Part 4
-- Taitaa olla parasta lykätä retki toistaiseksi ja varustautua kunnollisesti.
Hannu säpsähti sitä kuullessaan, se oli hänen unelmilleen liian ankara uhka. Mutta saman verran säpsähti myöskin käskynhaltija Erik Hare. Hän huitoi pitkillä turkinhihoillaan kuin torjuen pahaa aavetta ja puhui:
-- Ei lykkäystä, ei Herran nimessä, ei millään ehdoilla! Kuningas on jo liian ärtynyt monista hangoitteluista, tiennettehän toki sen, hän vaatii nyt ehdottomasti retken tehtäväksi. Edeltäjäni hän pistätti rautoihin, kun tämä viime talvena teki esteitä ja viivytteli, minut hän varmasti hirttää, jos nyt vielä suostun lykkäykseen, -- ja meidät kaikki! Ei...!
Herrat olivat ensiksi hymähtäneet pienen, muuten tyynen, linnanherran äkillistä elpymistä, mutta pian kävivät hekin vakaviksi. Hekin näet tiesivät, kuinka suurella ja kuumalla innolla Kaarlo-kuningas todella jo kauan oli ajanut Jäämeren ja Valkeanmeren yhdistämistä valtakuntaansa, tiesivät, että tämä toivo oli hänessä vanhemmuuteen muuttunut melkein sairaalloiseksi intohimoksi, ja he saattoivat sen vuoksi hyvin kuvitella hänen tulisen suuttumuksensa, jos retken teko nytkin raukeaisi. Väsymättä suunnitteli hän yhä tautivuoteellaankin tuon mieliunelmansa toteuttamista, lähetti lähetystöjä, kirjoitti kirjeitä, määräili yksityisseikkoja. Nyt hän varmaankin uskoi tämän Oulusta järjestämänsä retkikunnan jo olevan matkalla, -- jos hänelle tuotaisiin sana sen lykkäytymisestä, ei kenenkään olisi hänelle siitä hauska vastata.
Sen herrat oivalsivat. Mutta he hangoittelivat sittenkin.
-- Kuningas on vanha ja sairas, virkkoi pappi.
-- Hän hoitaa kuitenkin valtakunnan pienimmätkin asiat, vastasi Hare kokemukseensa varottavasta vedoten.
-- Se on totta. Mutta jospa hänelle ajoissa selitetään nämä vaikeudet... puhui synkkäsilmäinen hollantilainen tykkimestari omaa ammattiaan ajatellen. -- Teemmehän valtakunnalle palveluksen ehkäistessämme malttamattoman ja mahdottoman sotaretken, josta koituisi vain vahinkoa ja häpeää...
-- Niin, eikö se ole velvollisuutemmekin, huudahti lopulta itse everstikin.
Hannu kuunteli tätä keskustelun uutta käännettä sydän kurkussa ja vavahtavin huulin. Hän ei uskaltanut itse noihin neuvotteluihin liian paljon ottaa osaa... hänelle oli jo äsken ärähdetty... ja hänen silmänsä siirtyivät hätäisinä miehestä toiseen, ikäänkuin apua hakien. Mutta sitä ei tullut mistään. Erik Harekin selitti nyt vain kylmästi vyöryttävänsä vastuun pois omilta niskoiltaan, sanoi tehneensä tehtävänsä, hänen selkänsä on vapaa, päättäkööt sotaherrat omalla vastuullaan. Hän ei näet tahtonut ottaa mahdollisesti epäonnistuvaa retkeä sitäkään vastuulleen ja vaikeni...
-- Mitä, kaikkiko pilassa? huoahti Hannu hääriessään siinä hätäisin liikkein päättäväisiltä näyttäväin herrain kehässä. Turhiinko siis valuivat hänen vaikeat valmistushiihtonsa, turhaanko viimeinen, kaunis toivonsa päästä vielä kerran suksipäällikkönä partioretkelle, niittämään nimelleen kunniaa. Hän oli ollut jo niin varma onnensa pyörän kääntymisestä ja kehaissutkin siitä... Nyt ei hän uskaltanut ajatellakaan, miten häntä vihaavat liminkalaiset naapurit ja muut käteiset talonpojat, joita hän uhmaten oli vaatinut mukaansa, tulisivat ilkkumaan... se naurun rähäkkä, jonka hän jo melkein kohisevissa korvissaan kuuli, ihan hyydytti hänen verensä.
-- Lykätään toistaiseksi, pakisivat herrat yhä. Hänen kohdaltaan se "toistaiseksi" oli sama kuin ainaiseksi, sillä nyt jo häntä oli pidetty ikärajalla olevana, vastakerralla hänet varmasti sivuutetaan. Yksin jää silloin Vesainen Pohjanmaalla sankarimainetta kantamaan, Krankan Hannun nimi uppoo unholaan...
Salamoina välähtivät nämä mielikuvat Krankan Hannun aivoissa, kun hän melkein paikoilleen kangistuvana kuunteli sotaherrain varmistuvia päätelmiä, eikä hän voinut olla heille vielä arasti virkkamatta:
-- Tämä talvi on pian lopussa, kesällä ei sinne ole yrittämistäkään...
Mutta kukaan ei häntä enää kuunnellut. Takoen tantereeseen palelevia jalkojaan todistivat herrat toisilleen, että järkevintä on tästä nyt heti palata, pitemmille seikkailuille lähtemättä. Hannulta kävi luonto lopultakin laukeamaan, hän piti jo unelmaansa rauenneena.
Mutta se ei ollutkaan rauennut. Eläpäs -- kuulehan! Pahimman pettymyksen hetkellä tuli hänelle odottamaton, ratkaiseva apu.
Sen toi kuninkaan kansliakirjuri. Tämäkin herra oli jo hetkinen sitten näyttänyt kannattavan retken peruuttamista ja mieluisata kotiin palaamista. Mutta sitten hän lie yhtäkkiä muistanut, että kuninkaan viha, jonka retken peruuttaminen epäilemättä sytyttäisi roihuamaan, saattaisi kaikkein ankarimmin iskeä juuri häneen, jonka oli valvottava, että retki vihdoinkin pannaan toimeen. Mikä häneen liekin vaikuttanut, herrain neuvottelua ääneti kuunneltuaan hän nyt yhtäkkiä ja aivan käskevästi virkkoi:
-- Puolta voi olla kaikessa, mitä tässä puhutaan. Mutta kuninkaan nimessä täytyy minun kuitenkin vaatia, että se sotaretki, jota tekemään meidät on tänne lähetetty, Joka tapauksessa heti toteutetaan. Tiedän varmasti, että se on _hänen_ tahtonsa, eikä meidän ole sitä arvosteltava.
Noloina katsoivat silloin kaikki tuota käskijäksi käynyttä kansliaherraa, ääneti myöntäen, että hänen sanojaan ei auttanut kenenkään vastustaa. Synkkä hollantilainen tuntui ruiskuttavan syttä silmistään ja sekä pappi että tulkki vaipuivat ikäänkuin kasaan turkkeihinsa. Kaikkien katseet kohdistuivat nyt kysyvinä ja ratkaisua vaativina retken skotlantilaiseen johtajaan, joka siinä muristen siveli pitkiä viiksiään ja yhä uudelleen heitti syrinkarisia, halveksivia silmäyksiä kuuraiseen sotajoukkoonsa. Vihdoin Stuart lopullisesti ratkaisi asian:
-- No niin, minä olen, hitto soi, soturi, minun on toteltava käskyä, joka annetaan kuninkaan nimessä. Teen parastani, kuinka käyneekin, ja te toiset teette samoin. Huomenna matkalle Jumalan nimeen!
Krankan Hannu, joka melkein turtuneena oli keskustelun viime vaiheella seisonut kinoksessa, liikahti nyt ja huoahti helpotuksesta. Herra Jumala, kuinka se ottikin lujalle! Olihan retki äsken jo kuin peruutettu, -- se olisi ollut hänen häviönsä ja häpeänsä! Onneksi oli toki mahtavampi tahto yläpuolella näitä viisastelevia sotapäällikköjä, jotka oikeastaan eivät olleet häntä itseään paremmat. -- Vai tästä takaisin, vai miehet kotiin nukkumaan, -- ei niin kiirettä! Taipaleelle ensiksi, ja se on oleva pitkä... ei auta, herrat, mitä inissettekin!
Hannu röyhisti jo rintaansa niin, että peski pullistui, tepastellessaan taas pää pystyssä siinä alakuloisiksi vaipuneiden herrain parvessa. Hän oli mielestään ikäänkuin voittanut ratkaisevan taistelun.
Katselmus alkoi. Päälliköt kahlasivat kukin joukko-osastonsa luo, ja Hannukin katkaisi mieltään järkyttäneet mietteensä kiirehtien suksimiehiään johtamaan. Siellä Haahtiperän rannassa piteli hänen sivakoitaan nuori Paavo Niilonpoika Oravainen, jonka hän oli, koska ei Paavosta tehty toista osastonjohtajaa, määrännyt alapäällikökseen, ja tälle hän nyt ohimennen iloisesti suihkasi:
-- Rupesivat herrat jo säikkymään koko retkeä, mutta eipä ollut heillä enää valtaa siitä peruutua. Huomenna lähdetään!
Osastot pantiin nyt jäällä kiertämään ylipäällikön ohi kuin kunniamarssissa. Ratsumiesten oli määrä polkea jalkamiehille tietä, mutta perin vaivalloisesti kahlasivat hevoset taakka selässään syvässä lumessa, ja otsa poimuissa katseli ylipäällikkö tätä juhlamarssia. Eikä ollut se tie vielä kehuttava, jota noiden kirjavapukuisten, huivikorvaisten palkkasoturien tuli taivaltaa; ihan silmät pyöreinä pyllehti irlantilainen Robertkin siinä kinoksessa kapeakaatioisine maamiehineen ja irvisti pahasti skotlantilaisen ohi kulkiessaan. Mutta hän viittasi samalla, veitikka silmissään, perästään tulevaan kuormastoon, jonka ensimmäisen asereen sevillä synkkänaamainen hollantilainen tirppoi ja kirosi katsellessaan, miten hänen tykkireslansa takertuivat lumeen ja kallistuivat. Stuart punoi päätään ja puri partaansa.
Vihdoin pyyhkäsivät sivummalta suksimiehet pyrynä katselmusta pitäväin herrain ohi. Teerevänä ja toimekkaana hiihti Hannu punareunaisessa peskissään osastonsa edessä, pää kenossa, keihäs ojossa suuntaa viittaamassa, silmä terävänä. Hetkeksi kirkastui silloin pitkäviiksisen skotlantilaisen tuikea katse, -- sen kirkasti puoleksi ihaileva, puoleksi ivallinen hymy. Mutta oululaisista porvareista, jotka rannalta seurasivat tätä sotaista katselmusta, oli Hannu koko retkikunnan reippain ja pystyvin mies ja he olivat ylpeät siitä, että oman seudun poika oli päässyt näin ylhäiseen, johtavaan asemaan.
VI.
Paltaniemen korkealla kirkkotörmällä odottivat pääsiäisaaton iltana oululaisen sotajoukon suksimiehet, jotka edeltä olivat hiihtäneet järven poikki varaamaan ruokia ja yösijoja, itse pääjoukon saapumista selältä. Yhteiseltä järventakaiselta yöpaikalta lähdettyä olivat he jo puolelta päivin ehtineet perille, olivat levänneet, syöneet ja kylpeneet, mutta vieläkään ei näkynyt aavalta, kuutamoiselta ulapalta ratsu- eikä jalkaväkeä, kuormastosta puhumattakaan. Pitkä oli taival ja hidas oli kulku.
Siinä kuutamonkuulakkaalla männikkötörmällä odotellessaan tarinoitti Krankan Hannu Oulunjärven saloseurakunnan pappia, Yrjö Pietarinpoikaa, joka seisoi hangella hänen edessään suurin, hämmästynein silmin tuijottaen puhuttelijaansa. Tällä papilla oli maailman laajin seurakunta hoidettavanaan, sillä kun ei ollut rajoja pohjoisessa, tuskin etelässäkään. Oulunjärven ja sen haaravesistöjen asutus oli näihin aikoihin hyvin harva ja heikko. Lahtien perukoissa oli äärettömällä alalla siellä täällä jokin yksinäinen uudistalo, joka ikäänkuin koetti kätkeytyä korven siimekseen, ja tämän hajallisen asutuksen keskustana olisi Paltaniemelle kyhätyn pienen erämaankirkon pitänyt olla. Aikaisemmin, puoli vuosisataa sitten, oli näiden vesistöjen varsilla jo ollut vauraampi asutus, mutta sen jälkeiset, vuosikymmeniä kestäneet sodat ja karjalaisten alituiset ryöstöretket olivat sen hävittäneet tyyten pois. Eikä tahtonut vielä myöhäisempinäkään, rauhallisina vuosina kukaan asettua näihin veljessodan sortamiin, vaaranalaisiin seutuihin.
Harvoin näki siten Yrjö-pappi seurakuntalaisiaan edes suurimpina juhlina kirkollaan ja sen vuoksi oli hän sanomattomasti ällistynyt tänään, pääsiäisaattona, kun monisatainen suksimiesjoukko yhtäkkiä hiihti hänen hiljaiselle mäelleen. Mutta eipä se ollutkaan kirkkoväkeä, -- kauhukseen kuuli pappi, että saapujat olivat sodan väkeä. Ja nyt hänelle kerrottiin, että sitä samaa väkeä tulee yöksi hänen hiljaiseen kyläänsä vielä paljon enemmän! Siksi hän niin hämmästyneenä, silmät selällään, kuunteli Krankan Hannun esitystä, ja hänen viereensä istahtanut pystykorva koiransa kuunteli sitä nähtävästi yhtä ihmeissään, yhtä kysyvin silmin.
-- Tuhat miestä...! matki pappi hiljaa, voimatta ymmärtää, miten ne yöksi mahtuisivat hänen pieneen pappilaansa ja sen viereiseen, pariin, kolmeen savupirttiin.
-- Niin, tuhat pitäisi kirjain mukaan olla, toisti Hannu tietäväisenä. -- Mutta sanotaan yhdeksänsataa, vähän yli, niin ei valehdella. Näetkös, kirjoihin tulee aina vähän enemmän miehiä kuin niitä todellisuudessa on, ja hevosia myös.
-- Vai enemmän, matki pappi edelleen, käsittämättä tämän tiedonannon merkitystä. Mutta siitä ei Hannu välittänytkään, hän selitti asiaa vain omaksi huvikseen:
-- Kaiken varalta, näetkös. Kun voudin on hankittava kuukauden ruoka esimerkiksi sadalle miehelle, niin merkitsee hän kirjoihin sata ja kymmenen miestä, muutenhan hän helposti voisi joutua häviöön, kun hänen tietenkin on tehtävä tili hankkimistaan ruoista.
Hannu iski leikkisästi silmää miehilleen, joiden hän tiesi käsittävän hänen verokannollisen elämänviisautensa. Jo heti alkumatkasta oli hän saanut nuo johtonsa alle joutuneet suksimiehet hyviksi tuttavikseen, vaikka he alkujaan olivat hänen retkihommiaan vastustaneet, -- he mielellään nauroivat Hannun hilpeille jutuille. Siinä oli nytkin Paltamon kirkkomäellä saapuvilla, paitsi lohivouti Paavali Niilonpoikaa, jonka kanssa hän äsken oli Vienassa hiihtänyt, ja vanhaa, pilapuheista Juorkunaa, vielä suursuinen Matti Isolusikka, iäkäs, mutta aina nauruunherkkä Heikuran Yrjänä, komea Kokon Pertti ja suosittu sadunkertoja Kuiva-Erkki, kaikki hauskoja tarinamiehiä, ja nämä nyt iva silmässä todistivat papille Hannun laskelmat tosiksi.
Mutta Hannu muisti samassa toisenkin asian ja kysäsi äkkiä papilta:
-- Oletko pitänyt huolta, että vieraita varten on teurastettu härkä ja kaksi hiehoa, sekä herroille pääsiäislammas?
-- Jo on lihaa tehty, huoahti pappi alakuloisesti, huolissaan siitä, että hänen oli näin täytynyt ruunun tarpeiksi vähentää vähäistä karjaansa tietämättä, miten hän siitä edes maksun saa.
-- Hyvä. Pidä nyt siis omakin varasi. Pane kirjoihin, jotka voudille viet, sonnisi, lampaasi ja kaksi lehmää. Sillä siihen mennessä, kuin sinä voudilta saat maksun tästä teuraskarjasta ja ehdit hankkia uudet elukat, olisivat hiehosi jo varmasti ehtineet poikia. Ellet näin pane kirjoihisi vähän lisää, joudut häviöön -- ymmärrätkö? Ja pane niihin varalta vielä yksi vasikka, senhän voit perheinesi syödä itse.
-- Mutta ei ole nyt vasikkaa...
-- Vaikkei olisikaan, kaiken varalta, omaksi turvaksesi. Minä olen kohta viisitoista vuotta ollut lohivoutina, kyllä minä tiedän, miten tällaiset menot ovat kirjoihin merkittävät, -- sittenkin pyrkii aina tulemaan tilitappiota.
Pappi kuunteli korvat höröllään. Tämä oli hänestä aivan uutta ja hiukan epäilyttävää oppia, mutta tuntuihan se nerokkaalta, -- sitä kun elää ihminen yksin salolla, niin ei opi mitään! Mutta aivan varma hän ei sentään ollut, ettei peskiniekka päällikkö tehnyt hänestä pilaa, ja hän kääntyi senvuoksi toisten, vähemmän rikkiviisaiden suksimiesten puoleen kyselläkseen heiltä lähempiä tietoja tästä suuresta sotaretkestä, johon nyt taas oli ryhdytty monen rauhanvuoden perästä. Tieto tästä retkestä oli tuonut hänen rintaansa omituisen levottomuuden ja painostuksen, se ei tiennyt hänestä mitään hyvää!
Hannu kuunteli sivulta papin kysymyksiä, naurahti hyväntahtoisesti hänen epäilyksilleen ja vastasi toisten puolesta:
-- Pelkäät ehkä vienalaisten kostoretkeä tänne kirkollesi, muistelet entisiä vainonaikoja. Ne oli niitä aikoja, nyt ovat ajat toiset!
-- Eikö viha ja vaino ole aina sama, virkahti pappi hiljaa. -- Ja eikö se herätä aina samaa kostonhalua?
-- Saattaa olla, mutta olot ovat nyt kuitenkin toiset, väitti Hannu. -- Tässähän on teillä nyt Kajaanin uusi linnakin turvananne.
-- Onhan se sekin...
-- Ja toiseksi: Me emme nyt teekään mitään pikaista ryöstöretkeä Vienaan, me valloitamme sieltä nyt maat, linnat ja kaupungit ja jäämme sinne sitten pysyväisesti isännöimään, -- karjalaisia emme sieltä laske tänne remuamaan. Tämä onkin näet paljon mahtavampi sotaretki kuin ne entiset, jolloin vain kahden puolen kostettiin.
Pappi vaikeni. Hän veti turkkinsa kiinnemmäs rinnalleen ja jätti kätensä sitten siihen hetkeksi ristiin, ikäänkuin siunaten, että tuo lupaus todella toteutuisi. Sillä liian hyvin hän tunsi, mitä jälkeä ne entiset sotavuodet olivat jättäneet tähän kaukaiseen rajapitäjään, eikä sen vuoksi Krankan Hannun varmuus saanut hävitetyksi huolenalaista ilmettä hänen kasvoiltaan, jotka hän taas suuntasi kuutamoiselle selälle.
Hannu oli sillävälin jo joutunut väittelyyn vieressään seisovan Juorkunan äijän kanssa. Tämä, joka monesti oli ollut mukana entisillä Vienan retkillä, ei oikein hyväksynyt Hannun papille antamaa kuvausta noista entisistä partioajoista. Hän päinvastoin piti niitä partioretkiä paljon miehekkäämpinä tätä nykyistä herrain komentoa.
-- Nyt kuljetaan -- väitti hän innolla -- niin hitaastikin kuin etanat, syötetään ja lepäillään ehtimiseen, -- mihin sillä tavalla keritään...? Niinpä juuri, kun on jalka- ja hevosväkeä ja kuormastoja matkassa. Silloin ennen puhallettiin suksilla tuulenviimana selkien ja rajasoiden yli ja iskettiin sitten salamana vainolaisten kyliin. Tulta oli pohkeissa -- muistathan sinäkin, Hannu, kuinka Vesaisen kanssa tunturien yli potkaistiin Jäämeren rannalle ja Petsamoon, -- se oli kuin laukaus!
-- Kuinka en muistaisi, olinhan siellä minäkin, ei vain Vesainen, vastasi Hannu vähän nyrpeissään. -- Mutta se oli kuitenkin pientä ryöstöhommaa tämän nykyisen retken rinnalla. Perillä piti kirveillä särkeä luostarin portti, -- nyt ammumme tykeillä mäsäksi portit ja pielet, linnat ja luostarit! Suotta vain aina niitä vanhoja retkiä kehutaan!
-- Suottako lie, intti Juorkuna, -- mieleen ne vain ovat jääneet miesten töinä. Sekin karkaus Kannanlahteen, -- ei tienneet praasnikanpitäjät tuontaivaallista...!
-- Tultiin kuin varkaat yöllä -- kestääpä sitä nyt vuosikymmeniä kerskua! Nyt kuljetaan avoimeen taisteluun valtakunnan puolesta...
Vielä rupesi Juorkuna siihenkin jotakin väittämään, mutta suksimiesten parvesta ylempää törmältä kuului samassa iloinen huudahdus. He olivat vihdoinkin kaukaa Oulunjärven aavalta selältä keksineet tumman haahmotuksen ja he viittailivat nyt sinne vilkkaasti, kertoen pyöreäsilmäiselle papille, että sieltä se nyt sotaherrain johtama pääjoukko tulee.
Valkoiselle, välkkyvälle aavikolle noussut tumma viiru kävi vähinerin selvemmäksi. Se muodostui kuutamossa katselevain silmiin pitkäksi, luikertelevaksi jonoksi, jonka toinen pää kasvoi ja läheni, toisen yhä salaperäisesti peittyessä hämärään etäisyyteen, mistä säijettä lappoi ihan loppumattomiin. Hetken kuluttua erottivat katsojat jo etujoukkona kulkevat ratsumiehet, jotka peräkkäin karauttivat kapeaa tietä pitkin, sekä niiden perässä päällikköjen matkareslat ynnä jalkamiesten pitkän, hytkyvän piste jonon, -- kuormasto upposi vielä epäselvänä kaukaiseen hämärään.
-- Siinä on sinulle sanankuulijoita huomiseen pääsiäiskirkkoon, veisteli Hannu papille, joka ääneti katseli tuota lähestyvää raitoa.
Pappi ei vastannut. Vasta hetken kuluttua hän kuin itsekseen huoahti:
-- Koko tuo raito lähtee siis nyt sotimaan karjalaisten kyläpahaisiin! -- Hänen arkiaivonsa eivät voineet tämän sodan tarpeellisuutta oivaltaa.
-- Niin, eikä niitä ole liikaakaan, selitti Hannu. -- Mutta katso, herrat ajavat jo muista edelle, riennetäänpä heitä tuvalle vastaanottamaan. Onko kylpy valmis linnanherralle, -- hyvä! Entä oluttynnyrisi, joko se on tuvassa, -- hyvä! Ja sitten vain liharokka kuumana pöytään!
Hetken kuluttua rupesi jo myllerrys käymään salokirkon hiljaisella mäellä, uupuneiden retkeläisten koettaessa löytää itselleen ja märiksi ajetuille hevosilleen suojaa pienestä kylästä. Päällikköjen reslat pysähtyivät pappilaan ja siinä autteli Hannu kontettuneita herroja esiin vällyjen välistä. Käskynhaltija Erik Hare kysyi heti ensi sanoikseen tietä saunaan ja käski tuoda sinne itselleen kuumaa olutta. Vaikeasti vääntäytyi susiturkkiinsa kietoutunut, pitkäviiksinen ylipäällikkö reestä ja jäi sitten kankein raajoin seisomaan pihalle, tohautti sieramiinsa ja aivasti. Koko päivän reessäolosta oli hänen ruumiinsa aivan puutunut, jalat eivät tahtoneet totella häntä ollenkaan ja tuikeasti katsellen toisesta reestä noussutta, pörröpartaista irlantilaista silmiin, virkkoi hän tälle käheänä:
-- Sakramento! -- enpä luullut laitaa löytyvänkään tälle merelle, -- eiköhän tämä olekin jo Jäämeri! Oletko sinä ennen ollut tällaisella sotaretkellä?
Irlantilainen yski ja vastaili:
-- Ensikertalainen olen minäkin pohjoisnapaa valloittamaan, -- kautta anoppini sielun! Mutta mikäs tässä, -- valmis olen valloittamaan vaikka jääkarhujen valtakunnan. Kun vain ystäväni hollantilainen tulisi mukaan, mutta hän on jo tänään monta kertaa uhannut palata takaisin.
-- Missä hän nyt viipyy?
-- Etkö kuule hänen ääntään tuolta törmän alta. Hän koettaa ilmeisesti karkeilla kirouksillaan purkaa tämän lumisen rinteen, saadakseen tykkikuormansa mäen päälle, -- mies on julmistunut!
-- Eipä suotta. Per bacco, kauanko tätä matkantekoa vielä kestääkään, kysyi Stuart nyt Hannun puoleen kääntyen.
-- Kestää tätä vielä, -- vasta ollaan alussa, vastaili Hannu, taluttaen kangistunutta esimiestään tupaa kohden. Hän ei enää pelännyt herrain peruutuvan retkeltään ja uskalsi nyt senvuoksi puhua asiat puhki.
-- Hauska alku, hauska alku, hörötti yskivä irlantilainen leveästi nauraen. -- Minkälainen lie loppu!
Ylipäällikköä ei naurattanut. Tuvan ovelle tultuaan pysähtyi hän vielä katsomaan talon kupeitse alas rinteelle, mistä mölinää ja sadatuksia yhä kuului. Raskaat tykkireet olivat ajaneet kiinni törmän alle ahtautuneeseen kinokseen, ne siinä kapealla tiellä kallistuivat, kaatuilivat ja upposivat, eivätkä uupuneet hevoset jaksaneet saada niitä mäelle. Hollantilainen tykkimestari karjui kolmella kielellä: kirosi suomeksi -- sen verran oli hän jo maan kieltä oppinut, -- vannoi ruotsiksi pyörähtävänsä tästä paikasta takaisin ja voihki surkeasti kohtaloaan omalla äidinkielellään. Stuartin kävi häntä sääli ja hän virkkoi Hannulle:
-- Menkäähän te suksimiehet sinne auttamaan tykkikuormia törmälle.
-- Heti, vastasi Hannu, mutta huusi samassa tuvan kynnykseltä hämärälle pihalle:
-- Paavo hoi, Paavo Niilonpoika! Meneppäs törmän alle miesten kanssa tykkikuormia koholla pitämään...!
Itse hän, lohdutellen nuorta, hienoihoista Antti Harea, joka väitti posken piloille paleltuneen, astui tupaan turkkiaan riisumaan. Sitä tehdessään katseli hän jo itselleen paikkaa pappilan pöydässä, jonka ääreen nälistyneet herrat nahkakuoristaan selviydyttyään hyökkäsivät aterioimaan ja johon vierasmäärästä ihan tyrmistyneet talon naiset juuri kantoivat höyryäviä pahkakuppeja.
Hyvä oli menekki pääsiäislampaalla ja sitä pureskelevain porina täytti pian pappilan matalan tuvan, jonka tervastuli liedeltä valaisi. Mutta pimennossa lieden kupeella seisoi talon isäntä, Oulunjärven kirkkoherra itse, pystykorva vieressään, ja katseli suurin, huolenalaisin silmin tätä tuvassaan harvinaista pääsiäisateriaa, yhä mielessään aprikoiden, mitähän kostoa tästä uudesta sodasta taas kasvaa hänen köyhälle seurakuntaraukalleen.
VII.
Kajaanin uudessa linnassa ei Stuartin retkikunta kauan vieraillut. Tuota aution korpimaan keskeiseen Vuohenkikoskeen perustettua saarilinnaa näet vasta parhaillaan rakennettiin ja varustettiin kiireellä vastaisten tapahtumain varalle. Siellä kuhisi paljon päivätyön tekijöitä Pohjanmaan kaikista pitäjistä ja kun mainittavaa asutusta ei vielä ollut muodostunut tuon kolkon ja yksinäisen erämaan etuvarustuksen liepeille, ei siellä ollut riittävää majapaikkaakaan lukuisille vieraille.
Retkikunta painoi sen vuoksi yhtä päätä yhä kauemmas itään päin suuria selkiä pitkin ja jylhien kankaiden poikki, missä tie oli umpeen raivattava. Järviseuduissa ja jokien jäällä kävi matkanteko helpommin, suuret vaikeudet alkoivat vasta, kun jouduttiin Maanselälle ja oli puhkaistava sen peninkulmanmittaiset, sakeat ylänkömetsät. Siellä ei kuormastoaan kuljettava sotajoukko paljon päivää kohti taivalta tehnyt, sillä ehtimiseen oli pysähdyttävä avaamaan rakoa aarnioon, kaatamaan puita ja lapioimaan kinoksia loivemmiksi. Suksi- ja jalkamiesten oli kuljettava edellä tietä tekemässä, ennenkuin ratsu- ja rekiväki pääsi päkähtämäänkään.
Monesti oli tällaiseen taivallukseen tottumattomani sotaherrain maltti kokonaan katketa. Tuskaksi kävi heille päiväkaudet vaappua kaatuvissa resloissa, kolkkoa oli heidän viettää yönsä metsissä nuotioiden ääressä, missä toinen kylki paleltui kun toinen paistui, eikä ollut lumeen pystytetyistä kangasteltoistakaan suurta suojaa.
Monipäiväisten ponnistusten jälkeen jouduttiin vihdoin siihen Maanselän harjulle, johon valtakuntain raja puolentoista vuosikymmentä sitten oli avattu. Etujoukko oli jo ehtinyt kappaleen matkaa sen raja-aukon ohi tiheään murrosmetsään, johon se koetti tehdä tietä. Ryske kävi, kun siinä petäjiä kaadettiin ja rakennettiin tuepuita viettävään kinokseen. Huutaen siellä tiemiehet toisiaan neuvoivat ja heidän takanaan mölisi ratsuväki, jonka uupuneet hevoset upposivat mahaa myöten lumeen. Kuormanajajat kiroilivat tuskastuneina, turhaan kutsuen jalkamiehiä nostamaan kaatuneita kuormiaan lumihaudoista... Oli syntynyt täydellinen ruuhka, joka aiheutti yleisen sekasorron. Perästä tulijat haukkuivat pysähtyneitä, -- moninkertaisesta mylvinästä kajahti erämaan metsä laajalla alalla.