Part 3

Eräänä sunnuntaina, noin 28 vuotta takaperin, oli minulla vaikea työ tehtävänä. Minun tuli näet julkisesti ottaa kirkon ja seurakunnan yhteyteen mies, jonka maallinen laki kovalla, rautaisella kourallaan oli rangaissut murtovarkaudesta ja murhayrityksestä. En ollut ikinä ennen tällaista papillista tointa toimittanut. Mutta vaikeuspa nyt ei ollut siinä; sillä ilohan olisi ollut ottaa seurakunnan yhteyteen katuva, syntejänsä tunnustava pahantekiä. Vaan vaikeus oli siinä, ettei tässä miehessä katumuksen rahtuakaan löytynyt. Ainakaan en minä mitään semmoista hänessä huomannut, kun lauantai-iltana hänen kanssansa puhelin. Viha ja kostonhimo vallitsi hänen sydämessään, ja sitä hän ei edes salannut. »Minä tiedän, mitä teillä on minulle sanomista», vastasi hän varotuksiini, puhettani keskeyttäen: »mutta turha on saarnanne. Ellei teillä ole muuta sanottavaa, voitte yhtä hyvin olla vaiti. Minua, näette, ette koskaan saa katumaan muuta, kuin etten voimallisemmasti iskenyt puukkoani Antin rintaan.» Ja hän kiristi hampaitaan.

»Ja tuollaisella tunnustuksella aiot sinä huomenna astua Herran eteen?» kysyin minä surullisesti.

»Olkaa minusta huoleti! Tehkää tehtävänne! Minä tiedän, mitä minun tulee vastata.»

Muuta vastausta en häneltä saanut. Maallisen lain kova rangaistus ei ollut voinut hänen kovaa sydäntänsä pehmittää; päin vastoin näkyi se tehneen tämän sydämen vielä kovemmaksi.

Olin kuullut paljon puhuttavan Lauvilan Jussista -- se hänen nimensä oli. Mutta en ollut häntä koskaan ennen nähnyt, vaikka hän oli seurakuntani lapsia. Hän oli näet jo ennen minun tuloani seurakuntaan tuomittu ilkitöistään monivuotiseen vankeuteen. Nyt oli hän kärsinyt rangaistuksensa; nyt oli hän jälleen seurakunnan yhteyteen otettava.

Hän oli kookas, kaunis mies. Terävät olivat hänen luonnonlahjansa. Helläsydäminen oli hän lapsena ollut. Hän oli varakkaan, suuressa arvossa pidetyn talonisännän poika. Hänellä oli hellä äiti, jonka kasvatuksen päämaali oli ollut lapsien saattaminen totuuteen ja Jumalan sanan rakkauteen, ja joka usein illoin oli istunut lastensa vuoteen vieressä ja siinä rukoillut Jumalaa heidän edestään. -- -- Ja nyt on poika, äidin lempilapsi, mitä julmimpana pahantekiänä kärsinyt rangaistuksen rikoksesta, joka oli ollut vähällä syöstä hänet ikuiseksi Siperian syviin kaivoksiin!

Kun Jussi ensikerran Herran pyhällä ehtoollisella kävi, oli hän vielä hyvä poika. Lapsellinen oli silloin vielä hänen sydämensä ja vakaat ne lupaukset, mitkä hän Jumalan alttarin edessä teki. Ja äidin rukoukset silloin! Herran huostaan oli hän, niinkuin muinen Hanna, uskonut esikoisensa. Siitä päivästä oli nyt 18 vuotta kulunut. Äiti makaa haudassa; poika -- niin -- raudoissa on hän suurimman osan tästä ajasta istunut.

»Mikä sai hänet lankeemaan?» kysyin häneltä, joka ensikerran minulle Lauvilan Jussista puhui.

»Irstaiset toverit, korttipeli ja viina», sain vastaukseksi. »Jussi oli ilomielinen ja huikentelevainen. Nuorten parissa oli hän muita enemmän suosittu. Pastorin, teidän edeltäjänne, luona oli hän saanut oppia kirjoittamaan, ja olipa vanha seksmanni, hänen isänsä, ollut aikeessa kouluttaa häntä papiksikin. Mutta Jussi rakasti tanssia ja muita huvituksia mieluummin kuin kirjaa, ja tämä huvien halu hänessä yhä eneni, kun hän mieheksi oli varttumaisillaan. Silloin kääntyi hänen mielensä yhä enemmän pois hellän äidin varoituksista; huvitukset hehkuivat hänen silmäinsä edessä ja vetivät hänet luoksensa yhä lujemmilla siteillä. Mitään pahaa hänestä ei kumminkaan tietty, ennenkuin hän eräältä markkinamatkalta tuli kotia pahasti piestynä ja tappelusta ja juopumuksesta sakoitettuna. Tämä vaikutti häneen enemmän kuin äidin varoitukset. Hän häpesi ja olikin muutamia kuukausia aivan nuhteeton. Mutta eipä aikaakaan, niin takertui hän jälleen vanhain ystäväinsä seuraan: ja nyt olivat siteet, mitkä hänet näihin sitoi, vielä entistäkin lujemmat. Arkipäivinä teki hän työtä kuin mies, mutta niin pian kuin lauvantai-ilta oli tullut, oli kuin olisi perkele häneen mennyt. Ensinnä hiipi hän salaa ulos, kun isänsä ja äitinsä olivat levolle laskeuneet; mutta vähitellen hylkäsi hän tämän valheen, ja samassa määrässä kuin poikkeukset avujen tieltä kävivät suuremmiksi, samassa määrässä kasvoi hänessä röyhkeyskin. Kirkonkylässä oli siihen aikaan pahaksi tunnettu torppa, missä salaa myytiin viinaa ja mihin illoin seurakunnan heittiöt tulivat juomaan ja korttia lyömään. Näiden joukkoon antausi Jussi, Mitä elämää siellä pidettiin, voi hyvin arvata. Viina vei järjen; korttipeli kiihoitti voitonhimoa. Kiihkein kaikista oli kapakoitsija itse, Takalan Antti, joka nyt hyvissä varoissa elää täten kootuilla tavaroillaan Takalan isäntänä. Hän ei juonut, ja siitäpä syystä osasi hän kukkaroonsa houkutella kaikki vieraittensa rahat. Pari kertaa oli hän saanut sakkoa kapakoimisestaan, ja viime kerralla olivat miltei kaikki hänen vieraansakin joutuneet kiinni tappelusta. Mutta tuo häntä ei parantanut. Voitto oli liian suuri hänen jättääksensä ilkeää ammattiaan. Mimmoiseksi mieheksi Jussi tällaisessa seurassa muuttui, ei ole vaikea ymmärtää; mutta vaikeampi oli alussa tietää, mistä hän rahoja sai korttipeliin, jossa hän usein kadotti suuriakin summia. Tulipa tuokin pian tiedoksi. Korttipöydän ääressä riitaantui Jussi ja Antti, ja tämä viimeksi mainittu ilmaisi nyt vihansa vimmassa varomattomasti, että Jussi kauan aikaa oli myynyt hänelle polkuhinnasta milloin mitäkin isänsä tavaraa. Kun tuo tuli kuuluksi -- ja tieto siitä levisi pian -- eipä kehdannut Jussi enää mennä kotiinsa. Hän häpesi, ja hän päätti ankarasti kostaa Antille. Seuraavan päivän aamulla, kun roistoväki, niinkuin tavallisesti, oli lähtenyt kapakoitsijan tyköä, murtausi Jussi tämän huoneesen, löi puukon hänen rintaansa ja vei, mitä torpan rahoista sai käsiinsä. 'Tämä on vaan vähäinen osa siitä, mitä olen sinulle tuonut', sanotaan hänen jäähyväisiksi Antille sanoneen. Hän karkasi nyt, mutta joutui muutaman päivän perästä kiinni ja tuomittiin raippoihin ja pitkälliseen vankeuteen. Hänen hellä äitinsä kuoli samana päivänä, jona poika kuritushuoneesen vietiin -- surusta kaiketi.»

Tuommoinen oli, lyhyesti, kertojani sanoilla kerrottuna, sen miehen elämäkerta, joka nyt oli seurakunnan yhteyteen jälleen otettava.

Raskaalla mielellä olin pyhäaamuna juuri lähtemäisilläni kirkkoon, kun Jussin isä, Lauvilan vanha seksmanni astui huoneeseni. Hän eli vielä; toisen nuoremman poikansa, Lauvilan nykyisen, kunnollisen ja varakkaan isännän luona asui hän, mutta ikä oli kyyristänyt hänen kookasta vartaloaan, ja suru oli ennen aikojaan tätä ikää monilla vuosilla enentänyt. Suuret, kirkkaat kyyneleet valuivat alas vanhuksen rypistyneitä, ajan ja huolen puremia kasvoja. Enkä tuota kummaksi pannut. Olinhan itse isä ja ymmärsin aivan hyvin, mitä ukon sydämessä liikkui.

Kului pitkä aika, ennenkuin vanhus nyyhkimisiltään sai sanan sanotuksi. Vihdoin pani hän kätensä ristiin, vaipui alas polvilleen ja huusi: »Herra pastori... Jussi ... minun poikani...!»

Minä nostin hänet ylös, asetin hänet istumaan ja sanoin: »Toivokaamme, että ankara kurituksensa on hänet parantanut. Oletteko tavannut häntä?»

»Olen kuullut hänen äänensä, mutta en ole häntä nähnyt», änkytti vanhus. »Minä menin häntä tapaamaan Korvelan vanginvartian luo: mutta kun eteiseen seisahdin ja vapisevalla kädelläni tahdoin avata oven kuulin poikani tuvassa julmasti kiroovan ja uhkaavan ... murhalla ... tulipalolla. En voinut ovea avata, en voinut mennä esikoistani tapaamaan... Hän menee kadotukseen... Oi, herra pastori, neuvokaa ... eikö hänelle mitään pelastusta löydy?»

Niin valitti vanhus epäilyksissään. Mitä osasin hänelle vastata? »Rukoilkaamme, että Herra sokean silmät avaisi! Turvatkaamme Jumalaan!»

Vanhus tarttui käteeni, ja toivon valo välkkyi hänen silmistään: »Oi, rukoilkaa tekin Herraa, että Hän antaisi minulle takaisin kadotetun esikoiseni katuvaisena!» --

Jumalanpalvelus alkoi.

Mustalla tuolillaan kirkon suuren käytävän keskellä istui vanki. Vuosia oli kulunut siitä, kun hän viimeksi tässä Herran temppelissä nähtiin. Muistiko hän nyt lupauksia, joita hän tässä Herran huoneessa oli Luojallensa tehnyt? Kaikki tunsivat Lauvilan seksmannin Jussin; kaikkein silmät olivat häneen päin kääntyneet. Häpesikö hän? Ei, siltä ei hän näyttänyt. Hänen kasvonsa juonteet olivat kovat, ja katkeruutta ja vihaa asui niissä silmäyksissä, joita hän katsojiinsa heitti.

Kirkko oli täpösen täynnä väkeä. Huhu päivän merkillisyydestä oli levinnyt, en tiedä miten. Mutta Jussin sukulaisista ei siellä ollut muita kuin vanha seksmanni, isä, joka oli asettaunut istumaan vankia likinnä olevan penkin toiseen päähän, josta hänen sopi poikaansa katsella, tämän sitä huomaamatta, ja seksmannin pojan poika, vangin veljen poika, nuori kymmenvuotias, joka istui saman penkin suussa, aivan mustan tuolin vieressä.

Loin silmäni vankiin, synnintunnustusta kun luin. Se ei näkynyt häntä ensinkään liikuttavan. Ivahymy lepäsi hänen huulillaan.

Jumalanpalvelus kävi tavallista menoaan. Saarnavirsi oli veisattu ja saarnastuoliin nousin. Silmäni loin nyt uudelleen vankiin. En voinut olla mitä suurimmasti kummastelematta, mitä nyt näin. Suuri muutos oli seurakunnan yhteyteen otettavassa tapahtunut. Hän oli kyyristynyt luokoon ja peittänyt käsillään kasvonsa: hänen ruumiinsa värisi. Tämä liikutus eneni hänessä yhä enenemistään saarnatessani. Ja viimein, kun saarnani oli loppunut, ja minä nyt rupesin puhumaan hänelle yksityisesti, alkaen puhettani raamatunlauseella: »_Vaikka syntinne veriruskiat olisi, pitää niiden lumivalkeiksi muuttuman_» -- nousi hän ylös, laskeusi polvilleen ja kumartui niin, että päänsä koski lattiaan. Mikä oli hänessä tapahtunut? Vaikuttiko hänessä Herran henki? Näkikö hän nyt syntinsä?

Hetki oli tullut, jona hän oli syntinsä tunnustava seurakunnan kuullen. Minä astuin alas saarnastuolista ja lähestyin häntä kirkkokäsikirja kädessäni.

Kun toimeni aloin kirkkokäsikirjan sanoilla: »Rakkaat kristityt! Te tiedätte, että tämä eteen asetettu ihminen j.n.e.», kohotti hän päänsä ja silmäili minua silmillä, mitkä uivat kyynelissä. Viimeinenkin ynseys oli niistä kadonnut. Hänen kasvonsa olivat lumivalkeat, ja vapisevalla äänellä, tuskin kuultavasti vastasi hän kysymykseeni: »Tunnustatko, että rikoksillasi 5:ttä ja 7:ttä käskyä vastaan olet suuresti tehnyt syntiä Jumalaa vastaan ja, Hänen seurakunnassansa tehnyt suuren pahennuksen?» -- »Tunnustan!» -- Toiseen kysymykseen: »kadutko sitä sydämestäs ja rukoiletko rikostas anteeksi Kristuksen tähden?» -- vastasi hän yhtä hiljaisella äänellä: »kadun ja rukoilen.» Nyt seurasi kolmas kysymys: »Lupaatko täst'edes Jumalan armon kautta sekä tätä että muita rikoksia karttaa ja ahkeroida kristillistä elämää?» Syvin hiljaisuus vallitsi kirkossa. Kaikki olivat nousseet ylös kuullakseen, nähdäkseen. Näkyvissä oli Tunnustaja, mutta tähän kysymykseen ei hän vastannut. Kyyneleet lakkasivat vuotamasta, hänen poskensa punottuivat ja vaalenivat vuorotellen. En tiennyt, mitä ajatella. Kovemmalla äänellä kerroin kysymykseni.

Silloin nousi hän seisaalle, loi silmänsä kädessänsä olevaan vanhaan, kansipuoliseen virsikirjaan, jota hän rintaansa vastaan puristi, ja nyt soivat kaikuvasti hänen suustansa sanat: »Lupaan, Jumalan nimeen!»

Tämä kaikki oli minulle jotakin aivan odottamatonta. Tunnustukset ja lupaukset tulivat nähtävästi hänen sydämestään, sillä mahdotonta oli, että ihminen näin saattaisi teeskennellä. --

»Mene rauhaan ja älä täst'edes syntiä tee; siihen Jumala Pyhän Henkensä armon sinulle antakoon! Amen.» -- Näillä sanoilla lopetin toimituksen.

»Amen!» kuului hiljainen ääni vierimäisestä penkistä.

Synnintunnustuksensa tehnyt kuuli sen, kääntyi sinne päin, mistä ääni kuului, tunsi -- isänsä ja peitti käsillään kasvonsa. --

Kun kirkosta astuin ulos, kotiin palatakseni, näin Jussin, hänen isänsä ja tuon kymmenvuotisen pojan käyvän vanhan petäjän varjossa olevalle haudalle. Kirkkoväki oli uteliaisuudesta jäänyt seisomaan Lauvilan Jussia ja hänen isäänsä katsomaan. Minuakin vaivasi uteliaisuus, ehkä se kentiesi oli vähän toista laatua kuin kirkkoväen. Minä lähestyin vanhusta ja hänen poikaansa, juuri kun tämä viimeksi mainittu heittäysi polvilleen haudalle, lausuen äänellä, joka ei ikinä muististani katoa: »Oi äitini!» --

Ääneti seisoin siinä, ääneti vanhus, jonka kasvot nyt olivat valoisat ja riemulliset, ääneti väki, joka odotti kunnes vihdoin kadonnut lapsi äitinsä haudalta nousi.

Kauan saimme odottaa.

Vihdoin nousi hän, astui isänsä eteen ja rukoili; »Isä! Voitteko minulle anteeksi antaa pahat tekoni?» Vanhus sulki hänet syliinsä. Hän ei voinut sanoilla mitään vastata.

Sitten kääntyi Jussi pieneen kymmenvuotiseen poikaan. »Kuka olet sinä? Mistä oli sinulla antaa minulle minun oma virsikirjani?» kysyi hän.

Ja nyt saimme viimein tietää, mikä paatuneessa pahantekiässä oli muutoksen tehnyt, mitä neuvoa Herra oli pitänyt vetääkseen puoleensa miehen, joka tähän päivään saakka ei ollut muuta kuin kostoa ajatellut.

Penkissä pienokaisen edessä oli ollut vanha virsikirja, josta toinen kansi oli poissa, vieläpä useita lehtiäkin. Kirja oli ollut noita kirjanjäännöksiä, joilla ei omistajaa ole, jotka makaavat kirkon penkissä, kenenkään niistä huolimatta. Pojalla oli oma virsikirjansa, josta hän veisasi. Kun hän näki, ettei hänen sedällänsä kirjaa ollut, tarjosi hän hänelle vanhan kirjanjäännöksen, osottaen samalla virttä, mitä veisattiin. Jussi oli ajattelemattomasti ottanut vastaan kirjan, ja sanat, joita seurakunta veisasi, sattuivat samassa hänen silmiinsä: »Yks lammas eksyi laumastas.» Hän katseli likemmin kirjaa. Hän tunsi sen. Se oli kerran ollut hänen omansa. Kun hän ensikerran Herran pyhällä ehtoollisella kävi, oli hänen hellä äitinsä juuri hänen kirkkoon astuessaan sen hänelle antanut. Kirja herätti nyt Jussissa muiston tuosta hetkestä, muiston äidistä, muiston äidin rukouksista. Tulen salamana kävivät hänen sielunsa läpi autuaalliset tunteet, mitkä häntä elähyttivät silloin, kun hän kirjan sai, ja tunne siitä, mikä hän nyt oli. Ja kun hän sitten kirjan jälellä olevassa kannessa luki äidin varoituksen, minkä tämä, oli antanut pastorin kirjoittaa, luki sanat: »Tänäpänä, jos kuulet Herran äänen, niin älä paaduta sydänkäsi (Ps. 95:8), pyytää hellin ystäväsi» -- oli hän kukistettu. Eletty elämänsä seisoi hänen edessään julmassa tosimuodossaan. Mitä hänelle sitten oli tapahtunut, ei hän osannut selittää. Vasta silloin, kun minä hänelle kolmannen kysymyksen tein, oli hän muistanut, missä hän oli, ja kostonpyyntö oli kuiskuttanut hänelle neuvoansa. Mutta silloin oli hänen sielussaan kajahtanut virsikirjan kanteen kirjoitettu äidillinen pyyntö, ja kuolettaakseen kiusaajan ääntä oli hän noussut ja lujalla, vakavalla äänellä luvannut muuttaa elämänsä.

Siinä siis koko salaisuus. Vanha virsikirjahylky, jolla ei mitään arvoa ollut, josta ei kukaan tiennyt, milloin taikka miten se oli kirkkoon joutunut, oli vaikuttanut, mitä kaikki minun kauniit varoitukseni ja puheeni edellisenä päivänä eivät olleet vaikuttaneet. Mutta -- eipä tuo enää ollut kumma minusta: äidin antama virsikirja sisälsi äidillisen siunauksen; äidin kaikki rukoukset olivat yhdistetyt tuohon kannessa olevaan pyyntöön. Ja se oli siemen, jonka _täytyi_ itää, ja Herra itse kylvi sen ajalla, jonka Hän soveliaimmaksi näki. --

Vuosia on kulunut siitä, kun tämä tapahtui. Vanha seksmanni on jo aikoja maassa maannut. Pieni kymmenvuotias on nyt talonisäntä, ja hänen luonansa elää setä Jussi.

Ilolla lopetan minä tämän muistiinpanon siinä tiedossa, että vanha virsikirja on tähän päivään asti pysynyt Jussin kalliimpana aarteena maailmassa, ja että äidin pyynnön täyttäminen on hänen elämänsä päätarkoitus.

Isä ja poika.

Kauppias Dallén oli jo vanhanpuoleinen mies. Hän oli ympäristöllään ja vieläpä sen ulkopuolellakin tunnettu erinomaisen rikkaaksi; ja lienee siinä ollut perääkin, sillä kauppamies oli jo muutamia vuosia takaperin lopettanut kauppansa ja ostanut likellä sitä kaupunkia, missä hän neljättäkymmentä vuotta oli kauppaa pitänyt, suuren maatalon. Siellä eli hän onnellista elämää -- ainakin siltä näytti -- kolmen tyttärensä kanssa, joista Sanna, nuorin sisarista, oli kihlattu maanviljeliä Malmille, nuorelle, reippaalle miehelle, minkä tilukset ulottuivat Rauhalan, kauppamiehen tilan, rajoihin asti. Oli kauppamiehellä poikakin, mutta hän ei enää kuulunut Rauhalan perheeseen, hän kun oli perinyt isänsä kaupan N----n kaupungissa.

»Hän on rikas», on mainesana, joka maailmassa tuottaa sille, josta se lausutaan, suurta kunnioitusta -- olkoonpa sitten tämä rikas tavoiltaan kuinka rietas ja inhottava tahansa. Rikkaus on maailman jumala, ja tätä jumalaa kumartavat jäykimmätkin selät, vaikkapa rikkauden omistajan sydämessä piiloutuisikin vaan ahneutta ja pahuutta. »Hän on rikas», sanottiin kauppamiehestämme, ja häntä kumarrettiin siitä syystä; mutta -- eipä ohjetta, josta ei olisi poikkeuksia. Löytyi, näet, niitä, jotka eivät kumartaneet kauppamiestä hänen rikkautensa tähden, vaan sen kunnioituksen tähden, jota hän heissä oli herättänyt. Näitä tällaisia ei tosin ollut monta; mutta nuo harvat tiesivät, ettei rehellisempää sydäntä Suomessa tykyttänyt, ja sen tähden kunnioittivat he häntä, muistamatta hänen rikkauttaan. Mutta suuri yleisö -- se kumarsi vaan kauppamiehen rikkautta, ja senpätähden olikin sillä kauppamiehen selän takana kerrottavana juoruja ja kertomuksia, jotka eivät suuresti hänelle kunniaa tuottaneet.

Kauppamiehen rehellisyyteen yhtyi, näet, suoruus semmoinen, »joka ei valetta, ei teeskentelemistä eikä kujeita kärsinyt.» Maailman koulussa oli häntä -- varsinkin nuorempana -- lukemattomia kertoja petetty, semminkin, kun hänellä oli sananpartena: »Usko jokaista, kunnes hän sinut pettää!» Tuo sananparsi oli ollut ukon ohjenuora, ja hän oli sitä koko elinaikansa seurannut, Mutta tällä sananparrella oli myöskin vastakohtansa, jota kauppias yhtä tarkasti seurasi, ja se kuului: »Pettäjääsi älä usko koskaan!» Kun nyt lisäämme, että kauppamies käsitti sanat _petos ja pettäjä_ jotenkin laajalta, ja että maailmassa suurin osa ihmisiä koettaa, missä vaan taitaa, selityksillä ja syillä, jotka ovat kaukaa tuotuja, antaa milloin millekin työlle, joka ei niin aivan rehelliseltä näytä, rehellisyyden ulkomuodon, niin ymmärrämme myös, minkätähden kauppias ei ollut kaikkein suosiossa. »Rehellisyys maan perii», oli kauppiaan kolmas tunnussana: ja hänessä itsessään näkyi se toteutuvan. Hän oli köyhästä alkanut, mutta järkähtämätön rehellisyytensä oli antanut hänelle luottamusta, jonka vertaista ei monella kauppiaalla ole ollut. Mutta tällä rehellisyydellään ja suoruudellaan oli hän -- varsinkin kun hänellä aina oli vakinaiset hinnat, jotka olivat määrätyn prosenttivoiton mukaan lasketut ja aina halvemmat kuin muitten -- närkästyttänyt kaupungin muita kauppiaita siihen määrään, että nämä olivat kaksi kertaa koettaneet saada hänet häviöön, he kun olivat luulotelleet niitä, jotka kauppiaamme asioita kysyivät ja jotka olivat hänelle luottamuksensa antaneet, että Dallénin asiat olivat aivan rappiolla ja että hän helpompaan kuin muut möi tavaransa, voidaksensa ne rahaksi muuttaa ja sitten kentiesi -- karata. Ensikerralla, kun tätä keinoa hänen sortamisekseen koetettiin -- se oli keisarikesänä 1819 -- oli Dallénin täytynyt suin päin matkustaa Saksaan. Täällä oli hän osannut selvästi näyttää juorujen perättömyyden ja vieläpä lujentaa entistä luottamustaan. Toisella kerralla, noin 10 vuotta edellisen jälkeen, horjui hänen kauppahuoneensa, hän kun sai maksaa mahdottoman takaussumman erään ystävän edestä, »joka ei minun ystäväni ollut» -- oli Dallén'illa sittemmin tapa sanoa. Epäiltävä onkin, miten silloin olisi käynyt, ellei Dallén jo olisi ollut tunnettu ulkomailla. Saamamiehet säälivät häntä ja suostuivat mielellään hänen esitykseensä, että hän takaussummansa neljän vuoden kuluessa maksaisi -- 25 prosenttia vuosittain. Sitoumuksensa suoritti Dallén kuin mies. Mutta siitä päivästä, jona hän tämän suostumuksen teki, ei hän enää mihinkään takaukseen mennyt panematta milloin mihinkin talteen sitoumuksensa suuruisen rahasumman mahdollista maksua varten. Jos sitä vastoin summa, jota häntä vaadittiin takaamaan, oli hänen varojansa suurempi, antoi hän takauksen pyytäjälle suoran kiellon. Hänen jäykkyytensä semmoisissa tapauksissa oli sitä laatua, että toiset sitä kiittivät, toiset taasen tunsivat itsensä suuresti loukatuiksi. Ukko näyttikin silloin hyvin omituiselta siinä, missä istui, rahaa tahi takausta pyytävä edessänsä. Silmälasit nenähuipullansa kuunteli hän esitystä, »syöden pyytäjää pienillä, harmailla silmillään» sanaakaan sanomatta, kunnes pyytäjä oli puheensa lopettanut. Silloin, kun ukko oli esityksen kuullut, sanoi hän vaan: »minä luotan teihin;» ja se oli sama kuin myönnytys, tahi: »menkää muualle, herra!» ja se oli jotenkin selvä kielto. Ja ukon päätökset tällaisissa asioissa olivat järkähtämättömät. Syytä kieltoonsa ei hän sen likemmin selvittänyt, ja mitä tuollainen kielto pyytäjässä vaikutti, sitäpä ei ole juuri vaikea ymmärtää.

N----n kaupungissa oli tuskin ainoatakaan, joka ei ollut ukon apua tarvinnut, ja useimmat olivatkin tätä apua saaneet. Mutta ukon suoruus ja yksitoikkoisuus teki sen, että hänen luokseen vasta viimeksi mentiin.

Sopii tässä vielä mainita, että Dallén asioimistoimensa aikana oli oppinut ihmisiä tuntemaan. Mutta sittenkin, vaikka hän luuli avunpyytäjän kasvoista voivansa lukea, ettei tähän ollut luottamista, seurasi hän vanhaa sananparttansa: »Usko jokaista, kunnes hän sinut pettää!» Tästä voitaisiin päättää, että kaikki, mitkä ensikerran tulivat kauppiaan luo, saivat apua; niin ei kumminkaan ollut laita. Ukko tunsi, niinkuin jo sanoin, ihmisiä, ja sattuipa usein, hyvinkin usein niin, että avun-pyytäjä jo pyyntöönsä pani valeita ja -- oli samalla sanonut oman tuomionsa; sillä »joka yhdessä valehtelee, voi toisessakin valehdella.»

Ja samallainen kuin ukko kauppiaana oli ollut, oli hän maanviljeliänäkin. Omituista vaan, että hänen kuntalaisensa, palkollisensa ja torpparinsa hänestä pitivät paljon enemmän kuin hänen kauppatoverinsa. Lieneekö sitten asia semmoinen, että maanviljeliät ovat rehellisempiä kuin kauppiaat. --

Vielä ukon luonteen kuvaukseen lisättäköön, että hän oli harvapuheinen. Liikoja sanoja, varsinkin jos niillä tahdottiin jotakin asiaa kaunistaa, inhosi hän, ja senpätähden kuultiin hänen usein parilla kolmella sanalla lausuvan, mitä toinen olisi pitkällä puheella kertonut.

Ukko Dallén'in poika, Ernst, oli jo isän eläessä perinyt hänen kartanonsa kaupungissa, hänen kauppansa ja hänen luottamuksensa. Poika oli kasvatettu »ukon sananparsiin», mutta -- niinkuin usein nähdään -- pojasta ei tullut isän kaltaista. Ensinnäkin olivat heidän luonteensa aivan erilaiset. Aika oli siihen lisäksi aivan toinen kuin ukon nuoruudessa. Nyt käytiin kauppakoulua ja pidettiin suuria, mutkaisia kauppa-kirjoja, jommoisista ei vanha Dallén tietänyt mitään; hän halveksi sekä kauppakouluja että asioimiskirjoja. »Kauppa kauppiaan opettaa, rehellisyys on paras kirja», oli hänellä tapana sanoa. Hän myönsi kumminkin, että kauppiaan on hyvä osata kieliä; mutta »niitä oppii paremmin ulkomaalla kuin kouluissa.» Ernst Dallén oli tästä syystä saanut oleskella kokonaisen vuoden Saksassa.

Jo lapsuudesta saakka oli Ernst oppinut pitämään isäänsä mitä suurimmassa kunniassa; vanhemmaksi kun tuli, liittyi tähän kunnioitukseen vähän pelkoakin, jonka laatua Ernst ei voinut itselleen selittää. Ernst oli virkku -- yhtä virkku kuin ukko jäykkä -- elävä ja innokas, mutta isän läsnäollessa meni häneen -- hän ei tiennyt mikä, joka sai hänen totiseksi, hiljaiseksi, jöröksi. Ikäistensä kanssa oli hän aivan toinen.