Part 13

»Korkeasukuinen herra paroni! Tänään on 25 vuotta kulunut siitä illasta, jolloin te, unohtaen, että teillä täällä kotonanne oli kaunis, kihlattu morsian, himojenne vallassa luihulla kavaluudella surmasitte ... sulhasen ja saatoitte viattoman naisen onnettomaksi. Häpeän ja rangaistuksen sain minä kantaa. Olen ne kantanut. Minua, murhaajaa, kammoovat kaikki, itse viattomat lapsetkin. Olen kärsinyt, olen ollut ääneti, vaikka sydämeni on huutanut. Olinhan pantu teitä palvelemaan, teidän turvallisuuttanne vartioimaan. Isävainajani sanoi, kun pitkälle ulkomaan matkalle lähdimme: 'mene kuolemaan herrasi edestä, jos niin vaaditaan: uskollisuus on ollut meidän korkein kunniamme!' Niin sanoi isäni. Ja minä olin uskollinen, sen te tiedätte ja taivaan Jumala. Kukaan muu ei sitä niin hyvin tiedä. Mutta minä olin silloin ymmärtämätön, sillä minä tein väärin, kun itseni uhrasin; minulla ei ollut syytä siihen. Minä silloin, uskollisuuteni innossa, en muistanut muuta, kuin isäni sanoja: 'mene kuolemaan herrasi edestä, jos niin vaaditaan!' Ja minä menin. Mutta en silloin tiennyt, että se kuolema, joka minua uhkasi, kestäisi koko pitkän ihmis-ijän. En kumminkaan vaihtaisi asemaa teidän kanssanne; sillä ääni rinnassani sanoo, ettette voi saada Jumalalta armoa, ennenkuin saatatte syyttömyyteni ilmi. Te voitte sen tehdä. Minun suuni on lukittu. Mutta joka päivä rukoilen minä teidän edestänne. Mitä hyvää on teille siitä, että koko maailman kunnian voitatte, kun kumminkin sielunne vahinkoon jää? Tekään ette voi kahta herraa palvella. Rakas paroni! Minä rukoilen teitä, saattakaa salaisuutemme ilmi! Minä en puhu itse tähteni, vaan teidän, sillä te ette muuten saa rauhaa. Ja vielä pyydän minä yhtä. Älkää minulle lahjoja lähettäkö! Kiitollisuudella minä ne vastaanottaisin, mutta minusta tuntuu, kun rupean niitä nauttimaan, kuin olisin minä sieluni myynyt rahan edestä, kärsinyt rahan edestä, mitä vaan rakkaudesta kärsin. Älkää sen tähden minulle lahjoja lähettäkö, ne vaan kaatavat kuumaa öljyä sydämeni haavaan, ja minun täytyy ne lähettää takaisin. Jumala teitä auttakoon!»

»Mitä sanot sinä, veljeni, tästä kirjeestä? Sinä jo aavistat, kuka sen oli kirjoittanut, sillä sen alla ei mitään nimeä ollut. Minuun vaikutti se, en voi sanoin sitä sanoa. Tuo vanha kirkassilmäinen ukko, 'tuo entinen vanha palvelia' oli siis viaton, oli monta, monta vuosikymmmentä murhaajan nimeä kantanut ja oli -- syytön. Oletko moista uhria kuullut?

»Kun kirjeen olin loppuun lukenut, loin kummastuksella silmäni paroniin ja näin uudelleen hänen silmänsä, niinkuin äskenkin, tuijottavan minuun. Mutta kun toisiemme silmiin olimme näin pari sekuntia tirkistelleet, käänsi hän silmänsä toisaalle, ikäänkuin olisi hän hävennyt minun silmiini katsella, ja oudolla äänellä kysyi hän: 'Joko nyt ymmärrätte?' Sitten lausui hän: 'tämän kirjeen kirjoitti syytön iso-isälleni, -- palvelia isännällensä -- ja odotti sitten neljäkymmentä viisi vuotta, että hänen syyttömyytensä tulisi ilmi. Mitä iso-isäni kirjeesen vastasi, vastasiko hän edes -- sitä en tiedä. Te, joka olette minua vanhempi, muistatte paremmin kuin minä, kuinka kummallinen iso-isäni varsinkin viimeisinä vuosinaan oli; epäilemättä sotivat hänessä tunteet, joista toinen tuomitsi häntä ja vaati häntä tunnustamaan syyllisyytensä ja syyttömän viattomuuden, toinen taasen kuvasi hänelle häpeää, ylönkatsetta ja rangaistusta, johon tunnustus hänen saattaisi. Ja tämä viimeksi mainittu tunne voitti. Mutta se voitto mursi hänen. Iso-isäni riutui ja kuoli, ja syytön jäi syylliseksi ja salasi, mitä hän oli luvannut salata. Isäni ei tästä kaikesta tiennyt mitään, hän kuoli siinä varmassa vakaumuksessa, että hänen sukunsa aatelinen kilpi oli puhdas kuin kirkas päivä. Ja tästä ylpeili hän. Mutta minuun, hänen poikaansa, koski tämä ylpeys kovin kipeästi; sillä minä tiesin, että kilpeämme ruostutti veripilkku, joka puhui rikoksesta ja viattoman vuosikautisista kärsimisistä. Minä olin iloinen nuorukainen, kun tämä tieto ukkosen lyömänä iski sieluuni ja synkillä pilvillään teki elämäni valoisasta aamusta sumuisen, kolkon päivän. Eräänä ehtoona tyhjensi isäni minun läsnäollessani suuren, kaikenlaisia papereita sisältävän lippaan, jonka kannen sisäpuolelle iso-isäni oli piirtänyt sanat: 'Arvottomia papereita, jotka ovat poltettavat.' Isäni oli juuri ehtinyt syytää ne takkaan, niitä likemmin katsomatta, kun vouti astui huoneesen. En muista mitä asiaa hänellä oli, mutta isäni seurasi häntä ja antoi minulle sivumennen käskyn, joka vieläkin soi korvissani: 'sytytä nuo roskat!' Jos sen olisin kohta tehnyt, olisin säästänyt itseltäni monta unetonta yötä. Mutta sitä en tehnyt. Kaiketi tapahtui se Kaikkivaltiaan sallimuksesta, että minä rupesin poltettavia papereita tarkastamaan. Ja niiden joukosta löysin kirjeet, jotka vasta olette lukenut. Tottumaton käsiala sai minun uteliaaksi. Iso-isäni lause vanhasta palveliasta, kun tästä inholla puhuttiin: 'hän on parempi kuin kukaan voi ajatella', soi minun sielussani. Mistä tuli se ääni juuri siinä silmänräpäyksessä? Siinä seisoi lattialla lipas, kansi oli auki ja kirjoitus: 'Arvottomia papereita, jotka ovat poltettavat', sattui silmääni. Minä katselin kannen kirjoitusta, katselin kirjeitä; ne minusta eivät arvottomia olleet. Kuka oli hän, joka syyttömästi oli kärsinyt, joka rukoili onnensa sortajan edestä? Kuka sulhanen, joka kavalasti surmattiin, kuka nainen, joka joutui onnettomaksi, ja ennen kaikkia: kuka on tuo korkeasukuinen paroni, joka yksin oli syypää? Minä tarkastelin huolellisesti kaikki muut paperit. Niissä oli laskuja, kuitteja ja kirjeitä -- kaikki arvottomia. Mutta niiden joukossa oli kumminkin yksi, joka minua hämmästytti. Sen oli iso-isäni kirjoittanut isällensä. Minä tunsin hänen käsialansa. Siitä oli toinen puoli reväisty pois, mutta jälellä olevat rivit riittivät herättämään epäluuloni, joka, surkeata ajatella, pian minussa muuttui vakaumukseksi. Iso-isäni puhui siinä kauheasta rikoksesta, murhasta, minkä hänen palveliansa oli tehnyt... Synkkämielinen, mutta hellä iso-isäni, joka salaa niin paljon hyvää teki, hänkö olisi ollut tuo korkeasukuinen paroni, ja 'entinen vanha palvelia', jonka ylpeys oli tikku isäni silmässä -- hän kirjeiden kirjoittaja?! Miksi ei ollut iso-isäni niitä polttanut, miksi määräsi hän ne poikansa poltettaviksi?... Kuinka kauan siinä kirjeet kädessäni istuin, sitä en tiedä. Kuulin isäni palaavan, nousin kiireesti ja riensin kammariini, ja siellä vietin ensimmäisen unettoman yön. Seuraavana päivänä menin 'vanhan palvelian' luo. Mitä siellä meidän välillämme tapahtui, sitä koettaisin turhaan kertoa. Minun täytyi näyttää hänelle kirjeet ja kertoa, miten olin ne saanut, ennenkuin hän minulle mitään ilmoitti. 'Jumalan käsi!' huudahti hän, ja hän seisoi siinä edessäni viattomuudessansa kuin olento korkeudesta. Ei rahtuakaan vihaa piiloutunut hänen sydämessänsä sitä vastaan, jonka tähden hän syyttömästi oli kärsinyt. Hän puolustikin vielä maallisen onnensa hävittäjää, sanoi katuvansa niitä uhkaavia sanoja, joita hän kirjeessänsä oli käyttänyt. 'Mitä hyötyä olisi minulla ollut siitä, että häväistys olisi iso-isäänne kohdannut, kun minä jo olin rangaistuksen kärsinyt?' kysyi hän. 'Ihmiset ovat minua tuominneet', lisäsi hän sitten väräjävällä äänellä: 'heidän tuomionsa on koskenut minuun kovasti, en sitä voi kieltää; olenhan minäkin ihminen. Aikaisimmasta nuoruudestani opetti minua isäni ja äitini pitämään kunniastani enemmän kuin hengestäni: mutta maallista kunniaa korkeampi on kumminkin puhdas omatunto, sen on pitkä elämäni minulle opettanut. Minä olin itsekkäinen ja ylpeä. Herra kukisti minun, mutta Hän tietää, että minä olen syytön siihen rikokseen, jonka tähden olen kärsinyt... Kauan nuhteli minua herännyt omatuntoni siitä, että minä salassa pidin syyllisen, että siten ikäänkuin annoin anteeksi pahanteon, josta Jumalan sana sanoo: Joka verta vuodattaa, hänen verensä pitää myös vuodatettaman. Mutta sitten ajattelin minä: Herra on kaikkivaltias, Hän kyllä tietää, mitä Hän tekee, Hän kyllä saa totuuden ilmi, jos Hän sen minulle ja _Hänelle_ parhaaksi näkee. Ja Herra on sen nyt ilmi saanut.» Sitten tarttui hän käteeni, käski minun istua hänen viereensä, katseli minua suurilla kirkkailla silmillänsä, jotka vähitellen täyttyivät kyynelillä ja äänellä, joka taasen liikutuksesta värähteli, puhui hän: »Kuinka te minua hänestä muistutatte! Semmoinen oli hän, kun minä hänen palvelukseensa tulin. Kuinka minä hänestä pidin! Ei tarvittu siihen valaa, minkä isälleni olin vannonut; uskollisuuttani häntä kohtaan ei olisi kaiken maailman rikkaus voinut saada järkähtämään.' Sitten vaikeni vanha palvelia hetkeksi; hänen silmänsä saivat kiihkeän valon, joka puhui sisällisestä tuskasta. Hän veti äkkiä kätensä minun kädestäni. Minä kaiketi nyt muistutin häntä hänen kymmenvuotisista kärsimisistään, niistä sodista, joita hän oman itsensä kanssa oli sotinut. Taasen loi hän silmänsä minuun, mutta se silmäys, mikä minua nyt kohtasi, oli oudon, vieraan kylmä silmäys, oli vielä enemmän -- oli kova ja uhkaava. Oli kuin olisi hänessä herännyt uudelleen eloon ne tunteet, mitkä epäilemättä vallitsivat hänessä silloin, kun hän ikuiseksi luullun vankeutensa hitaasti kuluvia päiviä luki... Äkkiä täyttyivät uudelleen hänen silmänsä kyynelillä, uudelleen puristi hän minun kättäni, ja minusta oli kuin olisi hän näinä muutamina minuutteina toistamiseen elänyt koko pitkän elinaikansa ja toistamiseen voittanut rauhan. Vihdoin, kauan ääneti istuttuamme, uskalsin minä ottaa puheeksi tuon onnettoman illan, joka erotti isännän ja palvelian. 'Oi, älkää sitä kysykö!' vastasi hän hiljaisella, rukoilevalla äänellä. Mutta ikäänkuin olisi hän aavistanut minun ajatukseni, lisäsi hän: 'Vaan miksi salaisin syyn, kun te jo seuraukset tunnette? Varmaankin uneksisitte te siitä koko elinaikanne ja unelmanne vaihtuisivat joka hetki'...

»Me lähdimme Tukholmaan. Iso-isänne oli astuva sotapalvelukseen. Kuuluisa nimensä ja uljas muotonsa on pian raivaava hänelle tietä kunnian kukkuloille asti, sanoin itsekseni ja iloitsin, niinkuin iso-isäni aina kymmenennen Kaarlen ajoista olivat iloinneet isäntiensä onnesta. Sota Ruotsin ja Venäjän välillä oli juuri julistettu. Herrani otettiin mielihyvällä vastaan. Hän oli iloinen ja kaunis. Hän rakasti seuraelämää ja häntä kaivattiin pian, jos hän jostakin iloisesta seurasta oli poissa. Ylhäiset naiset mieltyivät häneen, niinkuin heidän naispalveliansa minuun. Me nauroimme molemmat tälle kummalle, sillä meillä oli kumpaisellakin kotonamme kihlattu morsian. Me olimme nuoria, herrani yhdeksäntoista, minä yhdenkolmatta vanha. Me vietimme iloisia päiviä, kunnes...»

Vanha palvelia peitti käsillään kasvonsa ja purskahti itkuun, niin katkeraan, että se puistutti koko hänen ruumistansa, ja katkonaisella äänellä jatkoi hän:

»Eräänä aamuna ani varhain tuli herrani kotiin kemuista, joita jossakin ulkoravintolassa oli vietetty. Oi taivaan Jumala, minkä näköinen hän oli! Kuolema ei ole paljoa kalpeampi! Hänen silmänsä pyörivät kuopissaan. Hänen vaatteensa olivat likaiset, ja miekka, minkä hän huotrasta veti, oli verinen. Kuolemantuska vapisutti minua, kun hänet näin. En ollut tänä yönä hänen seurassansa ollut. Iloisesti oli hän illalla lähteissään minulle sanonut: 'Huvittele tänään, miten parhaiten osaat, en sinua nyt tarvitse!' Minä olin koettanut huvitella: mutta lieneekö lähenevä onnettomuus laskenut aavistuksensa sydämeeni: outo ikävä, kodin kaipaus, vanhempieni ja rakkaan morsiameni muisto saivat minun jo varhain kotiin palaamaan. Taivaallisia, ylön ihania unelmia näin. Ja kun heräsin, seisoi kauhea näky vuoteeni vieressä ... muuksi kuin näyksi en voinut ensinnä herraani uskoa. Ja tämä näky huusi minulle kolkolla, kauhealla äänellä: 'Ja sinä voit nukkua!' Minä hypähdin vuoteestani. Kauan koetin turhaan saada paronia sen verran rauhoitetuksi, että ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Mutta kun sen ymmärsin, niin jähmettyi sydämeni. 'Viini ja iva sen teki!' kuulin. 'Eläintarhassa tapasin hänen; mistä hän tuli, sitä en tiedä. Hän pilkkasi suomalaisia ja kutsui meidän neitojamme noidiksi, ja minun morsiantani häpäisi hän. Minä pistin miekkani hänen sydämeensä.' Luulin ensinnä, että hän houraili; koetin saada hänet lepäämään. Noudin kylmää vettä, haudoin hänen päätänsä ja ohimoitansa. Se virkistytti häntä. Mutta tehtyä tekoa se ei voinut huuhtoa pois. Hän tointui sen verran, että voi tapauksesta tyynemmästi puhua. Hän oli surmannut nuorukaisen, jonka kanssa hän usein oli seurustellut ja jonka minäkin joskus olin nähnyt hänen luonansa. Me keskustelimme kauan siitä, mitä nyt olisi tehtävä ... mutta mimmoisella mielellä me keskustelimme, sen voitte ymmärtää!... Rikosta ei ollut kukaan nähnyt. Surmattu ja surmaaja olivat olleet kahdenkesken. Tuosta johtui päätöksemme, joka kuului: salassa on pidettävä, kuka murhan on tehnyt... Minä vannoin kautta korkeimman, etten sitä ilmoittaisi... Sitten läksin kaupungille kuulemaan, mitä ulkona tiedettiin...»

»Entinen vanha palvelia vaikeni isoksi aikaa pyyhkien ehtimiseen pois kylmän hien, joka suuria vesihelmiä kokoili hänen otsallensa. Kaikesta näin, että hän puhui vastenmielisesti, vastoin omaa haluansa. Vihdoin jatkoi hän kolkolla kysymyksellä ja loi katseensa taivaasen päin: 'Mutta milloin on murha jäänyt rangaistuksetta?' Ei ollut aurinko vielä taivaalle määräänsä kohonnut, niin jo kuulin kaupungilla murhaajan nimeä kuiskattavan... Vähän matkaa siitä paikasta, missä murhattu makasi, oli löydetty kirje, minkä herra raukkani oli pudottanut, epäilemättä ottaessansa esiin nenäliinansa, kuumaa otsaansa sillä pyyhkiäkseen. Aukaisematon oli kirje ollut -- kuulin sanottavan. Sen kuorella, jonka toinen kulma oli verinen, seisoi herrani nimi, ja luonnollista oli, että jonkinmoinen epäluulo herraani kääntyi. En osaa sanoa, kuinka tämä sanoma minua hämmästytti. Herraani oli varoitettava; hän oli pelastettava, maksoi mitä maksoi! Minä riensin kotia. Salaperäisyys ei enää auttanut, se oli minusta päivän selvä, kun asuntomme likisyydessä näin poliisimiehen kävelevän. Pelkäävä pelkää kaikkia. Kiireesti, niin kiireesti kuin huomiota herättämättä voin, riensin herrani luo, ja päätös, millä tavalla hän oli pelastettava, syntyi ja kypsyi ainoassa silmänräpäyksessä minussa... Paroni istui kirjoituspöydän vieressä; puoleksi valmis kirje oli hänellä edessänsä. Vaaleat kasvonsa käänsi hän minuun, kun kuuli oven aukenevan: mutta ennenkuin ehdin hänelle kertoa, mitä retkelläni oli tietooni tullut, ilmoitti hän minulle, että hän oli päättänyt -- paeta. Totuus voisi tavalla tai toisella tulla ilmi, arveli hän, ja se saisi hänen vanhan isänsä hautaan. Sitten mainitsi hän jonkun maan, jossa paraikaa sodittiin; sinne sanoi hän aikovansa lähteä ... kunniaa etsimään!... Ja siitä oli hän isällensä kirjoittanut. Sitten tuli minun vuoroni. Minä sanoin hänelle, että pako oli myöhäinen, että se yhä enentäisi epäluuloa: kerroin, mitä olin nähnyt ja kuullut. Hän nousi, vaaleni ja vapisi. 'Mitä on tehtävä!' huudahti hän ja väänteli epätoivossa käsiänsä. Minä sanoin hänelle päätökseni, joka muutama silmänräpäys takaperin oli mielessäni herännyt, sanoin tahtovani ottaa syyn päälleni ja tunnustaa itseni murhaajaksi. Punoin langan tapauksista, mitkä eivät olleet tapahtuneet, ja tarjosin sen herrani käytettäväksi. Vähät minusta, jos vaan hän pelastuisi! Kummallinen valo leimusi hänen silmistänsä, kun hän ehdotukseni ymmärsi. Hän seisoi siinä kauan ääneti katsellen minua. Hän punastui ja vaaleni vuorotellen. En ole koskaan saanut selville, mitä hän siinä ajatteli. Samassa kuulin jonkun lähestyvän ulkoa. Tietämättä mitä tein, sieppasin minä pöydältä puoleksi valmiin kirjeen, revin sen palasiksi ja heittäysin maahan herrani eteen. Ja juuri kun ovi avattiin, huudahdin minä epätoivon äänellä: 'Pelastakaa minut, Jumalan tähden!...' Hän, joka paronin kammariin astui, oli poliisien päällikkö... Tarvitseeko minun enää jatkaa! Mitä sitten seurasi, sen tietää koko maailma, ja tutkimuspöytäkirjat kertovat täydellisesti, kuinka ja miten minä häväistynä ja loukattuna epähuomiossa jouduin murhan tekiäksi... Tuo juttu häväistyksestä ja loukkauksesta oli paronin punoma lisä lankavyhtiini... Mutta se aika on ollut ja mennyt, en tahdo sitä enää muistaa. Iso-isänne lepää kammiossansa. Hän tarkoitti hyvää, rauha hänen tomullensa!» --

»Oli» -- lopetti paroni vihdoin pitkän kertomuksensa -- »oli jo myöhäinen ilta, kun vanhan palvelian tyköä läksin, turhaan koetettuani häneltä urkkia likempiä tietoja -- vaikka ne vaillinaisetkin, mitkä olin saanut, olivat kylläksi tekemään koko elämäni levottomaksi... Ja nyt tiedätte te, pastori, sukumme ja entisen vanhan palvelian salaisuuden; sanokaa te, joka ijankaikkisen totuuden sanaa saarnaatte, teenkö väärin siinä, etten syyttömästi kärsineen syyttömyyttä julkisuuteen saata?... Sanokaa, pitääkö minun se tekemän!» -- Hän vaikeni ja loi kiihkeästi, niinkuin äskenkin, katseensa minuun.

»Mitä olisit sinä, vanha ystäväni, hänelle vastannut? Minä olin -- sen tunnustan -- kahdella päällä. Mitä hyvää siitä, että vanha asia, josta ei kukaan enää tiedä mitään, uudelleen tulee kaikkien suuhun, kysyin itseltäni. Mutta taasen toiselta puolen: paronin levottomuus oli kypsynyt; häntä oli vanhan palvelian eläessä ja kauan hänen kuolemansakin jälkeen kaivellut salaisuus, mitä hänen omatuntonsa alituisesti vaati hänen ilmaisemaan. Nyt oli sisällinen rauhattomuus voittanut ylpeyden. Ennenkuin hän minun kutsui luoksensa, oli hän kovan taistelun taistellut. Hän oli nyt voittanut oman itsensä, ja salaisuutensa ilmoittamalla tunnustanut, että omantunnon rauhan tähden on kaikki uhrattava. -- 'Jos ette muuten omaltatunnoltanne rauhaa saa', -- vastasin minä viimein -- 'niin en minä muuta neuvoa tiedä, kuin että saatatte vanhan palvelian syyttömyyden ilmi.'

»Hän nousi, tarttui käteeni, puristi sitä ja sanoi: 'Kiitoksia, pastori, neuvostanne! Minä tahdon sitä noudattaa. Minä olen jo liiaksi kauan salaisuuttani salannut; olen vuosikausia tuntenut, mitä Kaikkivaltias tarkoitti, kun hän lausui: 'Minä olen Herra sinun Jumalas, väkevä ja kiivas kostaja, joka etsin isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen...' Te tiedätte nyt salaisuuteni; tehkää nyt, mitä tahdotte; minä tunnustan teille ja maailmalle, että vanha palvelia oli syytön, että hän kärsi, mitä iso-isäni ja koko meidän sukumme olisi pitänyt kärsimän: iso-isäni kuoleman, meidän hänen jälkeistensä hänen häpeänsä.'

»Kaikenmoisia ajatuksia pyöri päässäni, kun viimein paronin tyköä läksin. Millä tavalla ilmoittaa hän vanhan palvelian salaisuuden maailmalle? kysyin itseltäni, ja sitten; onko tämä ilmisaattaminen todellakin tarpeesen. Ovathan ne, joita tämä salaisuus koskee, jo aikoja sitte mullaksi muuttuneet. Ja vielä: paraneeko maailma siitä, että se saa totuuden tietää? Mutta toiselta puolen: eikö tämänkin salaisuuden myöhäinen ilmitulo todista todeksi Herramme sanaa: 'Ei ole mitään salattu, joka ei ilmi tule, eikä peitetty, joka ei tiettäväksi ja julki tule?' Eikö Herra itse ole pitänyt huolta siitä, että tämäkin asia, joka pimeydessä peitetty oli, on valkeuteen saatettu? -- Mitä arvelet sinä, minkä neuvon antaisit sinä? Mutta ota lukuun ja muista, että minä todellakin pelkään, ettei paroni jaksa kantaa sitä häpeää, minkä vanhan palvelian jalous, kun se ilmi tulee, tuottaa B. suvulle, eikä sitä moitetta ja vihaa, minkä paroni tämän suvun muilta jäseniltä vetää päällensä. -- --

»'Käyttäkää salaisuuttani, miten tahdotte!' sanoi paroni minulle. Tästä kirjeestä näet, mitenkä olen hänen lupaustaan käyttänyt. Sinä tunsit vanhan palvelian, sen tähden olen sinulle hänen salaisuutensa ilmoittanut. Mutta sinä puolestasi olet velvollinen niissä kysymyksissä, mitkä olen tehnyt, ilmaisemaan mielipiteesi ystävällesi ----»

Näin kuului ystäväni kirje. Se vei minun takaisin siihen aikaan, jona kotiopettajana oleskelin S----n seurakunnassa. Kuinka selvästi muistin nyt entistä vanhaa palveliaa, »vanhaa pahantekiää», joka oli viaton kuin lapsi ja joka kumminkin oli kärsinyt, mitä en tiedä maailmassa toisen synnissä syntyneen kärsineen. Nuoruutensa innossa uhrasi hän itsensä, ajattelematta uhrinsa suuruutta; miehenä kärsi hän nuoruutensa ajattelemattomuutta, sanallakaan viittaamatta, että hän uhrautumistansa katui; vanhana antoi hän anteeksi hänelle ja rukoili hänen edestään, joka oli hänen elämänsä myrkyttänyt ja häneltä kunnian ja ihmisarvon riistänyt. Ja kun hän vihdoin sai laskea vanhan päänsä viimeiseen lepoon -- missä löysi hän lepokammionsa? »Hauta kaikki sovittaa», ajatteli kaiketi hänen kunnoton isäntänsä, määrätessänsä sille, joka oli hänen tähtensä uhrannut, mitä ihminen voi uhrata, oman hautansa viimeiseksi leposijaksi! Luuliko hän tällä täyttäneensä kaiken vanhurskauden, sovittaneensa kuolemassa, mitä hän elämässä oli rikkonut? Sitä en tiedä. Inhottavalta ivalta tuo määräys minusta tuntui. Ja sentähden, kun ystäväni kysymyksiin ryhdyin vastaamaan, en ensinkään säälinyt murhaajan pojanpoikaa. Jaksaisiko hän kantaa _iso-isänsä_ häpeää vai ei, sitä en ensinkään lukuun ottanut enkä edes muistanut, kun kynääni tartuin ja ystävälleni piirsin Syrakin sanat:

_Tunnustuksen kautta totuus ja oikeus ilmi tulee_.

Veljekset.

Kaksi asui veljestä Toimiston kylässä, Toimin kartanossa; kaksoiset olivat he; yksimielisiä ja ystäviä, Esko ja Jaska -- Esau ja Jaakoppi, kuten ennen Iisakin pojat. Vanhempainsa iloksi, kyläläisten kunniaksi kasvoivat he. Toisen tietä kävi toisen tie, toisen mieli asui toisen mielessä. Jo heidän nuoruudessaan havaittiin tämä, ja jo heidän lassa ollessaan sanottiin: niin kauniit kuin heidän kasvonsa ovat, niin kauniit ovat myöskin heidän sydämensä. Mitä toinen teki, teki toinen; mitä osasi toinen, sen osasi toinenkin. -- Niin yksiluontoisia ei ole nähty -- sanottiin, ja sanottiin totuuden nojassa.

Minä, heidän kumminsa, kun heidät Toimin kartanossa olin ristinyt, istutin kevätkesän ehtoolla kaksi pihlajaa, nimitin ne _Eskon ja Jaskan_ puiksi. Pihlajat kasvoivat toinen toisensa näköisinä, kunnes pojat itse rupesivat niitä hoitamaan. Eskon pihlaja alkoi versoa, Jaskan pyrki yhä vaan ylöspäin. Tätä eivät huomanneet muut kuin veljekset. Eskon mieli meni pahaksi, hän leikkasi pois oksat, jotta hänen pihlajansa kasvaisi kuten Jaskan. Jaska väänteli pihlajansa koukkuiseksi, jotta se ei kohoaisi korkeammalle kuin Eskon.

Olipa siinä ennustus pojille; mutta he eivät sitä ymmärtäneet.

Kahdenkymmenen vuotiseksi olivat pojat kasvaneet. Toisen tie kävi vielä mistä toisenkin, mutta heidän luonteensa alkoivat jo vähän erkaantua eri teille, vaan niin vähitellen, ettei sitä kukaan heidän tuttavistansa havainnut.