Part 5

Murroksella komenteli Krankan Hannu, suksillaan seisten, tienraivaajia. Hän oli huutanut äänensä käheäksi, saamatta silti mitään järjestystä aikaan, ja herkesi nyt yhtäkkiä äänettömäksi. Hänen lähettyvillään huppelehti Juorkuna vyötään myöten kinoksessa, hakaten poikki keskitiellä kasvavaa närettä, ja sen kaadettuaan rämäytti hän yhtäkkiä iloisen naurun.

-- Mitä vietävää sinä siinä vielä naurat, ärjäsi Hannu lopen kiusautuneena. -- Hä?

-- Sitä vain, että mikset sinä enää huuda, Hannu.

-- Huutavathan muut, eikä tähän näy tie huutamalla aukenevankaan.

-- Mutta komealta se kaikuu, kuulehan! -- kehui Juorkuna taas suksilleen kavuten. -- Tämä melu raikuu kauas. Jos vain näillä mailla liikkuu yhtään erämiestä tai laukunkantajaa, niin jo varmasti he tästä äänestä ymmärtävät, mitä väkeä me olemme.

-- Niin, sotainen on ääni, myönsi Hannu.

-- Se saattaa pian kuulua Karjalaan asti. Mutta meidän joukko ei vain kiirettä pidä!

Siihen hiihti silloin takajoukosta muuan länsipohjalaisen voudin komennossa oleva suksimies ja tämä nyt kertoi, Hannun ja Juorkunan keskusteluun yhtyen, ettei erityistä kiirettä pidetä tänäänkään. On käsketty tässä riisua hevoset ja tehdä nuotiot.

-- Nytkö jo puolilta päivin yönuotiot? ihmetteli Hannu.

-- Niin. Jalkaväki pannaan kuulemma iltayöstä tietä tekemään, että herrat, kuormat ja ryttärit pääsisivät huomenna mukavasti eteenpäin ajamaan.

-- Soo, -- jo on tainnut jälkijoukko levolle ruveta?

-- Siellä nyt rankaisia pystytetään ja tulia tehdään. Ja sinut, Hannu, kutsui ylipäällikkö telttaansa, sitä sanaa juuri lähdinkin tuomaan.

-- Joko siellä minua taas tarvitaan...!

Hannu oikaisi kallokkaanvartensa ja kiinnitti tiukemmalle peskinsä vyön, lähtien sitten hiihtämään taapäin meluavain miesjoukkojen välitse. Usein hänet taipaleen varrella jo näinikään oli kutsuttu päälliköille neuvoja antamaan, kun tiellä vastuksia sattui, eikä häntä siellä aina suinkaan oltu kovin ystävällisesti kohdeltu. Verkalleen ja kuin aristellen Hannu sen vuoksi sinne nytkin hiihti.

Ylipäällikön teltta oli pystytetty juuri siihen raja-aukealle, jonka ohi etujoukko äsken oli kulkenut. Sen edessä paloi jo roima hirsituli, jonka ääressä sotaherrat parastaikaa jäseniään lämmittivät. Siinä kuuli Hannu heti tämänpäiväisen pysähtymisen syyn. Kun Erik Haren matkaresla oli ehtinyt raja-aukealle, oli hän käskenyt kuskinsa seisottaa hevosen ja huutanut edessään ajavalle ylipäällikölle, että juuri tästä paikasta hän palaa takaisin. Hänellä oli nimittäin kuninkaalta määräys seurata retkikuntaa rajalle asti ja siitä palata takaisin maakuntaansa hoitamaan. Ja enemmittä selityksittä oli silloin Oulun linnanherra noussut reestään hyvästelläkseen matkaansa jatkavaa retkikuntaa.

Alakuloisina olivat toiset sotaherrat kuulleet tämän Erik Haren päättävän ilmoituksen, tuntien jäävänsä vielä entistään turvattomammiksi näillä jylhillä erämailla ja kadehtien sieltä pois pääsevän toverinsa onnea. Tämän välikohtauksen johdosta -- ja koska ruuhkan vuoksi matkanteko kävi kovin hitaaksi, ennenkuin tietä oli avattu, -- päätti Anders Stuart antaa pääjoukkonsa jo tehdä yönuotiot rajalle ja teltassaan illan kuluksi viettää pienen erojuhlan lähtevälle toverille.

Viimemainittua tarkoitusta varten kuumennettiin nyt kattiloita ylipäällikön nuotiolla ja hänen telttaansa kuormastosta kannetuista nassakoista lyötiin tapit auki. Hetken kuluttua istuivat sotaherrat siellä havupatjoilla, edessään lämmittävä nuotio, ja maistelivat suurista tinasarkoista vielä lämmittävämpää Ranskan viiniä, ja he tunsivat olonsa taas siedettäväksi. Sillä suloisesti sulatteli siinä kuumennettu neste heidän sekä kangistuneita raajojaan että mataloina asuneita mieliään, ja kielenkin kanta, joka pitkällä taipaleella, miesten yksin reessään murjottaessa, oli kangistunut, laukesi taas liukkaammin liikkumaan. Veri kävi kihahtamaan. Juotiin poislähtevän maaherran maljat, juotiin hänen mukanaan lähetettäväin kotiterveisien maljat, juotiin sen vanhan rajan malja, jolla juuri lepäiltiin, ja sen uuden, jota juuri oltiin lähdössä tekemään. Itse sotaretken maljat, sen voiton ja menestyksen maljat, ne juotiin moneenkin kertaan.

Hannullekin siten taas herrain piirissä sarkka tarjottiin ja reipastuvin mielin siemaili hän syvältä rohkaisevaa juomaa. Mieliala oli näet nuotion edessä aluksi sovinnollinen ja hilpeä; leikiksi lyötiin matkan vaivat ja vastukset ja remakasti naurettiin yhtä paljon irlantilaisen kapteenin alistuvalle tyytyväisyydelle kuin hollantilaisen tykkimestarin happamalle tyytymättömyydelle. Mutta illan kuluessa, kun päät täyttyivät ja kävivät raskaiksi, palasivat taas mieleen tämän sietämättömän erämaanvaelluksen synkemmät puolet sekä kaikkien toivoton mieliala sen johdosta, ettei voitu käsittää, milloin ja miten tämä surkeus oli päättyvä. Taas lenteli teltanaukolla karvaita letkauksia, pohjia myöten ärtyneistä mielistä rupesi pursuamaan kiukkua koko tätä mieletöntä sotaretkeä kohtaan, ja päämiehet syyttelivät pisteliäästi toisiaan sen toimeenpanosta. Ja annappas ollakaan, nuo sankasti satelevat syytökset kohdistuivat pian taas Krankan Hannuun, joka oli ainoa näiden matkojen tuntija ja jonka väitettiin väärillä tiedoilla pimittäneen esimiehensä.

-- Sinä kehuit matkaa mahdolliseksi ja teitä siedettäviksi, -- näytäppäs nyt ne tiesi! torasi ruotsalainen jalkaväen päällikkö suuttumuksesta ja viinistä tulistuneena.

-- Niin, vakuutitpa vielä, että kyllä tästä tykkikuormatkin kulkevat, säesti synkkä hollantilainen, kasvoiltaan aivan tummanruskeana, ja hän näytti tahtovan iskeä raskaan tinaisen sarkkansa Hannun päälakeen. -- Nostappa nyt ne kuormat tuolta lumihaudoista, nosta pian!

Hannu koetti puolustautua, väittäen vain sanoneensa, että kyllä tämän taipaleen kuormillakin pääsee, -- päästy on ennenkin!

-- Pääsee, näet itse, miten pääsee! tiukkaili siihen tuima ylipäällikkökin.

Aseettomat herrat auttoivat hekin minkä kykenivät soturitovereitaan Hannua höyhentämään, sillä tämä matkanteko oli heille jo ruvennut käymään liian raskaaksi rangaistukseksi. Tulkki vakuutti mukanaolonsa aivan tarpeettomaksi, koska ilmeisesti ei tässä erämaassa koskaan ehditä niin pitkälle, että hänen kielitaitoaan tarvittaisiin. Sillä sitä ennen on joko palattava takaisin taikka ollaan kaikin haudattuja erämaan kinoksiin. Oli toki onni, veisteli hän happamasti, että retkikunnalla oli pappi mukanaan, joka lopuksi sentään voi heidän ruumiinsa siunata. Jonka johdosta taas irvisilmä irlantilainen, jonka naama nyt oli aivan yhtä punainen kuin hänen pörröinen poskipartansa, kysyi, kuka sitten lopuksi siunaa pappiraukan ruumiin... Mutta pappia ei tämä tulevaisuudenunelma miellyttänyt, hän ryki, ryyppäsi ja vakuutti kautta anoppinsa autuuden -- minkä hän oli irlantilaiselta oppinut, -- että tämä ulkona öihtiminen ja reslaelämä oli kaikkein ensiksi avaava juuri hänelle haudan.

-- Sinun teki itsesi mieli tänne retkeilemään, sen näin heti, ilmiantoi nyt vallan vakavissaan Hannun puoleen kääntyen Antti Hare, jolla oli hienohipiäiset poskensa paksussa lampaanrasvassa ja joka hautoi paleltuneiksi väittämiään jalkojaan nahkapussissa. -- Siksi houkuttelit meidät tänne korpeen kuolemaan, vanha kettu! Mutta kohtuulliseksi jääpi siitä kunniasi.

-- Eihän tässä toki vielä olla surman suussa, koetti Hannu inttää, ja viitaten sarkkoihin ja nassakoihin yritti hän lyödä leikiksi koko asian. -- Kun on mukana tällaiset eväät...

-- Vai eväät! kiivaili siihen nuori luutnantti. -- Tiedätkö mitä muonamestari niistä sanoo? Ruokavarat hupenevat arveluttavasti, kertoo hän, voutiroistokaan kun ei niitä meille edes kuukaudeksi toimittanut. Annappas kun ne kesken loppuvat, mitä pureskelee silloin tämä tuhantinen miesjoukko. Hä?

-- Niin, mitenkäs käy silloin, tiukkailivat toisetkin herrat, -- mitäs syöt itsekin, sinä ovela opas?

Hannulla rupesivat siinä nyt todella korvat kuumenemaan ja hänen täytyi tiheään kallistaa kannua, säilyttääkseen mielenrohkeutensa, -- eipähän siinä tiennyt, mikä hurjuus saattoi lentää vihasta kiihoittuneiden herrain päähän. He olivat nyt kerta kaikkiaan valinneet hänet syntipukikseen... No, ehkä siihen saattoi olla kipene syytäkin... eihän hän näitä kaikkia vaikeuksia ollut tullut ennakolta niin ihan tarkkaan kertoneeksi... Mutta eihän kaikkea oltu häneltä kyseltykään... eikähän hän ollut tätä retkeä toimeenpannut. Sanan rakoa saatuaan kävi hän kuitenkin herroja lohduttamaan, että kyllä tästä vielä matkat paranevat, jahka päästään alavammille maille, järviä pitkin käy sitten taas taipaleen teko liukkaammin. Hiukan hellittikin silloin herrain kiukku, ja he takertuivat vähitellen taas muihin tarinoihin. Mutta ilkeältä tuntui Hannusta nyt sittenkin istua näiden nälvijäin piirissä heidän sylkypaikkanaan. Ja kun itse ylipäällikkö tuokion kuluttua tuikean näköisenä kutsui hänet syrjemmäs puheilleen, niin jopa rupesi Hannulla ihan turpa pyörimään.

Mutta aivan vaarallista laatua ei toki vielä ollut ylikomentajan asia. Hän vain ilmoitti oikeastaan kutsuneensa Hannun telttaansa antaakseen hänelle uuden tehtävän. Kun ruokavarat rupeavat loppumaan, on ajoissa huoli pidettävä, että niitä edes matkan jatkuessa on saatavissa niistä karjalaiskylistä, joiden läpi kulku käy. Siksi on Hannun nyt etukäteen hiihdettävä noin sadan miehen kanssa lähimpiin kyliin ja sitten yhä edemmäs ottamaan niistä takavarikkoon ja talteen kaikki ruokavarat, mitä väestöllä on. Hän saa niistä luvata maksunkin ja tulee hänen muuten kohdella väestöä siivosti, mutta jos se vastarintaan ryhtyy, on hänen se heti masennettava.

-- Eivät pitkään motkota, vastasi Hannu taas varmempana ja iloisena, kun hänelle tällainen uusi luottamustoimi annettiin. -- Emmekä me ilman evästä jää!

-- Mutta varo, etteivät he sinua petä ja ettet sinä petä meitä, -- silloin sinun huonosti käy!

-- Tunnetaan ne jo karjalaisten metkut, kehäsi Hannu hyvillään. -- Aamullako jo lähdemme hiihtämään?

-- Niin. Ja toimita meille sanomat, miten retkesi onnistuu, ja ruokaa niin pian kuin tarvitaan.

Taas henkäsi Hannu helpommin ja istahti jälleen varmistuneena sotaherrain kehään, siemaisemaan uudella innolla uudet naukut. Mutta pian siellä nyt päättyivätkin juhlajuomingit, sillä Erik Hare ilmoitti lähtevänsä paluumatkalle jo heti yön selkään, ajaakseen äsken raivattua tietä myöten suoraan Kajaaniin. Hän nousi ja ryhtyi turkkiaan tiukemmas vyöttämään. Kuin kauniista unesta heräten kohosivat silloin toisetkin herrat teltan havuvuoteelta ja toikkuroivat yksitellen ulos pakkasyöhön. He saattoivat hyvin käsittää, että linnanherra halusi viipymättä, enää yhtään yötä nuotiolla nukkumatta, palata takaisin ihmisten ilmoille, -- kukapa heistä ei olisi tahtonut kääntää rekensä länttä kohti ja ajaa yön halki asutuille maille. Huokaus nousi monesta rinnasta ja käteiset silmät katselivat, kuinka Hare hankkiutui nousemaan käännettyyn reslaansa.

Punottavina ja pohteissaan pitkistä juomingeista he siinä raja-aukealla heittivät lähtevälle viimeiset hyvästit. Yön viima tuntui raa'alta heidän hohteiseen ihoonsa, autio, öinen metsä painoi mataloiksi äsken hetkeksi heltyneet mielet ja heitä värisytti ajatus laskeutua taas nukkumaan kylmille havuille. Antti Hare, joka oli kiertänyt villahuivin päänsä ympärille, astui aivan surkeissaan isänsä reen viereen, valitteli paleltuneita varpaitaan ja pakottavia poskiaan ja kysyi, eikö hän, näin raihnaiseksi käyneenä, saisi palata samassa reessä kotiin. Erik-herran isälliset tunteet olivatkin jo heltyä, mutta samassa kiirehti hollantilainen tekemään samanlaisen pyynnön ja ruotsalaiset upseerit näyttivät myös siihen hyvin hanakoilta. Isä rupesi silloin epäröimään säälistään huolimatta, ja skotlantilainen ylipäällikkö ratkaisi asian rutosti:

-- Ei yksikään retkikunnan miehistä saa palata. Kuri on pidettävä, kaikki koossa...!

Kuri kesti -- huivipäinen luutnantti sai jäädä siihen nolona seisomaan. Yksin reen perällä istuen läksi Erik Hare ajamaan öistä kangasta pitkin länteen päin. Aisakellon kilkatus vaimeni vähitellen, mutta herrat seisoivat yhä paikoillaan raja-aukolla, kuunnellen kaipauksella sen etenevää ääntä ja katsellen sanaa puhumatta pimeään metsään. Siellä törröttivät pitkät petäjät aavemaisina, valkohattuisina jättiläisinä tiheässä rintamassa, -- niiden lakkapäiden lomitse pilkoittivat kiiluvat tähdet tummalta taivaalta, ikäänkuin katsellen niitä nuotiotulia, jotka yltympäriinsä paloivat petäjäin juurella ja heijastivat punaisiksi näiden rosoiset rungot. Nietosten keskellä hohtivat nuotion tulet kuin erämaan hehkuvat silmät, ja niiden ympärillä häärivät peskiniekat partiomiehet, jotka siinä kuivailivat vaatteitaan tai karsivat havuja vuoteikseen, -- ne näyttivät aavemaisilta, häilyviltä varjoilta.

Raja-aukealle viivästyneitä herroja puistatti; he tunsivat itsensä tuon jylhän erämaan vangeiksi, joilla ei ollut valtaa siitä vapautua. Ääneti heistä toinen toisensa perästä hiipi jäätyneeseen kangastelttaansa lumisten lammasnahkojen alle.

Mutta Krankan Hannu kahlaili tyytyväisesti hyräillen noiden himmeästi punottavain petäjäin ja kinoksista kiiluvain nuotiosilmäin ohi tuntematta vähintäkään väristystä, saatikka sitten kädettä mielessään. Eikö mitä, -- lähti hitto nyt vielä Ouluun palaamaan! Tässähän ovat hauskuudet vasta edessäpäin...!

Kuoppaisiksi poljetuissa kinoksissa löivät hänen jalkansa pientä vintturia; hänen päässään kihisivät näet naukatut tuikut ja hän näki tulia ympärillään enemmänkin kuin niitä oli. Mutta mieli oli hänellä reipas. Vai niin, tarinoi hän puoliääneensä itsekseen, vai ovat herrat jo noin vihassa, vain minusta ovat he tehneet yhteisen syyparkansa... Eikö tekisi heidän mieli saloa tarpoa...? Heillä kai pitäisi olla täällä pirtit ja pirttikamarit ja kapakat maantien kupeella... Vanha kettu, minä muka! -- No, sen verran kettua saatoin olla, että sain herrat saloretkelle, eikä täältä nyt kesken palatakaan, kirotkaa mitä kiroattekin...!

-- Sattuipa hyvästi, jatkoi Hannu edelleen hiljaista tarinaansa, taivaltaessaan hitaasti omien miestensä nuotiolle, -- sattuipa hyvästi, että se pitkäviiksi nyt juuri komensi minut edeltä partioimaan...! Kernaasti nyt herrain joukosta raskinkin erota. Torailkoot he täällä keskenään rekitaivalta tehdessään ja syytelkööt toisiaan! Sillävälin me suksimiehet hiihtelemme karjalaiskylissä, syömme voipiiraita ja uunimaitoa, katselemme kassapäitä ja tappelemme jos tarvitaan... Sehän se onkin juuri partiomiehen elämää!

VIII.

Jätettyään pääjoukon Oravaisen opastuksella jatkamaan Maanselältä hidasta taivallustaan porhalsi Krankan Hannu reippaine suksimiehineen edelle Karjalan kankaita ja selkiä pitkin ensimmäisiä valloituksia tekemään. Hän oli ottanut mukaansa parhaat partiotoverinsa, Juorkunan Jussin ja Kokon Pertin ja Heikulan Yrjänän, joilla oli tällaisista retkistä vanhaa muistoa ja kokemusta, ja näiden kanssa hän, hankia hiihdeltäessä, rakensi sotasuunnitelman, joka heidän mielestään olikin aika ovela.

Ensimmäisenä oli edessä Kiimasjärven pieni kylä, minkä lohi voudit äskeisellä lähettimatkallaan olivat havainneet köyhänlaiseksi. Mutta poroja siellä näytti sentään olleen runsaasti ja kapahaukia hyvät varastot, -- ne olivat nyt taitavasti siepattavat asukkaiden ehtimättä kätkeä tavaroitaan tai ajaa korpeen silasorkkiaan. Siksi oli kylä kierrettävä kolmelta kulmalta. Yrjänän piti tehdä pohjoiseen päin laaja kaarros, pyörtää sieltä Vienaan vetävälle tielle ja sitä myöten karata kylään. Juorkunan taas oli miehineen painuttava eteläiseen laaksoon, jonka kautta tie kävi Aunukseen päin, ja hyökättävä sieltä samaa pää maalia kohti. Mutta Hannu itse aikoi johtaa pääjoukkonsa suoraan Kiimasjärvelle ja sen rinteellä olevaan kylään, jonka hän arveli jo tällä väellä vaivatta typerryttävänsä. Kaiken varalta oli eri osastojen kumminkin yhteen aikaan rynnättävä tuohon ensimmäiseen karjalaiskylään auttaakseen tarvittaessa toisiaan ja estääkseen kaikki pakoyritykset.

Tämä suunnitelma oli kaikkien tiedossa jo ennenkuin saavuttiin niin lähelle Kiimasjärven takamaita, että siinä oli jakaannuttava kolmelle taholle. Hyökkäys päätettiin tehdä huomisaamun sarastaessa, jotta kylän väki vielä tavattaisiin yölevolta. Siinä syötiin siis yhteinen ateria, ja Hannu puikkelehti hommakkaana eri osastojensa välillä antamassa niille vielä viimeiset varoitukset ja neuvoen niitä loitommalla liikkumaan hiljaa, mutta perille tultua ryntäämään rajusti.

-- Ja jos kyläläiset pakoon yrittävät, niin iskekää keihäillä, -- aseet ovat kai kunnossa?

-- Ovat.

-- Ja päivän eväs kontissa?

-- Niin on.

-- Siis aamun valetessa! Nyt lähtekää Jumalan nimeen!

Hän lausui saman juhlallisen lähtötoivotuksen, jolla kuningas kirjeessään oli retkikuntaa evästänyt ja Stuart sille matkakäskyn antanut, -- kuuluihan se niin komealta!

Hannun oma osasto viivähti vielä hetkisen siinä ateriapaikalla ja hiihti sitten verkalleen eteenpäin, pysähtyäkseen Kiimasjärven länsirannan vaarojen taa, etteivät karjalaiset rihmoillaan kulkiessaan heitä liian aikaseen yhyttäisi. Vereksiä suksenjälkiä ei, ihme kyllä, missään näkynytkään, vaikka jo oltiin varsin likellä kylää, -- lienevätkö laiskistuneet karjalaisten erämiehet ansateillä kulkemaan. Taikka kenties he siellä pirteissään paikkailevat rysiään lähestyvää kevätkalastusta varten, laulavat sitä tehdessään vanhoja loihtujaan ja vetelevät virsiään tietämättä, että vieras täällä näreikössä kyyristeleikse penin kuuluman päässä. Nuotiota ei Hannu kuitenkaan sallinut sytyttää, vaan iltayöksi laskeuduttiin lepäämään hankeen kaivettuihin kuoppiin, -- nukkumaanhan ei toki mielten jännitys paljon päästänytkään.

Pitkät olivat odottajille yön hitaat hetket. Moneen kertaan ehti Hannukin siinä etukäteen kuvitella, miten hän puhaltaikse kylään, miten tempasee auki ensimmäisen talon uksen ja huutaa hämmästyville herääjille: Hoi, nouskaapa Karjalan miehet hakemaan esiin eväitänne...! Siitä se riemu syntyy! Kyllä ne eväät komennetaan kasaan aitoista ja ylisiltä, vaikka väet koettaisivatkin vastaan hangotella! Ja sitten toiseen taloon ja kolmanteen, -- koko ajan keihäs kädessä, ei tiedä näet katalain kavaluutta... Ja sieltä taas toisiin kyliin! Pian voidaan ilmoittaa hätäileville herroille, että ruokia teillä kyllä on pureskellaksenne, kun vain muuten matkanne sujunee.

-- Hyvin tehty, vanha kettu, virkkaa siihen silloin tuimasilmäinen skotlantilainen vähän hämillään, ja iloinen irlantilainen veistelee:

-- Syökää, syökää nyt -- täysin vatsoin on hauskempi hangessakin maata! -- --

Hannu ei malttanut kauan kuopassaan loikoa. Yön ollessa pimeimmillään nousi hän suksilleen ja herätti torkkuvat miehet hiihtämään järven rannalle päivän sarastusta odottamaan. Sukset sihahtivat hiljaa kuin hiipien öisessä metsässä. Risu rasahti viidakossa, säikähtynyt jänis loikkasi pakoon kuusen alta, -- silloin säpsähti hiihtäjän sydän, mutta hän ei ollut siitä valittavinaan. Vihdoin metsä aukeni, edessä oli aava, yönharmaa selkä. Sen törmälle pysähdytti Hannu taas osastonsa ja seisoi itse sen edessä ääneti sauvoihinsa nojaten ja tähystäen ikävällä itäiselle taivaalle.

Kauan kesti odottaa, ennenkuin kaukaisen metsän takaa kuumotti kelmeä sarastus, niin hieno punerrus, että sitä tuskin aamuruskoksi uskoi. Mutta se laajeni, kohosi, -- Hannu laski täyttä luikua suksensa törmältä alas järvelle, miesten seuratessa hänen kintereillään. Ja muutamassa tuokiossa katkaistiin kovaa yöhankea pitkin aimo selkätaival.

Siinä oli nyt niemen takana hämärällä törmällä matala, lumikattoinen kylärähjä: saunat rannassa, aitat ahteella, talot loivalla rinteellä. Ei noussut vielä savua tuvista eikä pilkottanut tulia omettain oviltakaan, vielä nukkuvat pahaiset... kylläpä kohta heräävät!

Pysähtymättä nousi miesjoukko viistoon törmälle, potkaisi aittain ohitse pihatielle, ja Hannu hyppäsi ensimmäisenä suksiltaan. Hän harppasi lähimmän tuvan ovelle, repäsi sen auki... Mutta hän jäi siihen tuokioksi ällistyneenä seisomaan.

Sillä eihän sieltä tuoksahtanutkaan vastaan tuttu tuvan lämpö, -- se oli kylmä kuin lato! Mitäs hittoja, tämähän on autio talo, kylmilleen jätetty...!

Hän juoksi kirasten ulos ja kiirehti viereisen pirtin ovelle. Sen oli jo Kokon Pertti kiskonut auki, -- kylmillään oli sekin. Eikä eläjää ollut yhtään, ei ihmistä, ei kissaa, tuskin torakkaakaan.

Hölmistyneinä palasivat miehet eri pirteistä pihalle, neuvottomina siihen keräytyen. Kävivät välillä katsomassa navettoja ja saunoja... tyhjiä olivat nekin, pönkät oli oville painettu.

-- Ovat halvatut paenneet! Saaneet vihiä tulostamme! -- Niin huudahti Hannu vihdoin järkeään selvitellen.

-- Ääni on kuulunut tänne siitä Maanselän ryskeestä, selitti Pertti, joka sitä sanoi jo ennustetunkin. -- Ja he ovat lähteneet jo moniaita päiviä sitten, katso, ei näy jälkiä pihalla viime tuiskun perästä.

Hannu katseli siloista pihaa ja punoi synkännäköisenä päätään, sillävälin kun miehet kertoivat yhä uusia, keksimiään merkkejä.

-- Tuolla tuvassa oli vesisaavi vahvassa jäässä!

-- Ja kaivokin on umpeen pyrynnyt...! Hämärästi aavisteli Hannu, että tässä on hänelle tapahtunut paha kolttonen, että nyt se vasta vastamäki alkaa. Paenneet poroineen, karjoineen...! Mutta hän ei tahtonut tätä ihan viimeistä viheliäisyyttä vielä todeksi uskoa. Kotvan kuluttua hän virkkoi:

-- Jo tuli hitto... ellei karjalaisilla epatoilla ole tässä jokin koiranjuoni mielessään... jokin sudenhauta...

-- Mikä sudenhauta? epäili Kokon Pertti.

-- Ovat ehkä vetäytyneet tavaroineen johonkin kylän laitaan, jota mielivät puolustaa taikka josta aikovat hyökätä niskaamme...

-- Mutta kun ei jälkiäkään näy...

-- Vaikkei näykään, maitahan...! -- Hannu heristi korviaan, hän kuunteli koko naamallaan ja se naama kävi vähitellen kirkastumaan. -- Kuunnelkaahan, -- kuiskasi hän -- enkö sitä jo sanonut...! Tuolta metsäkulmalta, ylikylästä, kuuluu miesten puhetta...

-- Tosiaankin! -- Jo sen älysivät toisetkin partiolaiset ja he katsoivat kysyvinä päällikköään.

-- Sieltä ne noidat aikovat hyökätä, kuiskaili Hannu edelleen miltei käheänä ja kiukun kiilto silmissään. Hän tarttui samalla tanakasti keihääseensä. -- Juonet tunnen, mutta ehätetäänpä me ensiksi!

-- Vai oli niillä kavaluus mielessä! ihmetteli Pertti.

-- Sudenhauta, kuten jo sanoin. -- Mutta ajetaanpa Kiimas-miehet itse omaan hautaansa! Eteenpäin!

Kotain ja navettain ohitse ja karjapihain poikki syöksyi Hannu kylän ylempää, maanpuoleista laitaa kohti, josta porinaa kuului. Aamu ei ollut vielä vaiennut, hämärän peitossa olivat siellä kinosten siimestämät, röttelöiset rakennukset, joiden kupeella väkeä vilahteli, ikäänkuin hiipien ja vaaniskellen.

-- Kohti vain arkailematta! kuiskaili miehilleen Hannu, jonka mieleen nyt ilmielävänä nousivat nuoruudenpäiväin samanlaiset seikkailumuistot ja jolta ne kuumensivat veren. -- Iskekää kuin isävainajanne!

Kokonaisen miesjoukon näki hän jo liikkuvan talojen välissä; muuan siinä juoksi hänen edestään kuin pakoon pyrkien nurkan taa, ja toisia näytti taisteluun kokoontuvan. Silloin hän yhä paransi juoksuaan ja karjui pian täydellä kurkulla:

-- Seiso, mies, älä päkähdä...! Lasketko tuurasi, vai...!

Mutta hänen kohiseviin korviinsa kuului silloin hämmästynyt, tutulta kajahtava ääni edessä olevasta miesjoukosta:

-- Älkää helvetissä iskekö... siinähän on Krankan Hannu!

Se oli Heikuran Yrjänän ällistynyt ääni. Hannulta herpausi keihäs kädestä ja hän pysähtyi kuin jähmettyneenä aidan kulmaan huohottamaan. Hänen miehensä keräytyivät siihen hänen ympärilleen ja kävivät pian pihalla olevia tovereitaan tervehtimään.

Yrjänä oli osastoineen ohjelmansa mukaisesti kiertänyt Kiimasjärvelle pohjoisen korven kautta ja nyt aamun sarastaessa hyökännyt maan puolelta kylään, niinkuin sovittu oli, -- hämärissä eivät miehet vain heti tunteneet toisiaan. Tyhjänä oli hänkin tavannut ylikylän talot ja sitä he olivat siinä pihalla sadatelleet. Nyt sadattelivat he sitä yhdessä ja pian saapui perille Juorkunankin joukko etelästä päin. Nolo juttu!