Part 11

Oli kaunis kesäinen ilta. Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Punainen hohde taivaan rannalla osotti tietä, jota se kohta oli katoava. Yksinäisessä, yksinkertaisessa kammarissani istuin ja ajattelin iloisella, hartaalla mielellä patroona L----iä, jota aamulla olin käynyt ripittämässä ja joka kohta oli eroava tästä katoovaisuuden maailmasta ja muuttava siihen maahan, missä ei aurinko koskaan laske. Kun hänen vuoteensa vieressä istuin, ei voinut hän enää puhua; mutta hän ymmärsi minua; hän vastasi kättensä liikunnalla minun kysymyksiini, ja minä ymmärsin sekä siitä että siitä autuaallisesta valosta, joka loisti hänen silmistänsä, kun hän Jesuksen ruumiista ja verestä osalliseksi tuli, että hän oli syntinsä anteeksi saanut. Tuolilla hänen päänsä vieressä oli kauniisiin kansiin sidottu, sangen monesta kohden paikattu Uusi Testamentti. Ripityksen päätyttyä viittasi hän sitä. Minä ymmärsin, että hän tahtoi Herran testamenttia kuulla. Siitä pisti lehtien välistä näkyviin paperitilkku, ja juuri siltä kohdalta avasin minä kirjan. Edessäni oli tuhlaajapojan historia. Minä luin sen hänelle; hän kuunteli sitä kädet ristissä, ja kun tulin siihen paikkaan, missä poika sanoo isälleen: »Isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä ole mahdollinen tästedes sinun pojaksesi kutsuttaa», liikkuivat sairaan huulet. Ja kun luin Isän sanat: »Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi jälleen; hän oli kadonnut ja on taas löytty», liikkuivat hänen huulensa uudelleen, ja sanomaton kirkkaus loisti hänen silmistänsä.

»Tämä luku on aina ollut isäni rakkahin», sanoi hiljaisella, nyyhkivällä äänellä sairaan kuusitoistavuotinen tytär, joka toimituksen ja lukemisen aikana oli isänsä vuoteen toisella puolella istunut.

Pannessani kiini kirjan, loin silmäni sattumalta paperiin, joka oli lehtien välissä ollut. Ensimmäiset sanat siinä herättivät minussa halun lukea kaikki, mitä siihen oli kirjoitettu. Sairas oli, kun luku oli loppunut, ummistanut silmänsä, -- mutta avasi ne ja viittasi sormellansa myönnytyksen, kun tytär, joka oli arvannut uteliaisuuteni, tuli luokseni ja kuiskasi: »Se on isäni elämäkerta; saa sen lukea.» Ja minä luin sen. Se oli lyhyt, mutta kuinka äärettömän paljon sisälsikään sen joka ainoa rivi, joka ainoa lause!

* * * * *

»Oi kuinka lapsena olin paha!» -- alkoi se. »Äitini itki usein minun pahuuttani. Ne kyyneleet, surunko ne olivat? Ei, ne eivät olleet surun, mutta huolen.

»Kasvoin, edistyin. En enää ollut paha; ainakaan eivät ihmiset sitä huomanneet. Mutta -- äitini itki.

»Edistyin yhä; minusta tuli mies. Sain kiitosta ja mainetta. Mutta -- kyynelissä silmin katsoi äitini minua.

»Usein on hellä äitini itkenyt. Surun kyyneleitä on hän itkenyt minun tähteni, sillä hän tiesi, mitä eivät muut huolineet kysyä; hän tiesi että poikansa vaelsi jumalattomien neuvoissa, seisoi syntisten tiellä ja istui kussa pilkkaajat istuivat.

»Äitini vanheni. Harmaan hapsen sai hän mustiin hivuksiinsa minun tähteni; sillä hän tiesi minun vääryyteni, jota hän ei ilmoittanut kenellekään muulle, kuin Jumalallensa. -- --

»Kerta on äitini kumminkin itkenyt ilon kyyneleitä minun tähteni. Ne itki hän, kun minä itkin surun, kun minä tunnustin syntini. Silloin itki hän ilon kyyneleitä.

»Sitten itki hän taasen; mutta ne kyyneleet eivät enää olleet ilon. Minä -- minä olin lakannut syntejäni itkemästä.

Ȁitini kuoli. -- --

»Nyt, kun minä tahtoisin itkeä, ovat silmäni kuivat -- -- --»

* * * * *

»Vuosia oli kulunut; minä olin vanhentunut niiden kuluessa. Minulla oli kaikkia, mitä maailma voi antaa: mutta kumminkin -- olinko onnellinen? En. Rauhaa, todellista rauhaa ei rinnassani ollut.

»Eräänä päivänä tuli työhuoneeseni pikku tyttäreni, pieni revitty kirja kädessänsä.

»'Isä', sanoi hän, 'saanko minä tämän kirjan?'

»'Onhan sinulla kauniimpiakin kirjoja; mitä sinä, pikku Liisini, tuolla teet?' kysyin häneltä hymyillen. 'Näytähän kumminkin, minkä kirjan olet löytänyt!'

»Hän antoi minulle kirjan. Minä avasin sen revittyä kantta...

»Kaksiteräinen miekka kävi sydämeni läpi. Oli kuin olisin muuttunut takaisin lapsuuteni aikaan. Minusta oli kuin äitini olisi seisonut vieressäni; minä näin hänen suloiset silmänsä silmäilevän minua, niinkuin hän minua katseli, kun hän tämän, _juuri tämän_ kirjan minulle antoi. Kirja oli Uusi Testamentti. Sen oli äitini käteeni pannut, kun minä ensikerran kotoa läksin. Se oli sitten kadonnut; en ollut vuosikymmeniin muistanut, että minulla semmoista kirjaa oli ollutkaan. Nyt oli se löytynyt! Missä oli se piilounut?... Revitty oli se: mutta ensimmäinen sivu oli eheä, ja siinä seisoivat vielä äitini kirjoittamat sanat:

»'_Kuinka nuorukainen tiensä puhdistais? Koska hän itsensä käyttää sinun sanas jälkeen_.'

»Kummastellen katsoi minua pikku tyttäreni. 'Mikä sinun on, isä?' kysyi hän. 'Onko pikku Liisi pahoin tehnyt?'

»En voi sanoa, mitä sydämessäni liikkui... Kyynelten lähteet eivät olleetkaan kuivuneet. Äitini kyyneleet olivat voimalliset vuosikymmenien takaa; hänen rukouksensa kantoivat viimeinkin -- yhdennellätoista hetkellä -- hedelmänsä. Oi, varmaankin olisi hän, jos hän elänyt olisi, itkenyt ilon kyyneleitä...

»Revitty kirja on nyt minun kallein aarteeni. Se on antanut minulle, mitä maailma ei voi antaa -- rauhaa.»

* * * * *

Aurinko oli laskeunut; punainen hohde taivaan rannalla osotti tietä, jota se oli kadonnut. Minä istuin vielä kauan ajatellen häntä, joka rauhan oli löytänyt äitinsä kirjasta; ajattelin hänen »elämäkertaansa», joka viittauksillansa puhui paljoa enemmän kuin pitkät, painetut ruumissaarnat. -- -- --

Seuraavana aamuna sain pienen kirjeen hänen tyttäreltänsä. Se sisälsi vaan muutamia sanoja:

»Armas, rakas isäni kuoli illalla, juuri kun aurinko mailleen meni. Tuntia ennen kuolemaansa sai hän puheenlahjan takaisin. 'Kadotettu, löydetty!' olivat hänen viimeiset sanansa.»

Sääli mielipuolta, älä häntä pilkkaa, hänen kostajansa on Jumala.

Kaistalon kestikievaritalossa nauroivat ja juttelivat kyytipojat, kuten tavallisesti kyydittäviä odottaessaan. Heillä oli kumminkin nyt enemmän kuin muulloin naurunaihetta, sillä Kala-Jussi, puolihullu muonamies, istui takan edessä lämmitellen konttuneita jäseniään.

Olipa syytä nauruun ja ilveilyyn! Kala-Jussi oli ollut hyvän talon isäntä, oli viinaan menettänyt talonsa -- Kaistalon -- ja järkensä. Nyt puhui hän hulluja, tyhmiä, kuten vähämielinen ainakin. Hullu on tyhmä -- se on tietty, -- mutta tyhmempi se, joka hullun tyhmyyksille nauraa ja onnetonta pilkkaa.

Tuota tekivät kyytipojat. He pilkkasivat, he nauroivat, ja vihdoin, kun eivät enää Kala-Jussin yhä yhtäläiset pakinat antaneet riittävästi naurun aihetta, rupesivat he nipistelemään ja repimään häntä. Jussi irvisteli heille, vetäysi takkaa lähemmä ja kirosi hiljaa itsekseen.

»Jussi, Jussi Juutalainen, Viinaväen viallinen!»

lauloivat pojat; toivat vesikauhan onnettoman eteen! »Viinuskaa, veli!» -- huusivat he.

Pilkka -- ilkein ilkeintä -- oli kestänyt jo kotvasen aikaa. Jussi oli yhä kiroillut itsekseen ja uhannut nyrkillään; mutta vihdoin, kun pojat rupesivat häntä kovemmasti jyskyttämään, purskahti hän itkuun.

»Olkaa siivolla, pojat! Minähän olen hullu, onneton!» rukoili hän.

»Jo kohta Jussi saarnaa!» -- nauroivat pojat, huolimatta hänen rukouksistaan.

Jussilla oli tapana, näette, kun häntä kauan suututettiin, ensin itkeä, sitten rukoilla, vihdoin viimein vimmaantua; mutta vimmapäissään oli hän poikain mielestä etenkin hupainen ilta-iloksi. Hän hyökkäsi silloin lähimpään poikaan kiinni, alkoi litistää tätä kämmenissään, ja hulluus ja vimma antoivat hänelle tavattomia voimia. Toiset tulivat kiinniotetulle apuun, ja sitten alettiin Jussia töytiskellä miehestä mieheen, kunnes onnettoman voimat loppuivat ja hän taasen kyynelsilmin rupesi rukoilemaan.

Tämä ilkeä leikki, jota kutsuttiin Jussin »saarnaksi», kesti tavallisesti siihen saakka, että miesparka joko väsyneenä nääntyi tahi pääsi ulos pihalle, jossa sitten sai -- talvellakin -- pitkät ajat odottaa, ennenkuin joku talonväestä meni häntä sisääntuomaan.

Tätä leikkiä leikittiin aina, kun ei ollut isäntä huoneessa. Tänään oli taasen isäntä poissa; siitä ilo tunnottomilla pojilla.

Onnettoman partaa revittiin, hänen harmaita hiuksiansa ei säästetty; nuppineuloilla pisteltiin häntä.

»Jumalan tähden, antakaa minun olla!» -- rukoili hän turhaan. -- »Ettekö näe, ettekö tiedä, että minä olen hullu? Oi, olkaa rauhassa, hyvät pojat!» --

Turhaan koetti vanha emäntä saada poikia asettumaan; ei paljon puuttunut, ettei eukko itse joutunut samaan pulaan. Hänen täytyi olla ääneti, nähdä miten hänen _veljeänsä_ pahana pidettiin.

»Etkö rupea saarnaamaan, Jussi?» huusivat pojat. »Tänään on teksti lujassa», nauroivat he.

Teksti olikin lujassa. Jussi sai odottamatta puolen tuntia olla rauhassa.

»Kiitoksia pojat!» puhua jupisi hän. -- »Kiitoksia! Tiesinhän minä, että osaatte olla siivollakin, kun vaan teitä oikein pyytää: teidän käy kumminkin sääliksi köyhää, onnetonta.»

Mutta Jussin pakinasta ei huolinut nyt kukaan. Jo pari tuntia oli kolme matkamiestä pöydän päässä istunut hiljaa keskustellen. Viimein nousi heistä yksi. -- »Kelpaako, pojat, kukaan teistä todistajaksi?» kysyi hän. -- »Tämä Matti Nastola saa nyt lainaksi Kustaa Kartanolta tuhannen markkaa.» -- Kysymys vapautti Jussin, joka taasen istahti takan eteen mumisten itsekseen; »Tuhannen markkaa, tuhannen markkaa!»

Kolmas mies pöydän päässä -- se, joka todistajaa kysyi -- otti lakkaristaan karttapaperin ja kirjoitti velkakirjan, josta itse meni takaukseen. Nastolan Matti sai rahat, Kustaa Kartano sai velkakirjan.

»Sepä varsin hyvä, että satuin tapaamaan teidät, Kartano, ja että tunsitte Äimälän kelvolliseksi takausmieheksi. Nyt minä voin maksaa Saaralan maan hinnan määrä-ajalla» -- niin puhui lainanottaja, Matti Nastola.

Harjakannut juotiin; Matti maksoi.

»Nyt saarnaa Jussi!» huusivat pojat, ja entinen ilkeä leikki alkoi taasen. Jussi, kun tunsi viinanhajun, oli lähestynyt pöytää, oli saanut ryypyn Kartanolta hänkin. Jussi itki ilosta, nuoli huuliaan kuten koira.

»Nyt saarnaa Jussi!» huusivat pojat nauraen. Ja mieletöntä alettiin taasen töyttiä edestakaisin. Hän olikin surkeudessaan naurettava; hän siunasi ryypyn antajaa; hän kirosi vainoojiaan: hän lipoi kieltänsä ja löi samassa ympärilleen. Yhdestä ryypystä oli vanha juomari tullut humalaan. -- --

Hän oli aikeissa istua ruhmolle. Ruhmo heitettiin kumoon. Vähämielisen kävi pahoin langetessaan. Hän nostettiin ylös. Nyt itki hän vihoissaan, rukoili ja kirosi vuorottain. Mutta armeliaisuutta ei hän löytänyt pahanilkisissä. Hullun vimma yhä innostutti heitä, heidän riemunsa oli sitä suurempi, kuta enemmän saivat Jussin tulistumaan. Vaahto valui onnettoman suusta, hänen silmänsä olivat veripunaiset. Töytittäessä hän teki kaikenmoisia kummallisia hyppyjä päästäksensä pihalle vainoojainsa käsistä. Nämät hypyt olivat poikain mielestä hupaisia nähdä. --

Vanha emäntä oli keittänyt puuroa illaksi; puuro oli valmis ja pata tulelta otettu. Se kiehui vielä entistä kuumuuttaan.

Nastolan Matti, nyt vähän juopuneena, nauraa hymyili Jussin tempuille. -- »Antakaa hänelle puuroa syödä!» sanoi hän, kun emäntä laski kädestään härkkimen ja lähestyi pöytää noutaaksensa astioita, joihin puuroa kaataisi; »antakaa hänelle puuroa, että sitten jaksaa paremmin!» -- Ja Matti otti taskustaan rahat, laski setelipakan pöydälle ja alkoi taasen aarteitaan lukea. Hän ei pitkälle ennättänyt.

Eräs pieni, pahanilkinen poikanen, jolle Jussin hyppelyt erinomaisesti olivat olleet mieleen, kuuli Matin kehotuksen. Sanaa sanomatta kiiruhti hän tulikuuman puuropadan luo, sivalti siitä kauhallisen puuroa ja -- ennenkuin kukaan osasi aavistaakaan, mitä poika aikoi, oli hän kauhalla lyönyt Jussia vasten suuta.

Jussi päästi hirmuisen mölinän ja katseli tulta iskevillä silmillä ympärilleen. -- »Sinä neuvon annoit», huusi hän Matille, joka, kuten muutkin, nauroi kurkkunsa täydeltä. -- »Sinä neuvon annoit! _Tulet itse kerran minun tilaani_!... Sinä, poika, tottelit!»

Hänen äänensä ei enää ollut hullun; se kuului, kuten olisi se korkeudesta tullut. Nauru oli lakannut paikalla; kumminkaan ei Jussin puheesta.

Ei -- sillä sanansa sanottuaan oli hän rynnännyt poikaa kohden, tarttunut häneen, ja ennenkuin kukaan ennätti estää vimmattua, mieletöntä, oli hän ylenluonnollisella voimalla heittänyt pojan tuliseen pesään. Minne oli leikki, nauru ja pila kadonneet? Hullua ei enää töytitty, hän sai nyt olla rauhassa. Kaikki riensivät pojalle avuksi.

Mutta Jussi ei kahta silmänräpäystä samalla paikalla seisonut. Voiton loistavilla silmillä katsahti hän sen kertansa ympärilleen, kiljasi iloisesti, teki kummallisen hypyn ja taaskin, ennenkuin kukaan ennätti aavistaa, mitä hänellä nyt oli mielessä, seisoi hän, harmaapäinen, harmaapartainen, pitkä, mahtavana kuten kuningas, Matin setelipakka kädessä keskellä lattiaa. Kummallisella hypyllään oli hän päässyt pöydän ääreen, oli -- kun Matti nousi katsomaan, miten tyrmistynyt poika pesästä vedettiin ja sillä välin unohti rahansa -- saanut joka ainoan setelin kouraansa.

»Hoosianna! Halleluijaa!» karjasi hullu, huiskuttaen käsiään. -- »Tuhannen! Tuhannen markkaa!»

»Minun rahani!» huusi Matti, paikalla selvenneenä. »Ottakaa rahani pois Jussilta -- Jumalan tähden!»

Kartanon Kustaa, lainan antaja, oli nähnyt Jussin viime työn. Hän karkasi Jussiin; mutta tämä oli jo päässyt pesätantariin kiinni, oli samalle sijalle pesässä, missä poika vasta oli maannut, saanut setelipakan heitetyksi.

Paloivatko rahat?

Ne eivät olisi palaneet, ne olisi saatu pois eheinä, mutta hullu Jussi peitti ne kämmenellään. Sitä ei voitu irroittaa. Toinen käsi tantarissa kiinni, toinen pesässä rahojen päällä, seisoi hän huutaen »Halleluijaa!» Turhaan koetettiin saada hänet irtaumaan; hän oli paikallaan kuin siihen istutettu. Tulta ajettiin hänen kädelleen; hän ei siitä ollut millänsäkään. Vihdoin sieppasi Matti puukon tupestaan, sivalti sillä Jussin sormet poikki. Silloin otti hullu kätensä pesästä, mutta käden sijalla nähtiin nyt vaan mustia, palaneita papereita.

Kun väki tointui, havaittiin ettei Jussia enää huoneessa ollut. Matti, joka näki aarteensa tuhkana, huusi häntä, huusi turhaan ja säntäsi puukko kädessä ovesta kuutamaan pakkaseen. --

Seuraavana yönä ei Kaistalon kestikievarissa nukuttu. Jussia ja Mattia haettiin. Vasta seuraavana päivänä ne metsästä löydettiin: Jussi kuolleena, murhattuna; Matti kylmettyneenä -- hulluna.

Poika, joka puurokauhalla oli Jussia lyönyt, palasi henkiin, mutta tulimatkallaan oli hän menettänyt toisen silmänsä.

Kartanon Kustaa kiskoi Matin perheeltä lainasumman. Matin perhe joutui mierontielle. Äimäiä sai maksaa runsaan takaussumman.

* * * * *

_Kun näet mielipuolisen, älä häntä pilkkaa -- sääli häntä! Hän on onnetonta onnettomampi. Ja hänellä on kostaja, kaikkivaltias Jumala_.

»Isää viedään.»

Oli kesä. Oli kaunis Heinäkuun päivä. Luonto oli juhlapuvussaan. Pieni, kuusien ja honkien ympäröimä järvi oli sileä kuin peili; siellä täällä seisoi rannoilla yksinäisiä riippakoivuja, mitkä kastelivat hienojen oksiensa huippuja kirkkaaseen veteen. Rivakoiden soutajien soutamana kulki vene kiireesti tyyntä pintaa. Veneen perässä istui sälli Maunu Tarponen ja Kreeta, hänen kihlattu morsiamensa.

Heidän sydämissään oli kirkas, pilvetön päivä. He olivat matkalla kirkkoon. Tänään oli heidän hääpäivänsä. He olivat kauan pitäneet toisistansa, niin -- aina lapsuuden leikeistä asti, vaikka he eivät sitä oikein itse tienneet. Kun he suuremmiksi kasvoivat, olivat he eronneet. Maunu oli isänsä kanssa muuttanut suureen kaupunkiin. Siellä oli hän sepän ammattiin antaunut ja siellä oli hän muutaman vuoden kuluttua tehty sälliksi. Siellä oli hänellä paljon huvituksia tarjona; mutta olipa se kummaa: hän ei niistä paljon pitänyt; hän muisti aina yhä paremmin, kuta vanhemmaksi hän tuli, lapsuutensa leikkitoveria, Kreetaa. Ja kun hän sälliksi tehtiin, huomasi hän, että Kreeta puuttui hänen onnestansa, ja kotipitäjääsen riensi hän tiedustelemaan elikö Kreeta vielä -- sillä hän ei ollut hänestä mitään kuullut siitä saakka, kun hän läksi -- ja pitikö Kreeta hänestä. Kreeta eli, oli kasvanut kauniiksi kukkaseksi tuolla pienen järven rannalla, ja monta kosiaa oli hänellä ollut, mutta, kummapa kyllä, hän ei ollut voinut keneenkään mieltyä; hän muisti Maunua, ja hänestä oli kuin olisi sisällinen ääni hänessä sanonut: »Kyllä Maunu vielä palajaa.» Ja Maunu palasi, ja molemmat osasivat heti toisensa silmistä lukea, että he toisistansa pitivät -- ja nyt ovat he matkalla kirkkoon, jossa papin siunaus oli heidät heidän elinajaksensa yhdistävä. Maunu katsoi niin lempeästi kihlattunsa kirkkaisiin, sinisiin silmiin, ja niissä kuvautui morsiamen sydän, joka onnesta puhui.

Kirkkorantaan pysähtyi vene, ja ylkä ja morsian kulkivat Jumalan huoneesen. Sukulaiset ja ystävät seurasivat heitä sinne. Minun esimieheni, vanha, lempeä kirkkoherra S---- saarnasi, ja kaunis ja ylentävä oli saarna. Jumalan kallista sanaa laski hän painavalla vakuudella sanankuuliainsa sydämiin.

Kun jumalanpalvelus oli loppunut, tapahtui kaksi vihkimistä. Minä sain toimittaa toisen; minä sain vihkiä Maunun ja Kreetan. Sitten, kun nämä onnelliset olivat luvanneet toisillensa ikuista rakkautta myötä- ja vastoinkäymisessä, vihki kirkkoherra uuden kirkkomaan.

Hetki oli juhlallinen. Taivaan kirkas aurinko katsoi niin lempeästi meitä, tomun lapsia, kun me itsellemme ja jälkeisillemme valmistimme vuodetta sitä yötä varten, jonka toisella puolella ei enää yötä ole. S----n puhe kävi kaikkien sydämiin, ja useitten silmissä välkkyivät kyyneleet. Minä näin, että Kreeta jotakin kuiskasi miehensä korvaan, ja melkeinpä arvasin, mitä hän sanoi, kun pulskan nuorukaisen silmässä kyynele kiilui hänen hellästi puristaessansa Kreetan kättä. Kaiketi oli nuori vaimo kuiskannut: »meitä ei erota muu kuin kuolema!» Oi, hän ei muistanut -- syntiä.

Kului sitten muutamia vuosia, joina Maunusta ja Kreetasta ei paljon kuulunut. He asuivat suuressa kaupungissa, missä sepänsälli ahkeralla työllä kokoili varoja voidaksensa saada oman pajan itselleen. Sen tiesi Kreetan äiti kertoa, ja hän tiesi myös lisätä, että Maunu ja hänen vaimonsa olivat hyvin onnellisia. Sitten, ajan kuluessa, tiesi eukko puhua tyttärensä perheen lisääntymisestä, ja että Maunu kohta oli pääsevä mestariksi.

Mutta...

Tietääkö lukiani, mikä laitos krouvi, kapakka ja varsinkin salakapakka on? Jollei, niin tahdon sen sanoa. Se on perkeleen keksimä maneitti, joka vetää luoksensa kaikkia, jotka ovat maistaneet sähkömyrkkyä, jota se tarjoo. Se on rakennettu kirouksista, mitkä ovat verellä ja kyynelillä kostutetut. Se seisoo likeisimmässä yhteydessä helvetin kanssa, josta se alinomaa hurmaavan ilon aineksia imee. Riettaus on sen riemu, saastaisuus sen sulo, köyhän ropo sen rikkaus, ihmisyyden turmelus sen määrä. Kuta useimpia se voi turmella, sitä enemmän paisuu se; ja kun se avaa ovensa ensikertaiselle, niin riemuitsee kadotus, ja viinan näkymättömät henget tanssivat ilosta pulloissansa. Ja kuta enemmän näitä henkiä vapauteen pääsee, sitä kiiltoisammiksi, sitä viehättävämmiksi tietävät he kuvata veljiänsä, mitkä vielä eivät ole vapauttansa saaneet, mitkä vavisten innosta vapautensa hetkeä odottavat. Ja sitten ... kun heidän uhrinsa on ihmisyytensä kadottanut, kun se järjetönnä riehuu ja vihdoin kirous huulillansa uupuu -- silloin kajahtaa läpi kadotuksen käsien pauke ja hurmaava huuto: eläköön, eläköön kapakka! Semmoinen on se.

Maunu ei ollut juomari sanan pahimmassa merkityksessä. Hän maistoi aniharvoin väkeviä, ja vielä harvemmin nähtiin hän humalassa. Ja eihän »joku ainoa kerta» ole edes kerraksi luettava -- oli hänellä silloin tapana sanoa.

Ja niin sanoi hän muutamana pyhä-iltana, kun hän muutamien toverien kanssa istui eräässä kapakkamaisessa ravintolassa. Muuan oppipoika oli tänään kisällikirjansa saanut, ja tietysti oli se kostutettava. Maunu olisi mieluummin näistä kemuista ollut poissa, sillä hän tiesi aivan hyvin, että oppipojan sälliksipääsyä usein mitä hurjimmalla tavalla vietetään. Hän muisti väliin Kreetaa, joka pienessä kodissansa, tuossa suuren kivihuoneen kellarikerroksessa, häntä odotti; hän muisti, miten hän aamulla, kun he kirkkoon lähtivät, oli ystävällisesti vaimoaan poskelle taputtanut ja sanonut, että he kohta voisivat vaihettaa pienen asuntonsa toiseen parempaan; hän muisti pienokaisiansa, jotka olivat hänelle niin iloisesti hymyilleet, kun hän äsken kotoa lähti. Hän muisti -- ainakin olisi hänen pitänyt kaikkea tätä muistaman, sillä hän oli luvannut olla poikessa ainoastaan pikkuisen aikaa, hän kun pitoihin lähti ainoastaan sentähden, »ettei hän tahtonut toveriansa loukata.»

Uusi sälli oli tilannut ravintolan perimmäisen kammarin, »jotta saisivat rauhassa olla», sanoi hän. Oikea syy lienee kumminkin ollut se, ettei tällä ravintolalla ollut oikeutta antaa vieraillensa väkeviä juomia, jonka tähden niitä oli salaa nauttiminen. Siinä oli pari pulloa pöydällä ja piippuja ja sikarejakin, ja siinä istui pöydän ympärillä viisi miestä ja niiden joukossa Maunu. Kestinä istui siinä myös erinomaisen hauska nuorukainen, leipurin sälli Olli Suorsanen, joka osasi kertoa mitä hullunkurisimpia juttuja.

Oli hauskaa, niin tuhat tulimaisen hauskaa! Ollin juttuja kesti, ja juotavaa oli yltäkyllin, sitä kun entisen loppuessa aina uutta tuotiin... Niin juotiin ja juteltiin ja naurettiin, kunnes järki vähitellen alkoi jättää iloisen seuran. Iltaa kului. Maunu ei enää omaisiansa muistanut; mutta yhä uusia juttuja muisti tuo iloinen sälli. Ja kun jutut viimeinkin alkoivat loppua, tiesipä hän muulla tavalla iloa yllä pitää. Hän rupesi milloin minkin toverin kustannuksella toisia naurattamaan. Ja soveliain esine hänen pilallensa oli Maunu, tämä kun ei ensinkään mieltynyt siihen, että hänelle naurettiin. Siinä syntyi sanakiista, johon nauruja yhä Maunun kustannuksella sekausi. Ei ole meidän tarvis kertoa pitemmälle, kuinka asema vähitellen muuttui aina sen mukaan, kuta enemmän näkymättömiä henkiä pääsi pulloista vapauteen.

»Jos sanankaan enään virkkaat», Imusi Maunu vihasta ja viinasta punastuneena, »niin sinun käy pahoin!»

Mutta mitä huoli iloinen sälli? Hän yhä jatkoi, ja kun Maunu raivoisena nousi tuoliltaan, lupasi Olli lopettaa ivansa; mutta samalla töyttäsi hän jalallaan Maunun tuolia vähän syrjälle, jotta Maunu, kun hän jällen aikoi istua, istui tuolin viereen ja keikahti pitkälleen lattialle -- toisten hillitsemättömäksi huviksi.

Tätä ei Maunu kestänyt. Hän nousi, kiristi hampaitansa, ja ennenkuin iloinen sälli osasi olla varuillansa, kaatua kolahti hän itse vuorostaan lattialle. Maunu oli voimansa takaa iskenyt häntä pullolla päähän.

Miten Maunu tänä yönä tuli kotiinsa, sitä ei hän tiennyt, eikä hän aamulla, kun vuoteessansa heräsi, sitä muistanut. Kun hän avasi silmänsä, näki hän pienessä kammarissaan kaksi outoa miestä, jotka olivat poliisin virkapukuun puetut. Hän loi silmänsä kysyväisesti Kreetaan, joka takan vieressä istui ja itki, pienin lapsista sylissänsä. Ja silloinpa lensi muisto eilispäivän tapauksesta Maunun mieleen. Poliisimiesten näkeminen selvitti hänelle kaikki.

Hän hypähti ylös. »Onko hän kuollut?» kysyi hän äänellä, joka soi niin soinnuttomasti kuin olisi se maan sisästä tullut.

»Ei vielä, mutta lääkäri pelkää pahinta», vastasi toinen poliiseista. »Teidän täytyy nyt meitä seurata.»

»Herra Jumala, mitä olen tehnyt!» valitti epäilyksen äänellä onneton. »Oi Kreeta, Kreeta!»

Mutta Kreeta ei voinut häntä lohduttaa. Vaimo parka nyyhki niin, jotta ei sanaa sanotuksi saanut. Poliisimiehet olivat hänelle ennen Maunun heräämistä ilmoittaneet, mitä hänen miehensä oli tehnyt.