Part 2

Kun Jaakkola -- Matti oli hänen ristimänimensä -- kolmenkymmenen vanhana nai köyhän torpparin tyttären, oli hän vielä renki, eikä hänen avujansa silloin tuntenut kukaan muu, kuin hänen isäntänsä, joka kaikin mokomin koetti houkutella häntä pysymään luonansa. Mutta Matti, joka kaikessa hiljaisuudessa oli säästänyt suurimman osan verrattain pienestä renkipalkastaan, halusi omaa kotoa ja osti suuremmoisen, mutta aivan rappiolla olevan talon. Tämän sai hän tosin polkuhinnasta, mutta säästetyt rahansa eivät kumminkaan siihen riittäneet. Hän, joka renkinä oli ollut rikas, oli talon-isäntänä velallinen -- niinkuin niin moni muu! Mutta Matti oli tarkoin ajatellut asiaa, ennenkuin hän velalliseksi rupesi. Hän oli laskenut, mitä maa ahkeralla työllä voisi antaa -- laskenut tarkkaan; ja tulevaisuus näytti että hän oli laskenut oikein -- jota niin harva tekee! Velka huoletti suuresti Mattia, ja sen tähden asetti hän suunsa säkkiä myöten, eikä siihen aikaan vieraita Jaakkolassa kahviteltu. Hän teki uutterasti työtä -- aamusta iltaan -- mutta tämä työ ei olisi saanut häntä niin pian velattomaksi, ellei kaikki, mihin hän ryhtyi, olisi ollut tarkoin ajateltua. Minä muistan esim. että, kun ensimäiset lukukinkerit olivat pidettävät Jaakkolassa, Matin oli täytynyt sitä varten pyytää naapurinsa tupaa, sillä hänen omansa oli niin huono, ettei se mihinkään kelvannut. Se oli melkein kokonaan kattoa vailla ja muutenkin niin rappiolla, »ettei siellä hiiretkään viihtyneet», sanoi naapuri, joka, kun hänen talossaan näitä eläviä paljo oli, valitti että Jaakkolan kaikki rotat olivat hänen luokseen muuttaneet. Matti hymyili tämän kuullessaan, mutta lausui sitten vakavasti: »Rupla liikaa velkaa on monta turhaa päivätyötä, ja aika on rahaa kalliimpi.» Tässä rappioisessa huoneessa asui hän itse perheinensä, kunnes viimeinen velkakopeekka oli maksettu, ja vieläpä kaksi vuotta sen jälkeenkin, sillä: »ensinnä tarvis, sitten hupi.» Mutta samaan aikaan, kun tupansa huononemistaan huononi, nähtiin hänen peltonsa yhä paremmin kasvavan. »Ei ole koiraa karvoista katsominen», sanoivat naapurit, kun tämän näkivät.

Tavallisuudesta poikkeeva oli järjestys, jota Matti seurasi, kun hän vihdoin rupesi talonsa huoneita korjaamaan. Ensimäiseksi laitti hän uuden navetan, sitten tallin, sitten aitan ja sitten vasta alkoi hän puuhata uutta asuntoa itselleen. »Ei Roomaa päivässä rakennettu, mutta eipä Jaakkolan tupaakaan», sanoivat naapurit. Vaan kun talo vihdoin oli rakennettu, niin eipä Jaakkolaa tuntenut kukaan enää entiseksi Jaakkolaksi.

»Peijakas!» sanoi moni, joka ei paremmin Mattia tuntenut; »hän on salarikas, sillä tuollainen hovi maksaa rahaa!» Matin asunto ei kumminkaan mikään hovi ollut, mutta se sisälsi, mikä siihen aikaan seurakunnassa oli tavatonta, paitsi tupaa kolme suurta kamaria: kaksi tuvan päässä ja kolmanteen kävi ovi, niinkuin tupaankin, porstuasta. Matti ei myöskään ollut salarikas -- me tiedämme sen jo; mutta hän oli velaton, ja hän oli tarkoin laskenut mimmoisen rakennuksen hän jaksoi laittaa, »Olisin vähemmälläkin toimeen tullut», sanoi hän minulle, kun tuosta oli puhe, »mutta minä tiedän että valoisat, suuret huoneet raitistavat mielen, ja sitä paitsi olen muistanut jälkeisiäni.» Matti oli liika ujo tunnustamaan, että hän etupäässä oman itsensä tähden oli kamarin laittanut: sillä jo nuoruudesta saakka oli hän yksinäisyyttä rakastanut. Kamariinsa, kun hän tämän valmiiksi sai, vetäysi hän nyt, milloin hänellä vaan vähänkin aikaa oli, ja siellä -- sepä vielä tavattomampaa tähän aikaan -- luki hän muitakin kirjoja kuin hengellisiä. Tiedon halu tarvitsee väliin aivan vähän syttyäkseen, väliin ei syty se parhaimmilla sytykkeilläkään. Matti tiesi todistaa edellisen kohdan todeksi. Renkinä ollessaan oli hän, joka siihen aikaan oli varsin kehno lukia, saanut käsiinsä kirjan: »Neuvo ja johdatus maanviljelemisen ja huomen hallituxen parandamiseen, Oulunborin ja Cajanin läänissä yhteisen kansan hyväxi. Suomeksi kääntty Samuel Bohmilda. Turusa Frenckellin kirjanprändisä 1793.» Hän luki tätä vanhaa kirjaa, ja hän heräsi huolimattomuuden unesta, jota tähän saakka makeasti oli nukkunut. »Miksi en minäkin voisi saada taloa itselleni?» ajatteli hän. Siitä se alku. Sittemmin, kun hänen varansa paremmin kannattivat, hankki hän itselleen uusia kirjoja; ja kirjoja olisi voitu löytää Matin arkusta enemmän kuin koko seurakunnasta, jo siihen aikaan, jona hän vielä rappioisessa mökissään asui. Mutta että Matin näkyala kirjojen kautta laajeni, sitäpä ei moni tiennyt, sillä hän ei tiedostaan koskaan kerskannut.

Minä kävin usein hänen luonansa, vaikka hän asui puolen peninkulmaa pappilasta. Ja kuta enemmän opin häntä tuntemaan, sitä enemmän täytyi minun kunnioittaa häntä. Kun seurakuntaan tulin, oli hän jo »koulunsa käynyt» -- niinkuin hänen oli tapa sanoa; hän asui jo silloin »hovissaan.» Hänellä oli suuri perhe: viisi poikaa ja kolme tytärtä, jotka kaikki kulkivat isän ja äidin jälkiä, sillä Leenakin, Matin vaimo, oli ammatissaan yhtä toimellinen kuin miehensä. Jaakkolan varallisuutta ei nyt enään ihmetellyt kukaan, joka tiesi, että isäntä niin sanoakseni »tyhjin käsin» oli toimeen tullut ja nyt näki hänen viiden pojan ja kahden tyttären kanssa työssä (nuorin tytär oli vielä ala-ikäinen) sekä kuuli hänen mielipiteensä: »ei löydy mitään niin halpaa, ettei sitä voisi saada rahasta käymään, eikä mitään niin suurta, ettei se voisi meitä pahentaa, ellei Jumala sitä estä.» Asiain näin ollen ei siis ensinkään kumma, että Jaakkolan perheellinen elämä ihan tykkänään erosi tavallisuudesta. Nuorten sydämissä oli tiedon halu päässyt itämään, ja aivan usein kuultiin Jaakkolassa isän ja poikain keskustelevan asioita, joita ei kukaan seurakunnassa osannut aavistaakaan. Rakkaus sitoi vanhemmat lapsiin -- siinä nyt ei juuri mitään kummaa; mutta ihmeellisempi oli, että sama rakkaus myös mitä hellimmillä siteillä sitoi lapset vanhempiin ja toisiinsa. Isä antoi lasten nähdä, mitä hänen sydämessänsä liikkui, kysyi heidän mielipiteitänsä ja punnitsi ne tarkasti, ennenkuin hän ne hylkäsi, osottamalla aina syyn, minkä tähden hän sen teki. Tämä vaikutti lapsiin, ja avosydämisempiä, rehellisempiä nuorukaisia kuin Jaakkolan lienee harvassa tavattavina. Mutta nämä nuorukaiset eivät olleetkaan nähneet isän eikä äidin missään poikkeavan pois niistä säännöistä, jotta olivat seurattavikseen ottaneet; -- ei siis ihmettä, että lasten rakkaus lepäsi kunnioituksen pohjalla.

Minä olen jo kentiesi liian paljon puhunut Jaakkolasta ja hänen avullisuudestaan; suokaa se minulle anteeksi! Muistoni viipyy sitä mieluummin tämän kunnon miehen luona, kuta harvemmassa hänen vertaisiaan tavataan. Minulla olisi vieläkin paljon hänen perhe-elämästään sanottavaa, mutta kun pelkään, että »pitkillä puheilla» enemmän väsytän kuin hyödytän, menen kertomaan pari pientä kohtausta Matin elämästä.

Eräänä kesäpäivänä kävelyllä ollessani pistäysin Jaakkolassa. Oli kiireinen työaika, kevätkynnön. Kun Jaakkolan vainiolle tulin, näin suurimmaksi kummakseni viisi auraa, kukin sarallansa, seisovan, hevoset aisoissa; mutta kyntäjiä en nähnyt missään. Kiiruhdin kulkuani ja tapasin koko Jaakkolan perheen kokoontuneena ukon kamarissa. Kaikki istuivat, niinkuin neuvostossa ainakin, ja minä ajattelin jo että sopimattomaan aikaan olin tullut, kun isäntä herttaisesti tuli minua tervehtimään.

»Istukaa!» sanoi hän sitten hiljaisella äänellään, »ette tänä vuonna kuole: niinhän on tapana sanoa miehelle, joka ilmaantuu juuri kun hänestä puhutaan. Niin, herra pastori, me puhuimme juuri teistä, ja ennen iltaa olisitte nähnyt minun luonanne, ellette olisi sattunut tänne tulemaan.» Hän vaikeni ja silmäsi lattiaa, ja selvästi näkyi, että hän jotakin tärkeää asiaa mietti. Mutta että se minua koski, kuinka olisin voinut sitä ajatellakaan? Minä siis mitä suurimmasti hämmästyin, kun Matti äkkiä loi silmänsä minuun ja sanoi ujosti:

»Älkää pahastuko kysymystä, pastori, suoraa kysymystä! Uskaltaisitteko ruveta takaukseen minulle?»

Olinko kuullut oikein? »Ta ... kaukseen!» kerroin minä hämmästyneenä ja ihmeissäni.

Nyt on asian laita semmoinen, että takaus on varsin vaarallinen, se kun aivan useasti saa aikaan tappioita ja, mikä minun mielestäni vielä pahempi on, mieliharmia ja vihaa, semminkin kun meillä Suomessa takaukseen niin ajattelemattomasti mennään. Me olemme tässä kohden varsin velttoja. Kielto on, näet, niin vaikea; eihän takaukseen meneminen maksa nimipiirrosta enempää! Lainanottaja vakuuttaa niin varmaan, että koko sitoumus vaan on -- nimeksi, ja me tunnemme itsessämme, että hän suuresti pahaksuisi, jos kieltämällä näyttäisimme epäluottamusta: me ajattelemme: »kenties voi hän velkansa maksaa», ja miten on -- hän selvittää asiansa niin kauniisti -- me menemme takaukseen. Hän kiittää meitä ja lähtee, mutta jättää jälkeensä meihin useimmasti huolen ja ajatuksen: »tyhmä olin!» joka ajatus aina, kun sitoumuksemme muistamme, kiusaa meitä, kunnes »odottamattomat tapaukset» tekevät lainanottajalle mahdottomaksi suorittaa velkansa, jonka me nyt saamme maksaa tahi -- me kuvernöörin kautta saamme vielä suoremman käskyn: »maksa pois takaus, mies!» Tämän kokemuksen luulen jok'ainoan takaukseen menneen joskus tehneen; mutta näistä kaikista lienee suurin osa sittenkin valmis uudistamaan samaa kokemusta, jos vaan heitä »oikein osataan pyytää.». Kuinka suuria hämmennyksiä tämä on saanut aikaan ja saa, sen näkee joka päivä. Moni rehellinen mies on takauksen kautta joutunut mieron tielle. Minun ajatukseni on, että ajattelemattomalla takaukseen menemisellä teemme väärin itseämme, perhettämme ja isänmaatamme vastaan, vieläpä että sillä teemme syntiäkin. Huomatkaa, että sanon »ajattelemattomalla»: ja ajattelemattomaksi nimitän jokaista takaukseen meniää, joka ei ole valmis mieliharmitta uhraamaan ta'attua summaansa. Mutta -- jääkööt likemmät mietteeni tästä asiasta toistaiseksi, kunnes joudun kertomaan pienen muistelman, minkä sana »takaus» aina herättää minussa.

»Takaukseen!» olin huudahtanut vastaukseksi Jaakkolan kysymykseen.

»Niin, pastori», jatkoi Matti. »Tämä pyyntö teitä kummastuttaa, minä näen ja tunnen sen. Itse olen minä takauslaitosta vastaan, sen te hyvin tiedätte. Mutta kuulkaahan, mistä syystä minä muita takaukseen pyytämällä poikkeen pois omista mielipiteistäni, ja jos syyni teistä ovat väärät, niin luovun koko aikomuksestani -- sen tärkeämpi ei asia ole, josta perheeni kanssa äsken neuvottelua pidin. -- Te tiedätte jo, mitä aion pastorille kertoa», lisäsi hän, kääntyen poikiinsa. »En muistanut, että hevoset ovat valjaissa pellolla; menkää kyntämään; päätöksemme ehditte sitten kuulla.»

Pojat kiiruhtivat ulos, isän käskyä totellen, ja kun Leena ja tytötkin vetäysivät tupaan, jäin minä Matin kanssa kahden kesken.

»Salmela myydään huutokaupalla Heinäkuussa», alkoi Matti. »Minä olen miettinyt ostaa sen.»

»Salmela!» kerroin minä, ihmeissäni. »Mitä mietit, Matti: oletko viisas?»

Matti hymyili. »Te kummastutte aikomustamme, sen minä edeltäkäsin tiesin. Salmela maksaa vähintäin 15 tuhatta ruplaa. Se on herrashovi, kahden manttaalin kartano, johon verraten Jaakkola on mitätön torppa. Mutta kuinka paljon luulette Jaakkolan tuottaneen minulle niinä 28 vuotena, joina se minun hallussani on ollut?» Että Matilla oli rahoja lainassa, sen tiesin minä, vaan kuinka paljon, sitä en tiennyt, eikä hän koskaan ollut siitä puhunut, yhtä vähän kuin minä olin sitä kysynyt. Minulle oli tämä päivä todellakin kummastuksen, ja kummastellen hiljaisen Matin viimeistä kysymystä, hänen, joka ei koskaan tahtonut omasta itsestään puhua, katselin häntä mitään vastaamatta.

Mutta Matti ei nyt minun herännyttä uteliaisuuttani tyydyttänyt. Sen sijaan näkyi hänen ajatuksensa juoksu käyneen toisaalle, sillä hänen kasvonsa, jotka tähän saakka olivat osottaneet hiljaista tyydytystä, muuttuivat surullisiksi.

»Kuinka kummallisia olentoja me ihmiset kumminkin olemme», sanoi hän hiljaa. »Kuinka ylpeys ja koston himo meitä kiihoittaa, vaikkemme sitä tiedäkään! Kuulkaa, herra pastori, pieni tapaus nuoruudestani, ja kun sitten sen valossa tuomitsette minun nykyisiä aikeitani, sanokaa, selittäkää minulle, mikä se oikeastaan on, joka minua näihin aikeisiin ajaa?»

»Olen kerjäläispoika alkuani, sen te tiedätte. Isäni oli juoppo, hylky mies -- olen kuullut puhuttavan, sillä hän kuoli, ennenkuin minun ymmärrykseni heräsi. Äitini oli köyhä ja kivulloinen, mutta hellä, ainakin minua kohtaan. Parhaimmat palat, mitkä hän kerjäämällä sai, antoi hän minulle. Mutta hän kuoli, ja minä olin suojatta maailmassa, seitsenvuotinen, ajattelematon lapsi! Me olimme silloin N. kaupungissa. Äitini oli väsyneenä istunut levähtämään erääseen kadunkulmaan. Minä ihmettelin suuria huoneita ympärilläni. Siinä oli kaksikertainen kivirakennus meitä vastapäätä: minä muistan sen kuin seisoisin vieläkin sen edustalla. Suu auki tirkistelin sitä ja ajattelin, ettei varmaankaan Jumalalla taivaassa voinut kauniimpaa asumusta olla. 'Oi, äiti, kuinka rikkaita mahtavat ne olla, mitkä tuossa huoneessa asuvat; mennään sinne, varmaankin saamme siellä leipää ja lihaa!' Lihaa herkullisempaa en tähän aikaan tiennyt. Äiti ei mitään vastannut, mutta kuuma kyynel vieri hänen poskiansa alas minun kädelleni, ja kun silmäni häneen loin, näin, että hänen päänsä nojausi niin kummallisesti kivijalkaa vastaan, jonka vieressä istuimme. 'Matti armaani!' kuiskasi hän hiljaa -- ja minusta on usein, kuin kuulisin vienon tuulen huminassa tämän kuiskauksen -- 'Matti armaani! Äitisi on kohta lakannut kerjäämästä täällä maan päällä; hän menee nyt kerjäämään armoa Jumalalta... Sinä, poikani, lupaa aina pysyä rehellisenä -- lupaatko sen?'

»En ehtinyt mitään vastata, ennenkuin joukko nuoria herroja suurella hälinällä, laulaen ja huutaen samosi ulos tuosta suuresta, kauniista kaksikertaisesta kivirakennuksesta. He kulkivat kadun poikki, meidän sivutsemme. Eräällä näistä herroista oli hieno rottinkikeppi kädessään, ja kun hän meidän luokse tuli, löi hän minua sillä selkään ja huusi kiroten: 'Jos minnepäin silmänsä kääntää, joka paikassa tapaa noita perkeleen kerjäläisiä!' Minä rupesin katkerasti itkemään; isku oli kipeää, niin kipeää käynyt. Mutta raaka herra huusi: 'Ellet lakkaa huutamasta, penikka, saat tästä lisää', ja hän kohotti uudelleen keppiänsä. -- 'Älä lyö häntä, Arvid', kielsi toinen herroista. Minä ristin käteni ja käänsin kyyneleiset silmäni puolustajaani, mutta tämä kait suututti yhä enemmän kiukkuista herraa, sillä hän potkasi minua jalallansa niin, että minä kaaduin äitini syliin. Herrat etääntyivät nyt, vetäysivät toiselle kadulle. Minä nousin äitini helmasta. 'Olenko loukannut teitä, äiti?' kysyin. 'Et, lapsi!' vastasi hän ja lisäsi: 'Sen Herra hänelle kostakoon!'

»Mitä äitini näillä sanoilla tarkotti, en silloin ymmärtänyt. En ehtinyt niitä silloin ajatella, sillä tuskin oli hän ne saanut sanotuksi, niin vaipui hän hiljaa alas, ja kirkas veritulva juoksi hänen suustaan. Ihmisiä kokoontui meidän ympärillemme. Äitini vietiin erääseen kummalliseen huoneeseen; mustaan puettu mies piteli hänen kättänsä, pani korvansa hänen sydämelleen ja sanoi sitten huolimattomasti: 'tässä ei ole enää mitään tehtävää; hän on kuollut?'»

Matti pyyhkäsi pois ahavettuneella kädellään kirkkaan vesihelmen, joka kiilui hänen silmäripsissään. Minä tunsin, että silmäni kävivät kosteiksi.

»Niin olit sinä yksin maailmassa», sanoin hiljaa.

»Niin olin yksin maailmassa», kertasi Matti. »Mutta vastauksen äitini viimeiseen kysymykseen, jota vastausta eivät hänen korvansa saaneet kuulla, päätin minä elämälläni antaa. Hänen viimeiset sanansa unhotin, kunnes ne johtuivat mieleeni, kunnes mieron tietä kulkiessani näin sen herran, joka minua löi.»

»Kuka oli hän?» kysyin, kun Matti vaikeni.

»En ole hänen nimeänsä kenellekään maininnut, en edes omaisilleni ... mutta teille täytyy minun se sanoa. Nuori herra, joka viatonta poikaa niin pahasti kohteli, oli -- Salmelan luutnantti.»

»Wellman!» huudahdin minä. »Ah. nyt ymmärrän, miksi tahdot Salmelan ostaa.»

»Niin, pastori!» sanoi Matti, »minä olen paljon tätä asiaa miettinyt. Minulla on kahdeksan lasta. Vanhin poikani on, niinkuin tiedätte, kihloissa; toiset seuraavat hänen jälkiään. Jaakkola on kaikille yhteisesti pieni. Huolenani on ollut hankkia jokaiselle lapselle oma talonsa. Sitä varten olen minä säästänyt, mitä Luoja on minulle antanut yli tarpeemme. Ja minun täytyy tunnustaa, että Hänen siunauksensa on ollut ylönpalttinen. Kerjäläispoika on voinut lyöjällensäkin lainata 3 tuhatta hopearuplaa.»

»Mitä sanot? Oletko asioissakin Wellmanin kanssa?»

»Olen. Minulla on toinen kiinnitys Salmelaan. Luutnantti ei ole kolmeen vuoteen maksanut mitään korkoa. Sen saa hän anteeksi iskunsa tähden, ajattelin, vaikka se ajatus ei päässyt taistelutta voitolle. Nyt sain nykyjään kuulla, että luutnantti on tehnyt konkurssin, että ryöstö häntä uhkaa, että pankki 10 tuhannen ruplan saamisesta on vaatinut Salmelan myytäväksi. Tämä herätti minussa kaikenmoisia ajatuksia. 'Niin ovat äitini viimeiset sanat käyneet toteen', sanoin itselleni, 'Jumala on kostanut; rikas on tullut kerjäläiseksi'. Minulla on, kuten sanoin, toinen kiinnitys Salmelaan; minun tulee siis oikeuttani huutokaupassa valvoa. Tämä on saanut minun miettimään Salmelan ostoa. Se riittäisi jakaa niin, että kaikki poikani osallansa hyvin toimeen tulisivat. Mutta minun rahavarani eivät kauppaan riitä. Salmela on kiinnitetty kaikkiaan 15 tuhannesta ruplasta. -- Näissä aikeissa kävin äsken kaupungissa ja sain kuulla, että voisin saada pankin lainan Salmelassa pysymään kiinnikettä ja täytetakausta vastaan. Oma kiinnitykseni vastaa 3 tuhatta ruplaa; loput kaksi tuhatta on minulla itselläni. Viisituhatta voisin siis maksaa, 10 tuhatta jäisin velkaa. Olen käynyt Salmelan tiluksia tarkoin arvostelemassa ja olen varma siitä, että kunnollisella hoidolla saisin tuon velan vuosi vuodelta lyhenemään, jos vaan Herra olisi mukana työtä johtamassa, niinkuin hän tähän asti on ollut. Salmela on erittäin hyvä maa. Olen poikaini kanssa asiasta puhunut, ja he ovat varsin taipuvaiset kauppaan. Vanhin, Antti, saisi isännän nimen, ja kaikki tekisivät työtä niinkuin tähän asti ovat kodissansa tehneet yhteisen hyvän eteen... Mutta tämä kumoo entiset mietteeni -- olin, näette, aikonut ostaa kullekin pojalle oman, erityisen talon, niin pian kuin naivat. Onko tämä uusi ajatukseni oikea? Eikö siihen liity omaa rakkautta, eikö mieleni salaa paisuisi tiedosta, että minun poikani omivat sen miehen kartanon, joka syyttömästi löi heidän isäänsä; eikö siihen liity kostonpyyntöä, eikö mieleni salaa iloitse siitä, että hän, joka äitiäni ja minua perkeleen kerjäläisiksi kutsui, nyt itse joutuu mieron tielle? Tutkikaa minua, herra pastori, ja jos luulette uudet aikomukseni vääriksi, niin valvon vaan saatavani ja annan kenen tahansa huutaa Salmelan.»

Ukko oli herttainen tuossa... Mitä taisin hänelle vastata? Minä tiesin, ettei vihaa, ei kostonhimoa löytynyt hänen sydämessään.

»Ethän sinä itse aio Salmelaan muuttaa?» kysyin.

»En. sitä en ole silmänräpäystäkään ajatellut. Tämä paikka on minulle kalliin maailmassa.»

»No, sitten ei sinusta kysymystäkään. Mutta mietitäänpä, olisiko pojillesi tästä kaupasta hyötyä.»

Matti tunsi poikainsa luonteen perinpohjaisesti. Me puhuimme heistä jokaisesta erikseen. Antista, Matista ja Eerosta -- vanhemmista -- ei meillä ollut paljon sanomista; he olivat tyyniluontoisia, ajattelevaisia ja uutteroita; mutta Sakari ja Jaakko, nuorimmat -- niiden luonto ei ollut niin tasainen. Isä kumminkaan ei epäillyt, ettei poikansa yhdessä viihtyisi; hän tiesi että he rakastivat toisiansa. Mutta vaimo voi paljon talossa; ken sanoo että kaikki pojat saisivat semmoiset vaimot kuin Antin morsian oli... Miten siinä puhuimme, ukon kauppatuumat alkoivat häntä epäilyttää, ja viimein päätti hän jättää koko talonkaupan sikseen ja palata takaisin vanhaan aikomukseensa: sillä hän oli varma Salmelasta saavansa, mitä hän oli luutnantille lainannut. Matti oli koko keskustelumme kestäessä ollut vaaka, jonka kupit nousevat ja laskeuvat, aina sen mukaan kuin niihin painoja pannaan. »Siis raukee takauksenpyyntökin», sanoi hän, kun asia oli päätetty. »Minä kiitän teitä, pastori; te olette näyttänyt minulle, mitä minun tulee tässä pulassa tehdä. Se on kummaa» -- lisäsi hän -- »kuinka huonot silmäni ovat, kun niiden tulee omaa itseänsä katsella.»

Tuota kiitostani en minä ansainnut: enhän itsekään ymmärtänyt, mikä tässä asiassa parempi oli.

»Leena!» huusi Matti nyt vaimolleen, »käy käskemään pojat tänne: asia on päätetty.» Sitten kääntyi hän minuun ja sanoi: »Mutta jos niin olisi, että minun täytyy huutaa Salmela, ja pankki vaatii täytetakauksen, uskaltaisitteko ruveta siihen? Toiseksi takaajaksi saan minä Malmin, kauppias Dalléni vainajan vävyn. -- Mutta», lisäsi hän, »kentiesi ei takausta 8 tuhannen ruplan velasta vaaditakaan kun annan kiinnityksen sekä Salmelaan että Jaakkolaan?»

»Varmaankaan ei», vastasin minä. »Vaan jos takausta vaadittaisiin, ja minä toiseksi kelpaan, niin olen valmis siihen sitoumaan.» Tämä vastaus tuli sydämestäni.

* * * * *

Eräänä iltana Heinäkuussa astui Jaakkola minun kamariini. Hän oli matkapuvussa ja iloisen näköinen, Hän tuli Salmelasta. Varhain edellisen päivän aamulla oli hän sinne lähtenyt, sillä Salmelaan oli meiltä neljättä peninkulmaa. Hän oli ollut varustettuna minun täytetakauksellani.

Nyt palasi hän huutokaupasta.

»No, miten kävi?» kysyin -- uuteliaana! minun täytyy se tunnustaa.

»Tässä on takauskirja, herra pastori», vastasi hän. Sitä ei tarvittu.»

»Kuka sai onnettoman Wellmanin kartanon?»

»Luutnantti saa sen vielä pitää», vastasi Jaakola iloisesti.

»Kuinka se on mahdollista? Kenen avulla?»

»Minun», vastasi hän ujosti. »Ennenkuin huutokauppaan ryhdyttiin, käskettiin kaikki Luutnantin saamamiehet erityiseen huoneesen, ja siinä ilmoitettiin, että pankki oli saanut korkonsa ja täytetakauksen ja nyt suostuisi odottamaan, jos vaan konkurssin muut saamamiehet samallaiseen suostumukseen menisivät. Kolmannen kiinnityksen omistaja, joka pelkäsi täytyvänsä huutaa kartano, suostui niin ikään, ja luutnantti katseli nyt rukoilevin silmin minua. 'Herra hänelle kostakoon!' -- äitini viimeiset sanat soivat korvissani, ja minä suostuin. Huutokaupasta näin muodoin ei tullut mitään. Luutnantti saa vastaiseksi pitää maansa.»

»No entäs sinun korkosaatavasi?»

»Ne pitäköön hän, siitä, että hän minua löi eikä äitiäni -- jos ei hän jaksa niitä maksaa», vastasi Matti huolettomasti. »Mutta», lisäsi hän, »minulla on vielä toinen uutinen kerrottava, joka jotenni likeltä koskee minua itseäni. Saas nähdä, mitä Antti siitä sanoo. Minä olen, näetten, ostanut hänelle maan. Tarkastaessani Salmelaa viime keväänä, näin järven rannalla ihmeen hyvän viljamaan, joka nyt metsää kasvaa. 'Tähän tulisi mainio talo', ajattelin silloin, ja se on nyt minun. Sinne muuttakoon Antti. Tosin saa uutis-asutus vaan torpan nimen, mutta vähät siitä. Hänen ei tarvitse 50 vuoteen mitään kartanoon maksaa. Sen ajan kuluttua hoitakoon hänen jälkeisensä itsensä. Kauppasumma oli vaan 500 ruplaa -- sama hinta, minkä minä Jaakkolasta maksoin.»

»Ja sinä sait siten korkosi?»

»En: luutnantti tarvitsee rahoja. Minä maksan hänelle summan paikalla, kun kauppa on laissa vahvistettu.»

* * * * *

Vuosia on siitä kulunut, kun tämä viimeksi mainittu tapaus tapahtui. Ihminen neuvottelee, Jumala päättää. Matti on kuollut. Leena on kuollut. Heidän kahdeksasta lapsestaan makaa neljä vanhempainsa vieressä kirkkomaassa. Jälellä olevat ovat kaikki kunnon ihmisiä. Antti on Salmelan omistaja, Sakari isännöitsee Jaakkolassa; tyttäret, ne kaksi, mitkä elävät, ovat onnellisissa naimisissa.

Aina kun vanhaa Mattia muistan, juohtuu mieleeni kysymys: Kuinka moni tekisi, mitä hän teki? Kuinka moni talonpoika tyytyisi torpan maahan, kun voisi saada suuren kartanon? Nyt voin sen varmaan sanoa: Matti ei ollut ylpeä, eikä kostonhimoinen -- hän oli kunnon mies.

Vanha virsikirja.