Part 14

Silloin kuolivat Eskon ja Jaskan vanhemmat. Pojat itkivät heitä, hautasivat heidät ja lausuivat haudalla toivonsa saada kerran kuolla kuten isä ja äiti yht'aikaa, saada leposijansa samassa kammiossa, vanhempainsa vieressä. He alkoivat nyt kahden asua maatansa. Se heille menestyy -- sanottiin -- he kun ovat yksimielisiä. Heidän ei tarvitse jakaa maatansa.

Mutta milloin on ihmisten tuomio, kun ennustamaan ruvetaan, käynyt ihan toteen? Ani harvoin. Mikä näkyy, siitä puhutaan; tuomitaan: »niin se on!»

Ihmisten tuomio näkyi käyvän toteen kumminkin tässä. Veljekset olivat eläneet, molemmat isäntinä, molemmat renkinä maallaan kymmenen vuotta; ja mitkä kymmenen vuotta sopivat, sopinevat ne myöskin ijäti.

Niin, Eskon ja Jaskan väliä ei näkynyt mikään voivan rikkoa. Intohimoista kokonaan vapaina elivät he; toinen kiitti toistaan, ei koskaan soimannut. -- Heitä ei voi pirukaan saada riitaisiksi -- sanottiin.

He olivat jo kauan olleet naimisijässä; mutta he eivät menneet naimisiin. -- Heidän maineensa oli niin puhdas, että jos olisi heillä vihamiehiä ollut, nämä eivät olisi kaiken päivää hakemallakaan voineet löytää vähintäkään soimattavaa. He ovat pyhät -- sanottiin.

Mutta toinen pihlaja versoi, toinen nousi yhä korkeuteen.

Esko oli asioilla käynyt Pohjanmaalla. Hänen matkansa tapahtui siihen aikaan, jona sanotussa maakunnassa hengelliset liikutukset rikkoivat isän ja pojan, äidin ja tyttären, veljen ja sisaren välin. Esko kävi Oulussa saakka. Menomatkalla, paluumatkalla, joka paikassa kuuli hän kummia. Hänen sydämensä heltyi; hän kysyi, sai neuvoja; hän haki, hän löysi; ja kun hän tuli kotiinsa, oli hän Jaskan kummaksi uuteen pukuun puettu. Hän oli kerettiläinen.

Hän puhui Jaskalle, mitä hän oli kuullut; hän puhui kaikille, kutka kuulla tahtoivat. Toimiston kylässä pääsi tuli valloilleen, sen liekkiä ei enää sammuttanut mikään.

Kummallista! Pyhä-illoin ennen olivat Esko ja Jaska lukeneet Raamattua iloisella mielellä; nyt luki Esko arkinakin, käski Jaskan kuuntelemaan. Jaska ei tahtonut.

Kolmenneljättä vuoden vanhana riitaantuivat veljekset ensikerran elämässään. -- »Kuuntele Jumalan sanaa!» -- sanoi Esko. -- »Pane pois yltäsi tuo riivattu kerettiläispuku!» -- sanoi Jaska.

Viikkokauden riitelivät he. Vanha ystävyys asui kyllä vielä heidän sydämissään; mutta ystävyyden juurella makasi jo mahtava mato. Juurilangat katkesivat toinen toisensa jälestä; emäjuuri sitoi heitä vielä.

»Tämä elämä on tukalaa!» sanoi Jaska. »Tämä elämä on surullista!» puhui Esko. -- »Kuka sanoi, ettei pirukaan voi Eskon ja Jaskan väliä rikkoa, se valehteli kuin paholainen», pakisi Toimiston väki. »Piru on mennyt Eskoon», sanoivat toiset, »ei, Jaskassa on vika» -- toiset.

Eskon ja Jaskan väli oli rikkoontunut, Toimiston kyläläisissä kapina päässyt valloilleen. »Kuka käski Eskon käydä Pohjanmaalla -- noitia siellä on ainakin ollut?»

Noitia, mutta mimmoisia! Esko, ennen hyväntahtoinen, hyväntapainen, oli muuttunut yhä edukseen; Jaska samaten muuttunut, mutta päinvastaiseksi. Esko kylvi. Kylvö kasvoi, versoi kuten pihlaja pihalla. Jaska kylvi, mutta hänen kylvönsä, kuten hänen pihlajansakin, nousi korkeuteen, hedelmöitsi -- ylpeyttä.

Vuoden oli tätä tämmöistä oloa kestänyt, kun Jaska eräänä päivänä sanoi: »Esko! Nyt on paras, että erkanemme; jaetaan maa!» -- Esko suostui siihen; kyyneleet virtailivat hänen silmistään.

Jaskan silmät olivat kuivat.

Toimin maa jaettiin. Jaska katsoi omaa etuansa; otti parhaimmat kaikista; sai, kun ei Esko sanonut mitään vastaan. Jaska jäi isänsä huoneesen asumaan: Esko muutti Kytöjärven rannalle.

* * * * *

Oli kulunut vuosia. Jaska ei ollut kertaakaan käynyt Eskon luona, Esko ei Jaskan, sitten kun sieltä, useita kertoja veljensä luona kuljettuaan, vihdoin oli ajettu häpeällisesti pois. Veljekset olivat näiden vuosien kuluessa molemmat menneet naimisiin. Eskolla oli jo kuusi. Jaskalla elossa kaksi lasta, poika ja tyttö, kaksoiset, kuten veljensä ja hän.

Oli vuosia kulunut siitä, kun veljekset erkausivat. Jaskan päivät olivat ikävät, eripuraisuus vallitsi hänen ja hänen vaimonsa välillä. Työt jäivät usein tekemättä. Vaimo tuhlasi vähät tulot turhiin.

Eräänä päivänä seisoi Jaska, entisten aikojen muistoihin vaipuneena, silmäillen pihlajia pihalla. Kyynele nousi hänen silmäänsä. Hän pyhki pois sen, nouti kirveen ja -- Eskon pihlaja oli maata myöten poikki hakattu. Jaska silmäili omaa pihlajaansa; se seisoi suorana, kauniina. Vielä ei ole onneni hukassa -- sanoi Jaska.

Kului taasen vuosia. Jaskalla oli kahdesti käynyt ryöstö, nyt oli hänen maansa myytäväksi kuulutettu. Hän istui eräänä iltana kodissaan, missä onni ennen oli hänelle hymyillyt, missä hänen tulevaisuutensa nyt näkyi mustalle, kuten musta lattia, johon hänen silmänsä olivat luodut. Hän kirosi velkojiaan, hän kirosi Eskoa ja vaimovainajatansa; hän kirosi koko maailmaa.

»Mitä isä miettii?» -- kysyi kymmenvuotinen poika.

»Miksi isä on niin surullinen?» -- kysyi kymmenvuotinen tyttö.

Jaska heräsi unelmistaan. »Suutele sisartasi, poika!» käski hän karkealla äänellä, -- poika totteli kummastellen.

»Lyö sisartasi, poika!» -- karjasi Jaska.

»Miksi?» -- kysyi poika.

»Siksi, että minä käsken. Lyö, lyö kovaa, tahi minä pieksen sinun veriseksi!»

Poika itki. -- »Lyökää, pieskää, isä, minua, minä en koske sisareeni! Hän ei ole mitään pahaa tehnyt!»

Jaska nousi, hän ojensi kätensä, pitkä tanko siinä. »Lyö!» -- huusi hän.

»Lyö minua, veli!» -- rukoili tyttö.

Silloin vaipui isän käsi alas hervotonna. -- »Niin, lapseni», sanoi hän. »Nyt rakastatte toinen toistanne; vuosia kuluu, te kirootte toisianne, niinkuin minä Eskoa. -- Me olemme mierontiellä, lapseni, ja siihen on Esko syynä. Kirottu, kirottu olkoon hän!»

Olipa silloin kuin olisi askeleita kuulunut etuhuoneesta. Jaska meni katsomaan. Hän ei nähnyt ketään etuhuoneessa. Pihalta kiirehti mies tielle. Jaska ei häntä huomannut.

»Eskon askelten tapaisia!» mumisi Jaska. --

Kului kolme viikkoa. Ihmisiä oli kokoontunut Toimin kartano täyteen. Jaskan maa oli tänään myytävä. Isäntä itse kulki edestakaisin, hiljaa itsekseen kiroillen, huolimatta ihmisistä, jotka vaan odottivat nimismiehen tuloa. Väki oli odottanut kauan. Vihdoin nähtiin nimismieskin tulevan, vaan hän ei astunut kääseistään. -- »Antakaa anteeksi», sanoi hän, »että olette saaneet tänne turhaan kokoontua. Jaskan velka on maksettu; hänen maatansa ei myydä.»

Jaska ei tätä kuullut; hän istui huoneessaan. Hän kuuli sohinaa ulkoa. -- »Nyt alkaa huutokauppa» -- sanoi hän itsekseen; »kumma, ettei Eskoa näy. Mutta hänellä ei ole varoja ostaa maatani; se hyvä!»

Väki syöksyi huoneesen. -- »Joko on myyty, kuka sai?» -- kysyi Jaska.

»Sinä sait sen, lurjus!» -- huusi väki. »Neljä tuntia olemme odottaneet; olisit voinut, roisto, sanoa, että olet velkasi maksanut!»

Jaska ei tätä ymmärtänyt. »Velkani maksettu!» -- mumisi hän -- »se on mahdotonta!»

* * * * *

Kolmen päivän perästä kulkee yksinäinen mies Kytöjärvelle päin. Hän on koukkuselkäinen; hän tirkistelee maata. Hän tulee hiljaa; seisahtuu Eskon oven takana. Hän vapisee.

»Jumala! Käännä puoleesi hänen sydämensä!» -- kuulee mies tuvasta rukoiltavan -- »Vai sallitko Sinä käyvän toteen, mitä hän ennusti lapsistaan? Sallitko Sinä heidänkin rakkautensa niinkuin meidän jäätyvän, muuttuvan vihaksi? Jumala, tuo Jaska sovitettuna minun syliini!»

Jaskan silmiin nousevat kyyneleet; hän kolkuttaa hiljaa ovelle, avaa sen, ja -- kahdentoista vuoden perästä lepää taasen nyt veli veljensä sylissä.

* * * * *

Nyt elävät veljet Toimin maalla entisessä kodissaan. Rakkaus, rauha, sovinto ja siunaus asuu heidän majassaan. Eskon pihlaja kasvaa taasen, Jaskankin on ruvennut versomaan.

Poikani, minun poikani!

Vesalan kylän kunnollisimpia isäntiä oli Pietari Lamekinpoika, nuoruudestansa saakka suora ja rehellinen puheissaan ja töissään. Kolmenkymmenen vanhana vei hän vihille Salon Matiltan, rikkaaksi mainitun ahkeran tytön, joka kaikissa noudatti hänen mieltänsä. Puolentoista vuoden kuluttua sai nuori pariskunta perillisen, joka kasteessa tehtiin isänsä kaimaksi.

Onnellista elämää vietettiin hiljaisessa kodissa, kunnes poika, »pikku Pietari», alkoi kasvaa suuremmaksi. Hän sai surua vanhemmillensa, sillä hän ei tullut isäänsä eikä äitiinsä. Sanotaan ettei hedelmä kauas puusta putoa; mutta kokemus näyttää kumminkin, että tuulen vihuri väliin vie hedelmän mukaansa ja istuttaa sen aivan toisellaiseen maahan -- toisellaiseen kuin se maa, missä emäpuu kasvoi. Tämän kokemuksen sai Ala-Vesan isäntäväki kokea. Jo aikaisemmassa nuoruudessa huomattiin, näet, pienessä Pietarissa oikkuja, joita vakavat vanhemmat koettivat poistaa kovuudella, sillä Raamatusta oli isä ottanut kasvatusohjeensa: »Te isät, kasvattakaat lapsianne kurituksessa ja Herran nuhteessa!» Mutta kovuus ei ollut semmoinen kaste, joka olisi voinut kehittää pojassa niitä henkisiä lahjoja, mitkä hänen kasvaessaan pistivät esiin. Nuori Pietari oli, näet, erinomaisen älykäs, mutta vilkas ja elävä, kuten elohopea, alati liikkuva, ja -- milloin missäkin vahinkoa aikaansaamassa. Vanhemmat eivät tätä vilkkautta käsittäneet, ja kun nuori Pietari usein luonteensa vilkkauden ajattelemattomuudessa teki tekoja, mitkä vanhempain mielestä osoittivat pahankurisuutta, niin rangaistiin häntä niistä sillä tavalla, mikä olisi ollut paikoillansa, jos ne todellakin olisivat pahan sydämen purkauksia olleet. Tämä tämmöinen -- hyvää tarkoittava, mutta ankaran kylmä -- kovuus kylvi rikkaruohoja nuoren Pietarin sydämeen, ja näiden ensimmäinen hedelmä oli valhe. Puoltava valhe, missä sopii, pelastaa rangaistuksesta, sen oppi Pietari jo hyvin nuorena; mutta valheen tuli olla viisaasti kokoonkyhätyn, muuten -- vaivainen hän, jos hän valheesta tavattiin! Kaksinkertainen oli silloin hänen rangaistuksensa. Valheen jäljissä kulkee kavala petos. Valhe opettaa petturiksi. Ja niin oli jo »pikku Pietarin» älyisyydellä tarkoitusperänsä ennenkuin häntä kymmenvuotiaana kohtasi tapaus, joka hänen elämässään sittemmin oli oleva erinomaisen tärkeä ja joka kentiesi jo paikalla olisi perannut rikkaruohot pois hänen sydämestään, ellei kovuus taaskin olisi niitä siihen yhä lujempaan juurruttanut.

Eräänä kesäkuun päivänä oli isä pajassansa. Hän oli hyvä käsitöiden tekiä, niinpä jommoinen seppäkin. Lähestyvä heinänteko vaati viikatteita. Pikku Pietari liehtoi, liehtoi voimansa perästä; oli niin hauskaa nähdä palje täynnä ilmaa. Isä hymyili itsekseen pojan innolle. Kolme viikatetta oli isä jo valmiiksi saanut, kun jälellä olevaa rautapalaa katsellessaan hänen mieleensä muistui, että ruuna tarvitsi kengän. Siihen semmoiseen voisi rautapala parhaaksi riittää. Hän pisti sen ahjoon. Hehkuvaa ainesta takoi hän sitten.

Silloin, juuri kun kenkä oli valmiiksi tulemaisillaan, kuului pihalta äidin ääni, joka kutsui isäntää pitäjään vallesmannin puheille. Vähän vastenmielisesti jätti seppä työnsä, jätti tulikuuman kengän multalattialle, ja kiellettyään poikaansa koskemasta mihinkään pajassa olevaan kapineesen, lähti hän nimismiestä tapaamaan. Pikku Pietari seurasi etääntyvää isää silmillään, kunnes tämä asuinhuoneesen katosi, liehtoi sitten voimainsa takaa ja katseli ilokseen, miten puuskaukset lakaisivat hehkuvan ahjon pohjaa. Mitähän, jos...? Sanottu ja tehty!

Pietari liehtoi palkeen niin täyteen ilmaa kuin voi, nousi kiireesti alasimelle ja hyppäsi siitä täyttä voimaansa palkeelle nähdäksensä, mitä se semmoinen lietsominen vaikuttaisi. Se vaikutti, mutta jotakin aivan toista kuin Pietari oli aavistanut. Lammasnahkaiset palkeenlaidat olivat vanhat ja hauraat, ne eivät voineet pojan painoa kestää, ne halkesivat pauhinalla, ja poika kaatua kolahti takaperin, ensinnä alasimelle ja sieltä maahan. Hänen takaraivonsa oli niin pahasti alasimeen käynyt, että hän meni tunnottomaksi. Siinä makasi pikku keksiä selällään multaisella lattialla; veri valui suuresta haavasta, minkä hänen päänsä oli saanut. Mutta ei hän siinä kauan maannut, tuskin minuuttia kauemmin. Äkkiä tointui hän ja hypähti, päästäen kauhean huudon, joka kuului asuinhuoneesen asti. »Mitä se riivattu poika taaskin on tehnyt!» huudahti isä ja riensi pajaan. Mutta sieltä säntäsi häntä vastaan pikku Pietari, huutaen ja riehuen kuin mieletön, koko ruumis verissä. Turhaan koetti pelästynyt isä saada häntä asettumaan, turhaan valoi äiti kylmällä vedellä hänen päätänsä: kurkkunsa täydeltä poika huusi yhäti. Hätääntyneet vanhemmat eivät tienneet, mitä tehdä, kunnes nimismies, mahtava herra, huomasi, että pojan paita selästä oli palanut. Hän osotti paikan äidille, joka paikalla repäsi pois retuisen arkipaidan ja hämmästyksekseen näki pojan lapaluuhun hevosenkengän kuvan palaneeksi. Siinä syy pikku Pietarin tuskaan! Alasimelta oli hän kaatunut isän puolitekoisen hevosenkengän päälle, joka vielä oli siksi kuuma, että se voi kuvansa jättää pikku Pietarin selkään ja hänet hänen tunnottomuudestansa herättää. Hellyys, minkä vanhemmat tässä tilaisuudessa osottivat poikaa kohtaan, kohtasi kuin auringon lämmittävä paiste pienoisen sydäntä. Itkien tunnusti hän pahoin tehneensä, kun ei hän isän kieltoa totellut. Hän pelkäsi rangaistusta rikotun palkeen tähden, ja raskas kuorma putosi hänen sydämeltään, kun isä sanoi: »vähät palkeesta, se oli ikivanha.» Hän tunnusti -- selkänsä vielä kihelmöidessä -- monta valetta ja pahaa työtä, mitkä hän oli tehnyt, ja hänen tunnollinen sydämensä puhkesi sanoihin: »kuinka hyvä te olette, äiti!» kun tämä antoi hänelle suuren voileivän -- herkun, jommoisesta hän ani harvoin oli saanut iloita, sillä »voi ei ole lasten ruokaa», oli hän usein kuullut isänsä sanovan.

Hellyys, mikä Pietaria hänen onnettomuudessaan oli kohdannut ja joka häneen niin terveellisesti oli vaikuttanut, muutti muotonsa, kun hänen haavansa paranivat. Hän oli kituessaan luvannut parannusta äidilleen, joka hänelle koki selvittää, että paha työ aina palkkansa saa; mutta vilkasluontoinen kun oli, ei hän aina muistanut ajatella tekojaan, ja seurauksena siitä oli, että hän taasen sai isän kuria pelätä. Ei aikaakaan, niin oli isän ankara kovuus mustilla pilvillä peittänyt auringon, mikä jo oli pehmittänyt pojan sydämen. Ja näiden pilvien peitossa alkoivat jälleen rikkaruohot kasvaa. Valhe ja petos tukivat pelkoa, keksivät pelastuksen keinoja. Eikä siinä kyllä: isän kova kohtelu synnytti, kuta kiinteämmin hän raamatun antamaa kasvatusohjetta noudatti, pojassa mielialan, joka vihaksi kasvoi. Oi, isä ei ollut tullut ajatelleeksi raamatullisen ohjeensa alkusanoja: »Te isät, älkäät yllyttäkö teidän lapsianne vihaan!» Hän luuli tekevänsä oikein, mutta hän ei koskaan koettanut asettua lapsensa kannalle. Hän näyttäytyi aina uhkaavana lakina, ja että _tälläkin tavalla_ voidaan lapsia vihaan yllyttää, se ei ensinkään juontunut hänen mieleensä.

Tällaisissa oloissa kasvoi pikku Pietari aikamieheksi. Hän oli kadottanut isän luottamuksen. Isä ei voinut häntä missään uskoa, ja se kaiveli isän sydäntä, se pusersi äidin silmistä kyyneleitä. He surivat, sillä poika oli kumminkin heidän silmäteränsä. Mutta he erehtyivät, kun he luulivat, että poika yksin oli syyllinen. He eivät huomanneet, että kuta selvemmin he tämän näyttivät pojalleen, sitä nurjemmaksi kääntyi tämän mieli heitä kohtaan. Ja, kauheaa sanoa, tämä nurjamielisyys meni niin pitkälle, että »pikku Pietari» viimein teki isällensä tahallista mieliharmia -- salassa tietysti -- missä vaan voi: saattoipa hänelle tahallista vahinkoakin ja iloitsi isän valituksista. Merkki, minkä pikku Pietari oli saanut selkäänsä ja mitä ei millään saatu pois, näkyi kihlanneen hänet pahuudelle, semminkin hänen äitinsä kuoleman jälkeen.

Pietari oli saanut hyviä ystäviä -- helposti niitä saa -- ja näiden parissa oleminen huvitti häntä enemmän kuin isän kylmä silmä ja ryppyinen otsa. Isä oli kurilla koettanut temmata poikansa pahuuden tieltä; poika oli vihdoin kasvanut mieheksi, jota isä ei enää voinut »patukoida.» Ääneti näki isä tästä lähtien, mitä hänen poikansa teki. Hän, joka ei ennen ollut helleyttä osottanut, ei sitä nytkään voinut. Lauantai-illoin alkoi poika kulkea kylässä, alkoi yhä kauemmin siellä viipyä, -- alkoi juoda. Viimein, miten olikaan, nähtiin pikku Pietaria »ikävässä kodissa» yhä harvemmin. Isä tiesi, millä jäljillä hänen poikansa oli, mutta hän -- oli ääneti. Poika rupesi vaativammaksi; isä ei ollut hänestä tietävinään. Tämä yhä enemmän suututti »pikku Pietaria.» »Jahka minä tulen lailliseen ikään, että saan äitini perinnön!» ajatteli hän. Ja kun se päivä koitti, jona »pikku Pietari» täytti 21 vuotensa, sanoi hän isälleen: »minä vaadin äitini perinnön!»

Isän sydän oli murtua. Huoli, suru ja viha siinä riehui. Hän loi pitkän, tuiman silmäyksen poikaansa, ja tämä tästä vihastuneena uskalsi ensikerran eläissänsä suoraan vastustaa isäänsä. »Mitä te siinä tirkistelette? Antakaa tänne, mitä minun on!» huudahti hän; »muuten...» -- »Muuten?» kertoi isä, ja hänen vihansa voitti huolen ja surun, ja hänen kysyvää sanaansa seurasi isku, korvapuusti, joka vähällä oli kaataa maahan voimallisen nuorukaisen. Tämä oli Pietarista liikaa. Kohmelopäissä oleva poika ei voinut sitä kärsiä. Vihasta vaaleana törmäsi hän isää vastaan. Hänen nyrkkinsä kohtasi isän kasvoja voimallisesti; veri ruiskusi isän suusta ja sieramista. Silmänräpäykseksi asettui poika: kaiketi kuuli hän jonkun kaukaisen äänen huutavan: »mitä olet sinä tehnyt?» Mutta hän ummisti korvansa tälle äänelle, hän rohkaisi mielensä ja, kohottaen uudelleen nyrkkiään, huusi hän: »Koetahan kerta vielä, sen mokoma!»

Mitä teki isä? Tuimuus hänen silmistään oli poistunut, viha, joka vasta ikään niin voimallisesti hänessä riehui, oli kadonnut. Huoli ja suru oli sen voittanut. Suru! Niin, hänen sielunsa läpi lensi aavistus poikansa kohtalosta maailmassa, ja Herran sanat: »Joka lyö isäänsä taikka äitiänsä, sen pitää totisesti kuoleman», seisoivat hänen edessänsä hänen ainoan poikansa muodossa. Poika oli kasvanut hänen kuristaan; hän oli tästä alkaen Kaikkivaltiaan rangaistuksen alainen.

Vähän aikaa seisoi onneton isä siinä sanaa virkkaamatta, liikkumattomana. Veren antoi hän vuotaa, koettamatta sen juoksua hillitä. Viimein, luoden poikaan pitkän, pitkän silmäyksen, joka puhui kieltä, millä ei sanoja ole, meni hän hiljaisilla askelilla ulos huoneesta.

Tämä isän käytös vaikutti pikku Pietariin, mitä ei kovinkaan kuritus olisi voinut vaikuttaa. Se tunkeusi voimallisesti hänen luonteesensa; se jyskytti voimallisesti hänen omaatuntoansa; mutta pahuuden henget olivat varuillansa. He kuiskasivat: »sinä teit oikein, sinulla on oikeus puolellasi; isähän sinua ensinnä löi, kun sinä pyysit häneltä, mikä sinun on.» Ja kun Pietari vähän ajan perästä näki isänsä, näki hänen kasvonsa ajettuneina, kuiskasivat he uudelleen: »se oli hänen oma syynsä; nyt hän tietää, että sinäkin olet mies.»

Omantunnon murheet, vaiko pahat henget -- jommatkummat tai molemmat yhteisesti -- ajoivat pois syyllisen hänen lapsuutensa kodista, ajoivat avaraan maailmaan. Hän oli saanut äitinsä perinnön. Se ei ensinkään ollut niin suuri, kuin hän oli luullut. Hän oli siitä harmissansa, mutta isäänsä ei hän voinut vääryydestä syyttää. Hän tiesi, että hänen isäänsä rehellisempää tuskin voisi maailmassa löytyä. Viisikymmentä riksiä kukkarossansa, vanhempain loukkaus sydämellänsä läksi hän, omaan itseensä luottaen, jäähyväisiä isällensä sanomatta, »suurta onneansa» tavoittamaan.

Olen tässä lyhyesti koettanut viitata syihin, mitkä isän ja pojan välin alusta rikkoivat ja sittemmin saivat jälkimäisen suurimman rikoksen tekiäksi. Jumalan laki sanoo: »Kunnioita isääsi!» Poika oli isäänsä lyönyt, ja samalla oli hän joutunut kovan tuomion alaiseksi. »Sinä et menesty etkä elä kauan maan päällä» on neljännen käskyn kielteinen puoli, ja että sekin pitää paikkansa, sen sai poika tuta. En ole huolinut ottaa selkoa hänen irstaisesta elämästään, hänen pahoista töistään, mitkä kihlakunnan tuomiokirjoissa vuodesta 1824 vuoteen 1840 saakka kyllä olisivat olleet tarjona; sillä jo itsestään käy selväksi, mihin päättyy sellainen tie, jota »pikku Pietari» oli alkanut kulkea. Kiiruhdan mieluummin siihen _varkaan, rosvon ja murhaajan_ elämänhetkeen, joka osottaa, että Herran armo vielä viimeiselläkin hetkellä voi »kuolleesen» vaikuttaa, että Hänen lupauksensa: »hädässäsi huuda minua, ja minä tahdon sinua auttaa!» vielä täydessä voimassa ovat.

* * * * *

Oli kylmä, kolkko Tammikuun päivä. Jokelan vankivartian talossa istui rautoihin puettu mies, synkillä silmillä tuijottaen takassa palavaa valkeaa. Tupa oli täynnä väkeä: koko kylä oli tullut rosvoa katsomaan. Hän oli tuomittu julmaan raipparangaistukseen ja -- Siperiaan. Hänen koko elämänsä oli ollut pitkällinen rikos; hänen viimeinen ilkityönsä oli ollut kirkonvarkaus ja murha. Kylmässä oli hän kuljetettu siihen seurakuntaan, missä hän oli nämä viimeksi mainitut rikoksensa tehnyt, siellä kärsimään rangaistuksensa ja sen kirkossa tunnustamaan syntinsä; sitten oli hän Siperian kaivoksiin ijäksi katoova.

Pahantekiä ei näkynyt näkevän eikä kuulevan, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen kasvonsa eivät minkäänlaista tunnetta osottaneet; hänen silmänsä olivat lasin kaltaiset. Hän ei vastannut kysymyksiin. Mutta väliin, kun hän ruumistansa liikutti ja raudat kovasti kolisivat, näytti kuin olisi hän tahtonut hypähtää rahilta seisaalleen: silloin iskivät hänen silmänsä tulta, ja hänen ruskeissa kasvoissaan kuvautui viha, joka ympärillä olevia säikähdytti. Tietämättänsä puri hän huuliansa, jotta hienoja vesipisareita putosi hänen rautaiselle vyölleen. Sitten -- sitten sai koko hänen olentonsa taasen tunnottomuuden muodon, kasvot kävivät jälleen kylmiksi, ja silmien luonnissa ei enää leimua ollut.

Tuvassa oleva seinäkello alkoi lyödä kymmentä. Ovi aukeni, ja rättäri astui sisään, viedäkseen syyllisen rangaistuspaikalle, jolle nimismies kohta oli saapuva. Pahantekiä, kun tämän kuuli, hymyili inhottavalla tavalla ja lausui äänellä, joka kuulioita väristytti: »tulkaa kummia katsomaan! Pikku Pietari saa kruunun kuria, mutta -- kuriin on hän tottunut.»

Sitten seurasi hän välinpitämättömänä rättäriä.

* * * * *

Jumalan kiitos! Ihmisrääkkäys on Suomen uudesta Rikoslaista poistettu; ei enää ketään tuomita kauheaan raipparangaistukseen, mikä muinen oli kovasydämisten katsojain silmänherkkuna; ruumiin ei enää tarvitse siinä muodossa kärsiä, mitä ihminen rikkoi. Nyt koetetaan toisella tavalla vaikuttaa -- itse ihmiseen. Voi olla, että ankaran ruumiinrangaistuksen pelosta _joku_ hillitsi pahoja aikeitaan; _monta_ ei niitä ollut. Pahantekiä luulee aina voivansa peittää jälkensä ja siten välttävänsä rangaistusta. Mutta kun hän tuli ilmi, kun raipat repivät hänen selkäänsä, ja veri haavoista tulvaili -- oliko tämä pahantekiälle parannukseksi? Ja sitten: kun hän oli rangaistuksensa kärsinyt, kun hän jälleen yhteiskuntaan palasi, oliko maineessa: »_hän on piiskattu_», mikä varjona kaikkialla seurasi onnetonta -- oliko siinä mitään sovittavaa, mitään, joka olisi hänen ja hänen loukkaamansa yhteiskunnan välisen juovan täyttänyt? Ei! Muinainen rangaistus oli yhtä ankara, kuin Ala-Vesan vanhan Pietarin rangaistustapa, yhtä lemmetön. Mainitsin Ala-Vesan vanhan Pietarin.