Part 3

Hannu sai siten alituiseen olla äänessä, eikä hän pannutkaan kynttiläänsä vakan alle. Hän liikkui näissä herrain neuvonpidoissa kuin kala vedessä ja tekeytyi mahdollisimman tärkeäksi kertoessaan käynnistään ja huomioistaan Suur-Suman linnassa sekä retkestään Vienanmeren jään yli Solovetin saariluostariin, jonka rikkautta ja vaikutusvaltaa hän laajasti kuvasi. Hänen toverinsa, Paavo Oravainen, istui hänen puhuessaan enimmäkseen ääneti, joskus vain hän oikoi Hannun liian lennokkaita ja hyvätoivoisia tarinoita, -- hänelle tuotti vaikeutta sekin, ettei hän osannut ruotsinkieltä, jota Hannu mitenkuten hallitsi. Herrat jättivätkin senvuoksi Paavon syrjään ja sen oivallettuaan läksi tämä käymään kotonaan Kemissä, kunnes aseretken aika läheni.

Sillä aseretki oli nyt kuninkaan käskystä heti tehtävä. Tosin ei Solovetin ovelan igumenin vastaus, jonka Hannu ylpeänä toi mukanaan, siihen aihetta antanut, siinä kun kieltäydyttiin tarjotusta sotilasavusta ja yleensä Ruotsin sekaantumisesta heidänpuoleisiin asioihin. Mutta tämä seikka jäi nyt sivuasiaksi, koko tuo kirjeenvaihto osoittautui pelkäksi tekosyyksi ja vanhan Kaarlo-kuninkaan varsinaisten valloitusaikomusten peittämiskeinoksi. "Lähtekää jo vihdoinkin sille retkelle Jumalan nimeen!", niin oli Kaarlo melkein kärsimättömästi kirjoittanut viimeisessäkin kirjeessään Erik Harelle.

Jokin määrä sotaväkeä olikin tehtävää retkeä varten jo saapunut Länsi-Pohjasta Oulun linnaan, samoin aseita, pyssyjä ja tykkejä, ja lisää odotettiin. Kuningas ei säästänyt apuvaroja, mutta monet valmistukset olivat silti vielä kesken. Oli hankittava retkikuntaa varten paitsi sotaväkeä, aseita ja muonaa, myöskin tuhatkunta pohjolaista suksimiestä, ja Krankan Hannun toimeksi jäi nyt viipymättä koota yksi, hänen komentoonsa jäävä, hiihtäjäosasto, -- se tehtävä tuli hänelle kuin luonnostaan lankeavana.

Näissä toimissa se Hannu nyt liehui Oulun satamassa, puhutellen siellä käyviä maalaisia ja hankkien asiamiehiä eri pitäjiin. Lepoon hänellä ei ollut pitkän retkensä jälkeen aikaa, mutta eipä hän lepoa kaivannutkaan. Toimintaa, menoa, hyörinää, sitäpä oli hän jo kauan ikävöinyt -- nyt hän sitä sai riittämään asti, eikä ollut hänellä enää pelkoa nuutumisesta kotipirtin pankolla!

Kotipitäjässään oli hänen kumminkin nyt pistäydyttävä noita suksimiehiä sieltäkin kerätäkseen, ja hän lähti eräänä päivänä, linnankirjuri matkassaan, ajamaan sinne, sekä sieltä vielä etelämpiin pitäjiin. Mutta kotiinsa Krankkalaan ei hän ehtinyt, eikä ikävöinytkään poiketa, hän vain kiirehti suoraan Voutilaan, jonne vanha Kaapro jo ajoissa oli kapulalla kutsunut miehiä pitäjän eri kulmilta. Kaukaa vain kuumotti Hannun ajaessa kotitalo ylempää jokiahteelta, harmajana ja matalana, ja hymähdellen hän sitä vieressään istuvalle kirjurille osoitti:

-- Tuolla on Krankkala... pieni ja matala. Mutta kun näiltä retkiltä selvitään, niin tehdäänkin talo uusi ja uljas!

-- Tähänkö samaan paikkaan?

-- Tuskin... taikka kuinka nyt asiat kääntyvät...

Voutilassa olivat isäntämiehet, joille Kaapro etukäteen oli asian selvittänyt, jo pitäneet neuvottelua siitä suksimiesten otosta ja he olivat yleensä perin haluttomat koko tähän retkihommaan. Rasittavaa oli sotaväenotto ollut Pohjanmaalta viime vuosina muutenkin, päivätyöläisiä oli sieltä sen lisäksi viety paljon Oulun ja Kajaanin linnan rakennustöihin, ei olisi miehiä riittänyt uusille retkille. Vuodentulo oli ollut huono, maakunnassa oli köyhyys suuri, eikä senvuoksi sitä uutta veroakaan, jota voudin nyt oli kannettava retkeläisten muonaksi, mitenkään olisi jaksettu maksaa.

Siitä kaikesta oli jo Voutilassa surkeita valituksia esitetty ennenkuin Hannu sinne ehtikään, ja hänen astuttuaan väentäyteiseen tupaan pääsivät ne pian uuteen vauhtiin.

-- Mitä varten sinne Karjalaan sitten olisi lähdettävä talvikaudeksi rämpimään, kyselivät ukot harmistuneina. -- Sinäkin Hannu rupeat vielä vanhana miehenä joutavoimaan!

-- Ja meidän, talonpoikainko, muka pitäisi lähteä sinne sinun perässäsi tarpomaan!

Oikein suurta luottamusta ei liminkalaisilla näyttänyt olevan tätä merkkimiestään kohtaan, eivätkä he erinomaisemmalla arvonannolla häntä puhutelleet.

Aluksi ei Hannu antautunut pitäjänmiestensä kanssa väittelyihin, tervehti vain rattoisasti tuttaviaan, pistäysi karsinassa naisten puolella kertomassa Karjalan terveisiä ja istahti sitten Kaapro-voudin viereen peräpenkille miesten puhetta kuuntelemaan. Vasta kun naapurit kovin äänekkäästi kävivät häntä ahdistamaan, virkahti hän rauhallisesti:

-- Köyhäthän nyt on ajat, niin ovat Krankkalassakin, mutta muistelen minä kuitenkin, että ennenvanhaan noustiin suksille vielä köyhemmissäkin oloissa, kun oli vainolaista kuritettava. -- Ja väittelijäin keräytyessä lähemmäs hänen ympärilleen jatkoi hän hiukan pisteliäästi: -- Onhan tässäkin miesparvessa partasuita uroita, joita ei silloin mikään pidättänyt Vienaan hiihtämästä.

Isäntämiehet sen myönsivät, mutta väittivät aikoja nyt toisiksi. Silloin Vesaisen aikaan käytiin Karjalassa maksamassa vanhoja kalavelkoja, sinne vaati silloin miesten sisu, ja mitä sieltä silloin otettiin, se otettiin omain tappioiden korvaamiseksi. Mutta nyt ei Pohjanmaan miehillä ole karjalaisia vastaan mitään valittamista, rauhassa on eletty lähes parikymmentä vuotta, ei ole enää koston syytä, -- siksi ei ole halu uudistaa noita vanhoja vainon aikoja.

-- Lähdeppäs sinne suotta pakotta ärsyttämään rajantakaisia, nostattamaan nukkuvaa kontiota, kyllä se sieltä taas herää ja karjasi repii!

-- Ja minkäpä voitat hiihtämällä sinne asiatta ja tarpeetta tappelemaan!

Näin tiukkailivat rauhalliseen raadantaan tottuneet maamiehet, joista koko partiohanke nykyoloissa oli päätöntä ja vaarallista hommaa, ja he moitiskelivat kautta rantain Hannua, että tämä ikämiehenä oli antautunut asiamieheksi sellaiseen seikkailupuuhaan. Silloin Hannukin vähitellen kuumeni ja kävi kipakammin vastailemaan:

-- Mitäkö voitetaan? Mitä olivat sitten ne Vesaisen voitot, joita yhä vielä ylistetään? Nuo silloiset retket olivat pieniä, tuloksettomia partioretkiä... edestakaisin vain toisilleen kostettiin. Nyt on aikomus valloittaa maita ja kaupunkeja ja siten lopullisesti ratkaista karjalaisten ja meikäläisten välit. Sitä varten pannaan nyt ruunun toimesta käyntiin komea ja suuri sotaretki, aivan toista maata kuin Vesaisen aikaiset ryöstöhiihdot...

Mutta isäntämiehet eivät sanoneet välittävänsä koko siitä ratkaisusta; eläkööt karjalaiset rauhassa omilla rannoillaan, eiväthän he häiritse Ruotsin ruunua, mitäpä heitä lähtee rääkkäämään. Ja taas kohdistui arvostelun kärki ankarana Krankan Hannuun, jonka oman maineensa kaipuussa ja Vesaisen mainetta kadehtien sanottiin antautuneen haalimaan rahvaan miehiä tuolle uhmaretkelle. Entiset partiotoverit muistuttivat myös purevasti, että silloin Vesaisen aikaan oli Hannu, vaikka nuori olikin, usein varotellut toisiakin antautumasta turhiin verenvuodatuksiin ja aina ajanut sovinnon asiaa. Ei tunnu mies iän mukana ainakaan viisastuneen!

Siitä Hannu jo kimpausi, veri kohisi korviin, silmät syttyivät palamaan ja komeana hän siitä koholleen nousi. Tuvan täyteinen väki katseli kummissaan tuota tuonaan jo ränstymään ruvennutta miestä: hän oli tänä talvena kuin nuortunut ja norjistunut, olihan hän kuin sankari siinä suoraryhtisenä seistessään punottavin poskin ja päätään pitempänä kaikkia muita, -- häntä tuskin olisi enää uskonut vanhaksi Hannuksi. Niinkö oli äskeinen Vienan hiihto nuorentanut miehen, mahtoi siinä sittenkin olla vielä vanhaa sisua! Näin miettien miehet vaikenivat ja ihailevaa supatusta kuului naisten joukosta, kun Hannu ravakasti karahti keskilattialle ja helähtävällä äänellä vastasi:

-- Partioissa olen kulkenut aina siitä asti, kun isävainajani otti minut mukaansa rajajärville. Enkä ole sotia karttanut, sen tietävät ne, jotka Santavuorella rinnallani tappelivat, vaikkei siitä ole lauluja tehty. Jos olen joskus varottanut, lienee minulla siihen syytä ollut, mutta nykypolven nuoret miehet ovat syyttä pelkureita. Kuningas kutsuu teitä nyt miesten retkelle vanhoja vainolaisiamme vastaan, en minä, mutta minä en arkaile lähteä mukaan verestämään vanhoja muistojani!

Toisilta miehiltä meni suu tukkoon tuota kuullessaan, toiset vain yhä todistivat koko aijotun retken hullun hankkeeksi. Mutta olipa sellaisiakin, jotka heränneistä muistoistaan innostuivat. Vanha Juorkunan Jussi Temmesjoelta, joka oli keski-ikäisenä miehenä ollut Hannun toverina Vesaisen retkillä, läimäytti häntä olalle ja virkkoi:

-- Hullun hanketta se on, Hannu, mutta se vetää vanhaa partioluontoa, -- tässä on yksi mukaasi lähtemään!

Mutta toiset veistelivät:

-- Yksinpä taidatkin olla, Jussi, vanhuus sinuakin jo vaivannee! Hiihdä sinä kahden Krankkalaisen kanssa -- muita ei täältä lähde!

Silloin muutti Hannu yhtäkkiä äänensä komentavaksi:

-- Tässä ei nyt kysytä, lähteekö täältä suksimiehiä Vienan retkelle, -- lähteminen on, sillä kuningas käskee.

Hän käännähti kopeasti ympäri äänettömäksi käyneessä tuvassa ja jatkoi kohta samaan sävyyn:

-- Niin on asia. Täällä on saapuvilla linnan kirjuri, alkakaahan vain hänelle ilmoitella, kuka kustakin talosta pannaan hiihtämään!

Ei siinä auttanut motkottaminen. Vastahakoisemmatkin isäntämiehet vaikenivat, mutta hiljaa he yhä keskenään katkeralla mielellä supattivat, muristen:

-- Onpa nyt Krankan Hannusta tullut mahtava mies, on kuin jo olisi ensi mies kuninkaasta...!

-- Heittäysi herrain kätyriksi, sinne sitä onkin aina luonto vetänyt. Ei ole Hannu enää meidän miehiämme, vaikka hän puhuukin vanhoista partiomuistoista.

-- Mitä partioita nämä ovat! Lähdeppäs omin päin rehkimään ja hankkimaan rahvaalta uutta sotaväenottoa! Selkäänsä sietäisi mokoma ruhtinas!

-- Ja yhtä tuntuvasti kuin Tarharannan luhdissa. Luvataanko lehmännahka talosta sille, joka tämän herrain kätyrin pehmeäksi pieksää?

Näin he nurkissa kuiskailivat ja joitakin katkelmia siitä napinasta kuuli kyllä Hannukin, mutta hän ei siitä välittänyt. Hän silmäili ympärilleen ja oivalsi esiintymisellään tehneensä pystyvän vaikutuksen yleensä pitäjäläisiinsä, niin miehiin kuin naisiin, jopa niihinkin, jotka suuttuneina nurkissa supattivat. Erityisesti hän huomasi naisten pysähtyneen taloustoimistaan tuota viimeistä väittelyä kuuntelemaan -- hän oli nähnyt kimalluksen erään rivakan neitosen silmissä ja älysi, ettei se puna, joka immen poskilla leikki, johtunut yksinomaan lieden hohteesta. Siitä hänen mielensä yhä varmistui, siitä rohkeus rinnassa paisui ja rempseänä istahti hän taas peräpenkille Juorkunan viereen, jolle hän virkkoi:

-- Lähtee niitä suksimiehiä tästäkin kylästä muitakin kuin me, vaikka naapurin isännät vähän napisevatkin!

-- Mutta ne vihaavat sinua, Hannu!

-- Kadehtivat, kun minä liikun ruunun toimissa ja kun minulla on maani verotonna, sen tiedän. Mutta siitä en välitä; kun retkille päästään on kauna kaukana. Vihattiinhan sitä väliin Vesaistakin, nyt ihaillaan!

-- Niin, kaikki riippuu siitä, miten retki onnistuu.

-- Se onnistuu, se ei olekaan nyt yksin meidän talonpoikaisten lankain varassa, tukevampi on nyt turva takanani!

Pystypäisenä liikuskeli Hannu kokouksen päätyttyä Kaapron tuvassa, jossa naapurin ukot hänelle tilaa tekivät -- se hänen mieltään hiveli. Sillä hän olikin tuntenut viime aikoina olevansa heidän silmissään hiukan niinkuin alakärsänä... he vähättelivät hänen entisiä ansioitaan ja olivat kai jo uskoneet hänen vanhettuneen, pitäneet häntä menneenä miehenä. -- Eipähän, ukot, Krankan Hannu on vielä pinnalla ja aikoo siinä pysyäkin! Hän on taas mahtavin mies monessa pitäjässä ja kun hän käskee, niin sitä totellaan, vaikka nurkissa napistaankin!

-- Kas niin, Esa, käy vain sinäkin sinne kirjurin pöytään, virkkoi hän hymähtäen eräälle lähinaapurilleen, jonka hän näki vihapäissään vitkastelevan. -- Et siitä mukisemalla selviä, mies lähtee hiihtämään sinunkin talostasi!

Hän heitti voitonvarman, ivallisen silmäyksen ympärilleen. Oven suusta katselivat kylän pojat häntä kunnioituksella, silmät suurina, ja uunin luota yhytti hän taas kauniin silmänheiton, jossa oli sekä rohkaisevaa lupausta että salaista sopimusta. Hän luki siitä suihkasevan tervehdyksen: Onni retkellesi, Krankan isäntä, jos maineella palaat, -- olet nuori vielä!

Ja kun emännät kotvan kuluttua kutsuivat viivähtämään pyydettyjä kokous vieraita aterialle, niin ensimmäisenä he veivät Krankan Hannun juhlapaikalle pöydän päähän, niinkuin mieluisimman juhlavieraan ainakin.

V.

Pakkanen ei ollut Pohjanmaan pahimpia sinä talviaamuna maaliskuun alussa, jolloin Vienan retkeä varten vihdoinkin Ouluun koottu aseväki oli tarkastettavaksi asetettu rintamaan Linnansaaren alaiselle jäälle, -- ei pahimpia, mutta se oli kuitenkin sangen raaka ja pistävä. Mereltä kiersi salmen kautta vihainen viima ja se tunki, kosken nostaman kosteuden terästämänä, luihin ja ytimiin asti. Se oli loihtinut ilman teräksenharmaaksi, jäähdyttänyt valkoisiksi miesten parrat ja silmäkarvatkin, naapukkain puuhkat ja turkinkaulukset. Kylminä ja paksuina nousivat savupatsaat Linnansaaren ja Haahtiperän taloista hallavalle taivaalle, sinne ikäänkuin jähmettyen. Koko luonto tuntui äänettömäksi kangistuneelta, ainoastaan koski soitti kumeaa kohinaansa ja joskus kuului mereltä päin pitkä ja valittava vongahdus, kun jää ulkosatamassa halkeili.

Riveihin asetetut aseväen osastot, jotka siinä päällikköjään odottivat, polkivat yhtämittaa jalkojaan säilyäkseen paleltumasta jäisellä aavikolla. Pahinta hätää näytti pakkanen muualta tuoduille palkkasoturiosastoille, jotka eivät olleet tällaisiin kylmiin tottuneet ja joiden pukimet olivat ohkasemmat. Siinä seisoi lähinnä saaren rantaa, linnan vesiportin kohdalla, osasto aivan äsken saapunutta irlantilaista jalkaväkeä. Sen kapeakaatioiset, ruumiinmukaisiin mekkoihin puetut miehet, jotka olivat sitoneet korvilleen sukkia, huiveja tai mitä muuta olivat löytäneet ja jotka siinä lämpimikseen tekivät huimia jalkaliikkeitä, olivat melkein hullunkuriset nähdä ja kummissaan heitä katselivatkin raskailla olkapyssyillä asestetut ruotsalaiset nihdit, jotka paremmissa vaatevarustuksissa olivat sijoitetut heidän viereensä. Näiden takana oli lipullinen Länsi-Pohjasta saapunutta, pitkämiekkaista ratsuväkeä, joka koko ajan oli lainehtivassa liikkeessä, kuuran peittämät hevoset kun lakkaamatta tömistelivät jalkojaan ja kylmiä kannuksia arkaillen karahtivat puoleen ja toiseen. Ulommaisina linnasta ja lähinnä Haahtiperän rantaa seisoivat leveänä rintamana pohjalaiset suksimiehet, joilla oli selässä kontit ja kirveet ja oikean sompasauvan sijasta kädessä pitkä keihäs.

Sitä väkeä oli kaikkiaan vajaata tuhatkunta miestä, paljon vähemmän kuin alkujaan oli aiottu. Hiihtäjiä yksin oli käsketty kerätä mukaan tuhat miestä, mutta niitä ei ollut nyt saapuvilla kuin neljättäsataa, -- enempää ei oltu saatu. Mutta olihan siinä sittenkin koossa suurempi sotavoima, kuin mitä näillä mailla koskaan oli nähty, kolme kertaa suurempi kuin koko Oulun kaupungin asukasmäärä, ja se teki siis paikkakuntalaisiin sangen komean vaikutuksen. Niinpä olivatkin Haahtiperän asukkaat, yksin lapset ja naisetkin, keräytyneet satamansa rantaan katselemaan tuota outoa väkeä ja sen suurista tehtävistä tarinoimaan. Paksuturkkiset porvarit juttelivat siinä sotamiesten kanssa, ja kaupungin pojat hiihtelivät eri osastojen välissä ja ihmettelivät varsinkin taaimmalle pysäytettyä, pitkää kuormastoa, jossa olivat retkikunnan aseet ja muonat ja jonka monesta reslasta uhkaavina ammottivat esiin rautaisten tykkien suut.

Sotaherroja odotettiin linnasta tarkastamaan näitä jäälle asetettuja joukkoja. Eilen oli näet vihdoinkin saapunut Oulunsuuhun se skotlantilainen eversti, Anders Stuart nimeltään, jonka Kaarlo kuningas oli määrännyt tämän Vienan retken ylipäälliköksi; nyt alkoi jo aika olla täpärällä retken tekoon, sillä pianhan kevätkin läheni. Tästä juuri Oulun porvarit, jotka tunsivat maanselän matkat, siinä odotellessaan keskustelivat.

-- Mitenkä he luulevat saavansa tuon ratsuväkensä sinne selkien taa, jossa ei tietä ole ollenkaan?

-- Senhän juuri kuulemma pitäisi muille tie polkea, mutta ei se ainakaan mies selässä käy.

-- Entä nuo raskaat tykkireslat, -- liekö Hannu oikein herroille kertonut, minkälaiset siellä ovat metsät ja kinokset!

-- Onhan se täällä niiden kanssa toista kuukautta neuvoa pitänyt, tottahan nuo tietänevät, minkä tekevät.

Keskustelijat vaikenivat, sillä nyt vihdoinkin näkyi herrasturkkeihin puettu miesjoukko laskeutuvan vesiportista alas linnan venhevalkamaan ja sieltä jäälle aseväkeä kohden. Susiturkkeihinsa melkein vajonneen, pienen, pukkipartaisen Erik Haren rinnalla asteli sieltä eellimmäisenä pitkä, tuimakatseinen ja tuuheaviiksinen uros, ylipäällikkö Stuart, joka niin nopein liikkein läheni kuuraista armeijaansa, että Haren oli vaikea hänen askeleissaan pysyä. Jalkajoukon eteen ehdittyään tohautti hän sieramiaan, joita kostea pakkanen nähtävästi kutkutti, ja jäi sitten melkein hämmästyneen näköisenä katselemaan ympärilleen sumunharmaaseen luontoon. Ja kun siihen ehtivät toiset upseerit, kääntyi hän tarinoimaan nopsaliikkeisen, punapartaisen ja hiukan pörröisen näköisen miehen kanssa. Se oli irlantilaisen palkkaväen johtaja Robert Sim, irlantilainen itsekin, jonka vilkkaat silmät iloisesti pälyilivät. Toiset olivat ruotsalaisia tai suomalaisia osastoupseereja, paitsi leveään, isosolkiseen vyöhön vyötetty, synkkäsilmäinen, tyytymättömän näköinen tykistöpäällikkö, joka oli hollantilainen palkkasoturi. Heihin yhtyi pian aseeton kolmiapilas: kuninkaan kansliakirjuri, jonka Kaarlo IX vartavasten oli lähettänyt Ouluun valvomaan retken toimeensaantia, sekä sotapappi ja tulkki, joiden tuli seurata Vienaan asti, kaikki suurissa kallokkaissa ja leveäliepeisissä turkeissa. Muita hiukan jälempänä laskeusi jäälle nuori, kekkuileva Antti Hare, joka oli määrätty retkelle johtamaan Oulun linnannihtejä, mutta joka nyt jo viluisena paineli korviaan ja vieressään kulkeville, peskipukuisille suksipäälliköille, Krankan Hannulle ja eräälle länsipohjalaiselle voudille, valitteli tätä Pohjanmaan ilotonta, kylmää, tuulille aavaa luontoa.

Tämän jäälle keskustelemaan pysähtyneen esikunnan läheisyyteen ja sitä katselemaan kahloi Haahtiperän rannasta utelias kaupunkilaisjoukko ja Hannu poikkesi sotaherrain parvesta hetkeksi sinne tervehtimään tuttavaansa pormestaria, jonka hän näki siinä porvarien ryhmässä, -- hän ei näet tahtonut ylennetyssä asemassaan sentään esiintyä liian ylpeänä. Pormestari kävi uudelle suksipäällikölle heti vilkkaasti kertomaan äsken selville saamaansa uutista:

-- Viime päivinä on täällä Oulunsuussa majaillut pari karjalaista reppuria, niinkuin niitä tavallisestikin täällä liikkuu. Mutta eilen illalla myöhään ovat molemmat laukkuniekat äkkiä hävinneet majapaikastaan.

Hannu kävi kohta hyvin tärkeän näköiseksi:

-- Miksei niistä ole ajoissa ilmoitettu? Minnekkähän päin ne hiihtivät?

-- Ovat taitaneet piessan pojat hiihtää kotipuoltaan kohden...

-- Viemään sanaa tämän sotaväen saapumisesta, huudahti Hannu huolestuneena. -- Hitto soi, ne miehet on napattava kiinni, ennenkuin kauas ehtivät!

-- On ne jo voineet kauaskin ehtiä! Ja kerrotaanhan tästä Vienan retkestä jo varsin yleisesti pitkin jokivartta.

-- Se ei ole hyvä juttu. Minun täytyy puhua siitä ylipäällikölle...!

Täydessä touhussa kiirehti Hannu takaisin herrain parveen. Mutta hän ei päässytkään heti päällikön puheille ja sillävälin hän jo ehti miettiä asiata tarkemmin: Jos se lähettää jonkun reppurien jäljille, niin se tietysti lähettää hänet, Hannun, joka ei silloin saakaan Oulusta samota päällikköjen sakissa... Ja kuka sen tietää, vaikka herrat niin säikähtäisivät tuota sananvientiä, ettei lähdöstä tulekaan mitään, -- ne ovat muutenkin haluttomat koko hommaan... Hannu päätti pitää tiedon omanaan, arvellen, niinkuin pormestarikin, että on sinne Vienaan saattanut ehtiä muitakin sanoja näistä Pohjanmaan sotaisista varustuksista, ei taida tieto enää olla parin reppurin varassa. Haluttomia herrat tosiaan olivat koko retkelle lähtemään, keskustellessaan siinä rintaman kupeella edessäolevan matkan edellytyksistä. He murisivat, että suksimiehiä oli hankittu liian vähän, ja moittivat voutia, joka ei edes yhden kuukauden muonaa ollut saanut kokoon. Porvarien luota palatessaan kuuli Hannu pitkä viiksisen ylipäällikön juuri karkeasti sadattelevan murtavalla ruotsinkielellä:

-- Onko tässä lopultakin järkeä? Tänne eilen tullessani luulin, että oli tarkoitus oikealla sotajoukolla hyökätä rajan yli... Nyt kuulen, että minun on tällaisella kirjavalla parvella taivallettava monta kymmentä peninkulmaa tietöntä erämaata tuntemattomiin maailmoihin... Mitä siitä voi tulla?

Hän heitti taas miltei toivottoman silmäyksen tuohon hänen mielestään naurettavan pieneen ja todellakin sangen kirjavaan sotajoukkoonsa. Kokenutta soturia arvelutti kovasti ja hän kääntyi taas Erik Haren puoleen, joka oli johtanut valmistukset:

-- Miten olette sen ajatellut? Muonaakin on vain yhdeksi kuukaudeksi, tuskin perille asti päästäksemme?

-- Kuninkaan tarkoitushan on, että vihollismaa saa, jahka sinne ehditään, elättää retkikunnan, vastasi Hare kalpeana ja lyhyesti, älyten Stuartin puheet moitteeksi itseään kohtaan.

Skotlantilainen tunsi kuninkaan käskykirjeet eikä ruvennut siitä asiasta pitempään väittelemään.

-- Mutta päästäänkö siihen maahan kulkemaan, kun ei ole teitä? jatkoi hän kysymyksiään.

-- Vaikeuksia epäilemättä on, varsinkin hevosväelle ja kuormastolle, myönsi Hare, mutta lisäsi hieman pisteliäästi: -- Noin kaksikymmentä vuotta sitten on kuitenkin nuori ruotsalainen ritari Sven Bagge tehnyt sinne samanlaisen retken samanlaisella väellä, valloittaen silloin Suman linnan, -- ei liene nyt sen vaikeampi päästä tuon erämaan halki.

Uljas skotlantilainen eversti purasi jäätyneitä viiksiään ja vaikeni tuokioksi. Hänen toverinsa, pörröpartainen irlantilainen, virkahti silloin huolettomasti:

-- Tämähän on sotaretki omaa erikoista laatuaan, miksemme samoaisi kerran erämaahan! Ehkä saamme taistella karhuja tai peikkoja vastaan, -- minä taistelen palkastani ketä pirua vastaan tahansa!

Ja hän nauroi leveästi ja hilpeästi skotlantilaisen toverinsa neuvottomuudelle. Mutta tätä ei asia naurattanut, hän tiukkasi yhä ankarana Harelta:

-- Onko takeita, että siellä erämaan takana todella saadaan ruokaa, heiniä ja leipää?

Varovainen linnanisäntä ei ruvennut itse näitä takuita antamaan. Kääntyen Krankan Hannun puoleen virkkoi hän kuivasti:

-- Täältä oli äsken miehiä tutkimassa noita seutuja. Kerro, Krankka, mitä sieltä tiedät.

Hannu ei ollut hidas astumaan esiin. Vaikka hänen ruotsinkielentaitonsa ei ollut parempaa kuin everstinkään, laski hän sitä rohkeasti tulemaan:

-- Siellä on vauraita kyliä, joissa on karjaa -- siis heiniäkin -- sekä poroja ja kaloja, leipää on vähemmän. Kylät ovat tosin hajallaan kaukana toisistaan, mutta kyllä niistä sentään pitäisi löytyä ruuat tällaiselle joukolle, jos ne vain ovat paikoillaan...

Sen enempiä epäilyksiä retken edellytyksistä ei hän uskaltanut lausua, sillä häntä oli tuo kuulemansa vastahankaisuus ruvennut pahasti huolettamaan.

-- Jos ovat paikoillaan, matki skotlantilainen äreänä. -- Entä yösijat kyläin välillä?

-- Nukuttava on nuotioilla...

Silloin puuttuivat jo toisetkin sotaherrat puheeseen, varottaen tällaiseen seikkailuun lähtemästä. Nuo näköpiirit heitä peljättivät. Ja jospa vihdoin perille päästäisiinkin, niin eihän tällaisella joukolla voida valloittaa, saatikka sitten puolustaa, Valkeanmeren laajaa rannikkoa.

-- Ja ellemme sitä voi, on retki turha ja vaarallinen.

-- Pitäisi alunpitäen olla kyllin riittävät varustukset! -- Huonosti suunniteltu yritys pilaa hyvänkin asian...

Näin väittivät viisaan näköiset sotaherrat, ruotsalaiset upseerit ja hollantilainen tykkimestari, joka varsinkin oli kauhuissaan, kuultuaan minkälaisesta erämaanretkestä todella oli kysymys. Heitä säestivät innokkaasti nuo aseettomat turkkiniekat, tulkki ja pappi, jotka selittivät varmaksi surmakseen, jos heidän täytyisi maata yönsä talvella ulkona pakkasessa. Ja tuikeasilmäinen everstikin virkahti jo tuokion kuluttua käheällä äänellä: