Part 6

Kylä tutkittiin nyt uudelleen ja tarkoin ja se havaittiin aivan autioksi. Sen väki oli paennut, eikä enää tuiskun jälkeen nähnyt, minne päin se oli poroineen ja karjoineen karannut. Ja niin tarkoin oli se vienyt kaikki ruokavaransakin, ettei pirteistä löytynyt leivän kyrsääkään pitkämatkaisille vieraille, jotka olivat ottaneet kontteihinsa vain muutaman päivän eväät.

-- Jopa tekivät rötöksen karjalaiset!

-- Meille ensin nälän näyttävät, hitto soi, kun juuri luultiin rokan ääreen päästävän!

Niin miehet allapäin murahtelivat lumisella pihalla. Mutta Krankan Hannu rupesi yhä selvemmin oivaltamaan, ettei tämä kylänväen pako tiennyt heille ainoastaan tätä yhtä pettymystä. Mitä sanovat pääretkikunnan päälliköt, kun he vihdoin joutuvat ensimmäiseen kylään, eikä heille ole siellä muonaa merkiksikään varattu? Missä eläjät, missä eväät, kiljuvat he tietysti rajattomalla kiukulla ja kiroovat alimmaiseen helvettiin hänet, Hannun, joka oli lähetetty eväitä hankkimaan... Hyi hitto!

Hannu seisoi tyhjän tuvan edustalla päivän verkalleen valetessa eikä osannut sanaakaan virkkaa. Eihän tämä tosin hänen syytään ole... Mutta olisi hänen sentään ehkä pitänyt tätä aavistaa... jo silloin Oulunsuussa, kun hän kuuli reppurien kiireellä kotipuoleensa paenneen, ja sitten edelleen matkan varrella! Olipa hän taitanut olla hiukan malttamaton retkelle pääsemään, ja sitten liian hyväntoivoinen -- se siitä nyt tuli!

Myrtyneenä ja murtuneena istahti hän, naapukka kourassaan, tyhjän tuvan kynnykselle ja pyyhki hikeä kaljulta päälaeltaan. Sinne menivät ne kiitokset, joista hän äsken vielä oli uneksinut, sinne partiomaine! Ja hän tunsi itsensä niin lopen uupuneeksikin yön valvonnasta ja jännityksestä, ettei olisi hänestä ollut nyt hiihtämään karjalaisten jälille, vaikka olisikin heidän pakosuuntansa tietänyt. Tapasiko hänet tässä vanhuus? -- ei hän ennen olisi noin vihasta katkennut. Harmin lisäksi masensi hänet vielä häpeän pelko. Annappas kun Kiimasjärven kiertoliike pääsee kotoisten pilkkakirvesten korviin, -- siellä käy silloin honotus, kun hänelle miesjoukossa nauretaan ja kerrotaan, että olipa ukolle käydä aivan samoin, kuin ennen nuorempana Tarhalammin niityllä...

Maailma tuntui Hannusta nyt mustalta murheen laaksolta. Jäseniäkin kolotti, koko ruumista raukaisi, eikä hän osannut mihinkään ryhtyä.

Sillävälin olivat miehet kantaneet halkoja tuvan uuniin, sytyttäneet sinne loimuavan tulen, ja hetken kuluttua vääntäytyi suksimies toisensa jälkeen tuvan lattialle, uunin eteen, lepäämään. Naapuritalossa oli tehty sama temppu ja molemmista pirteistä rupesi pian kuulumaan väsyneiden miesten raskasta kuorsausta, -- muuta ei kuulunutkaan koko autiosta kylästä. Hannunkin luomet painuivat raskaiksi ja hetken kuluttua nukkui hänkin kaikkine huolineen miestensä välissä lattialla, -- hänen voimakas kuorsauksensa kohisi pian yli kaikkien muiden.

Kun keväinen päivä nousi kirkkaana valaisemaan matalan kylän, lepäsi siten koko retkikunta raskasta sankariunta. Ainoastaan vanha Juorkuna käveli ulkona kylän raitilla, -- hän ei voinut jättää joukkoaan ihan vartioimatta. Kiertäessään hyljättyä kylää löysi hän vihdoin muutamasta vajasta poikkiaikaisen poron, jota kyläläiset nähtävästi eivät olleet paetessaan saaneet mukaansa ja joka siinä suurin silmin mulkoili vakaisen jäkäläkasan takaa. Sen hän heti parin miehen avulla teurasti ja pian kiehuivat lihapadat lämpiäväin tupain liedellä, levittäen ympärilleen rasvaisen rokan makeaa tuoksua.

Se tuoksu sattui ensimmäisenä miesten sieramiin, kun he sydänpäivällä nälkäisinä heräilivät, ja kohta toi se heidän mieliinsä hyvän, lohduttavan tunteen. Krankan Hannukin oli, tämän löydön perille päästyään, heti reippaampaa miestä ja hän nousi rauhallisena pöydälle asetetun rokkapadan ääreen.

-- Minkäpä sille nyt mahtaa, että väki on paennut, puheli hän rokkaa särpiessään. -- Neuvoinhan minä herroja rutommin liikkumaan. Mutta heillä pitää matkassaan olla reet ja ratsut...

-- Ja lienevätköhän toki kaikki kylät autioina, virkahti Juorkuna lohduttavasti, mutta veitikka silmissään, ikäänkuin ei hän olisi itsekään uskonut omaa lohdutustaan.

-- Se on nyt katsottava, vastasi Hannu varmistuneena. -- Eihän täältä ihmiset ole voineet pilviin nousta...

-- Eikä sinne eväitään viedä, veisteli Kokko. -- Mutta se sananvienti pääjoukolle on vähän ikävä tehtävä...

Ikävä se oli, myönsi Hannu, korvallistaan kynsien ja karjalaisten kavaluutta taas uudelleen sadatellen, mutta pari miestä oli hänen kuitenkin pantava viemään Stuartille tuota Kiimasjärven kiusallista viestiä. Ja niin harmissaan oli Hannu vielä heidät matkalle saatettuaan, että hän jo uhkasi sytyttää tuleen koko kirotun kylärähjän. Mutta hän hillitsi kuitenkin vihansa muistaen, että perässätulijat ikävöivät kai eväiden ohessa oikeita yösijojakin, niitähän herrat ovat koko matkan kaiholla kaivanneet. Ja autiosta kylästä vihdoin joukkoineen salolle painuessaan kehahti hän omaa kaukonäköisyyttään, kun hän herroille majatalot säästi, -- saisivat olla hänelle siitä kiitolliset!

IX.

Sama pettymys kuin Kiimasjärvellä, oli Krankan Hannun johtaman suksimiesjoukon kestettävä seuraavissakin karjalaiskylissä, joihin se saapui. Ne olivat autioiksi hyljätyt, väki oli paennut, vieden ruokatavaransa mukanaan. Ainoastaan kauas metsiin poiketen osuivat hiihtäjät väliin jonkin kyläkunnan piilopirteille ja saivat niistä siepatuksi pakolaisten eväät, mutta ne menivät silloin nekin enimmäkseen heidän omiin tarpeisiinsa. Perästä verkalleen retkeilevä Anders Stuartin sotajoukko sai syödä loppuun Oulusta mukanaan otetut muonansa, ja yhä huolestuttavammaksi kävi sille kysymys: Mistä sitten? Miehistö, jonka päiväannoksia oli puolennettava, napisi, ja turhaan lennättivät päälliköt vihaisia hätäviestejä Hannun etujoukolle. Se kyllä retkeili reitiltään yhä kaukaisempiin kyliin, mutta tulos oli sittenkin laiha.

Vähitellen oli kuitenkin Stuartin retkikunta, osaksi juuri näiden elintarvevaikeuksien kiirehtimänä, vihdoin huhtikuun lopulla saapunut lähelle Vienan rantaa, jossa toivottiin päästävän runsaammille ruokamaille. Tämä merenrannikkohan sen nyt olisi, kuninkaan käskyä noudattaen, ollut vallattava Ruotsin valtakunnalle, siinähän se siis nyt oli matkan päämäärä lähellä. Näihin asti ei retkikunta ollut kohdannut tiellään mitään vastarintaa, tuskin nähnytkään yhtä ainoaa maan asukkaista autioissa kylissä. Nyt oli kai vihdoin päästävä tositoimiin käsiksi. Laskeutuessaan pääjoukkoineen Suma-joen jäätä pitkin sen suistoa kohden, jossa, puolen penikulman päässä merenrannasta, sijaitsi Suur-Suman saarilinna, kutsui Stuart senvuoksi ruoanhakuun hajaantuneet suksimiesparvensa luokseen, arvellen niitä kaikkia tarvitsevansa. Siten joutui Krankan Hannukin, joka Maanselältä asti oli omin päin suksipäällikkönä retkeillyt, jälleen liittymään herrain komentamaan armeijaan.

Hän oli mielellään pysynyt tästä pääjoukosta loitolla tietäen, ettei häntä siellä suopein silmin katsella. Mutta siepattuaan juuri äsken Sorokan suolakeittämöistä niiden talvivarat saattoi hän nyt tuoda Stuartille sievosen muonasaaliin, ja palasi hän senvuoksi miehineen ja porokuormineen taas rohkeammalla mielellä, melkein kerskuvana pelastajana, pääjoukkoon, jota jo nälkä pahasti ahdisti.

-- Nyt syökää, niin että nälkä kerrankin lähtee! kehahti Hannu ylvästellen, viedessään levähdyspaikalla kuormansa muonamestarille, jota taaja, leipää mankuva miesjoukko piiritti.

Päällikötkin keräytyivät näitä Hannun herkkuja katsomaan, ja tosiaankin oli kaikki se suuttumus ja kiukku, joka viime aikoina heidän piiristään niin monesti ja uhkaavana oli Hannuun kohdistunut, samalla kuin pois puhallettu. Oikeinpa tunnustus annettiin hänen uusimmille partiotöilleen.

-- Niin, syökäämme nyt, ruoastahan retkemme menestys riippuu, kehotteli hyvätuulinen irlantilainen hiukan myrkyllisesti, kääntyen skotlantilaiseen asetoveriinsa, joka niin usein oli vakuuttanut ruoansaantia retkensä menestymisen ehdoksi. -- Sitten kai olemme miehiä valloituksiin ryhtymään!

-- Aivan oikein, muona on voiton tärkein edellytys, väitti Stuart pistoksesta välittämättä. -- Nytpä alkavatkin sotaiset tehtävämme.

-- Ja kuta kovemmin syömme, sitä tuimemmin sodimme! päätteli pörröparta edelleen. --

Tuo muutaman penikulman päässä edessäpäin oleva Suur-Suman linna oli, se yleisesti tiedettiin, läntisen Vienan lujin varustettu paikka, ja se olisi retkikunnan nyt siis ensi työkseen ollut anastettava käsiinsä. Varoskellen sitä sen vuoksi Stuartin joukko lähestyi, sillä ilmeistähän oli, että sinne, samoinkuin Karjalan maakyliin, jo ajoissa oli saapunut ennakkotietoja lähestyvästä sotajoukosta, -- arvatenkin oli siellä siis varustuksiin ryhdytty.

Jokivarren vankka metsä rupesi harvenemaan, maat aukenivat ja kun vielä pieni rupeama oli, koskia sivuuttamalla, rantaa myöten kuljettu, saattoivat retkikunnan päälliköt törmältä nähdä edessään pienen, jokisaareen rakennetun, harmaakivisen linnan, joka oli heidän vaivalloisen retkensä lähin määrä. Linnan alapuolella, jokiahteella, oli Hannun kertomuksen mukaan ennen ollut pieni kauppakylä, mutta nyt se oli poltettu pois, nähtävästi, ettei se soisi suojaa vihollisille, ja yksin törötti siis tuo vähäinen, muurien ympäröimä varustus siinä vakavana ja jylhänä äänettömän, lumisen luonnon keskellä.

Kovin pieneltä ja mitättömältä se etäältä katsoen retkeläisistä näytti. Sen katto ja muurinharja oli paksun lumen peitossa, sen matalan tornin räystäiltä riippui suuria jäätappeja eikä yhtään ihmistä näkynyt sen valleilla eikä tornissakaan. Se oli kuin kuollut linna, miltei naurettavan vaarattoman näköinen. Mutta päälliköt tahtoivat kuitenkin pitää varansa, ennenkuin sitä lähestyivät. He panivat suksi- ja jalkamiehiä vakoilemaan joensuuta aina merenrantaan asti, mistä Vienan rajaton jääulappa häikäisevänä kimalteli kevätpäivän paisteessa katsojan silmiin. Ja vasta kun nämä tiedustajat palasivat ilmoittaen, ettei elävää olentoa ollut mailla halmeilla, siirsivät he leirinsä linnan edustaiselle ahteelle ja ryhtyivät heti sotaisiin valmistuksiin.

Vanhat partiomiehet olivat matkan varrella neuvoneet päällikköjä äkkirynnäköllä valloittamaan tuon nähtävästi heikosti miehitetyn varustuksen, ja sitä menettelyä oli aina taisteluun valmis irlantilainenkin puolustanut. Mutta toisilla sotaherroilla oli toinen tuuma: Eihän tiedä, mikä vaara siellä voi väijyä, varminta on turvautua uuden ajan sotataitoon ja avata linna noilla vaikeasti hinatuilla tykeillä, jotka kerran jos toisenkin olivat kuppelehtineet Maanselän kinoksissa, -- pitihän niidenkin vihdoin saada virkansa täyttää!

Synkkäsilmäinen, aina tyytymätön; tykkimestari, jonka kasvot nyt tärkeä tehtävä kerrankin kirkasti, sai siis tarpeeksi työtä: Hän asetti rautaputkensa kaikkien sotataidon sääntöjen mukaisesti törmälle, ruveten niillä kuolleennäköistä saarilinnaa pommittamaan. Laukaisi kerran ja toisenkin. Tykinluodit tupsahtivat linnan edustaiseen kinokseen taikka mätkähtivät sen paksuihin muureihin, tekemättä niille nähtävää vahinkoa ja herättämättä linnaan henkeä. Hollantilainen silloin sylki ja syytteli, että tulomatkan moninkertaiset lumihauteet olivat vieneet hänen putkiltaan tehon, ja vaati niitä siirrettäviksi lähemmäs linnaa. Miesjoukko kävikin työhön, vyörytti tykit törmältä jäälle, kaivoi niille siellä kauniiseen riviin lumiset kuopat ja taas ryhtyi mestari itse sytytintään hoitamaan. Mutta tuskin oli siitä pari laukausta ammuttu, kun jo soi autionnäköiseltä saarelta vihainen vastaus: Linnan lumettuneista ampuma-aukoista räiskähti paukaus toisensa perästä. Hollantilainen kaatui itse raskaimman putkensa alle, johon luoti oli sattunut, ja pääsi hädin tuskin eheänä sieltä esiin ryömimään. Kaksi miestä menetti henkensä, toisia haavoittui...

Siltä välimatkalta ei ollut hyvä pommitella ja kiireellä olivat siis raskaat, rautaiset putket taas hinattavat törmälle, jossa sotaherrat kävivät illan suussa uutta neuvottelua pitämään.

-- Suman linnalla on siis kynnet ja hampaat, totesi nuori Antti Hare toivottomana. -- Näettehän, ei sitä näillä tykeillä muserreta.

-- Ei varsinkaan, jos heti ensi laukauksia peräydytään, huomautti irlantilainen ivallisesti.

-- Pommita sinä aukealta jäältä, jossa ei ole mitään suojaa, ärähti hollantilainen suuttuneena vastaan.

Herrat joutuivat keskenään kipakkaan väittelyyn. Vihdoin eräs ruotsalaisista huudahti:

-- Tässä ei hätiköiminen auta, on ryhdyttävä säännölliseen piiritykseen.

Ylipäällikkö Anders Stuart oli, tuimasti tuijottaen harmajaan saarilinnaan, ääneti kuunnellut toisten väittelyä. Nyt hän lyhyesti ja rutosti virkkoi:

-- Piiritykseen ei voida ryhtyä!

-- Miksei? utelivat toiset, jotka pitivät juuri sellaisen sodankäynnin mukavimpana ja varmimpana.

-- Siksi, että meillä ei ole ruokaa...

-- Taas sitä ruokaa! ihmetteli irlantilainen jo melkein kiivastuen. -- Onhan nyt kovasti syöty ja monet muonakuormat ovat vielä jäljellä, -- syökäämme, hitto soi...

-- Muonaa on vain muutamiksi päiviksi, selitti Stuart, kauemmin me emme voi täällä viipyä, jos emme pääse heti linnan varastoille. Ja keli loppuu, me jäämme satimeen.

Väittelystä kuumenneiden sotaherrain into jäähtyi ja he jäivät hyvin huolestuneina punnitsemaan tuota päällikön vakavaa tiedonantoa. Mutta pörröpartainen irlantilainen huudahti päättävästi:

-- No totta meidän sitten on heti päästävä sinne linnan varastoille!

-- Miten?

-- Väkirynnäköllä! Siihen olisi ollut ryhdyttävä heti. Päätään puistelivat päälliköt, joiden kunnioitus tuota pientä, harmajaa saarivarustusta kohtaan jo oli melkoisesti kasvanut. Se näytti liian jyrkkäseinäiseltä ja jylhältä, he eivät ymmärtäneet, miten he pääsisivät noiden lumipeittoisten muurien ylitse. Mutta toisaalta he oivalsivat, että heidän oli mahdoton palata kotiin tämän pienen linnan edustalta edes vakavasti yrittämättä saada sitä Ruotsin kuninkaan käsiin, ja niin oli heidän lopulta yhdyttävä urhean irlantilaisen ehdotukseen, että aamulla on rynnäkkö tehtävä linnaa vastaan.

Ja se tehtiin. Ratsu- ja suksimiehet pantiin jo yöpimeällä kiertämään Sumajoen toisellekin rannalle ja kun päivän noustessa tykit taas leiritörmältä olivat turhaan koettaneet pehmittää tuota harmajaa rakennusta ja sen jykeitä portteja, ryntäsi koko Stuartin sotajoukko joen jään ylitse. Saarelle päästiin kovaa yöhankea myöten helposti, ja yhtä elottomana ja äänettömänä jökötti linna sen keskikalliolla kuin retkikunnan Suman suuhun saapuessa. Mutta jyrkkä seinä oli ryntääjiä vastassa ja vasta kun nämä sen seinän, ympärysmuurin, liepeelle ehtivät, lähti laukauksia räiskimään vallien lumiselta laelta. Aivan tiheään niitä ei tosin satanut -- puolustajia ei näyttänyt paljoakaan olevan, -- mutta pian ne kuitenkin ajoivat hyökkääjät peräytymään.

Vilkasliikkeinen irlantilainen sähisi ja huusi ja koetti komentaa miehiään porttia särkemään. Mutta hän huomasi samassa, etteivät päälliköt eivätkä miehet siinä hyökkäyksessä panneet parastaan, eivät rynnänneet sillä sisulla eikä voimalla, jota tällaisella paikalla olisi tarvittu, vaan vitkastelivat ja epäröivät. Miehistöönkin oli ilmeisesti tarttunut sama turtumus ja väsähtyminen, joka päälliköitä vaivasi; he peräytyivät herkästi, säikkyivät laukauksia ja seisahtelivat, ja uudet yritykset kävivät siten ensimmäisiä heikommiksi.

Neuvottomaksi oli käynyt ylipäällikkökin. Ja kun sotaherroista yksi toisensa perästä -- Antti Hare tietenkin ensimmäisenä, -- lähti joukkoineen peräytymään saarelta alas jäälle, jättääkseen koko yrityksen sikseen, salli hän sen tapahtua, -- poissa oli kuri ja kurssi!

-- Usko puuttuu meidän sotajoukoltamme, valitti irlantilainen haikeasti, rientäessään jo hänkin häpeissään Stuartin rinnalla jään yli leiritörmää kohden. -- Silloin on vaikea mitään valloittaa!

-- Tämä oli alunpitäen mieletön yritys, siksi on usko poissa, vastaili ylipäällikkö synkkänä, sen paremmin itseään puolustamatta.

-- Siksi ei nyt yritetäkään, kukin karkaa minne tahtoo -- sitä on soturikunniani vaikea kestää, valitti irlantilainen harmissaan.

-- Niin on, mutta minkäs teet! Miehinä taistelevat nämä meidän palkkasoturimme toisissa oloissa, mutta täällä erämaassa he tuntevat masennuksen itseään painostavan. He ovat kuin tämän aution luonnon kahleissa, he pelkäävät, että heidät on tänne sen ikuisiksi vangeiksi tuomittu... Ja tunnemmehan sitä samaa kaameutta itsekin...

Kevätpäivän paahde oli jo pehmittänyt äskeisen hangen, niin että saarilinnasta palaavan sotajoukon täytyi raskaasti kahlata upottavassa lumessa, tykinlaukauksen silloin tällöin heitä linnasta vielä evästäessä. Viime päivinä oli näet ruvennut tuntuvasti suojaamaan, lumi suli rutosti keskipäivällä, ja varsinkin tänään oli kohovesi jo noussut jäälle tummentaen joen rannat. Märkinä ja uupuneina palasivat rynnäkön tekijät leiritörmälleen, jossa nuotioiden ääressä rupesivat noloina kuivaamaan vaatteitaan.

Mutta kuivaa paikkaa ei ollut sielläkään. Kinokset olivat märkiä, turkit ja peskit vettyivät, eikä suojaa ollut missään. Leirillä olleet aseettomat, pappi ja tulkki, tulivat saaresta palaaville sotaherroille haikeasti valittamaan, että heidän on täytynyt nukkua yönsä vesikuopassa, -- sitä ei kenenkään terveys kestä! He vaativat päästä asutuille maille taikka sitten palaamaan kotiinsa, -- johan tätä kurjuutta on tarpeeksi kestänyt!

Stuart ei heille monta sanaa vastannut, hän oli tänään niin lopen kyllästynyt hänkin. Hollantilaisen tykkimestarin hän käski jatkaa tehotonta pommitustaan siitä törmältä ja suksimiehiä pantiin taas ruokaa hakemaan. Itse vetäytyi Stuart telttaansa.

Mutta kun hän seuraavana päivänä astui sieltä ulos, oli hän päättäväisen näköinen. Suojailmat jatkuivat, -- muonanhakijat palasivat laukut tyhjinä... Kaikki enteet olivat masentavat, ja Stuart kutsui sen vuoksi osastopäälliköt uuteen sotaneuvotteluun. Lyhyin lausein kuvasi hän heille aseman koko surkeuden:

-- Linnaa emme saa nyt äkkiä valloitetuksi, ruokavaramme loppuvat taas pian. Jos pitempään täällä viivymme, loppuu kelikin; vesistöt käyvät tulvimaan, suot sulavat, me emme silloin pääse palaamaan.

Se oli kaikki umpiviheliäistä! Ylipäällikkö lopetti lyhyeen sanottavansa:

-- Niin on asia. Mitä on tehtävä?

Stuartin märkään telttaan kokoontuneet herrat, joille näin kärjistetty kysymys oli hyvinkin mieleinen, eivät voineet keksiä kuin yhden vastauksen: Kiireesti paluumatkalle! He kirjailivat räikein värein ylipäällikön esittämiä tosiseikkoja, he viittasivat sulaviin kinoksiin ja joen mustuviin rantoihin ja todistivat, että jo huomisaamuna on lähdettävä pyrkimään Maanselän yli tulomatkalla raivattua tietä pitkin, niinkauan kuin se vähänkään kestää. He innostuivat, he vakuuttivat toisilleen, että muuta keinoa ei ole.

-- Eikö mitään muuta? kysyi Stuart.

Vastausta ei kuulunut. Yksin irlantilainenkin, joka oli kovin häpeissään tästä retken tyhjästä tuloksesta, istui kallokkaittensa kärkiin tuijottaen, keksimättä edes yhtään sukkeluuttakaan, -- häneltäkin eilisen hyökkäyksen jälkeen oli jo luonto mennyt lamaan. Mutta teltan oviloukosta kuului sittenkin suutahtanut ääni:

-- On vielä toinen keino...!

Se oli Krankan Hannun ääni. Hän oli heti pääjoukkoon palattuaan huomannut sen paljon alakuloisemmaksi ja kärttyneemmäksi kuin hänen siitä Maanselällä erotessaan ja herrain parissa oli hän usein kuullut puhuttavan paluumatkasta. Mutta näihin asti ei hän ollut uskonut noita puheita tosiksi, eipä vielä eilisen epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeenkään, sillä olihan retki vasta alulla. Nyt oli hänelle yhtäkkiä käynyt selväksi, että päälliköt todella aikoivat, vaivoihinsa väsyneinä, keskeyttää retken -- ennenkuin mitään on aikaansaatu. Silloin hän hätkähti ja oivalsi käänteen olevan tapahtumassa. Kuunnellessaan siinä herrain innostuneita vaatimuksia oli hänellä luonto noussut kapinaan. Sillä hänen ei itsensä suinkaan, vaikka hänkin väliin tunsi väsähtymystä, tehnyt mieli vielä Vienasta palata. Ei hän ymmärtänyt, kuinka toisten sisu saattoi siihen taipua, hänen omansa ei ainakaan taipunut, -- eikä hän voinut sitä ajatellakaan. Saapua kotipitäjiin nololta retkeltä kuin koira häntä koipien välissä, -- ei!

Siksipä ryhtyi hän kaikella voimallaan vastustelemaan tuota tekeillä olevaa päätöstä, taistelemaan kuin henkensä puolesta. Hän osoitti herroille, että kuninkaan käsky on vielä täyttämättä, Suma ja Soloveti ottamatta... on yhtä kuin ei olisi matkalle lähdettykään. Eikä ollut pakkokaan näin häpeällä kesken pyörähtää, kelirikosta ja muonan niukkuudesta huolimatta voidaan retken tarkoitus vielä kunnialla saavuttaa.

-- Millä tavalla, mikä on siis ohjelmasi? uteli ylipäällikkö tiukkana, toisten herrain katsellessa Hannua osaksi hämmästyneellä uteliaisuudella, osaksi irvistelevällä ivalla. -- Selitä keinosi!

Hannu näki ivanhymyn herrain huulilla ja tiesi, että he leimaavat kai hänen uuden neuvonsa niiden vanhain arvoisiksi, mutta hän oli siltä vakavissaan vastatessaan:

-- Tykit ja osa miehistöä jääkööt Suman linnaa pommittamaan, -- jätetään ruokavarat tänne tykkimestarille! Sillä kyllä me muut ruokaa saamme, kun tästä jään yli hankia myöten pyyhkäisemme Solovetiin, jossa on vaikka vuosiksi eväitä. Sieltä voimme palata joko heti jääkelillä taikka jäitten lähdettyä venheillä, palata tänne lopettamaan piirityksen taikka kulkea Kemijoen suulle, siellä on vauraita kyliä, jotka ovat valloitettavat nekin.

Hannu oli puhunut niin nopeasti, että hän miltei hengästyi, mutta lausui lopuksi verkemmin:

-- Se kaikki on tällä joukolla helposti toteutettavissa ja silloin vasta olemme tehneet suunnilleen sen, mitä meiltä kuningas odottaa.

Mielenkiinnolla, joskin epäillen, kuuntelivat herrat talonpoikaisen miehen esitystä. Jotakin tuollaista voittoretkeähän hekin olivat matkaa suunniteltaessa kuvitelleet, mutta nyt oli heistä lähtenyt halu ja taittunut tarmo. He puistelivat päätään, ja toiset heistä leimasivat heti Hannun suunnitelman lennokkaaksi kuvitelmaksi, kysäisten pisteliäästi:

-- Entä sitten?

-- Sitten pääsemme kyllä, milloin haluamme, vesistöjä myöten palaamaan kotiin.

Anders Stuart myönsi, että tällaista laajaa valloitusretkeä kyllä vanha kuningas odottaa, mutta hänelläkään ei ollut uskallusta sitä enää kannattaa. Ja irlantilainenkin yhä vaikeni, sillä hän oli menettänyt luottamuksen väkeensä. Muut kaikki kävivät uudelleen esittämään noita monia vaikeuksia: Mistä heinät hevosille, kuka takaa kevätjäiden kestävän, kuka tietää, eikö väki ole paennut noistakin oudoista paikoista, jonne nyt vielä olisi retkeiltävä kymmenien penikulmien taa? Mieletön tuuma! Ja pappi ja tulkki nousivat aivan kauhistuneina kysymään, että vieläkö heitä todella aijottaisiin retustaa yhä eteenpäin, nukkumaan vesikuopissa ja meren jäällä...!

Hannu puolustihe miehekkäästi, mutta hänen rohkea suunnitelmansa raukesi kuitenkin armotta. Ihan intomielellä päälliköt päättivät viipymättä, huomisaamuna, lähteä yöhankea myöten kiireiselle paluumatkalle. Ja se päätös oli heidän mielestään niin hyvä, että he sen kunniaksi tyhjensivät viimeiset nassakkansa ja joivat palaavan elinvoimansa maljan.

Mutta Krankan Hannu ei nyt ilomaljoista välittänyt. Hänen sisuaan kaiveli ja hänen mielensä kapinoi. Hän seisoi kotvasen kuunnellen päällikköjen iloista porinaa ja kysyi kiukussa itseltään, oliko nyt siis todella hänenkin korskeaksi kuvailemansa partioretki lopussa? Nytkö hänen todella oli palattava kotiinsa noiden herrain mukana, jotka tietysti siellä tulisivat vyöryttämään syyn retken epäonnistumisesta hänen, Hannun, niskoille? Ei, tämä on miehuutonta narripeliä, tällaiseen ei Vesainen koskaan olisi alistunut, -- alistuuko hän?

Myrtyneenä käveli hän kevätillan hämärtyessä päällikköjen teltalta omain miestensä nuotiota kohti. Mitähän sanonevat tästä toiset suksimiehet, jotka jo hekin ovat innostuneet partiontekoon ja joissa vanhat sota veret matkan varrella ovat vironneet? Sitä tahtoi hän heiltä nyt kysästä.