Part 10

Kun lammas eksyy laumasta Ja joutuu korpeen kauvas, Siit' ompi paimen murheissa, Hän nousee, ottaa sauvans, Käy hakemaan Pelastamaan, Sit' ettei pedot söisi; Ja olallaan Vie kotiaan, Iloiten, kun sen löysi.

Kauhea hetki.

Helmikuun 4:ttä päivää vastaan yöllä vuonna 18-- kolkutettiin kovasti ovelleni. Oli kova pakkanen, Illalla olin sairaan tyköä väsyneenä ja vilustuneena palannut. Ensimmäinen ajatukseni, kun nyt kolkutuksesta heräsin, oli pelko, että minua taasen kylmään pakkaseen vaadittaisiin. Vastenmielisesti ja hitaasti nousin ja tunsin, että papillinen virkani nyt oli raskas, vaikka se velvoitti minua ilolla täyttämään kutsumustani.

Olin oikeassa; minua kutsuttiin sairaan luo. Vanha eukko, joka oli lähetetty minua noutamaan, astui kamariini.

»Kuka on sairas?» kysyin jotenkin äreällä äänellä, luomatta silmiäni eukkoon.

»Minun poikani, Ylistön Jaakko!» vastasi eukko suruisesti.

»Se juoppo!» huudahdin. En muistanut ensinkään, että huolellinen äiti oli puolentoista pitkää virstaa poikansa tähden pakkasessa kulkenut. Omat vaivani olivat vaan mielessäni.

»Niin, se onneton!» huokasi äiti, ja suuret, kirkkaat kyyneleet valuivat alas hänen kylmettyneille poskilleen. Sitten lisäsi hän sydäntä särkevällä äänellä: »Poikani tuli tänään iltahämärässä Takalan Matin tyköä, jonka seurassa hän koko päivän oli juonut. Kotimatkalla väsyi hän, nukkui tienviereen ja olisi varmaan siihen kuollut, ellei Sakari, mieheni, kun hän heiniä kelkalla kotiin toi, olisi hangesta häntä tavannut... Nyt makaa onneton lapseni hirmuisissa tuskissa vuoteellansa... Hänen kätensä, jalkansa ja kasvonsa ovat paleltuneet...»

»Hän on siis viinantaudissa», vastasin. »En minä mitään siihen voi! Huomenna, kun hän on selvinnyt, tahdon hänen luonansa käydä.»

Mutta äiti valitti: »Hän sanoo kuolevansa, hän on raivoissansa, paholaiset ympäröivät häntä. Hän huutaa teitä, pastori. Huomenna on hän kentiesi jo loppunut. Oi, Herran Jumalan tähden, Kristuksen tähden, joka ryöväriä hirsipuussa armahti, tulkaa nyt hänen tykönsä!»

Se _oli äiti_, joka rukoili. Hänen miehensä ja poikansa olivat juomareita, mutta kumminkin rakasti hän heitä. Minä en voinut kieltää, vaikka kyllä arvelin itsekseni, ettei käynnistäni sairaaan luona nyt mitään hyötyä olisi. Mieleeni olivat johtuneet apostolin sanat: »pitäkää päälle sopivalla ja sopimattomalla ajalla!»

Sillä aikaa, kun hevostani valjastettiin, istui äiti kamarin oven vieressä ja itki, kasvot käsiin kätkettyinä. --

Me tulimme Ylistön torppaan. Köyhyys irvi jokaisesta seinänraosta minua vastaan. Huoneen ainoasta rikkinäisestä akkunasta kävi kylmä viima. Takassa paloi vireä valkea. Ryysyisellä vuoteella makasi kolmenkolmatta vanha nuorukainen.

Äiti oli oikeassa: pojan jalat, kädet ja kasvot olivat paleltuneet. Lumivalkoiset ne olivat.

Kun huoneeseen astuimme, olivat pojan tuskat loppuneet, kauheat näöt kadonneet. Hän makasi liikkumattomana siinä, sanomaton sieluntuska loisti hänen silmistään. Siitä saakka, kun hän riehumasta lakkasi, ei ollut hän sanaakaan puhunut. Isä istui hänen vuoteensa vieressä ja -- kummallista! -- tämänkin kovasydämisen hylkymiehen sydämessä näkyi tunteita löytyvän -- sen sanoivat kyyneleet, mitkä virtasivat hänen silmistään. Niin, onnettoman tuskat olivat loppuneet, mutta että hänen elämänsä loppu oli lähellä, sen sanoi minulle ensi silmäys. Minä lähestyin hänen vuodettansa. Hän loi silmänsä minuun; liikkua hän ei voinut. Hän koetti sanoa jotakin, mutta mitä hän sanoi, sitä oli minun mahdoton ymmärtää. Että hän oli täydessä tajussaan ja että viinan vaikutus oli hänestä poistunut, sen näin. Minä rupesin puhumaan hänelle syntisten ystävästä. Hänen silmänsä loistivat niin kummasti. Polvilleen vuoteen viereen olivat isä ja äiti laskeuneet. Ristissä käsin kuuntelivat he minun sanojani.

Vihdoin kysyin Jaakolta, tahtoiko hän Herran pyhästä Ehtoollisesta osalliseksi tulla? Hän antoi silmillänsä kysymykseeni myöntävän vastauksen -- siksi ymmärsin minä sen; sillä niinkuin jo sanoin, hän ei voinut ainoatakaan jäsentään liikuttaa. Minä kiiruhdin toimitusta, sillä selvästi näin, että kuolema jo oli kätensä hänen sydämelleen laskenut. Siunatun leivän olin hänen suuhunsa pannut. Sitten kohotin hänen päätänsä, jotta hän myös Herran pyhästä verestä osalliseksi tulisi. Mutta silloin hypähti hän itse istumaan. »Ei, ei! Minä olen arvoton!» huusi hän ja loi silmäyksen isäänsä -- silmäyksen niin kauhean, jotta se sai ruumiini vapisemaan, ja sanoen: »_Isä, sinun pöydässäsi minä ensimäisen lasini join, sinä minulle ensimäisen pikarin kaasit_», kaatui hän takaisin vuoteelleen, ja siinä makasi nyt -- ruumis.

* * * * *

Siitä päivästä ei ole Ylistön Sakari viinaa maistanut. Kauheat tuskansa eivät anna hänelle missään lepoa. Poikansa sanat soivat yöt, päivät hänen korvissaan. Hänen sydämensä ei voi mitään lohdutusta ottaa vastaan. Herra on häntä hirmuisesti rangaissut.

Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää!

Olin vasta muuttanut pieneen kappeliini. Olin omassa kodissani. _Oma koti_! Kuinka suloiselle se sana soi! Mutta vielä paljoa suloisempaa oli minusta nyt _omassa_ kodissa asuminen, minä kun pitkiä aikoja apulaisena kulettuani paikasta paikkaan, »konsistorion kyytihevosena» muka, vihdoinkin olin katoksen alla huoneessa, mitä oikein omakseni voin kutsua. Pieni ja matala oli tämä koti, se on tosi; mutta enpä usko, että ruhtinas on suureen linnaansa niin ihastuneella, niin läpeensä tyytyväisellä mielellä astunut, kuin minä pieneen, matalaan kappalais-virkatalooni.

Pari päivää olin tässä omassa kodissani asunut. Oli ilta, kaunis Toukokuun ilta. Minä istuin armaan vaimoni kanssa pienessä kyökkikammarissa, josta näky järvellepäin oli erinomaisen kaunis. Me juttelimme siinä ryytimaan perustamisesta, _oman kotimme_ kaunistamisesta oikeaksi paratiisiksi, jossa sitten eläisimme rakkaudessa ja rauhassa elämämme iltaan saakka. Minä rakastin seurakuntaani ja olin vakuutettu siitä, että jos ei seurakuntani minua nyt vielä rakastanut, se kumminkin _tulisi_ minua rakastamaan, sillä olinhan minä luvannut Jumalan edessä, Hänen voimansa ja apunsa kautta paimentaa sanankuulioitani ijankaikkisen rauhan majoihin. Asuin tuttavien likisyydessä, joilla tiesin olevan samoja mielipiteitä hengellisissä ja maallisissa asioissa kuin minulla -- mitä puuttui siis minun onnestani? Ei mitään! Olin onnellinen ja vaimoni onni -- se loisti hänen silmistänsä.

Aurinko, Toukokuun kaunis, keväinen aurinko, oli mailleen menemäisillään. Se loisti niin lempeästi pieneen kammariimme, ikäänkuin olisi se meidän ylitsemme tahtonut vuodattaa taivaan siunausta. Vaimoni nojasi päätänsä minun rintaani vastaan ja sanoi hiljaisella äänellä: »kuinka voisimme oikein kiittää Jumalaa kaikesta hyvästä, minkä Hän meille on antanut?» -- Minä muistan, että hänen kättänsä puristin, että hänen silmiinsä katsoin, että se lempi, mikä niistä minua vastaan säteili, täytti sydämeni tunteilla, joita en ikänä ollut tuntenut -- tunteilla, jotka sanoivat minulle, kuinka arvoton olin kaikkeen siihen hyvään, mitä kaiken hyvän antaja oli minulle niin ylönpalttisen suuressa määrässä jakanut. Noitten tunteitteni voimasta panin käteni ristiin, ja harras huokaus nousi sydämestäni taivaallisen Isän luo.

Emme olleet siinä istuessamme huomanneet, että kääsit, vaahtoinen hevonen edessä, olivat pienelle pihallemme pysähtyneet ja että nuori poika kiireesti kääseista hyppäsi; emme nähneet kenenkään huoneesen tulevan, ennenkuin tullut seisoi meidän edessämme.

»Julius S.!» huudahdin minä ihmeissäni ja nousin nuorta poikaa tervehtimään. Silloin näin, että hänen silmänsä olivat kyyneleiset, ettei hän liikutuksesta tahtonut saada sanaa sanotuksi.

Hämmästyneihin sanoihin: »Julius, mikä sinun on? supistui tervehdykseni.

»Setä, tulkaa Jumalan tähden heti isäni luo, ennenkuin hän kuolee!» änkytti nuori poika.

»Isäsi! Onko hän sairas?» huusin pelästyneenä. --

Julius S----, tämän nuoren, tuskin viidentoista vuotisen pojan isä ja minä olimme muinen olleet koulutovereita ja hyviä ystäviä, kunnes hän äkkiä lopetti koulunkäyntinsä ja rupesi kirjuriksi. Nyt oli hän nimismies naapuriseurakunnassa. Pariinkymmeneen vuoteen en ollut häntä nähnyt, kun vaalisaarna-matkallani hänen luokseen poikkesin häntä tervehtimään. Tosin oli hän minua kahta vuotta vanhempi, mutta enpä olisi hänessä voinut vanhaa toveriani tuta, ellen olisi tiennyt, että hän edessäni seisoi; niin muuttunut oli hän. Hän näytti ainakin viidenkymmenen vanhalta, ja kumminkaan ei ollut hän vielä neljääkymmentä täyttänyt. Hän otti minua ystävällisesti vastaan, ja minä iloitsin suuresti tavatessani hänessä Jumalata pelkäävän miehen, jommoisia hänen virassansa niin harvoin tapaa.

Ihastuksella ajattelin tuossa, että hänen kanssansa tulisin hyvin viihtymään. En siinä kumminkaan voinut olla itseäni häpeemättä, sillä aina kuulin hänen ottavan puheeksi ainoata tarpeellista, alati muistettavaa sielun asiaa, kun minä taasen halusin tietoja kaikellaisia seurakunnasta, johon olin vaalissa. Hän oli leskimies. Kolme vuotta oli hän naimisissa ollut, kun kuolema hänen hellän puolisonsa tempasi. Se kuolemankohtaus oli ollut kova, se oli murtanut hänen. Kolme vuotta oli hän jo silloin nimismiehenä ollut. Vaimonsa kuolemaan saakka oli hän elänyt isosti, asunut komeasti, niinkuin tavallansa vielä nytkin. Mutta puolisonsa hautaan oli hänen ilonsa kadonnut, eikä maailman nautinto häntä enää viehättänyt. Hän näki, että maailmallisuus on mullan omaa, hän tunsi, että kuolevaisessa ihmisessä asuu kuolematon sielu ja hänen silmänsä aukenivat älyämään, että sielun kiduttaminen, että kuolemattoman hengen kuolettaminen matojen saaliin kostuttamiseksi on -- suoraa hulluutta. Tähän saakka ei ollut hänen harrastuksensa tietänyt muusta kuin maallisesta tavarasta ja hekumallisista nautinnoista; nyt näki ja tunsi hän, että maallinen omaisuus jää, että se ilveilevän kiitoksen kokoojallensa sanoo, kun ruumis sametillakin verhotussa arkussaan mullaksi muuttumaan lasketaan. Ihmiset, jotka olivat häntä kironneet ja joitten suussa hänen ahneutensa oli ollut sananpartena -- ihmiset alkoivat nyt häneen luottaa: häntä siunasi nyt köyhä, häntä kunnioitti rehellinen. Tämän kaiken kertoi hän minulle. »Ja minä olisin nyt onnellinen» -- lopetti hän -- »ellei vaan yksi tapaus minun elämässäni alati kohoisi minua vastaan.» Tämän sanoi hän hiljaisella äänellä ja ikäänkuin vaan sivumennen, jotten tullut sitä likemmin tarkkaamaan. Kun sitten lähdin, saatuani aivan vähän niitä tietoja, joita halusin, lausui hän toivovansa, että minä saisin viran, johon vaalissa olin, ja että usein yhtyisimme. --

Vaalipäivä tuli, ja minä sain kaikki äänet. Olimme muuttaneet pieneen pappilaan; olimme aikoneet, kun hiukan ehtisimme uudessa kodissamme perehtyä, käydä nimismiestä tervehtimässä, ja nyt -- vaadittiin minua tulemaan hänen kuolinvuoteellensa! --

»Isäsi! Onko isäsi sairas?» olin minä huudahtanut. -- Hellä vaimoni, joka minun kertomuksistani tunsi nimismiehen perheen, hypähti ylös. Hänen naisellinen aistinsa sanoi hänelle, ettei tässä ollut kysymys tavallisesta taudista. Hän tarttui nuorukaisen käteen ja lausui: »Sano, mitä on tapahtunut!»

Ja poika kertoi nyyhkien: »Pastori tietää, missä tuulimyllymme on. Isä meni sinne varhain aamulla. Myllyn vierestä tapasimme hänen ehtoopäivällä makaamasta. Myllyn siipi oli häneen tarttunut. Tuulen tietä oli hän kulkenut myllyn siipien mukana. Kun hänet löysimme, oli hän hengetön; mutta kun hänen sisään kannoimme, näimme, että hän vielä eli. Minä haudoin hänen päätänsä kylmällä vedellä, ja hän avasi viimein silmänsä, Hän koetti puhua, mutta kauan turhaan. Vihdoin sai hän teidän nimenne sanotuksi. Ja kun häneltä kysyin, lähtisinkö teitä noutamaan, niin kertoi hän kertomistaan teidän nimeänne ja tyyntyi vasta silloin, kun minä kiireesti lähtöä tein.»

Pienestä pappilastani oli suureen hoviin, missä nimismies asui, noin puolentoista penikulmaa. Matkalla sinne ajattelin itsekseni Jumalan kummallisia teitä: kuinka hän aivan usein kärsii syyllistä ja rankaisee viatonta. Minä muistelin aikaa, jona nyt kuolemaisillaan oleva oli nuori poika, aikaa, jona yhdessä koulua kävimme. Minä ajattelin hänen onnensa vaiheita; mitenkä hän köyhästä kodista oli kouluun tullut; mitenkä hänen oli täytynyt sieltä varattomuuden tähden erota; sitten muistelin, mitä olin kuullut hänestä puhuttavan: kuinka hän oli kruununvouti S----n luona saanut hyvän kirjurinpaikan: kuinka hän tämän voudin onnettoman kuoleman jälkeen oli hänen jälkeisensä toimesta aivan nuorena päässyt siihen virkaan, missä hän vieläkin oli; kuinka Jumala oli häntä maallisilla tavaroilla siunannut ja ennen kaikkia, kuinka Herra oli kovan koetuksen kautta saanut hänen hurskasten tielle. Sydämeni oli surullinen, mutta samalla iloitsin minä, sillä minä toivoin nyt saavani nähdä miehen, joka on valmis astumaan Herransa iloon. Sitten koetin minä lohduttaa nuorta Juliusta, jonka suru kävi minulle sääliksi. Koetin saada häntä toivomaan, ettei hänen isänsä vaara niin suuri olisi; että tämä isä, jos kuolisi, olisi onnellinen. En nyt enää muista, mitä kaikkia siinä puhuin, mutta eipä mene mielestäni, kuinka poika vihdoin tarttui minun käteeni, puristi sitä suonenvedontapaisesti ja hiljaa nyyhkien rukoili: »saakaa, oi saakaa hänet tunnustamaan!»

»Kuka, isäsikö?» kysyin kummastellen.

»Niin!» vastasi poika.

»Tunnustamaan, mitä? Mitä on hän tehnyt, jota hänen pitäisi tunnustaa?»

»En tiedä...» nyyhki poika, »en tiedä onko oikein, että teille tätä puhun, mutta en voi siitä puhumatta olla... En tiedä, mitä isä on tehnyt; mutta sen tiedän, että raskas kuorma painaa hänen omaatuntoaan. Usein nousee hän öisin ja alkaa kulkea edestakaisin kammarissansa. Usein olen kuullut hänen siellä yön hiljaisuudessa ääneensä itkevän ja rukoilevan, usein huutavan: 'minä onneton!' ja kamalasti kiristävän hampaitansa. Minä puhuin kerran hänelle tästä, mutta silloin loi hän minuun silmäyksen niin hirveän, että ytimiini saakka koski, ja kysyi, mitä olin kuullut hänen sanovan. Minä kerroin hänelle, mitä nyt teille olen kertonut. Hän katsoi kauan ja kysyi sitten: 'Oletko nyt kaikki, kaikki sanonut?' Ja kun minä sen vakuutin, tyyntyi hän ja kielsi minua kenellekään puhumasta tästä asiasta. 'Kentiesi saat vasta tietää, mikä isääsi vaivaa', sanoi hän; 'nyt en voi sitä kertoa. Jos isäsi rauha on sinulle kallis, niin älä enää koskaan tästä minua muistuta!' -- En ole sen enempää häneltä hänen huolensa syytä kysynyt; mutta se on pelottanut minua -- pelottanut yhä enemmän siitä päivästä, jona te meillä talvella kävitte; sillä siitä saakka on aina kynttilä palanut isäni kamarissa illasta aamuun, ja aamuin olen aivan hyvin osannut nähdä, että isäni oli yönsä valvonut. En tiedä» -- lopetti poika nyyhkien -- »mistä olen päähäni saanut, että isäni on tehnyt jotakin -- pahaa.»

Tämä oli minusta aivan mahdotonta. Mutta vaikka siitä koetin poikaa vakuuttaa, täytyi minun tunnustaa itselleni, että hänen kertomuksensa oli minuun kummallisesti vaikuttanut. --

Aurinko oli jo laskenut, kun perille pääsimme. Vastaukseksi kysymykseemme, miten nimismiehen laita oli, saimme kuulla, että hän vielä eli, ettei tohtoria, jota isäntärenki kohta oli lähtenyt hakemaan, vielä ollut kuulunut. Me kiiruhdimme sairaan luo. Siinä makasi hän kalpeana; verilätäkkö lattialla hänen vuoteensa vieressä sanoi, että jokin kohta hänen rinnassansa oli vahingoittunut. Kun hän meidät näki, valaisi himmeä ilon hohde hänen kasvojansa. Me näimme että hän oli tajullansa. Hän viittasi kädellänsä meitä lähemmäksi; sitten sanoi hän hiljaisella äänellä: »Julius, mene vähäksi aikaa ulos, minä tahtoisin kahden kesken puhua pastorin kanssa.» Poika loi minuun tuskallisen silmäyksen, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: »enkö ollut oikeassa?»

Minä istuin sairaan vuoteen viereen. Hän tarttui käteeni ja puristi sitä; sitten katsahti hän minuun pelkäävästi, ja kylmä hikipisara nousi hänen otsallensa. Se puhui sisällisestä tuskasta.

»Ei, ei! Minä en saa sitä kauemmin salata», alkoi hän tuskin kuuluvalla äänellä; »olen sitä jo liiaksi kauan salannut... Minä olen syypää ihmisen kuolemaan; ensimäisen isäntäni, hyväntekiäni surma painaa minua.»

Hän peitti käsillään kasvonsa; koko hänen ruumiinsa vapisi. Minä -- minä hämmästyksestä en voinut mitään sanoa.

Hän lisäsi: »Se oli hirveä hetki, kun minä kuulin, että vouti S---- oli surmannut itsensä, sillä minä hänen oikea surmaajansa olin... Minä asuin hänen luonansa; hän rakasti minua niinkuin isä lastaan... Eräänä iltana tuli hän kotiin veronkannosta, suuri rahasumma mukanansa. Minä näin rahat... Perkeleellinen ajatus heräsi minussa. 'Jos sinulla olisi tuo summa, olisit onnellinen', kuiskasi saatana minulle... Minä tuudittelin tuota ajatusta sydämessäni ... ja ... kun himo on siittänyt, synnyttää se synnin...»

»Onneton!» huudahdin minä ajattelematta, että kuolemaisillaan oleva makasi edessäni; »sinä varastit rahat?»

»Niin ... minä varastin», jatkoi hän vitkallisesti. »Minä varastin ja kätkin rahat, ja vähän ennen kuin voudin piti lähteä vuotuiselle tilinteolleen ... kaipasi hän niitä. Oi! Minä näen hänen kalpeat kasvonsa, kun hän minulle kertoi onnettomuutensa -- _minulle_!... Ja minä! -- Minä olin hirmuisesti hämmästyvinäni. Hän ei vahinkoaan kellekään muulle ilmaissut kuin ... _minulle_; ei edes omalle vaimollensa... Hän ei osannut aavistaa, kuka varas oli, ei millä tavalla eikä milloin varkaus oli tapahtunut... Hän muuttui synkkämieliseksi -- hän, jalo hyväntekiäni! Hän mietti ... päänsä puhki, ketä hän varkaaksi syyttäisi... Hän suri puhtaan nimensä häpeätä, rangaistusta, joka häntä odotti... Ja minä olin ääneti, kunnes samana päivänä, jona hänen ... viimeistään piti lähteä lääninkaupunkiin ... pitäjäältä kotiin palattuani sain sanoman, että hän oli ... hirttänyt itsensä! Silloin äänsi omatuntoni! -- -- -- Hyväntekiäni perhe joutui maantielle... Minä koetin sitä auttaa niin paljon kuin taisin, näyttämättä että minulla suuria varoja oli. Tästä sain -- kiitosta ... kiitosta, joka poltti kuin tuli; tällä käytökselläni hyväntekiäni leskeä kohtaan voitin isällisen ystäväni jälkeisen suosion... Siten sain minä virkani, menin naimisiin ja rupesin vähitellen varojani käyttämään. Autin nyt runsaammilla varoilla onnetonta leskeä ja elätin häntä vihdoin kokonaan hänen kuolemaansa saakka. Omantuntoni soimauksia koetin saada vähenemään ahneudella ja kovuudella, mutta ... kuolleen haamu ei antanut minulle rauhaa. Sitten kuoli vaimoni... Tämä tapaus masensi minun... Minä olin antaa ilmi pahantekoni, mutta ei ollut minulla uskallusta. Niin kätkin minä salaisuuteni syvälle sydämeeni ja koetin jumalisella elämällä tyydyttää sieluni huutavaa ääntä... Turhaan -- turhaan! Hyväntekiäni haamu ei antanut minulle lepoa päivin, ei unta öin... Ja nyt pitää minun mennä häntä tapaamaan Jumalan edessä...!»

Hän väänteli itseänsä vuoteessansa kuin kuumille hiilille heitetty mato, ja minä istuin siinä kauhistuksesta mykkänä. Olen monen kuolinvuoteen vieressä istunut, mutta tuskinpa koskaan niin kauhistuneena kuin tässä.

Kauan istuin siinä ääneti: olisin kentiesi vielä kauemmin istunut, sillä minusta oli kuin olisi veri suonissani lakannut juoksemasta. Mutta äkkiarvaamatta ruiskahti onnettoman suusta kirkas, kuohuva verivirta. Minä hypähdin ylös ja muistin nyt vasta tehtäväni pappina ja ihmisenä.

Epäilemättä olin huudahtanut, kun näin sairaan verikohtauksen, sillä kamariin ryntäsi nyt Julius ja heittäysi kauhistuneena isänsä syliin. Ja isä syleili ainokaistansa. Sitten uupuivat hänen voimansa, hänen päänsä vaipui raskaasti päänalukselle. Hän viittasi kaappiansa ja kuiskasi: »kolmannen laatikon takakomerossa»; huudahti sitten ääneensä: »Jumala, ole minulle armollinen Jesuksen Kristuksen tähden...» Uusi verikohtaus esti hänen enempää puhumasta. Ja samassa näimme, että hänen silmänsä sammuivat kuolemaan.

En ota selittääkseni, mitä tunsin tuossa ystäväni ruumiin vieressä, enkä puhuakseni nuoren, äidittömän ja isättömän pojan surusta. -- Aika on vyörynyt eteenpäin, vuosikymmeniä kulunut; mutta elävänä pysyy minussa yhä tämän kauhean hetken muisto.

Juliuksen pyynnöstä jäin seuraavan päivän iltaan hänen luokseen. Pojan kysymyksiin, mitä isä oli minulle uskonut, en voinut vastata muuta kuin että raskas salaisuus oli hänen sieluansa vaivannut. Ennen lähtöäni avasimme vainajan kaapin, saadaksemme selville, mitä hän »salakomero»-huudollansa oli tarkottanut. Saimme etsiä kauan, ennenkuin tämän salakomeron löysimme.

Siinä oli suuria paperikääryjä. Siinä oli kirjeitä, joita vainaja oli sulhasmiehenä saanut morsiameltaan. Siinä oli kuitteja ja muita tärkeitä asiakirjoja, ja sitten oli siinä viidellä sinetillä suljettu kääry, jonka takapuolelle oli kirjoitettu: »Minun viimeinen tahtoni on, että tämä kääry lasketaan avaamatta pääni alle siihen arkkuun, joka on tallentava ruumiilliset jäännökseni, Julius, armas poikani, se on isäsi -- pyyntö.» Minä kun ääneen olin tämän kirjoituksen lukenut, loin silmän; Juliukseen.

Siinä seisoi nuori poika, toisessa kädessään kirjeet, mitkä hänen isänsä sulhasena oli morsiameltaan saanut ja mitkä epäilemättä puhuivat nuoren neidin hellistä lemmentunteista, toisessa kädessänsä taasen isänsä testamentti, joka varmaankin sisälsi ne julmat salaisuudet, jotka poika halusi tietää -- testamentti, joka oli määrätty maatuvaksi tekiänsä kanssa. Siinä seisoi nuori poika kauan ja katseli, kyyneleet silmissä, vuorotellen kääryjä. Viimein lausui hän hiljaa: »Isä! sinun viimeinen tahtosi on tapahtuva.» --

»Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää!» lausuin minä itsekseni, kun onnelliseen, pieneen kotiini palasin. »Niin, niin se on. Ihminen näkee vaan, mitä hänen silmäinsä edessä on, Jumala sydämet tutkii!» --

»Mimmoisesta sydämestä lähti nimismiehen tunnustus?» olen usein itseltäni kysynyt. »Heittäysikö hän vihdoin viimeinkin syntikuorminensa Auttajan jalkain juureen, vai pakoittiko häntä tunnustukseen ainoastaan tekonsa kauhistus, jota hän ei teeskennellyllä jumalisuudellaan ollut saanut mielestänsä?» -- --

Eräänä päivänä, monta vuotta nimismiehen kuoleman jälkeen, sain kirjeen Juliukselta. Kirje ilahutti minua. Se puhui miehestä, joka hurskaitten teitä käy. Se puhui onnellisesta ihmisestä, jota Herra on siunannut. Minun mieleeni muistui, mitä Herra itse sanassansa sanoo: »_Minä Herra_ sinun Jumalas olen kiivas Jumala, joka etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka minua vihaavat, ja teen laupeuden monelle tuhannelle, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni.» Ja kun tämän muistin, ajattelin itsekseni: »Varmaankin oli Juliuksen isän katumus ollut Herralle otollinen.»

Vastakohtaisia kyyneleitä.