Part 8

Kirkas oli lahden selkä tuona kesäkuun päivänä ja kauniina kukoistivat lehtevät rannat. Vesakoihin oli vasta puhjennut nuori lehti ja nurmet heloittivat vehmaan vihreinä, -- ne ikäänkuin houkuttelivat soutajia useammin rannalle lepäämään. Mutta Hannu ei suvainnut nyt tiheitä päivälepoja, hän laski lahtia pitkin ja lehtevän saariston ohi yhtä painoa ulommas, -- ja siinä oli silloin, keskipäivän kimalluttama, edessä laidaton selkä, Vienan kuuluisa ulappa. Miehet katselivat sitä ihastellen; useimmat heistä sen nyt ensi kerran näkivät. Mutta he katselivat samalla kummissaan matkan jatkuvaa suuntaa. Miksi lasketaan aina vain ulapalle, miksei jo käännytä merenrantaa myöten Kemin suuta kohden, miksei poiketa verottamaan rannikon kauppakyliä? Mutta varmasti piti Hannu suuntansa. Hän oli sen jo matkan varrella miettinyt ja tiedustellut, eikä nyt epäillyt.

Vasta kun merta oli soudettu niin runsas rupeama, että rannikko oli taakse häipynyt, ja kun valoisa sydänyö oli nukuttu selällisen saaren rannalla, rupesi retkeläisille selviämään, minne nyt matka piti. Kaukaa koillisen taivaalta kävi näet kuumottamaan jotakin helakan valkoista, joka nousevan päivän kilossa ihan silmiä häikäisi. Ja kun päivä oli puolelle ehtinyt, kimmelsi jo valkoviivan yläpuolelta kuin kultaisia tähtiä... Silloin miehet oivalsivat, että retki kävi nyt Solovetin luostarisaareen, jonka valkoisista rakennuksista ja kullatuista kirkonkuvuista he lapsuudestaan asti olivat kuulleet niin monia, satumaisia kertomuksia. Samassa miesten jännitys purkausi kymmeniin kysymyksiin, joita Hannulle sateli kaikista aluksista.

-- Monasteriako mennään nyt valloittamaan?

-- Vaiko verottamaan vain?

-- Riittääkö siihen joukkomme, siellä pidetään usein sotaväkeä?

-- Yritetään, vastasi Hannu tyynesti ja varmasti, tähystellen kiinteästi noita kiiltäviä tähtiä, jotka hän niin hyvästi muisti nuoruutensa päiviltä, jolloin hän eräänä myrskyisenä aamuna Vesaisen rinnalla seisten oli niitä katsellut Hanhisaaren korkealta laelta. Silloin oli valkosaari jäänyt valloittamatta, nyt oli tehtävä toinen yritys ja suoritettava se, mikä silloin jäi kesken! Hän istui siinä pinnaltaan tyynenä, mutta hänen kyntensä kouristivat huoparinta ja hänen rintansa aaltoili mekon alla. Vasta kotvan kuluttua hän miehilleen ikäänkuin selitykseksi lisäsi:

-- Kävin Paavon kanssa talvella viemässä tuohon luostariin kuninkaan kirjeen ja tarjouksen. Silloin se hylättiin, -- nyt käymme miesjoukolla kysäsemässä, hyväksytäänkö se nyt!

Miehet soutivat ääneti, punniten johtajansa rohkeaa hanketta. Se heitä viehätti ja innostikin, -- olivathan he luostarisaaren rikkaudesta ja loistosta kuulleet niin paljon tarinoita, ja sen vuoksi heidän aironvetojaan kannusti ajatus päästä sitä nyt itse näkemään. Mutta samalla se heitä arveluttikin noiden samojen kertomusten ja entisten kokemusten nojalla.

-- Sillä paikalla on pyhän maine, virkahti tuokion kuluttua Kokon Pertti, jonka lapsuusmuistoihin liittyivät sadut vienansaarelaisten ihmeitätekevästä voimasta. -- Sille mantereelle ei ole meikäläisten partiojoukkojen onnistunut koskaan nousta.

-- Juuri siksi sinne nyt noustaankin, huudahti Hannu intomieltään kauemmin hillitsemättä. -- Ehkä sen pyhyyden kestämme ja ehkä jää tästä meidän käynnistä elämään pysyvämpi maine kuin niistä entisistä yrityksistä.

Siinä oli juuri Hannun kauan salaaman hankkeen ydin ja virike: Nyt pitää iskeä isku, joka siirtää siimekseen kaikki nuo vanhat, satujen kultaamat partiomatkat ja korvaa keväisenkin Suman-retken nolouden, -- lie lempo, ellei joskus vielä tästäkin sounnista lauluja pajateta ometoissa ja nuottavenheissä!

Suuri, selällinen manner läheni lähenemistään ja pian kuvastui sen ylängöltä selvänä hurskasten miesten muureilla ympäröity koti. Vähän sivummalla luostariylängöltä oli maahan pistävä lahti ja sitä kohden ohjasi Hannu nyt venekuntansa. Ja intonsa kerran ilmaistuaan jatkoi hän, koko ruumiinsa voimalla huoparimia painellessaan, hehkuvalla äänellä:

-- Mikäpä pidättäisi meitä tälle saarelle nousemasta ja sitä valtaamasta, jos vain lie meissä miehissä miehuutta. Liikutaan siivosti, jos meille siivoja ollaan, otetaan vain venheisiin riittämään asti niitä kiiltäviä aarteita, joita ei karjalaiskylistä löydetty, ja viedään ne kotiin näytteiksi käynnistämme. Mutta jos siellä vastarintaan käydään, niin silloin, pojat, tapellaan, -- olen minä ennenkin ollut vallitettua luostaria valloittamassa...

-- Oltiinhan Petsamossa, muisteli Juorkuna. -- Ja tämänkin kirkkosaaren olet jo nähnyt?

-- Talvella pikimmältään. Nyt katsotaan tarkempaan!

Oli siinä lahden rannalla venheitä muitakin, pyhissäkävijäin venheitä suuren sisämeren kaikilta kulmilta. Mutta pohjalaisten valtainen sountikunta oli kuitenkin jo tullessaan herättänyt saaren isäntäin huomion ja huolen. Hätäilevää juoksua näkyi luostarimäellä ja kun Hannun miehet, jätettyään vartijat venheilleen, olivat nousemassa leveänä keihäsrintamana törmälle, niin jo saapui heidän luokseen luostarin päällikön lähettäminä muutamia karjalaisia munkkeja, jotka kantoivat rantaan raudoitettua arkkua, -- lepyttäjäisiä ja vieraslahjoja pitkänmatkalaisille. Ja kauniisti tuojat anoivat, että Hannu miehineen rauhassa palaisi takaisin:

-- Meillä on tuolla muurien sisässä sotaväkeä turvaksemme ja lisää on tulossa, niin käski pääpappi teille sanoa. Mutta hän ei tahdo verta vuodatettavan pyhällä saarellaan, siksi pyytää hän teitä sovinnolla lähtemään.

Ja he napsuttivat auki arkun kannen, väläyttäen näkyviin sen hopeiset sisällöt. Mutta Hannu vastasi ilkkuen:

-- Eihän toki niin kiirettä lie, että emme ehdi talossa käydä! Ja tahdonpa sitä pääpappiakin puhutella, muistaisiko tuo vielä viimetalvisen tuttavansa.

-- Muistaa hän ja hän uskoo sinusta hyvää. Ota, kupias, kotituomisiksi nämä hänen ystävälahjansa!

Munkit nostivat arkusta näkyviin hopeaisia maljoja ja kullattuja koristeita, ja ihastellen katselivat talonpoikaiset miehet niiden hohdetta. Mutta Krankan Hannu nauroi ilkahtavalla äänellä.

-- Onhan siinä kiiltoa, -- otamme arkkunne! Mutta talo on meidän siltä nähtävä, -- eteenpäin, miehet!

Välittämättä sanantuojista, jotka yhä pyytelivät häntä välttämään onnettomuutta, lähti Hannu johtamaan joukkoaan kivillä porrastettua rinnettä ylöspäin jykeistä, pyöreistä paasista rakennettua muuria ja siinä olevaa porttia kohden. Sivulle he jättivät pienemmät, pyhiinvaeltajia varten varatut majatalot ja muut esirakennukset, pyrkien suoraan vallitettuun päälinnaan, josta kuului taukoamaton, hätäinen kellojen soitto.

Mutta muurin ulkopuolella, ihan portin edustalla, oli pieni, avonainen rukouskappeli, jonka katoksen alta näkyi suojeluspyhimysten kirjailtu veistokuva ja sen edessä suuri, hopeainen risti. Tämä risti hohti kauas rinnettä astuvia keihäsmiehiä vastaan ja tuntui melkein sokaisevan heidän silmänsä, niin etteivät he heti voineet erottaa, mitä mustia varjoja siellä rukoussuojan takana huojui. Vasta lähemmäs tultuaan he huomasivat, että maassa, ristin ja portin välillä, oli polvillaan suuri joukko mustapukuisia munkkeja, jotka hiljaisella äänellä hyräilivät harrasta rukousta pyhän kotinsa pelastukseksi. Heitä oli puolensataa, ehkä satakin, ja he kaarsivat tiheänä rykelmänä koko porttiaukon, niin ettei kukaan voinut palvovia pappeja polkematta portille päästä.

Sotaisen innon kiihoittamana astui partiojoukko päättävästi portille, josta Hannu oli neuvonut sitä sisään hyökkäämään. Mutta rukoilijain kohdalle ehdittäessä kävi miesten astunta epävarmemmaksi; he pysähtyivät toinen toisensa perästä ja jäivät tuokioksi ikäänkuin odottamaan, eivätkö nuo antane tilaa -- eivätkö ymmärrä paeta! Hannukin, joka hohteisin poskin astui joukkonsa edessä, töksähti siihen toisten mukana -- hän ei tiennyt, miksi hän pysähtyi, mutta siinä hän vain seisoi mulkoilevin silmin...

Polvistuneet munkit olivat kohottaneet rukoilevan äänensä kuta lähemmäs vainon joukko astui, heidän kasvonsa olivat hievahtamatta suunnatut hohtavaan ristiin, eivätkä he näyttäneet tajuavankaan mitään muuta, kuin hartaan antautumisensa.

-- Eestä pois! huusi Hannu vihdoin, kuin väkisin murtautuen lumeistaan. Mutta hänen äänensä tärähti epävarmalta ja kun hän astui askeleen eteenpäin, viitaten partiomiehiään mukaansa, niin hänen jalkansa tuntui hapuilevan, -- hän ei voinut tallata polvistuneita pappeja eikä edes heidän pitkäliepeisiä vaippojaankaan.

-- Hittojako me tässä...? kuiskasi Kokon Pertti muka kummissaan, mutta yhtä paikoilleen naulattuna kuin kaikki muutkin.

-- Tätä messua kai kuunnellaan, vastasi Kuiva-Erkki, koettaen tekeytyä ivalliseksi, mutta hänkin paikaltaan päkähtämättä.

Hannu kuuli ne moittivat kuiskeet, katsoi neuvottomana miehiään ja koetti taas karaista luontonsa sekä karistaa kurkkunsa kirkkaammaksi. Keihästään heiluttaen hän huusi:

-- Ei auta nyt luku eikä laulu, pois portin edestä, te mustat miehet...

Hänen äänensä hukkui kuitenkin tuohon yhä paisuvaan lauluun, jota kirkonkellot muurin sisäpuolelta säestivät. Portti oli rukoilijain takana kiinni, mutta Hannu oivalsi, että sitä oli nyt hyökättävä avaamaan, jos mieli perille päästä. Ja hän koetti messun yli karjasta miehilleen:

-- Viskatkaa laulajat syrjään ja sitten portille! Miehet jo liikahtivatkin, astuivat kohti ja ryhtyivät käsipuolesta kiskomaan syrjään pitkäpartaisia pappeja. Mutta nämä vain jököttivät polvillaan ja korottivat yhäkin laulavan äänensä, niin että se juhlallisena, läpitunkevana, soi yli mäen, hukuttaen pauhuunsa partiolaisten kiroukset. Keihäsmiehiltä heltisi ote eikä Hannukaan voinut heitä kovemmin komentaa, sillä luonto esti häntä itseäänkin käymästä messuajiin käsiksi, -- eihän hän olisi kotonakaan voinut rynnätä rukoilevaa pappia repimään...

Mutta samalla hän tunsi, että tässä menee valloitus vikaan, tässä on nyt jotakin lumottua... Hänenhän olisi toki ollut innostettava joukkonsa ryntäämään, -- kun hän ei sitä tehnyt, niin kaikki lamausi! Melkein hätääntyneenä katseli hän ympärilleen, missä partiomiehet seisoivat hänen rinnallaan kirveet valmiina porttia särkemään, mutta portille asti pääsemättä.

Hannu pyyhki hikeä naapukkansa alta -- kovin noloa siinä oli seistä -- ja kävi sitten lähimpäin, vakavakatseisten toveriensa kanssa kuiskaillen neuvottelemaan:

-- Minkäs nyt teemme...? Varrottaisiinko hetkinen, kunnes papit lopettavat lukunsa...?

Miehet eivät vastanneet, ja Hannu jatkoi, jollakin tavoin pälkähästä päästäkseen:

-- Käydäänkö pitämään neuvottelua tuonne petäjikköön...?

-- Niin, eihän tästä näy tulevan lähtöä eteenkään päin, murahti siihen Kuiva-Erkki, kääntyen samalla astumaan hiukan taaempana olevaan puistonlaitaan. Toisetkin peräysivät sinne vähitellen ja häpeissään, mutta samalla ikäänkuin vapautuneina jostakin oudosta painostuksesta. Siellä he kotvasen toisiaan ääneti katselivat, ilmeisesti ihmetellen, että kuinka se näin kävi...? Vihdoin Hannu hämillään virkahti:

-- Laukasipa kuin luonnon meiltä tuo pitkäpartaisten molina. Ei siihen joukkoon hirvinnyt keihästään iskeä...

-- Iskettävä olisi ollut, jupisi Oravainen, vaikka häpeissään hänkin. -- Arvelematta olisi pitänyt kohti astua!

-- Mikset itse astunut...!

Toverin soimaus sapetti Hannua, joka tunsi sen kohdistuvan hänen äskeiseen heikkouteensa, jota hän nyt itsekin häpesi. Mitkä lumeet ne hänet olivatkaan herpaisseet... tuntuihan kuin eivät olisi siinä polvet totelleet! Nyt hän oli taas reimaa miestä, -- turkanen, näyttihän äsken kuin häneltä olisi luonto pehmennyt! Ei toki! -- Pöyhistäen rintansa korkeammaksi kokoili hän mieleensä uutta päättäväisyyttä ja virkkoi muka piittaamattomasti:

-- No, nythän he ovat saaneet jo tarpeekseen laulaa -- lauletaan jo mekin! Huima huuto ja sitten yhtenä rysynä portin läpi sisään!

Karkeasti kirasten lähtikin hän samalla itse joukkonsa etunenässä juoksemaan. Mutta epävarmoiksi tunsi hän, hetken astuttuaan, nytkin askeleensa, eikä sen vakuuttavammalta kuulunut jymähtävän miestenkään astunta, kun he taas lähenivät tuota hopearistin juurella yhä huojuvaa, mustaa rintamaa. Hammasta purren nousi Hannu kuitenkin rinteelle, päättäen edetä, oli edessä mikä tahansa...

Mutta juuri siinä vastamäessä astuivat Hannua vastaan käsivarsiaan levitellen nuo samat karjalaismunkit, jotka äsken olivat rantaan kantaneet lahja-arkun, ja he kääntyivät vilkkain elein viittaamaan meren aavalle selälle, joka siitä iltakirkkaana levisi katsojain eteen. Hannunkin silmät siirtyivät sinne: Lounaiselta taivaanrannalta, melkein samalta suunnalta, mistä pohjalaisten retkikunta päivällä oli saapunut, näkyi uusi venekunta soutavan luostarisaarta kohti, -- tervatut airot välähtivät laskevan päivän säteistä. Hannu pysähtyi joukkoineen kysymään, miksi munkit sinne käsiään ojentelivat noin iloa säteilevin kasvoin.

-- Hä, suotta siinä viittilöitte, tieltä pois, ärähti hän kiukustuneella äänellä. -- Mitä soutajia sieltä muka saapuu?

-- Katso, suojeluspyhä lähettää luostarille apua, vastasivat munkit riemastuneina. -- Sitähän niin hartaasti rukoilimme!

-- Kyllä me teille tässä avut näytämme. Nyt ette meitä enää seisota!

-- Suman linnasta soutaa tuossa sotaväkeä, sen tuloa olemmekin odottaneet, kertoivat pitkäliepeiset karjalaismunkit tieltä väistymättä. -- Rientäkää pakoon te kymmenenkymin miehet, rientäkää pian, ennenkuin verta vuotaa ja sotaväki sulkee tienne, muuten ette pääse täältä koskaan!

Hannu luimisteli selälle sieraimet suurina... Tosiaankaan se ei tuonut mitään pyhiinvaellusjoukkoa tuo keihäskeulainen laivue... oltaisiinko todellakin joutumassa nuotanperään? Mutta vielä hän ei tahtonut menettää miehuuttaan, vaan virkkoi taas portille kääntyen:

-- Käymmepä ensiksi talossa, sittenpähän katsomme, mitä tulijat ovat!

-- Ennenkuin olette ehtineet murtaa portin, on sotaväki jo venheillänne, varoittivat munkit. -- Väistykää sovinnolla!

Hannu yritti vielä nopeasti vastata, että jos taistelu on tarpeen, niin ei hän sitäkään väistä. Mutta samassa hän näki miehiä joukostaan jo juoksevan törmää alas, huutaen:

-- Venheille, venheille!

-- Jos ne menetämme, millä sitten palataan?

-- Nyt on asia valkamaan!

Niin virkkoi vakuuttavasti Oravainenkin, kääntyen rantaan päin, ja Kokon Pertti ja Kuiva-Erkki ja useimmat muut seurasivat häntä. Hannu koetti miehiään pidättää, kehottaen:

-- Malttakaahan, vielä on aikaa...!

Mutta hän oli jo itsekin ymmällä, eikä hän, nähdessään miestensä häipyvän rantaan päin, tiennyt minne kääntyä, -- hän ei ensinkään käsittänyt tätä äkkikeikahdusta. Silloin vanha Juorkuna tapasi häntä käsivarresta ja virkkoi kumahtavalla äänellä:

-- Ei ole aikaa enää, -- tule pois sinäkin!

-- Ja luostarissakäyntikö jäisi sikseen?

-- Niin. Äsken olisi ollut yhtä päätä hyökättävä muurien sisäpuolelle ja tehtävä puhdasta, -- nyt se on myöhää!

-- Aivanko myöhää? -- Hannun silmistä kuvastui hätää ja häpeää, ja kuin avutonna tuijotti hän Juorkunaan.

-- Myöhää on, vakuutti vanhus. -- Laskit oikean hetken livahtamaan ohi. Arkailit pappien vaippoja ja hellyit heidän lauluistaan, -- kaikki meni silloin pilalle!

Hannu tunsi saman syytöksen omassa povessaan ja siksi Juorkunan sanat ikäänkuin raatelivat hänen sydäntään. Mutta hän koetti vieläkin puolustautua:

-- Kaikki epäilivät siinä portilla, sinäkin...

-- Mutta sinä yksin et olisi saanut epäillä. Juorkuna melkein talutti Hannua alaspäin rinnettä ja puheli harvakseen:

-- On sinussa miestä ja on sinussa mieltäkin, uljuutta ei puutu. Mutta sisusi pettää aina pahimmoilleen...! -- Joudu jo venheille, tästä alkaa kiire sounti!

Kiire siitä tulikin. Ensiksi rantaan ehtineet miehet olivat aina valppaan Oravaisen johdolla heti työntäneet venheet vesille ja soutajat istuivat Hannun saapuessa jo valmiina airoissa. Kiire oli. Sillä lounaiselta selältä lähenevä venekunta, jonka suurenlaisten sota-alusten keulain edessä vesi valkoisena ryöppysi, laski suoraan lahden suuta kohti, yhä kiirehtien kulkuaan. Pohjalaisten oli ponnistettava pussin perälle joutumasta ja huimalla lähtövauhdilla he pian lahden suulta pääsivätkin väljemmille vesille, kääntäen heti keulansa pohjoiseen päin.

Mutta kiskoa piti edelleenkin, minkä vain jäsenistä lähti. Sanaa puhumatta tekivät miehet tiukkaa työtään, hievahtamatta tähystellen tuon mereltä puskevan haahtikunnan suuntaan... He arvasivat -- ja myöhemmin he sen kuulivatkin, -- että Suman linnaan ja Solovetiin oli jo heti Stuartin keväisen retkikunnan käytyä pyydetty lisää sotaväkeä avuksi ja sitä oli nyt saapunut Sumajoen suulle. Tämä Aunuksesta päin samoava sotaväki oli jo jokivesillä soutanut aivan Hannun kintereillä, ja nyt siitä oli osasto kiireellä lähetetty luostaria pelastamaan. Vinha kilpasounti oli siten vihdoin tänä kesäisenä iltana syntynyt Vienan selällä, ja sen kilpailun merkityksen oivalsivat Pohjanmaan miehet hyvin. Sillä he tiesivät vihollisen laivueessa olevan pyssymiehiä, ehkä tykkejäkin, joilla heidän pikku venheensä pian saatettiin ampua upoksiin, -- siksi oli pakko kuin hengen hädässä pyrkiä edestä pois.

Partiolaisten keveät jokivenheet olivat kuitenkin noita Sumasta saapuvia sota-aluksia nopeammat, eivätkä viimemainitut siis pitkään jatkaneet takaa-ajoaan. Ne poikkesivat pian luostarin lahteen, kaiketi viemään sen hätääntyneille asukkaille lohdutusta. Vähitellen saattoivat siten pakenevan partiokunnan soutajat, iltasumun laskeutuessa merelle, vähän hiljentää huimaa ponnisteluaan, huokasta hetken ja vaihtaa ensi hengästyneet sanat purresta toiseen.

-- Olipa Jumalan onni, että siinä portilla tuli tuo viivähdys, huohotti Kuiva-Erkki airojaan lepuuttaen. -- Jos luostariin olisi ehditty ryöstämään, niinkuin mielemme teki, niin nyt oltaisiin kaikin satimessa.

-- Viety olisi meiltä venheet ja saaliit, säesti Kokon Pertti pohteissaan. -- Täperällepä se jo nytkin otti.

-- Jäänyt sinne olisi henkikin, jospa jäivät nyt luostarin makeatkin maistamatta, puhui Matti Isolusikkakin, näin punniten asian molempia, hänelle tärkeitä puolia.

Miehet olivat siten lopultakin hyvillään tuosta arkailustaan luostarin portilla, vaikka he vieläkin ihmettelivät, mikä lume heidät oli siihen kuin jähmetyttänyt. He haukkasivat konteistaan vuoron päältä eväspalan, ryyppäsivät leileistä karjalaista piimää ja keskustelivat sen jälkeen rauhallisemmin siinä sumunpeittoisella merellä matkansa vaiheista ja sen vastaisesta suunnasta. Aina toisinaan palasi tarina kuitenkin vielä siihen seisahdukseen luostarinmäellä, jota he eivät voineet selittää muuksi kuin munkkien taijaksi, ja kaipauksella virkahti joku nuoremmista miehistä vielä:

-- Olisi sitä taloa sentään ollut soma sisästä nähdä, soma siitä kotona kertoa...

-- Mikset astunut laulajain yli? veisteli toinen, heidän yhteistä saamattomuuttaan ivaten.

-- Astumatta jäi -- miehiä jänisti! Siihen pyhään taloon ei ole milloinkaan päästy, eikä päästy nytkään.

-- Eikä päästä koskaan...!

Näihin miestensä keskusteluihin ei Krankan Hannu ottanut osaa. Hän istui mykkänä venheensä perässä, pää kumarassa, naapukka puoliksi silmille painuneena. Hänen korvissaan kohisivat vielä polvistuneiden munkkien messusäveleet ja niiden keskeltä soivat hänelle nuhtelevina ja murjovina vanhan Juorkunan purevat sanat: On sinussa miestä ja on sinussa mieltä, mutta sisusi pettää aina pahimmoilleen...

Sumu peitti märkään sakeuteensa päivällä niin selkeänä kimallelleen selän; venheiden täytyi soutaa aivan lähekkäin, etteivät eksyisi toisistaan, ja summittain oli suunta määrättävä. Mutta pysähtymättä souti kuitenkin venekunta läpi yön, poistuakseen yhä kauemmas luostarisaaresta. Aamupuoli oli kai jo käsissä, kun vihdoin etummaisen venheen keulamiehet yhtäkkiä pysäyttivät aironsa: He olivat sumun läpi nähneet kuin aavemaisen kivikarin kupeellaan, ihan lähellä. Mistä ilmestyi se aavalle selälle? Varoskellen soudettiin hiljaa eteenpäin ja siinä olikin pian maan ranta vastassa. Retkikunta oli saapunut suureen Hanhisaareen, samaan, jossa Vesaisen retkikunta kolmattakymmentä vuotta sitten kerran oli säätä pitänyt ja josta sen sitten kiireellä oli ollut lähdettävä palaamaan kotitaipaleelle.

Venekunta nousi maihin, kun ei sumussa kuitenkaan osattu matkansuuntaa pitää, ja miehet heittäytyivät väsyneinä lepäämään sammaleisille kallioille. Vasta keskipäivällä selkisi sumu ja matkanjatkoon valmistautuvat miehet huutelivat toisiaan keräytymään valkamaan.

Krankan Hannu kuuli ne huudot seistessään saaren korkealla, itäisellä vuorenhuipulla, -- samalla, josta hän kerran Vesaisen rinnalla oli katsellut ärjyvän meren vaahtoavia laineita ja niiden takaa kuumottavaa luostarisaarta. Hän oli nytkin seisonut siinä jo kauan, -- uni ei näet ollut tänä yönä miehelle maistanut. Sakeina liitelivät vieläkin sumupilvet ulapalla, mutta nouseva tuuli niitä sentään jo ajeli ja repi ja väliin välähti selkä tuokioksi kirkkaana ja vapaana hänen eteensä. Selän takaa kuulsivat silloin taas Solovetin valkoiset rakennukset ja kimaltelevat kirkonkuvut -- peittyäkseen seuraavalla hetkellä jälleen umpitiheään usvaan.

Hannu heristi nyrkkiään tuota valkoista välkettä kohden ja hänen hampaansa pureusivat lujasti vastakkain. Taas oli tuo saarenpyhä pettänyt hänen kauniin unelmansa ja rankaisematta se nyt sinne jäi edelleen välkkymään.

Mutta hänen vihansa masentui pian: Syyhän oli hänen omansa! Retken koko saavutus ja maine oli rauennut hänen omaan heikkouteensa... Mieli pehmeni, sisu petti pahimmoilleen, -- oikeaan osuivat Juorkunan nuhteet! Toinen oli juttu silloin, kun tästä paikasta Vesaisen kanssa oli palattava, -- siihen oli silloin pakko. Hannu muisti sen retken kuin eilisen päivän: Eheällä kunnialla, raatelemattomin rinnoin he silloin kiirehtivät kotiin päin. Mutta nyt? -- Vesainen ei olisi heltynyt, hän olisi säälittä iskenyt keihäänsä pappisparveen, heidän verestään välittämättä, niinkuin iski Petsamossa... olisi miehenä avannut portin miehilleen...

-- Mikä halpasi minun käteni...?

Ei ole nyt kotona kehumista, että käytiinhän sitä Solovetissakin... Kaikki kysyvät: Miksi portailta pyörähditte? -- kysyvät ilkkuvalla ivalla! Luonto petti vanhalta mieheltä, vastaavat toiset. Ja he nauravat tälle pehmeälle peräytymiselle, nauravat vielä vuosien perästä ja pahemmin kuin tuolle turhalle Tarharannan jutulle.

-- Sitä naurua on minun raskas kuulla... oi, kernaammin olisin kaatuvani suonut!

Hiki kihosi siinä viileällä vuorella Hannun paljaaseen päähän ja hänen piti riisua naapukkansa sitä pyyhkiäkseen. Ja lakki kourassa, kuin kumartaakseen tuota kaukaa välkähtävää pyhättöä, jäi hän murtuneena seisomaan kallion kaljulle laelle.

Silloin kuuluivat huudot venevalkamasta. Hannu hytkähti kuin heräten pahasta unesta, peitti päänsä ja lähti nopein askelin astumaan alas rantaan. Ja hän istahti siellä taas tyynenä johtajavenheensä perään, kertomatta kenellekään siitä, mikä mato hänen rintaansa repi.

XII.

Kauan istui Krankan Hannu synkkänä ja harvasanaisena venheensä perässä Vienan selkää soudettaessa ja hänen mieleensä palautti toverien tarina yhä uudelleen itsesyytöksen katkeran ryöpyn. Mutta kuta lähemmäs saavuttiin Kemijoen suuta, sitä kalpeammaksi kävi hänessä toki mielen kaiho. Hänellä oli sikäli onnellinen luonto, että kun vanha toivo petti, hänen oli helppo tarrata kiinni uuteen, sillä haihduttaakseen sakoneet pilvet. Nytkin lämmitti jo taas uusi tuuma hänen väsymätöntä mielikuvitustaan ja eräänä aamuna, kun miehet seisauttivat aironsa ottaakseen esille eväskonttinsa, virkahti hän heille kuin helpotuksella:

-- Vielä me yksi temppu tehdään, ennenkuin tästä kotirannoille palataan.

Miehet katsahtivat hyvillämielin kauan alakuloisena istunutta johtajaansa, iloisina, kun näkivät hänen jälleen reipastuvan, mutta samalla jo hiukan epäillen hänen uusia suunnitelmiaan.

-- Niin mikä temppu? kysyi Kuiva-Erkki.

-- Käydäänpä ohimennen katsomassa Keminsaaren linnaa...

-- Kunpa siitä ohikaan päästäisiin, huoahti Erkki kuivasti.

-- Päästään me sitten ohikin!