Part 7

Mutta kävelystään pysähtyi hän hetkeksi hämärälle törmälle, katselemaan joentakaista, pimeää linnarymäkettä, joka sieltä salaperäisenä ja kuin ilkkuen kuumotti... Hänen mielessään rupesi itämään uusi tuuma, joka hänet piankin valtasi ja lämmitti. Hitto soi, palatkoot herrat tuota linnaa peljäten, selvitelkööt kotona rötöksensä, siihen ei sentään kaiken tarvinne raueta! Hetken kuluttua kimmahti hän liikkeelle, kiirehti suksimiesten nuotiolle, heittäytyi heidän viereensä havuille ja kävi heille kertomaan sotaherrain päätöksestä.

Hän kertoi sen heille oman suuttumuksensa valossa, kuvasi heille katkerasti retken keskeytyksen tarpeettomuuden ja nolouden, kyseli, oliko heistä hauska palata kotiin näinikään, voimatta kertoa yhdestäkään miehen työstä... Ja ennen pitkää sai hän valetuksi vanhoihin partiomiehiin oman kiukustuneen sisunsa. Pystyynpä kivahtivat nuoremmatkin miehet, kun hän heille valitteli:

-- Eihän päästy ollenkaan vielä maistamaan Karjalan mämmikokkareita eikä vienattaria naurattamaan. Ja mitä me tuomiseksi tupiimme viemme, jos jo tästä täytynee palata?

-- Eikö helkkarissa, eihän tämä tähän saa loppua...!

Pitkään juteltiin sinä iltana ja yönä pohjolaisten suksimiesten nuotiolla, sillaikaa kuin pääleirissä kiireellä kuormia köytettiin ja tykkejä resloihin kannettiin, ja monet pistosanat siinä laukaistiin tuota herrain hätää ja kiirettä kohtaan. Yhteen kävivät miesten tuumat, heitähän elähdytti nyt yhteinen into. Lämminnyt oli jo Oravaisen Paavokin, tuo muuten varova mies. Juorkunan Jussi paahtoi innokkaana nuotiolla suksiaan uutta pitkää hiihtoa varten, Kokon Pertti vannoi, ettei tästä sentään näin tyhjäkouraisina kotiin palata ja Heikuran Yrjänä heilutti uudelleen kengittämäänsä keihästä ikäänkuin uhmaten, että pitää sillä toki saada muutaman kerran tuikata...!

* * * * *

Kun Stuartin retkikunta aamun tuskin sarastaessa jo teki lähtöä Sumajoen törmältä, silloin astui Krankan Hannu nuoren Oravaisen seuraamana ylipäällikön teltalle, jota parhaillaan käärittiin kokoon, ja teki siinä matkavalmiina seisoville herroille sävyisästi mutta päättävästi uuden, yöllä suunnitellun ehdotuksen. Ällistyneinä sitä herrat kuuntelivat ja Stuart huudahti ensi sanoikseen miltei kiivastuneena:

-- Mitä hittoja, te suksimiehetkö tahdotte vielä jatkaa sotaretkeä omin päin, sittenkuin me jo olemme siitä luopuneet. Hä? Tekö ette aijo vielä lähteä paluumatkalle?

-- Niin on asia, vastasi Hannu rauhallisesti. -- Suurin osa suksimiehistä haluaa tehdä partioretken laajemmalti Karjalaan, valloittaakseen sen Ruotsin ruunulle, niinkuin käsketty on.

-- Te yksin, talonpoikaiset miehet...?

Sitä eivät herrat voineet hevillä käsittää. Mistä syttyi sellainen uljuus nyt Pohjanmaan talonpoikiin, joista monet alkujaan olivat olleet aivan haluttomat retkelle lähtemään? -- Herrat eivät tunteneet näissä miehissä vähitellen vironnutta partiomieltä eivätkä sen vuosisataisia juuria. -- Eivätkö nuo suksimiehet todellakaan ikävöi pois näiltä jylhiltä erämailta, -- se tuntui turkkiniekoista, heidän omiin mielialoihinsa verraten, aivan uskomattomalta. Mutta Hannu vastasi varmasti:

-- Me yksin. Monet näistä miehistä ovat ennenkin retkeilleet vainolaisten kylissä ja kuningas on silloin heitä siitä kiittänyt. Me suksimiehet voimme täällä ehkä vielä jotakin tehdä kuninkaan tahdon toteuttamiseksi, -- tähänastinen retkihän on rauennut mitättömiin, siitä hän ei ketään kiitä.

Anders Stuart seisoi matkaturkeissaan hetken neuvottomana, empien, uskaltaisiko hän jättää talonpoikaisosastoaan tänne omin päin retkeilemään. Mutta hän myönsi Hannun huomautuksissa olevan perää ja tarkemmin ajatellen hän hoksasi, että tuosta suksimiesten retkestä saattaa olla hänelle hyötyäkin. Ei tarvitse heti selittää koko retken lopullisesti turhiin rauenneen, kun sitä vielä vihollismaassa jatkuu... tilinteko kiivasluontoiselle kuninkaalle voi näet käydä kylläkin tiukaksi...

-- Ja te luulette täällä henkenne säilyttävänne ja lopuksi vielä kotiin pääsevänne? kysyi hän.

-- Siitä kaikesta vastaamme.

-- No hiihtäkää sitten vaikka pohjoisimpaan hornaan, jos se teitä huvittaa.

Herrat naurahtivat ja tulivatpa oikein retkionnea toivottamaan talonpoikaisille miehille, joiden sisun he myönsivät sotaisemmaksi kuin omansa. Pörröpartainen irlantilainen kävi Hannua ihan kädestä puristamaan ja kysyi, mitä terveisiä hänen piti heiltä viedä Oulun linnaan. Hannu hymähti:

-- Viekää terveiset, että vain akat tieltä kesken palaavat.

-- Se on kai niin ymmärrettävä, että meidän palaava retkikuntamme siis on akkaväkeä, -- etpä hitto soi niin aivan väärässä olekaan. Hiihtäkää terveinä!

Toiset herrat olivat jo nousseet rekiinsä ja ajoivat hyvää huikua etujoukon perästä, joka siinä toukokuun aamun hämärässä pitkänä raitona eteni kaikessa hiljaisuudessa törmähankea pitkin, laskeutuen vähän kauempana alas joen jäälle. Se ilmeisesti kiirehti kulkuaan, tuo loittoneva jono, ratsut korskahtelivat, jalkamiehet astuivat liukkaasti ja yksin kuormahevosetkin juosta hölkkäsivät yökylmällä tiellä. Herrain matkareslat porhalsivat pian muun joukon edelle, ikäänkuin joutuakseen mahdollisimman pian pois tältä kolkolta, aavalta rannikolta ja tästä painostavasta vankeustunnelmasta. Törmältä jäälle laskeutuessaan heittivät reessäistujat viimeisen silmäyksen Suur-Suman saarilinnaan, joka törrötti siinä yhtä elottomana ja aavemaisena kuin heidän tälle joelle saapuessaan, eikä heitä näyttänyt ollenkaan kaduttavan, että he sen siihen valloittamatta jättivät.

Pois, pois vain piti päästä kaukaista länttä kohden, se oli päällikköjen ja palaavan miehistönkin yhteinen, iloinen helpotuksen tunne.

Mutta linnan edustaiselle törmälle jäi sammuvien nuotioiden luo seisomaan parisataa pohjalaista suksimiestä, jotka iva silmissään katsoivat Stuartin retkikunnan kiireistä pakoa. Krankan Hannun osastoon, jonka melkein kaikki miehet olivat törmälle jääneet, oli näet yhtynyt melkoinen määrä myöskin sen länsipohjalaisen voudin suksimiehistä, joka nyt herrain sotajoukon rinnalla johti väkensä tähteitä kotiin päin. Hannun kaikki parhaat miehet seisoivat siinä hänen ympärillään; siellä Kuiva-Erkki ja Isolusikka kompapuheillaan rohkaisivat niitä, jotka pääjoukon lähtiessä hetkeksi olivat totisiksi käyneet, ja pistäviä pilkkasanoja singahti niiden myöhästyneiden kuorma-ajajain jälkeen, jotka nuotiotörmältä viimeisinä suoriutuivat rientämään sisämaahan päin jo häipyvän sotajoukon perästä.

Kotvan seisoi Hannu siinä miestensä kehässä katsellen pois kiirehtivää sotajoukkoa. Sitten hän reippaana pyörähti miestensä puoleen ja virkkoi:

-- Ne menivät! Nyt, pojat, alkaa meidän retkemme! Ja sillä on oleva toinen suunta ja toinen sisu!

Hänen partiointonsa oli saanut kauniin voiton: herkkinä olivat miehet siinä hänen ympärillään. Mutta äsken mietteissään seisoessaan oli hän itsekseen myöntänyt, että toinenkin syy oli sentään saattanut hänet näin jättäytymään ominpäin pääjoukosta erilleen. Hän oivalsi, että Ouluun palattua tulee matkueen johtajille tietenkin ikävät jälkiselvitykset: Miksi raukesi retki turhiin, miksi on kesken palattu, vaikkei vihollista ole nähtykään...? Hänen ei tosiaankaan tehnyt mieli olla niissä käräjissä altavastaajana, eikä seistä siellä koko ajan herrain syyparkana... Selittäkööt nyt itse raukkamaisen pakonsa ja paluunsa, -- hänhän oli kehottanut retkeä jatkamaan. Ja jatkaa sitä nyt itse, yksin ylipäällikkönä! Siitä leviää tietenkin tieto hänen kotikyliinsä, eikä niissä voida olla kunnioituksella mainitsematta, että onpa siinä Hannussa sentään miestä...! Se on toista, kuin jos sinne nyt palaisi kaikkien ilkuttavaksi, -- vielä säästyy toki sotamaine Krankan Hannun nimelle!

Näitä hän oli jo yöllä nuotiolla jutusteltaessa muistellut ja nepä mietteet juuri olivat saattaneet hänet niin verevästi miehiään innostamaan. Mutta näistä sisäisistä mietteistään ei hän tovereilleen paljoa puhunut kuvatessaan heille partioelämän reippautta ja iloja, ja rivakasti hän nytkin vain sauvoihinsa tarttui, huudahtaen:

-- Hei, nyt suksille mekin! Kontit selkään, kirveet vyölle, -- sitten ei siekailla!

Leveänä rintamana läksi keihäsmiesten sakea parvi samalla hiihtämään keväthankea Sumajoen rannalta. Mutta se käänsi kohta kulkunsa toiseen suuntaan kuin tuo länteen kiemurteleva raito, -- se ohjasi suksensa suoraan etelän etäiseltä rannalta kajastavaa metsää kohden.

X.

Useampiin parviin jakaantuneena hiihti Hannun partio joukko Vienan lounaista rannikkoa pitkin ja siitä kauemmas sisävesistöjen varsille, verotellen sikäläisiä, pahaa aavistamattomia karjalaiskyliä. Vanha Juorkuna ja nuori Oravainen johtivat toisia osastoja, jotka kiertelivät syrjäisemmissä kylissä, mutta ne yhtyivät pääjoukkoon aina, kun oli jonkin vesistön varrelta siirryttävä uuteen. Yhdessä silloin, yöhankia hiihdellen, katkaistiin laajat välikannakset ja sankat, kontion hallitsemat salot, joita nyt kajahutti kaukaisten keihäsmiesten uhmaava laulu.

Vapaata ja raikasta oli se partiomeno. Kepeästi sihahtivat sivakat keväthangella vaarojen poikki ja selkiä pitkin ja yhtäkkiä syöksähti salainen miesjoukko metsän rinnasta kylään, jossa samassa syntyi ääretön hämminki ja hälinä. Täyttä kurkkua nauraa hohottivat pitkän matkan miehet säikähtyneille kyläläisille, jotka pökerryksissään turhaan koettivat paeta viidakkoon tai kätkeytyä nauriskuoppiinsa, ja heti panivat he karjalaiset kantamaan esille ruokiaan ja juomiaan, mitä parasta oli. Muhkeiksi tehtiin tuliaispidot ja pitkään niissä herkuteltiin, -- Matti Isolusikka kauhasi sisäänsä karjalaisten makeata rahkamaitoa ja pureskeli kohokuori-kokkareita, niin että sitä oli toisten ilo nähdä.

Krankan Hannu nautti. Hän hihkasi väliin päivänpaisteista ahoa hiihtäessään ja kertoi tovereilleen, että juuri tätä entisaikain menoa hän oli niin kauan kaivannutkin. Siitä hän oli uniakin nähnyt, -- nyt ne unet vasta lähtivät toteutumaan! Ja kun hän kylän parhaassa talossa oli öisen hiihdon jälkeen syönyt lujasti makeaa ja rasvaista, vääntäytyi hän pitkäkseen pirtin lämpöisille vuodepatjoille, ojenteli uuvahtaneita jäseniään ja sammutti oluella jatkuvaa janoaan.

-- Tämä se on partiomiehen autuutta, huudahti hän silloin. -- Nyt vasta on poika taas omalla alallaan!

Mutta toisinaan hänestä sittenkin tuntui, kuin ei olisi se hänen retkensä eikä hänen oma mielensäkään sentään ollut aivan ennallaan. Karjalaisten tuvissa viivähti hän usein tarinoimaan aivinahousuisten talonvaarien kanssa, joita hän ensiksi piti pilkkanaan, mutta sitten jo rauhoitteli liiaksi säikkymästä. Eihän tässä sentään olla miesten syöjiä... otetaan vain, mitä tarvitaan, selitti hän, jäähän sitä toki taloonkin jotakin... Ja hänestä tuntui, että hän kylään tultua oikeastaan kaikkein mieluummin istuskelikin noinikään rauhassa rupattelemassa talonmiesten kanssa, kertoi heille sulassa sovussa entisistä sankaritöistään ja kuunteli heidän tarinoitaan ja kaskujaan. Häntä melkein harmitti, kun karjalaiset häntä pelkäsivät ja väistivät, ja hän kielsi silloin miehiään liiaksi talon naisia kiusaamasta -- eihän se sellainen ole miesten työtä...!

Kun näin jonkun puheliaan karjalaisisännän kanssa oli iltakausi tarinoitu, saattoi sattua, että tämä, Hannun siivoon luontoon ja hilpeihin juttuihin mieltyneenä, aivan ihmetellen kysäsi:

-- Miksi sinä sitten, veli hyvä, tulit tänne meidän maitamme ryöstämään?

Silloin jäi Hannu itsekin hetkeksi miettimään, että: tosiaankin, miksi? Ja silloin hänestä tuntuivat nuo hänen äskeiset vakuutuksensa ryöstöhiihdon autuudesta aika ontoilta. -- Miksi helkkarissa he oikeastaan hätyyttivät näitä rauhallisia ihmisiä ja hävittivät heidän vähiä tavaroitaan...

Ne olivat ohimeneviä mielenjuolahduksia, tuumi hän sitten maata pannessaan naureskellen, -- ukkosten kanssa tarinoidessa tulee ajatelleeksi jos jotakin. Mutta kun hän aamulla näki kylänakkain hätääntyneinä häärivän suksimiesten ympärillä, jotka mättivät kontteihinsa köyhän kylän tavaroita enemmän kuin jaksoivat kantaa, ja käsipuolesta lennättivät syrjään niitä, jotka koettivat jotakin kallistaan pelastaa, niin hän otsa poimuissa murahti:

-- Jättäkää akoille heidän aarteensa, meille niitä matkan varrella tarpeeksi kertyy.

Siihen virkahti silloin Juorkuna vähän pisteliäästi:

-- Vai akkoja sinä, Hannu, nyt armahtelet. Ei ennen miehiä estetty, jos heidän vain teki mieli saalista ottaa.

Hannua hävetti silloin oma lempeytensä eikä hän voinut ymmärtää, miksi häntä nyt tuo tarpeeton ryöstö tympäsi. Siksi urahti hän vältellen:

-- Ottakoot vain saalista, minkä verran mukanaan kantavat, mutta joutavaa sitä on kinokseen heittää.

Väliin teki miesten mieli sytyttää tuleen jokin talo tai kyläkunta, jossa heitä ei oltu oikein kelvollisesti kestitty. Silloin Hannu taas muistutti, että kuningas oli kieltänyt Vienan kyliä turhanpäiten polttamasta, hänellä kun on halu suositella karjalaiset puolelleen. Siihen taas Oravainen, joka tuon kuninkaankirjeen kylläkin tunsi, naurahtaen virkkoi:

-- Kuuluneeko se kielto enää tähän meidän partioretkeemme?

-- Kuuluupa tietenkin, kuninkaan puolestahan me retkeilemme... Vasta jos karjalaiset vastarintaan käyvät, silloin iskemme ja poltammekin, silloin on sota!

Näin Hannu miehiään neuvoi, mutta hänestä tuntui itsestäänkin, ettei näissä neuvoissa ollut sitä vanhaa sisua. Joskus kuulikin hän vanhempain miesten kuiskaavan, että eipä Vesainen aikoinaan vainolaiskyliä polttamatta jättänyt, ja silloin hän taas, ikäänkuin uhmalla, heittäytyi täyteen remuun. Hän komenteli ja karjui niin, että koko kylä kajahti, pani partasuu-ukot koipisaappaitaan vetämään ja piteli heidän muijiaan ahtaalla, -- taas selloin partiolaiset ihastellen nauroivat hänen hilpeille kujeilleen. Ja jos joskus kylän miehet salakähmäisesti kokoontuivat metsänrintaan ja hioivat aseitaan vieraittensa pään varalle, silloin hän ilveksenä iski heidän kimppuunsa ja höyräytti tuleen koko petollisen kylän. --

Tällä tavoin retkeili pohjolaisten suksijoukko, väliin lempeämmin, väliin rajummin, läpi kymmenien kylien, ja eteni viimeisellä hankikelillä kauas Repolan ja Roukkalan kulmille sekä sieltä Aunukseen asti. Siellä verottivat pohjolaiset Äänisjärven pohjoisten lahdelmain vauraita kyliä, jotka harvoin olivat tällaisia vieraita pitäneet, ja herättivät niissä tavatonta kauhua ja säikähdystä. Mutta nopeasti he nyt liikkuivat, siirtyen siekailematta kylästä toiseen. Sillä keli rupesi tekemään loppuaan, lumi suli pois suksien alta eikä ollut miesten hyvä jäädä jalkaisin tarpomaan vetisiä suomaita.

Siksi suunnattiin sukset Aunuksesta taas kiireellä pohjoiseen ja hiihdettiin yön halki viimeisiä hangenrippeitä myöten sille laajalle salokankaalle, joka erottaa Äänisjärven pohjoiset lahdet Seesjärven suurista selistä. Kiirettä oli nyt pidettävä, sillä öisinkään ei enää hanki kannattanut; lunta oli tuskin metsissäkään, järvien jäille ei ollut menemistä ja purot lorisivat jo tulvillaan, niiden yli oli vaikea kahlaamallakaan päästä.

Se oli raskasta retkentekoa, pahinta koko pitkällä taipaleella. Vuoroin täytyi miesten kantaa suksiaan, vuoroin niillä koettaa huppelehtia hyyhmässä, -- tähän salokulkuun rupesivat uupumaan jo nuoremmatkin miehet. Saalistaakkoja täytyi pienentää, tiheään oli tehtävä leponuotioita, eikä ottanut laaja kannas sittenkään katketakseen.

Krankan Hannu tunsi taas voimansa pettävän niinkuin silloin Lentiiran selällä. Hän oli aina näihin asti retkeillyt miestensä etunenässä, mutta nyt hänen jalkojaan kangisti ja jäseniään kolotti, -- hän ei jaksanut enää nuorempain rinnalla kahlata. Kun nämä siis viimeiseltä yönuotiolta läksivät, perilletulon toivon elähyttäminä, porhaltamaan sen taipaleen poikki, joka heidät vielä erotti Seesjärven eteläisestä latvakylästä, niin jättäysi hän vanhempain miesten kanssa tahallaan jäljelle, käski vain etujoukon lämmittää kylässä saunat ja laittaa kysta pöytään.

Siten olikin jo tuossa latvakylässä ilo ylimmillään, kun vanhat miehet vihdoin illan suussa lopen uupuneina saapuivat Seesjärven rannalle, josta jäät juuri tekivät lähtöään ja josta vedet vetävät Vienanmerelle päin. Pojat olivat löytäneet kyläläisten praasnikkaoluvia, olivat lyöneet tapit auki ja ponnistustensa palkaksi siemaisseet säästämättä tuota vahvaa juomaa. Kylän komeimmassa talossa he nyt, ikämiesten saapuessa, remusivat parhaassa nousuhumalassa, säikähtyneen kylänväen sitä syrjästä katsellessa.

Se remun into tarttui heti Hannuunkin, joka ei tahtonut myöntää äskeistä väsymystään. Hän oli äkkiä saunassa hautonut uupuneet raajansa, jättänyt sinne märät vaatteensa kuivamaan ja istui nyt parhaana miesnä, karjalaisen pitkään, väljään villamekkoon pukeutuneena, joukkonsa juomingeissa. Hän tahtoi taas kerran heittäytyä valloilleen, olla mies nuori ja navakka, ja nokkelimpana joukosta hän siinä pian kompia heittelikin ja komenteli pirtin piikoja kippoja täyttämään. Leveänä lavitsalla istuen nauratti hän miehiään ja nauroi itse, kun nämä kiponkantajia puristelivat ja viereensä vetivät.

Jo laski muuan neitonen Hannunkin eteen kupillisen tuoksuvia paistinpiiraita. Se oli valkohipiäinen karjalaistyttö, varreltaan notkea, käynniltään ketterä, -- sen Hannu äkkiä syliinsä koppasi ja istutti koreasti rehevälle polvelleen.

-- Oikein, Hannu, vielähän sullekin mesimarjat maistuvat, röhötti Juorkuna sitä katsellessaan.

-- Hä, kukapa minua paremmin mesiherkut tuntisikaan, kehäsi Hannu, keinutellen polvellaan kevyttä, kainoa impeä.

-- Mutta pakoonpa tuo pyrähtelee vanhan miehen polvelta, ilkkui Kokon Pertti, joka itse äsken turhaan oli samaa otusta pyydystänyt.

-- Tämäkö, ei pyrikään, pajatti Hannu tyttöä lepytellen. -- Ethän pelkääkään, pulmuseni, enhän sinua sutten syötäväksi vie, iloksesi sinua vain keinuttelen.

Hän leikki siinä kuin kissa hiirenpoikasella ja nuoruuden muistot ja vaistot palasivat taas voimakkaina hänen mieleensä. Näinhän sitä ennenkin impiä lepyteltiin, --; ne olivat aluksi vähän vikisevinään, mutta hyvällä pidolla ne pian kesyttyivät. Niin se kypsyy pian tämäkin marja...

Mutta hyväillessään siinä neitokaista tunsi hän tämän vapisevan polvellaan kuin pelästyneen karitsan. Ja kumartuessaan karitsaansa kasvoihin katsomaan näki hän tytön silmät niin surullisen säikähtyneinä, että hän, roteva partiomies, itsekin säikähti sitä katsetta. Siinä oli niin kauhua kertova, niin hätäytynyt ja vapautta rukoileva ilme, että Hannu empimättä ja kuin käskettynä hellitti käsivartensa immen vyötäreiltä ja laski hänet melkein heittäen lattialle.

-- Mene karsinaasi, arka näyt olevan, huudahti hän suutahtaneena ja tarttui taas olutkippoonsa molemmin kourin.

-- Kas miestä kun hellitti, ivasi Heilalan Yrjänä. -- Taisi heltyä vanha mies immen hädästä!

-- Eihän se Hannu nuorempanakaan hennonnut neitosia kovasti kouristella, muistutti Juorkuna. -- Noinikään laski hän vienon vienattaren kerran menemään Hanhisaaren rannaltakin...

Hannua harmitti, hän tunsi pehmeydellään pilanneensa koko pidot. Mutta hän ei sitä tahtonut myöntää, vaan huudahti kippoaan heiluttaen:

-- Menköön äitinsä viereen nukkumaan, lapsi, tässä ei ole nyt aika tyttöjä mesistellä, tässä ovat miesten juomingit. Hei, pojat, olutta!

Mutta häntä suututti edelleen sydäntään myöten, eikä hän saanut silmistään tuota tytön hätääntynyttä katsetta. Hittojako se niin säikähti, -- häntäkö, vanhaa, kaljupää urosta...? Niin kai, nuoremmalle se ehkä olisi helpostikin suostunut... Niin, niin, menneet ovat poikavuodet... mitäpä hän tällä iällä lähtikään enää neitosia naurattamaan...! Varsinkin kun heltyy mies muutamasta arasta silmänheitosta!

Hetkisen jatkoi Hannu vielä ilonpitoa, mutta äskeinen remseä luonto oli hänestä poissa. Hän katseli kadehtien, kuinka siinä nuoret miehet vielä jaksoivat remuta ja saivat naurunkin helähtämään naikkostensa huulilta. Itsellään kävi hänellä taas jäseniä kolottamaan, raskaan päivätaipaleen tuottama uupumus palasi raukaisevana hänen ruumiiseensa, eikä olutkaan siihen enää virkeyttä antanut. Toiset vanhemmat miehet olivat jo vetäytyneet lavitsoille lepäämään ja Hannukin oikaisi hetken kuluttua itsensä pitkäkseen.

Mutta vielä maatessaan näki hän tuon valkoverisen, notkean neitosen hätääntyneen katseen, -- hittojako se häntä nyt vieläkin seurasi! Puolihämärästä tuvasta, jossa nuoret miehet kylän viimeisiä oluvia lopettivat, kuului jatkuvaa kikatusta ja tirskuntaa... Se häntä nyt kummasti kiusasi, se hämmensi hänen unensa, -- se hänelle alituisesti muistutti hänen omaa, äskeistä nolouttaan, oli kuin nuo kuiskivat äänet olisivat häntä suorastaan ivanneet...

Kotvan Hannu kuunteli sitä sihinää. Mutta kun se ei ottanut asettuakseen, kohottausi hän ryntäilleen ja komensi kiukustuneella äänellä:

-- Nukkumaan miehet, joka sorkka! Tästä on taas aamulla ryhdyttävä todempiin toimiin.

Ja kun jostakin sopesta vieläkin kuului kuherrusta, karjasi hän:

-- Hiljaa siellä, että tässä toisetkin saavat levon!

Hän ei sanonut "vanhemmat", sillä hän vältti sitä sanaa missä suinkin sopi. Mutta hänen käskynsä tepsi: Äänetön kuin hauta oli kohta seesjärveläisen suuri, miestentäytinen tupa.

XI.

Jäänlähdön aikaan keräsi pohjolaisten retkikunta suuren Seesjärven rantakyläin nuotta- ja jokivenheet ja niillä läksi se, -- heittäen suksensa karjalaisille kestityspalkaksi -- heti vesien auettua solumaan tulvivaa Sekehenjokea alaspäin. Verkalleen teki taivalta tuo parinkymmenen venheen retkikunta, vieraillen jokivarren kylissä ja säälien niistä aluksiinsa evästä ja saalista. Aivan pitkään ei Krankan Hannu kuitenkaan enää malttanut kylissä viipyä, vaan kiirehti hän kulkuaan sitä enemmän, kuta lähemmäs jouduttiin Uikurijärveä ja siitä laskevia koskisia virtoja, kiirehti "tärkeämpiä tehtäviä" kohden, kuten hän usein salaperäisesti kehui.

-- Mitä tärkeitä ne sitten ovat, eikö tässä retkessä ole tehtävätä kylliksi, kysyi muuanna aamuna Oravaisen Paavo, kun, miesten mielestä kesken kestien, laskeuduttiin erään karjalaiskylän rantaan, missä yövahdit vartioivat keihäskeulaisia, saaliskuormaisia venheitä.

-- Onhan tätä tässäkin, vastasi Hannu harvakseen. -- Mutta on meidän kuitenkin retkellämme aikaansaatava jotakin näkyvämpää ja pysyvämpääkin, josta vielä vastakin puhutaan.

-- Mietitkö kiertää vielä Vienan selkien kautta Kemijoen suulle ja sitä reittiä kotipuoleen? kysyi Juorkuna, joka ennenvanhaan oli tehnyt tällaisenkin retken Iijoen latvoille.

-- Ehkäpä niinkin...

-- Siksikö suuntamme käy näin koillista kohti, kun muuten jo tuntuisi olevan länteen painuttava, arvaili Kuiva-Erkki, joka usein oli ihmetellyt sitä ilmansuuntaa, minne venheiden kaarevat kokat yhä tähtäilivät.

-- Niin, mutkan kautta olen aikonut kotiin palata, ilmoitti Hannu ylimalkaisesti. -- Ja sen mutkan varrella vielä jotakin yrittää, -- meillä on pitkä soutu edessä!

Ja ikäänkuin teolla kiirettään todistaakseen istahti hän etummaisen venheen perään ohjaamaan haahtikuntaansa yhä kauemmas koilliseen.

Monessa paikassa tuli kuitenkin vielä viivytystä. Kovimmat kosket täytyi köysillä laskea, kun ei luotettu vieraisiin laskumiehiin. Ja suurilla, saaririkkailla selillä jouduttiin väliin vinoonkin soutamaan, -- silloin jäi Oravaisen asiaksi käydä tutkimaan, mistä vedet alaspäin vetivät. Kevät oli siten jo muuttunut kesäksi, kun Uikujoki vähitellen laajeni suistoaan kohden. Vihdoin laski venekunta eräänä lämpöisenä suvipäivänä Sorokan pokostan ohi, joka vielä näytti olevan autiona Hannun suksimiesten sinne keväillä tekemän muonamatkan jäliltä, Vienanmeren väljään lahteen.