Part 15

Kalvava suru sydämessään oli hän poikansa katoamisen jälkeen toiminut talossansa; palkattujen avulla oli hän hoitanut viljelyksiään. Pojan käytös oli koskenut hänen sydänjuureensa, oli tehnyt hänen yhä enemmän itseensä sulkeutuneeksi, mutta samalla yhä ärtyisemmäksi ja kovemmaksi. Kauemman aikaa hänen luonaan ei sentähden kukaan viihtynyt. Ja kun »pikku Pietari» tuli puheeksi ja silloin joku väliin rohkeni hänen onnettomuudestaan syyttää itse isää -- »sillä mahdotontahan oli kenenkään Ala-Vesan Pekka ukon kanssa toimeen tulla» -- olisi luullut vanhan Pietarin tuollaisesta puheesta tulistuvan, mutta -- omituista -- Pietari ei suuttunut; hän joko heitti puhujaan samallaisen silmäyksen, kuin hän kerran oli heittänyt pikku Pietariin, tahi hän kääntyi pois puhujasta. Ei osannut kukaan aavistaa, mitä vanhan miehen mielessä liikkui; ei tietänyt kukaan, että hän useita kertoja oli matkustanut kaupunkiin nähdäksensä poikaansa, että hän tuntikausia oli kulkenut vankilan edustalla, jonka muurien takana hänen ainoa lapsensa hengitti. Ja kun poika vuosi vuodelta aina syvemmälle vajosi, sitä levottomammaksi muuttui isä, sitä enemmän kyyristyi hänen muinen niin suora vartalonsa. Jo aikoja sitten olivat hänen mustat hiuksensa harmaiksi käyneet, ja viimein ottivat ne värin talven lumelta.

Hän asui likemmä penikulman pappilasta. Ani harvoin näin minä hänen muulloin kuin pyhäpäivinä. Uutterampaa kirkonkäviää ei, näetsen, löytynyt. Hänestä itsestään ei paljon puhuttu. Harvasanaisesta, äreäluontoisesta vanhuksesta eivät välittäneet muut kuin ne, jotka hänen työssään olivat; ja ne kyllä eivät häntä kiittäneet. Hän eleli enimmät ajat ihan yksin. Maailman menoista hän ei tiennyt. Viimeisinä vuosina ei hänen pojastaan ollut kuulunut mitään; »pikku Pietari» näkyi peräti kadonneen teille tietämättömille. Hänestä ei enään paljon puhuttukaan. Tuoko sen teki, vai vanhuus, vaiko mikä -- sitä lienee vaikea sanoa -- mutta jälkeenpäin on otettu varteen, että vanha Pietari näinä vuosina oli hiukan toisellainen kuin ennen. Pari kertaa oli hän tähän aikaan käynyt pappilassa; ja kun nyt näitä hänen käyntiänsä ajattelen, näyttää minusta kuin olisi hänellä ollut vielä _muutakin asiaa_ niiden näennäisten ohessa, joita varten hän oli tullut.

Silloin kauhistutti kamala rikos seurakuntaa. Eräänä lauantai-aamuna oli kirkossamme murtovarkaus tapahtunut, ja, mikä vielä kamalampaa, kirkon vieressä asuva suntio oli murhattu. Hän tavattiin tapulin edustalta henkitoreissansa. Hänen päänsä oli jollakin jykevällä aseella muserrettu. Kaiketi oli hän huomannut varkaan ja taistelussa tämän kanssa saanut surmansa. Kuka oli nämä rikokset tehnyt? Muutaman päivän perästä tuli pahantekiä ilmi -- »pikku Pietari!» Hän, josta moniin aikoihin ei ollut mitään kuulunut, oli kotiseurakuntaansa palannut -- tehdäksensä viimeisen työnsä. Missä hän oli viimeiset vuotensa viettänyt, siitä ei täyttä tolkkua saatu. Oikeuden edessä osotti hän täydellistä paatumusta. Hän tiesi jo edeltäpäin hyvin tuomionsa; mutta se ei saanut häntä hämmästymään. Hän oli täydellisesti välinpitämätön kaikesta. Kaksi kertaa kävin minä hänen luonansa; mutta kaikki minun puheeni -- tuuleen hajosivat ne; häneen ei näkynyt mikään vaikuttavan. Ainoastaan silloin, kun minä hänen vanhasta isästään puhuin, luulin kerran nähneeni jonkinmoista väräystä hänen kasvoissaan; mutta sitten kovettuivat ne taasen, eikä isän nimi niitä enää saanut muuttumaan. Tämän luullun huomioni johdosta kävin kuitenkin Ala-Vesan vanhuksen luona, kehoittaakseni häntä menemään poikansa puheille. Siitä saakka, kun pikku Pietarin viimeinen työ tuli ilmi, ei ukkoa oltu nähty, ei kirkossakaan. Turhaan koetin minä häneen vaikuttaa. Hän oli tutiseva vanhus; mutta entinen jäykkä voima asui hänen sielussaan. Omituista vaan, että kun ensikerran mainitsin onnettoman pikku Pietarin nimen, isänkin kasvoissa luulin nähneeni samallaisen väräyksen kuin pari päivää ennen pojan kasvoissa. Mutta siinä se olikin kaikki... Erehdyinkö? Lähtiessäni oli minusta kuin olisi ukko aikonut sanoa jotakin. Hän seisoi keskellä lattiaa ja tähysteli vastapäätä olevaa seinää, johon pieni kaappi oli naulattu. Minä odotin. Mutta kun hän ei mitään virkkanut, kysyin viimein: »Enkö saa sanoa edes terveisiä teiltä -- hänelle?» Silloin tärisytti joku sisällinen tunne vanhusta -- siltä ainakin minusta näytti. -- Mutta kohta sen jälkeen oikoi hän itseään ja vastasi äreällä äänellä: »Sanokaa, mitä tahdotte, minulla ei poikaa ole!» Nuo sanat ilmaisivat minulle viimeinkin, että ylipääsemätön juova oli kaivautunut isän ja pojan välille. Poika ei tahtonut tietää isästään; isä oli hyljännyt poikansa. Ja kumminkin ... ihminen näkee sen, mitä silmäin edessä on, mutta Herra katsoo sydämeen. Raskaalla mielellä erosin minä vanhuksesta.

* * * * *

Tuona kylmänä Tammikuun päivänä, josta edellä mainitsin, istuin työpöytäni ääressä ja ajattelin pikku Pietaria, jonka tiesin edellisenä päivänä tuodun seurakuntaani kärsimään raippa-rangaistuksensa. Ajattelin vielä kerran mennä hänen luokseen häntä puhuttelemaan; mutta muistaessani tylyä käytöstä, jota hän oli osottanut, kun viimein olin hänen luonaan, en luullut siitä mitään apua olevan. Istuin päivän hämärtäessä ja ajattelin onnetonta, kun Jokelan vankivartian poika astui huoneeseni ja pyysi minun paikalla tulemaan »sairaan» luo.

»Kuka on sairas?» kysyin.

»Ala-Vesan vanha Pietari», vastasi hän.

»Pietari? Mistä hän on saanut sinut lähettilääkseen?»

»Hän on meillä, meidän pirtissämme... Ja siellä on myös pikku Pietari...»

»Isä on siis mennyt poikaansa katsomaan», huudahdin, ja ajattelin: »Isän sydän ei voinut poikaansa hyljätä!»

»Ei hän meille tullut sitä varten», vastasi noutajani; »eikä hänellä liene ollut aikomustakaan käydä meillä, koska hän jo talon ohi oli ajanut. Se on muuten omituinen juttu... Pietari sai puolipäivän aikana rangaistuksensa, jota hän alussa kesti kuin mies, nauroi vaan ja kirosi, jotta oli kamalaa kuulla, käskipä piiskurin lyödä vielä kovemminkin. Mutta hän lienee toki malttanut mielensä, kun oli saunansa puolitiehen päässyt. Piiskuri, Takalan Jussi, huomasi, näette, silloin hänen lapaluussaan kummallisen merkin, hevosenkengän muotoisen, ja sanoi tuon johdosta nimismiehelle: 'samapa lienee, jos taon raippani palasiksi metsän pölkkyihin, ei ne tähän riivattuun pysty; pikku Pietari on käynyt liittoon paholaisen kanssa. Katsokaa: tuossa on hänellä merkki -- oikea hevosenkenkä!' Kun Pietari nuo sanat kuuli, taukosi hän nauramasta eikä hän virkannut enää sanaakaan. Nimismies ei ollut kuulevinansa Jussin muistutusta, käski vaan jatkaa. Ja Jussi teki tehtävänsä kuin mies, sen saa sanoa. Mutta vaikka hän koki hautoa tuota pirunmerkkiä oikein aika tavalla, ei siitä verenpisaraakaan lähtenyt. Se oli meistä kummaa, semminkin kun kengän kuva vaan mielestämme isoni ja kävi tulipunaiseksi. Kaikki meni kumminkin menojaan, kunnes Jussin kuluttaessa viimeisiä vitsojansa kamala huuto kuului takanamme. Käännyimme kaikki. Siinä seisoi liistereessään tiellä vanha Pietari, ja kalpea kuin lumi oli hän. 'Poikani, minun poikani!' huudahti hän, ja samassa kaatua kolahti hän rekeensä. Pikku Pietari sai juuri silloin viimeiset iskunsa. Kai katosi nyt lumouksen voima, sillä hevosenkengän kuvasta ruiskahti verta, ja Pikku Pietari itse meni tunnottomaksi. Oli onneksi, että vanha Pekka oli sattunut paikalle. Liisterekeen kannoimme pyörtyneen ja asetimme hänet hänen isänsä viereen. Siinä makasivat he, isä ja poika, tietämättä tästä maailmasta mitään. Nimismies heitti loimen pikku Pietarin selkään ja käski meidän hieroa hänen päätään ja ohimoitaan lumella sekä kiireesti viedä hänen ja vanhan Pietarin pirttiimme. Siellä iski Ruoti-Liisa nimismiehen käskystä vanhan Pietarin suonta, ja tunti takaperin tointui tämä, avasi silmänsä ja huudahti uudelleen: 'Poikani, minun poikani!' Sitten katsoi hän meihin ja käski jonkun mennä kutsumaan teitä, pastori.»

»Entäs pikku Pietari, onko hän tointunut?»

»On. Hän makaa selällään ja tuijottaa pirttimme mustaa kattoa; kai tahtoo hän estää hevosenkenkää näkymästä. Hän läähöttää ja puhkii, mutta sanaakaan ei hän ole puhunut.»

Minä lähdin noutajani kanssa Jokelaan. --

Siellä oli minua jo kauan odotettu, vaikka pappilasta vankivartian taloon tuskin oli neljännes peninkulmaa.

Tuvassa oli paljon väkeä; mutta turhaan etsivät silmäni siellä niitä, joita varten olin tullut. Molemmat, isä ja poika, olivat kannetut tuvan perässä olevaan kammariin. Vanhaa Pietaria oli kansan paljous rasittanut, hän oli pyytänyt yksinäisyyttä, ja Jokelan isäntä oli noudattanut hänen pyyntöään.

Niin, siinä tapasin minä heidät, isän ja pojan. Oli aikoja kulunut, sittenkuin nämä viimeksi saman katon alla olivat yhdessä olleet. Vanha Pietari makasi vuoteella, pikku Pietari oli polvillaan tämän vuoteen vieressä. Ensimäinen näky, joka minua kohtasi, kun huoneesen astuin, oli hänen verinen selkänsä, joka nyt ei vaatetta, ei edes paitaa kärsinyt.

Mutta tämä heidän asemansa sanoi, että heidän sydämensä olivat lähestyneet toisiaan.

Kun poika kuuli, että ovea avattiin ja kaiketi arvasi minun tulleeksi, painoi hän kasvonsa alas vuodetta vastaan. Minä kuulin että hän nyyhki.

Isän käsi laskeusi hiljaa hänen päälaelleen, ja sanat: »poikani, minun poikani!» puristuivat hänen sydämestään. Pitkään aikaan ei hän näkynyt huomaavan minun läsnäoloani tahi ei pitävän siitä mitään.

Minä en tahtonut hänen mietteitään, hänen tunteitaan häiritä.

Vihdoin loi hän minuun silmänsä ja sanoi vapisevalla äänellä: »Tässä on minun poikani ... joka kadonnut oli.»

Minä istuuduin vuoteen laidalle. Pikku Pietari liikahti. Raudat kolisivat.

Mitä me siinä puhuimme -- kaiketi tahtoisi lukiani sanasta sanaan sen tietää. Mutta minä luulen, että jokainen, joka näitä riviä silmää, itse aavistaa, mitä semmoisessa tilassa puhutaan. Tunnustus -- katumus -- anteeksipyyntö -- anteeksianto.

Pojan, pikku Pietarin, paatunut, kivettynyt sydän oli saanut salaman iskun, kun hän kuuli ruoskiansa puheen hevosenkengän kuvasta. Hän ei tuntenut enää rääkkäyksen kauheaa kipua, jota vastaan hän vielä vähää ennen oli hakenut apua lujan voimansa ja tahtonsa viimeisten kipinäin ponnistuksista; hänen sisällinen ihmisensä siirtyi kerrassaan siihen hetkeen, jona tuo kuva painettiin hänen selkäänsä; hän muisti sitä muutosta, joka silloin oli ollut hänessä tapahtumaisillaan, niitä päätöksiä, joita hän silloin oli tehnyt. -- Hän näki koko elämänsä semmoisena, kuin se todellisuudessa oli, ja silloin -- -- kuuli hän isänsä huudon: »poikani, minun poikani!» samassa kuin kadotus kangasti hänen sielunsa edessä. Herran armo oli etsinyt häntä, etsinyt kaikkialla, etsinyt koko hänen elinaikansa; hän näki, hän tunsi sen -- nyt. Ja paatunut, kivettynyt sydän suli, kuten pakkasten lumi ja jää sulaa kevään auringon voimasta: ja Jumalan halveksia, joka ei ollut mitään peljännyt, ei mistään välittänyt, peljästyi vanhurskasta, kauhistui itseänsä. Herran kuritus, armonkuritus, rikoksissa tuhlattu elämä -- ja tätä kaikkea, mikä väkevänä virtana, kuohuvina aaltoina ryntäsi hänen päällensä, ei hänen runneltu ruumiinsa voinut kestää. Raivoisan mielettömyyden musta yö avasi syvän kitansa hänelle, ja silloin hän meni tunnottomaksi.

Vankivartian pirtissä heräsi hän. Salamoita risteili hänen sydämessään. Kovaa taistelua siellä taisteltiin. Paatumuksen henki koetti yhä vielä heiluttaa valtikkaansa. Se kutsui kokoon liittolaisiaan. Armonenkelin tulisoihtu valaisi tappelukentän. Sotaa kävi kaksi mahtavaa valtaa. Likainen, jäinen loimi, jonka päällä onneton makasi ja joka vähitellen suli ... pikku Pietari oli taaskin taintua. Mutta silloin näki hän vanhan isänsä, ja sanat: »poikani, minun poikani», tuo äsken herännyt lapsuuden muisto, hänen nykyinen tilansa -- kaikki ryntäsivät yksin voimin paatumuksen henkeä vastaan, ja uudelleen suli yhä kovemmaksi paatumaisillaan oleva sydän. Ja kun isä pyysi yksinäisyyttä, pyysi poika: »viekää minut isän luo!»

Entäs isä! Jo edellä mainitsin, kuinka hän jo vuosia takaperin, kun poika linnassa istui, oli tämän linnan ohitse kulkenut, oli poikansa vankilan edessä tuntikausia seisonut; kuinka hän, kun pojasta ei vuosikausiin mitään kuulunut, oli yhä enemmän itseensä sulkeunut. Rakkaus sen teki. Yhäti oli hänellä pikku Pietari mielessä. Hän olisi tahtonut purkaa sydämensä, mutta tuli, joka leimusi hänen rinnassansa, paloi niin syvän kuoren sisässä, ettei hän voinut sitä tehdä. Hän ei kuunnellut, mitä hänen pojastaan puhuttiin, ja kumminkin kuuli hän; hän ei tahtonut tietää tästä pojastaan mitään, ja kumminkin tiesi hän enemmän kuin kukaan muu. Ja kun sitten viimein murtovarkaus ja surma kruunasi pojan työt, silloin oli tuo kova kuori sisällisen tulen polttamana puhjeta, mutta -- se ei puhjennut vielä silloinkaan. Se puhkesi vasta silloin, kun vanha isä näki poikansa paalussa. Silloin murtui isä, silloin pukeutui hänen salattu rakkautensa sanoihin, mitkä tämän rakkauden voimaa ilmaisivat, ja silloin -- silloin oli tuo kova, kiven kova, väärälle suunnalle mennyt voima kukistettu; mutta tätä sisällistä, valtaavaa muutosta ei vanha ruumis voinut kestää. Vanha Pietari ei voinut taipua, mutta taittua hän voi. Sama armo, joka kiven sulatti, sama armo taittoi jähmettyneen puun.

Kun Herra näin itse ryhtyy asiaansa, hyvin vähän voi silloin ihminen tehdä. Olinhan kumminkin tuossa se, johon molemmat katsoivat, jonka sanoja he kuuntelivat; olin näkyväinen välittäjä heidän ja sen Herran välillä, joka itse oli kaikki tehnyt.

Yö oli jo tullut, kun heistä erkanin. Isä oli löytänyt poikansa, poika isänsä. Kuori, joka oli verhonnut heidän sydäntänsä, oli poissa. Ja mikä parempi oli: molemmat olivat löytäneet sen isän, joka isä on yli kaiken sen, mitä me osaamme ajatella. --

Seuraavana aamuna kello 7:ttä käydessä tuli Jokelan isäntä itse minua noutamaan -- heitä ripittämään. Ruoti-Liisan suonenisku ei ollut pitkälle auttanut. Vanha Pietari oli puhumaton, mutta tajullansa. Äänetönnä otti hän vastaan Herran ruumiin ja veren; Jumala parhaiten tietää, missä mielessä. Pikku Pietari -- hänen rikoksensa, hänen pahat tekonsa -- niin, niistä tietää käräjäkunnan pöytäkirjat, niinkuin jo edellä mainitsin, mutta yhtä ne eivät tiedä, sitä, mitä Jumala ja minä. --

Seuraavana pyhänä teki Pikku Pietari seurakunnan kirkossa julkisen synnintunnustuksensa. Koko sen päivän iltapuolen olin minä hänen luonansa Jokelassa. Maanantai-aamuna lähti Jokelan vankivartia häntä viemään. Pikku Pietari itki. Kahleet kolisivat. Siperia!...

Kynttilänpäivänä sain kirkossa pyynnön käydä vanhan Pietarin luona. Hän makasi vuoteellaan mykkänä, mutta täydellä järjellä. Vasemmalla kädellään voi hän viittauksia tehdä. Vaikea oli minun häntä ymmärtää. Sain toki viimein selville, että hän halusi kuulla jotakin Uudesta testamentista. Jo aavistin, mitä hän tarkotti. Minä luin kertomuksen tuhlaajapojasta. Kahdesti sain kertoa värsyn: »Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi jälleen: hän oli kadonnut ja on taas löytty.» Vanhus puristi kättäni. -- --

Kun pääsiäispäivän aamukellot soivat, sain sanan, että Ala-Vesan vanha Pietari oli kuollut. Uusi halvauskohtaus oli katkaissut hänen elämänsä langan.

Hänen pojastaan, pikku Pietarista, en ole mitään tietoa saanut. Elääkö hän, onko hän kuollut -- yhden tekevä se, jos hän vaan pysyy Hänessä, joka syntisen vanhurskaaksi tekee.