuttavampaa hetkeä kuin tätä tässä en ole koskaan elänyt. -- Isä hylkäsi poikansa!

Ukko vaipui takaisin vuoteeseensa. Vapisevilla käsillään peitti hän kasvonsa. Minä kiiruhdin nostamaan ylös raamatun, ja kun sen pöydälle panin, näin minä että Ernstistä kirjoitetun kirjoituksen alla oli piirretty sanat: _minun toivoni_! Mutta pois pyyhityt olivat ne sanat nyt. Mitä tällainen teko isälle on maksanut, sen olen minä nähnyt; mutta en hänen sydämensä sotaa. --

Vuoteen vieressä seisoen laskin käteni kasvojansa yhä peittävän vanhuksen päälaelle ja sanoin hiljaa; »Anna meille anteeksi meidän syntimme, niinkuin mekin ne anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.» Ja näyttipä siltä kuin olisi ukko nyt vasta huomannut, että vieras silmä oli nähnyt hänen tuskansa, hänen tekonsa. Hän katseli minua kauan, ääneti, silmäilyksillä, jotka osoittivat, miten hänen tunteensa vaihtelivat. Sitten tarttui hän minun käteeni ja puhui: »Lähde entisen poikani luo ja sano hänelle, etten tahdo muistaa, mitä hän on tehnyt; käske hänen lähteä Amerikaan ja palata vasta sitten, kun hän rehellisesti on ansainnut sen summan, jonka -- -- -- hän kyllä itse tietää, minkä. Sano että minä uudelleen tahdon ruveta kauppatoimiin, että otan vastaan hänen asiansa semmoisina kuin ne nyt ovat. Käske -- lisäsi ukko, ja minä näin, että isällinen rakkaus ja vanhat ennakkoluulot nyt kävivät hänen sydämessään kovaa sotaa -- käske ... minun nimessäni hänen palata, kun hän voi astua eteeni ja sanoa: 'isä, minä olen täyttänyt ehtosi.' Mutta sitä ennen ... en tahdo kuulla hänen nimeänsä mainittavan, en nähdä häntä... Vie tämä sana hänelle, mitä pikemmin sitä parempi! Ja nyt kaikesta, mitä on tapahtunut ei puolta sanaa enää -- ei kenellekään -- ymmärrätkös?» -- lisäsi ukko äänellä, josta tunsin entisen vanhan setäni.

»Mitä on Ernst tehnyt?» uskalsin hiljaa kysyä.

»Näinkö vähän sinä käskyistäni pidät!» huudahti ukko ja iski minuun kovan silmäilyn. Minä siis en nyt saanut Ernstin rikosta tietää.

»Anna minulle minun vaatteeni, ja kiitos siitä, että olet minua hoitanut», sanoi vanhus sitten. Ja suurimmaksi ihmeekseni nousi hän -- hän, jonka heikkoutta vastikään olin nähnyt, jonka loppua olin odottanut.

Tyttäriensä luo meni hän. Hän koetti käydä reippaasti; mutta selvästi näkyi, että hän tähän ponnistukseen viimeiset voimansa pani. »Sanna!» huudahti hän, kun nuorimman tyttärensä näki, »missä on sinun ylkäsi, häntä en ole kaukaan aikaan nähnyt... Eipä uskoisi, että sinun häitäsi huomenna vietetään, ei siltä näytä.»

Tytöt tuskin uskoivat silmiänsä, kun isänsä näkivät, ja suuri oli heidän ilonsa, kun huomasivat, että ukko oli parantunut -- varsinkin Sannan, kun hän kuuli, että häät huomenna todellakin vietettäisiin.

Puoliyön aikaan tulivat Akseli ja Ernst Rauhalaan, ja heillä oli nyt tohtori mukanansa. Tämä viimeksi mainittu pudisti päätään, kun minä kerroin ukon sairauden ja lopuksi ilmoitin, että ukko pienen aterian syötyänsä oli mennyt levolle ja nyt nukkui makeasti. Hän ei tahtonut kertomustani uskoa ja halusi mennä vanhusta katsomaan.

Sillaikaa kutsuin minä Ernstin kamariini ja kerroin hänelle ukon tervehdyksen. Ernst oli lunta vaaleampi. Hän seisoi siinä kuten tuomittu.

»Sanoiko isä minun rikokseni sinulle?» kysyi hän viimein hiljaa.

»Ei», vastasin minä.

»Niin, se on hänen tapojansa; minun olisi se pitänyt tietämän», mumisi hän. Sitten lisäsi hän: »Mutta sinä kaiketi tahdot sen tietää. Minä kirjoitin hänen nimensä hänen tietämättänsä... Siinä ei vaaraa... Meillä oli suuri, suuri asia tehtävänä, varma voitto ... minä en tahtonut isälle siitä mitään puhua ... asia ei onnistunut... Vekseli oli maksettava... Minun täytyi kaikki isälle tunnustaa... Nyt tiedät minun rikokseni, jota en ajattelemattomuudessani rikoksena pitänyt; tiedät minun rangaistukseni... Minä tahdon isää vielä kerran nähdä ja ... huomenna, kun hääväki minua kysyy, voit valehtelematta sanoa, että minun on täytynyt äkkiarvaamatta lähteä pitkälle asiamatkalle.» -- Sen sanottuaan syleili hän minua, kuiskasi sanat: »koeta lohduttaa vanhusta ja poistaa hänestä rikokseni katkeruus!» hiipi sitten hiljaa ovelle, jonka takana vanhus makasi, avasi sen, katseli muutamia minuuttia isää, uskaltamatta huoneeseen astua, ja -- oli valmis lähtemään.

Sisarilleen hän ei mitään sanonut; sen jätti hän minun huolekseni. Ja kun Sanna, Laura ja Maria luulivat hänen nukkuvan syvää unta, oli hän isälliselle asumalle sanonut pitkät jäähyväiset ja oli kaukana kodistaan, matkalla tuntemattomia kohtaloita kohden.

Suurta hämmästystä ja kummastusta herätti Ernstin katoaminen; ei vaan kaupunkilaisissa, vaan koko ympäristössä. Mietteitä, selittäviä syitä -- jos jonkunlaisia -- ei puuttunut, mutta vanhuksen ja minun ilokseni ei mikään näistä oikeaa suuntaa käynyt. Suurta ihmettelemistä herätti sekin, että ukko Dallén uudelleen ryhtyi kauppa-asioihin, että hän kaupunkiin muutti ja antoi Rauhalan vävylleen. »Ukko on niin kauppaansa piintynyt, ettei hän voi siitä erillänsä toimeen tulla» -- sanottiin. Kului sitten muutamia vuosia, joina ei mitään erityistä tapahtunut. Vanhasta Dallénista ja hänen kadonneesta pojastaan, jonka muutamat merimiehet olivat nähneet kauppamiehenä New-Yorkissa, puhuttiin aina väliin ja ihmeteltiin suuresti, varsinkin, että ukko, kuta vanhemmaksi hän eli, näkyi ikäänkuin nuoremmaksi muuttuvan. Tuossa ihmeessä olikin tavallansa perää, sillä ukko oli todellakin kauppa-asioissaan entistä virkumpi.

Taasen lähestyi joulu, ja taasen kolisivat kelirikosta rattaani N----n katuja pitkin. Vanhan kortteeripaikan pihalla pysäytin ne; mutta nyt ei vanha setä tullut minua vastaanottamaan. Sen sijaan tuli Sanna minun luokse ääneensä itkien: »Isä on tullut halvatuksi», oli hänen tervehdyksensä.

Minä menin vanhuksen kamariin. Siinä makasi hän vuoteellansa. Hän ojensi vasemman kätensä minulle, kun minut tunsi. »Nyt on vanhuksesta vaan puoli jälellä», sanoi hän tervehdykseksi. Hänen äänensä oli iloinen, hänen sanansa leikilliset.

Viikko takaperin oli hän saanut ulkomaalta kirjeen. Kun hän sen oli lukenut, oli hän pannut ristiin kätensä, huudahtanut kovasti ja kaatunut, aivan niinkuin kerta ennen -- Rauhalassa. Mutta tästä kaatumisestaan ei vanha Dallén enää noussut. Kun hän tunnottomuudestaan heräsi, oli koko hänen oikea puolensa hervoton -- halvattu.

Mutta ukko näytti minusta kumminkin iloisemmalta nyt kuin koskaan ennen. Eikä se näky pettänyt, sen sain pian tietää. Tuolilla hänen vuoteensa vieressä oli hänen suuri raamattunsa. Hän viittasi siihen. Minä avasin sen. Siinä oli kannen ja nimiluettelolehden välissä kirje ja avattu kynäveitsi, ja mitä tämä viimeksi mainittu tiesi, sen sanoivat minulle kohta nuo viivat, joilla isä muutamia vuosia takaperin oli pyyhkäissyt pois poikansa nimen, mutta jotka hän nyt oli melkein näkymättömiksi pois raapinut. »Tätä työtä teen minä joka päivä», sanoi hän iloisesti, tarttui terveellä kädellään kynäveitseen ja alkoi hiljaa ja varovasti viivoja raapia. Sitten tarjosi hän minulle paperin, joka kynäveitsen vieressä oli ollut, ja sanoi: »lue se minulle!»

Se oli kirje -- kirje Ernstiltä. Jo arvasin syyn ukon iloon. Se oli pitkä kirje. Ernst tunnusti siinä mutkistelematta rikoksensa. Sitten kertoi hän käynnistänsä Rauhalassa, puhui kaikista, mitä häntä oli kohdannut, puutteista, joita hän oli kärsinyt, vaaroista, joissa hän oli ollut, miten hän oli päättänyt ansaita isänsä anteeksiantamisen, ansaita rehellisesti; miten hän monissa kiusauksissa oli ollut, mutta miten hän Jumalan avulla oli ne voittanut. Sitten kertoi hän, miten hän erään kauppamiehen luona New-Yorkissa oli saanut pienen tavaranpakkaajan ammatin, miten hän vähitellen oli voittanut isäntänsä luottamuksen, miten hän tälle isännälle, jota hän toiseksi isäkseen kutsui, oli koko elämänsä kertonut ja sillä saavuttanut hänen täydellisen ystävyytensä ja luottamuksensa, ja miten hän nyt oli tämän isäntänsä ensimäinen kassööri. Sitten kertoi hän, kuinka säästävästi hän eli, kuinka hän vuosittain pani suurimman osan palkastansa isäntänsä liikkeeseen, kunnes summa, johon hän väärin oli isänsä nimen käyttänyt, alkoi vähitellen täyttyä -- kertoi koti-ikävästään ja kuinka raskaana kuormana isän viha painoi häntä. Viimein pyysi hän Jumalan laupeuden tähden, että isä katuvaisen pojan jälleen pojaksensa ottaisi.

Kirje oli niin liikuttava, että minun oli mahdoton pidättää kyyneleitäni. Ukon ilon käsitin nyt täydellisesti. Ja että hän pojalleen oli kaikki anteeksi antanut, sen sanoi sanoja paremmin Ernstin nimi Raamatussa, jossa sanoihin: _minun toivoni_ oli liitetty sanat ja _iloni_ ja jota eivät enää viivat mustanneet.

»Ja nyt, pastori», sanoi ukko, kun kirje oli loppuun luettu, »avaa nyt raamattu ja lue minulle kertomus tuhlaajapojasta. Näet sinä, semmoisia heittiöitä kuin Ernst kerran oli, olemme me kaikki Jumalan edessä; me väärennämme hänen nimeänsä joka päivä. -- --»

Kun ukon mieliksi olin lukenut kertomuksen tuhlaajapojasta, makasi vanhus vähän aikaa ääneti. Hänen pienistä silmistään loisti autuaan ilo.

»Minä olen melkein vakuutettu siitä, etten tässä maailmassa saa nähdä Ernstiä; mutta sano sinä hänelle, kun hän palaa, että minä olen hänelle kaikki, kaikki anteeksi antanut... Minun pöytälaatikossani on kirje hänelle ... kun hän tulee...» --

Kului sitten muutamia viikkoja.

Puolipaaston pyhänä kun kirkosta kotiin tulin, oli minun vastassani kirje -- surukirje. Jo aavistin, mitä se tiesi, siinä kun ei postimerkkiä ollut. Aavistukseni toteutui. Vanha Dallén oli nukkunut viimeiseen uneensa. Kirjeessä, joka vaan sisälsi muutamia sanoja, pyysi Akseli minun tulla vanhusta hautaamaan. Vanhus oli itse sitä toivonut. Ja minä kiiruhdin tätä vainajan toivoa täyttämään.

Sanna tuli minua vastaanottamaan, kyyneleet silmissä nytkin. Mutta nyt tiesin minä syyn niihin. Ukko oli rauhallisesti tästä maailmasta eronnut. Mutta että ilo oli likeisin syy hänen kuolemaansa, sitä en tiennyt, ja siitä kertoi minulle Sanna.