Part 2

-- Hyvä on, olet siis juuri se mies, jota nyt tarvitsemme!

Hare hymähti hyväntahtoisesti, ja jos siinä hymyssä oli hiukan ivaakin Hannun juhlallisen sanatulvan johdosta, niin ei tämä ainakaan sitä huomannut. Voutien aulius näytti linnanherraa joka tapauksessa tyydyttävän, ja vaimentaen äänensä aivan tuttavalliseksi, niin että se yhä kiihdytti Hannun jännitystä, jatkoi Erik herra edelleen:

-- Asia koskee, kuten sanoin, koko valtakuntaa, mutta näitä pohjoisia seutuja erityisesti...

Hän haasteli harvakseen -- miksei jo paukauta esille asiaansa! Hannulla ihan sydän takoi odottaessaan, mihin se puhe lopulta kohdistuisi.

-- Tietänette jo entuudestaan, että Kaarlo kuninkaalla on kauan ollut harras halu juurruttaa lujiksi Ruotsin vanhat oikeudet Jäämeren ja Valkeameren puolella.

Kun näin paljon oli selville käynyt, ei Hannu enää voinut pidättäytyä. Hän oli alunpitäen hienosti aavistanut asian koskevan juuri näitä Jäämeren asioita ja kiirehti nyt kehasten kertomaan:

-- Niillä retkillä on oltu monesti, kyllä ne tiet tunnetaan. Siellä hiihtelin jo kolmattakymmentä vuotta sitten Vesais-vainajan kanssa, ja olihan siellä silloin mukana tämän Paavalin isäkin, vanha Oravainen...

-- Sen parempi, kun matkat tuntenette, keskeytti linnanherra. -- Nyt on Ruotsin ruunulla taas toiveita toteuttaa noita kuninkaan hartaita harrastuksia ja meidän on sitä varten täällä kohta toimiin ryhdyttävä. Kuningas on äsken lähettänyt sotaväkeään Käkisalmen kautta Venäjälle auttamaan sen suuriruhtinasta hänen vihollisiaan vastaan; toinen osasto on sinne lähetettävä täältä Pohjanmaalta, sillä kuningas tahtoo avunpalkakseen juuri nämä pohjoiset seudut vihdoinkin omikseen. Siksi on jo vastikään lähetetty Torniosta retkikunta Jäämerelle ja toinen on nyt pantava kulkemaan Vienaan. Kuningas on määrännyt minut tänne Oulunlinnaan käskynhaltijaksi näitä tehtäviä suorittamaan. Edeltäjäni ei saanut niitä toimeen, siksi kuningas suuttuneena kutsui hänet täältä pois...

-- Vai siksi se Iisakki-herra täältä niin äkkiä hävisi, ihmetteli Hannu. -- Jopa haistoinkin vähän käryä, kun hänet täältä vangittuna vietiin!

-- Siinä oli syy. Kuningas oli käskenyt Isak Behmin toimeenpanna täältä sotaisen retkikunnan Suur-Suman linnaan, mutta hän vitkasteli, oli saamaton...

-- Olisipa Iisakki siitä minulle vihjaissutkaan, pian olisi täällä suksimiehiä saatu kokoon, kehuskeli Hannu ponteissansa.

-- Nyt emme me saa vitkastella...

-- Ei ole tarviskaan. Olin jo kerran kaksikymmentä vuotta sitten samaa Suman linnaa valloittamassa, ei se paljoa pitele. Tuttu paikka, tuttu matka!

-- Se seutujen tuntemus onkin tällä hetkellä ennenkaikkea tarpeen. Sillä teidän on nyt kuninkaan tahdon mukaan ensiksi ja heti lähdettävä siellä kahden käymään.

-- Kahden, huudahti nuori Paavali, joka näihin asti ääneti ja ihmetellen oli kuunnellut linnanherran suurisuuntaista esitystä ja antanut vanhemman toverinsa yksin Harelle vastata. Mutta Hannu ei näyttänyt hämmästyvän tuota viimeistäkään ehdotusta, virkahti vain:

-- Mikäs siinä on, käyhän tuolla matkalla vaikka yksin!

-- Se on nyt asiani, jatkoi Hare virallisemmin. -- Te hiihdätte Vienaan viemään sinne kuninkaan lähettämän kirjeen, joka on annettava Solovetin monasterin igumenille. Perin tärkeä kirje, hengellänne tulee teidän sen perilleviemisestä vastata, sillä siinä juuri esittää kuningas vaatimuksensa. Teidän on tiedettävä, millä asialla liikutte, mutta siitä asiasta ette saa hiiskua kenellekään. Perillä käytyänne on teidän vain tuotava tänne vastaus luostarin päälliköltä, -- siinä ei saa siekailla eikä hutiloida!

Näin varotellessaan katseli liuhuparta linnanherra puheilleen kutsumiaan kansanmiehiä tiukasti silmiin. Hän tunsi hyvin vanhan kuninkaan miltei intohimoisen vaatimuksen, että hänen rakkaat pohjoiset suunnitelmansa vihdoinkin toteutetaan, ja tiesi omankin menestyksensä siitä riippuvan. Siksi juuri oli hän ensin aikonutkin lähettää poikansa Antin tätä asiaa ajamaan, mutta hieno nuori herra oli arastellut näin vaikeata matkaa, ja nyt tahtoi Erik tutkistella, oliko hän saanut oikeat miehet asialleen. Kiilto Hannun silmissä näytti hänelle kertovan, ettei hän ollut erehtynyt siitä miehestä, jolle hän nyt lähinnä päätti uskoa kuninkaan kirjeen, ja tähän tulokseen tyytyväisenä hän jatkoi Hannuun katsoen:

-- Sinun vastuullesi jätän siis kuninkaan toimenannon ja hänen kirjeensä.

-- Voitte uskoa...

-- Mutta sen vieminen ei yksin riitä, teiltä vaaditaan muutakin kuntoa.

Tarjotusta luottamuksesta hurmaantuneena ahmi Hannu linnanherran sanat, kun tämä jatkoi:

-- Teidän täytyy siellä Maanselän takana kulkea silmät ja korvat auki, ottaa selko, minkälaiset ovat sinne tänä talvena tiet ja matkat isommankin joukon kulkea, ja ennen kaikkea, onko siellä ja minkä verran varustuksia ja varustusväkeä, -- käsitättekö? Hyvä! Jos tehtävänne ymmärryksellä ja nopeasti suoritatte, pääsette sitten oppaiksi ja partiopäälliköiksi itse retkellekin, jota varten tänne silläaikaa hankitaan miehiä ja varoja. Kuninkaan suosio on oleva hyvä palkintonne.

Näin puhui tuo muuten puiseva linnanherra vallan sulaneena, ja hänen keikaileva poikansakin oli melkein mielenliikutuksessa, kun hän hetken kuluttua hopitti talonpoikaiset miehet herrain pöytään palaa haukkaamaan, -- taisipa olla iloissaan, kun itse säästyi sellaiselta hiihtoretkeltä! Ja sitä palaa haukatessa, jolloin särpimeksi ryypättiin Ranskan kihauttavaa viiniä, joi hän maljan ja toisenkin reippaiden suksimiesten ja heidän retkensä menestykseksi.

Hannu kulautti kurkkuunsa makeata viinaa, kuunteli onnitteluja ja nautti. Se oli hänestä kaikki kuin kaunista satua, -- hänen oli jo vanhan kuninkaan uutta suunnitelmaa kuunnellessaan tehnyt mieli ihan hihkaista! Sillä iskihän se aivan hänen omiin, hartaimpiin unelmiinsa, loihtien ne yhtäkkiä ilmieläviksi. Ei, pojat, ei tässä ollakaan vielä ikäloppuja, Krankan Hannun tarina ei ole vielä päättynyt! Vielä päästään tästä ruunun retkelle, missä kysytään älyä ja oveluutta, vielä partiopäällikkönä liehtomaan, -- tiesivätpähän herrat lopultakin, kun hätä tuli, kenen puoleen heidän oli käännyttävä!

Nuori Oravainen oli tehtävästä retkestä keskusteltaessa paljon pidättyvämpi kuin Hannu. Hän mainitsi herroille sen monista vaikeuksista, tiettömistä erämaantaipaleista ja hankalasta ruoansaannista. Mutta Hannu löi ne vaikeudet leikiksi ja virkahti vallan pisteliäästi Paavolle:

-- Vanha Niilo-vainaja ei näitä matkoja arkaillut, olisiko pojasta polvi pilaantunut.

-- Enhän arkaile, puolustelihe Paavali.

-- Et toki. Taidat vain pelätä, että sinne eksytään! Herrat nauroivat rohkaisevasti Hannun reippaudelle ja taputtivat olalle vanhaa partiomiestä, jossa he havaitsivat asuvan oikean soturisielun, -- sekös hiveli Hannun katkerana asunutta mieltä! Ja hän innostui siitä kertomaan entisistä partioretkistään, -- sitä kerrottavaa olikin hänellä paljon ja sujuvasti häneltä tarina juoksi kannua kallistettaessa. Vihdoin kuitenkin liuhuparta isäntä nousi, aukaisi rautaisen lippaan ja toi sieltä Hannulle kouraan suurella sinetillä suljetun kuninkaankirjeen, varottaen:

-- Sitä nyt vaali kuin silmäterääsi!

-- Perille sen vien ja vastauksen tuon!

-- Sen uskon. Tehtävänne nyt tiedätte, sopikaa lähtöpäivästä keskenänne ja onni retkellenne!

Oikein kädestä hän puristi talonpoikaisia vieraitaan. Siitä ymmärsivät nämä jo nousta ja lähteä Erik Haren kesteistä, vaikka Hannusta olikin vaikea noin kuumimmiltaan erota tuosta talosta, jossa hän oivalsi elämänsä rattaan yhtäkkiä onnen puolelle käännähtäneen.

Hän tunsi itsensä taas niin nuoreksi ja voimakkaaksi, kuin olisi kaksikymmentä vuotta pudonnut pois hänen hartioiltaan. Veri oli kuuma, jäsenet notkeat, jäntereet terästä, -- hän käveli kuin kepeimmissä vuosissaan takaisin kolajavan hirsisillan yli kaupunkiin päin. Sillankorvassa, lumisella törmällä, pyörähti hän yhtäkkiä ympäri ja tarttui äkisti molemmin käsin nuoren toverinsa hartioihin, virkkoen:

-- Eilen sanoivat ihmiset minua vanhaksi. Mitä sanot sinä, Paavali, siitä asiasta tänään?

-- Eihän näytä sinua vielä ikä painavan.

-- Eikä painakaan. Sinä olet vuosiltasi nuorempi, mutta pysyttele vain perässä, kun ensi maanantaina lähdetään tästä jokea ylöspäin hiihtämään!

Siinä he erosivat, ja Krankan Hannu läksi jo yötä myöten ajamaan Oulunsuusta kotiansa kohden Liminkaan, retkelle varustautumaan. Pakkanen pingoittui yötä vasten ja puski vihaisesti meriviiman kiihtyessä. Mutta reen perällä istuva mies ei tuntenut puhurin puristusta aavoillakaan mailla. Hän oli heittänyt ohjakset höllälle, antoi hevon hölkätä miten halusi, rekotti vain liikahtamatta reessä, katsellen kauas lumista lakeutta pitkin. Mutta hänen huuliaan väräytti tuontuostakin leppoisa hymy.

Hän ajatteli siinä näet palaamistaan aamuyöllä kotipirttiinsä. Siellä naisväki nousee vuoteiltaan ja kuhisee uteliaana hänen ympärillään. Johanna käy kyselemään: "No, mitäs sinulle, Hannu, siellä linnassa nyt sanottiin?" -- "Eipähän paljoa", vastailee hän harvakseen. "Minulla on vain tässä povellani kuninkaan kirje, joka on vietävä Solovetiin..." -- Enempää ei hän sano, mutta siitä jo pitää akkaväen ymmärtää, että nyt on miehellä taas lähtö suurempiin tehtäviin, että yksitoikkoisten pirttipäiväin ja naiskomennon aika on ohi...

Sitä toimettomuuden ja unhoituksen aikaa onkin kestänyt jo liian kauan, tuumi Hannu hiljaisissa rekimietteissään. Olipa hän jo pelännyt sen jatkuvan hautaan asti. Eipäs, -- nyt se elämä taas aletaankin alusta, nyt näytetään, mihin vielä kyetään! Entinen kokemus avuksi, uusi vauhti päälle, eiköhän miehen arvo ja asema taas ylöspäin kimmahda...!

Reen perällä rekottaessaan ja lumista aavikkoa tuijottaessaan kuvitteli hän hetken kuluttua jo palanneensa onnistuneilta Vienan retkiltä, ensimmäiseltä ja toiseltakin. "Kuninkaan suosio on hyvä palkinto", -- hän näki itsensä edelleen yhä tärkeämmissä ruunun luottamustoimissa. Niitä hoitaakseen on hän muuttanut uuteen kaupunkiin pois vanhalta, ilottomalta jokivarreltaan, ja siellä on hänellä nyt meritörmällä valkoisista hirsistä veistetty kaunis tupa, samanlainen kuin naapuriporvareillakin. Kuisti oven edessä, lasiset ikkunat ja tuvan päässä kamari. Sinne tulee joskus linnastakin herroja häntä tervehtimään ja yhdessä he siellä peräpenkillä olutkannun kallistavat. Vanhalle jokivarrelle ovat jääneet vinoseinäiset pirtit ja toraavat naiset, uudessa tuvassa hoitaa emännyyttä kenokaulainen nuorikko, joka viimeisen voittoretken kunniaksi valkoisin käsin kantaa pöytään uuden, vaahtoavan haarikan...

III.

Pari viikkoa myöhemmin hiihtivät jo Vienaan lähetetyt airuet kontit selässä Lentiiran aavaa ulappaa pitkin kaukaista itää kohden. Tuuli kiihtyi, rupesi pyryämään ja keli kävi raskaaksi. Koko laaja selkä kohisi pian sakeana myrynä; myrsky repi lunta sekä pilvistä että aavikolta ja vatvoi sen koviin, tahkeisiin kinoksiin, joiden yli suksi vaikeasti juoksi, eivätkä hiihtäjät nähneet montakaan syltä eteensä. Mutta ei auttanut heidän pysähtyä lepäämäänkään, ennenkuin järvitaival oli taitettu, sillä pian olisi tuisku heidät jäätikölle peittänyt.

Hannu puski tapansa mukaan edellä, puski ja kiroili itsekseen, sillä tämä vastaan kahnaava myrsky kävi hänelle jo vaivaksi. Hän oli Limingasta lähtiessään kaikista kehumisistaan huolimatta hiljakseen pelännyt näitä pitkiä taipaleita. Olihan hän kyllä ennen nuorempana ne katkaissut, mutta nyt moneen vuoteen hän ei ollut tehnyt tällaisia pitkiä erämaanretkiä ja sillävälin oli ruvennut tulemaan tuota lihaakin liiaksi... Vaikkei hän tahtonut sitä myöntää, oli hän tullut vähän laiskaksikin hiihtämään, -- sitä kun kotikylissä hevosellakin pääsee... Mutta alkumatka oli kuitenkin mennyt miltei odottamattoman hyvin Kajaanin uuteen linnaan asti, jonne rakennustöiden vuoksi tie oli auki ja yöpymäkyliä riittävästi. Eikä ollut näihin asti toki sattunut tällaista herranilmaakaan.

Nyt se kiinnitti. Vaikka Hannu ei yleensä ollut laskenut nuorempaa toveriaan edelle, ettei tämä pääsisi häntä väsymyksestä pilkkaamaan, niin nyt hän kumminkin hengästyneenä tuokioksi pysähtyi ja huusi Oravaiselle:

-- Avataanpa vuoroin latu... tässä käy raskaaksi yksin kyntää. Hiihdäppäs sinä nyt vuorostasi edellä.

Ja kun Paavo lähti ravakasti edellä painamaan, lisäsi hän vielä:

-- Hiihdä tasaisesti ja hätäilemättä, ei tässä riehtominen auta. Tulenpahan minä sitten taas ladunavaajaksi.

Siinä toisen ladulla oli sentään vähän kepeämpi liukua ja Hannun mietteetkin lähtivät jälleen iloisemmin kulkemaan. Hän muisteli ennen nuorempana tekemiään suksiretkiä ja seikkailuja vainolaisen mailla, -- onpa hauska taas niitä muistoja verestää. Silloin hän oli hulivilipoika, tapeltiin väliin ja väliin pelailtiin tyttöjen kanssa... nyt ovat edessä vakavat tehtävät. Niiden silloisten retkien johdosta kutsui kuningas Vesaisen puheilleen Ruotsiin, kiitteli häntä ja antoi lahjoja... eiköhän se maan vaari näiden vaivalloisten rehkimisten jälkeen vielä kutsu meitäkin luokseen tarinoimaan. Siellä kuninkaanlinnassa on silloin leppoisa levätä ja muistella näitä tuiskupäiviä ja rakotulen ääressä vietettyjä öitä...

Tällaiset mietteet ne innostivat tuiskussa hiihtäjää eikä hän ollut väsymyksestään valittavinaan. Mutta tiukalle se sittenkin otti... tuntui jo monesti kuin olisi ruvennut luonto lähtemään, ja mielestä häipyivät silloin valoisat mietteet. Pitkä oli jo ollut hiihtorupeama, sittenkuin Lentiiran länsirannalta oli selille laskettu, se jo tuntui sekä vatsassa että nilkoissa. Tämä keli-vietäväkin... ja vastainen tunkee lumen ihan suun sisään, salpaa hengityksen! Nyt sen taas kerrankin tuntee, miten hiki voi ihmisestä lähteä, eikö lie selkä mekkoa myöten märkä... konttikin tuntuu nyt niin turkasen raskaalta...!

Hannu puristi sauvojaan ja potki tanakasti toverinsa perässä pysyäkseen, -- kirvelkööt nilkat! Milloinkaan hän ei myönnä, ettei hän jaksa hiihtää siinä missä nuorempikin, ettei hän olisikaan enää entinen, uupumaton partiomies...! Oikeastaan olisi hänen jo ollut vuoro lähteä laduntekijäksi, mutta tuntuipa kuin siitä ei nyt olisi mitään tullut. -- Eikö tule, -- mitä joutavia, -- pitääkö siis laskea Paavo kotiin palattua kehumaan, että pysyipä vanhempi mies sentään Lentiiran selällä kernaasti valmiilla ladulla...?

-- Annahan Paavo... huusi hän toverinsa kintereille rientäen, -- annahan kun minä taas pusken edeltä!

-- Eiköhän se sentään käy kepeämmin minulta, nuoremmalta...

-- Hä, nuoremmaltako... kyllä minä tässä ikäeron näytän!

Kimpautuneena pingoitti Hannu kivistävät pohkeensa ponteviksi, purasi hammasta ja porhalsi, topakasti umpea avaten, toverinsa ohitse. Jalkaterät tuntuivat jo kyllä melkein turrilta, mutta tahtonsa voimalla hän nekin pakotti toimimaan.

-- Eikö tälle selälle laitaa tulekaan, puheli hän sentään jo vähän myöhemmin puolittain itsekseen, ja hänen äänensä soi hengästyneeltä ja tuskastuneelta. Sillä paljon työläämmältä kuin äsken tuntui hänestä nyt ladun avaaminen ja yhä verkemmäksi kävi vauhtikin, -- hän ei voinut olla sitä itse huomaamatta eikä toveriltaan salata.

-- Ei näy tässä myryssä rantoja, vaikka olisivat likelläkin, huohotti Paavali vastaukseksi. -- Mutta tottapa sieltä vastatuulesta löytyvät.

-- Tottapa aikanansa! -- Hannu koetti puhua rauhallisesti, mutta tunsi äänensä värähtävän. Häntä nyt tosissaan väsytti, ei tahtonut enää jalka totella mäystimessä. -- Mitä hittoja, tuumi hän itsekseen, -- joko olisi tullut tosi eteen. Ja mitenkäs sitten? Hangelleko maata, -- siihen kohmettuu heti likomärkä mies! Entä kuninkaan kirje...? Pitääkö Krankan Hannun, itse kesken uupuessaan, antaa se Paavolle perillevietäväksi ja myöntää, että jo vanhuus voitti...?

-- Ei koskaan! Tässä on kestettävä, eteenpäin vain! Niin ponnisti hän taas kotvan aikaa vastaseen. Mutta väsymyksen lisäksi vaimensi jo tuskan ja epätoivon hiki hänen voimiaan. Hän hiihti kuin pökerryksissään, hengitys kävi yhä ahtaammaksi, toisinaan hän tunsi aivan horjahtavansa suksiltaan. Mutta hän puristi sauvojaan ja jatkoi niiden nojassa...

Taas tuli eteen pahempi kinos, jonka tuuli oli iskostanut tiiviiksi ja sitkeäksi. Siihen töksähti Hannun suksi kuin kiinni, ensiksi yksi, sitten toinen, eikä jalka jaksanut potkia sen vyöhykkeen yli. Mies huojui ja horjahti kyljelleen.

-- Perhanan takkukeli... niinkuin olisi soraläjään hiihtänyt...!

Näin Hannu koetti suuttuneena selittää kaatumistaan ja hän kohottausi siitä taas heti muka suksilleen noustakseen. Mutta polvijänteet pettivät, jalka lipsahti alle kuin linkkuun ja rinta läähätti pahasti, -- hän jäi siihen kuin riepu kyljelleen retkottamaan.

Paavo saapui samassa perästä, pohteissaan hänkin, mutta vielä sentään voimissaan. Hän seisattui sauvojensa varaan ja kysyi leikillisesti.

-- Joko pettivät voimat Limingan urholta?

-- Jalka lipsahti, taisi vähän polveen sattua... vastaili Hannu, koettaen kääntyä istumaan.

-- Annahan kun autan sinut suksille...

-- Kyllähän minä tästä... Taikka maltahan... huokasen tässä hetkisen...

Hän ei jaksanut toisen tukemanakaan nousta suksilleen ja oivalsi, ettei hänestä nyt ollut matkan jatkajaa. Polveen oli sattunut hänen kaatuessaan... mutta ei se ollut sitä... hän oli jo voimansa viimeiselleen ponnistanut eikä ollut mitään varalla. Siinä oli ihminen avuton, tahdon voimakaan ei enää jaksanut valaa vaikkua turtuneisiin jäseniin... Hannusta rupesi tuntumaan, että tässähän onkin niin pehmoinen levätä... Hän säikähti samassa tuota omaa herpautumistaan -- tähänkö nyt siis pitäisi kangistua ja kuolla...? Ja kotona sitten kerrotaan, että eipä ollut Krankkalaisesta enää partioihin, sinne tupertui Lentiiran selälle... Ja kaikki kauniit unelmat ovat kuitit...

Pakostakin olisi pitänyt päästä pystyyn... hän koetti kohota kontilleen, mutta siitä ylemmäs hän ei noussut. Tuisku soi yhtä sakeana selällä, se rupesi heti kasaamaan kinosta hänenkin ympärilleen, ikäänkuin haudatakseen kaatuneen miehen.

Paavo seisoi sauvainsa varassa hänen vieressään ja virkkoi vihdoin huolestuneena:

-- Tähänkö pitäisi jäädä yöksi säätä pitämään...? Ei tule mitään, kun ei tulta saada...

-- Eihän siitä tule mitään... Maltahan.

Hannu oli taas vaipunut kyljelleen äskeiseen koloonsa -- hänen jäsenensä olivat kohmettuneet, hän ei saanut niitä liikkumaan. Tuiskun lisäksi näytti jo iltahämäräkin peittävän kaikki pimeäksi hänen ympäriltään, hänestä jo tuntui, että tässä se on nyt lorun loppu. Se oli Krankan Hannun viimeinen sankariretki...

Tähän masentavaan ajatukseen hän ikäänkuin vaipui ja torkahti.

Paavali katseli kauhulla toveriaan, katseli hädissään ympärilleen pyryävälle selälle. Vasemmalla kädellä oli tuisku kuin ohkasempaa, hänestä näytti sieltä jotakin haahmottavan. Kiireesti hiihti hän sinnepäin tutkimaan, olisiko siellä edes jokin saaren nyppylä... Aivan oikein, siellä oli, jopa aivan lähellä, maan ranta vastassa, metsäinen rinne... Nuolena palasi nuori mies sitä kertomaan kinokseen peittyvälle toverilleen.

-- Tässä on metsä ääressä, nouse, hiihdetään sen suojaan! Kaivetaan siellä maja kinokseen ja tehdään komea rakovalkea!

Hannu ei vastannut. Hän kuuli kyllä toverinsa sanat, mutta kuuli ne kuin kaukaisen huminan eikä saanut ääntä suustaan kulkemaan.

-- Nousehan...

Hätääntyneenä tarttui Paavo häneen hartioista, koetti nostaa raskasta miestä, ravisti häntä minkä jaksoi ja haastoi nousemaan.

Silloin lähti taas veri verkalleen virtaamaan jähmettyvän miehen suonissa, hänen tajuntansa palasi selvemmäksi ja hän sai jo äänensä kulkemaan.

-- Niin, rakovalkea...

-- Nouse, tässä on ranta...!

-- Maltahan, huokasen vielä...

Hän oli taas koettanut liikahtaa, mutta vaipui jälleen hankeen, eikä kotvaan aikaan vastannutkaan Paavon puheisiin. Paavo sitoi silloin kiireesti vyöllään Hannun sukset yhteen, vyörytti niiden päälle toverinsa ja lähti häntä siten vetämään metsää kohden. Monesti kierähti kontettunut mies suksilta ja Paavon oli taas vyörytettävä hänet niille...

Taas virkosi Hannu, kun toveri häntä näin kinoksessa kieritteli. Oltiin jo metsän rinnassa, suojassa pahimmalta myrskyltä. Hannu näki nuoren miehen ylitseen kumartuneena, näki huolenalaisen, lempeän, kauniin kiillon ystävänsä silmissä... niiden sininen, terve ilo, kun ne huomasivat retkikumppalin virkoavan, painui syvälle Hannun mieleen. Mutta siihen välähti samalla toinenkin tajunta: Onko Paavo jo älynnyt hänen avuttoman uupumuksensa ja menehtymisensä...?

-- Haehan sompani jäältä... käski hän, ponnistaen äänensä mieheväksi. -- Jo minä tästä itsekin kykenen pystyyn... Sattui pahasti polveeni...

-- Joko todella jaksat nousta? kyseli Paavo vilpittömällä riemulla.

-- Mikäs tässä... eihän tässä hätä vielä ole likelläkään... pahemmatkin kolaukset on partiomiehen kestettävä!

Sillävälin kuin Paavo haki jäältä hänen sauvansa, kohottausi Hannu hitaasti kontalleen ja ryömi kinoksen yli kuusiryhmään, johon hän koetti suksilleen istahtaa...

Hetkeä myöhemmin loikoilivat partiomiehet rinnakkain havuvuoteella kinokseen poljetussa tuulensuojassa ja ihanasti lämmittävä rakotuli edessään. He sulattivat poronlihaa illallisekseen, hautoivat kontettuneita raajojaan ja puhuivat päivän vaikeasta taipaleesta. Hannukin oli pian, saatuaan palan haukatuksi ja jalkansa haudotuiksi, reipasta miestä, kehasten, että monessa liemessä hänkin on ollut, mutta eipä tällaisessa myryssä. Hänen tupertumisestaan kinokseen puhuttiin vähemmän, Paavokaan ei ylvästellyt avustaan eikä pelastustoimistaan. Ja Hannu itse harkitsi tyystin, toveriaan syrjästä katsellen, oliko tämä todella tajunnut hänen lopullisen avuttomuutensa... Ehkei se sentään käsittänyt hänen jo olleen kontettumassa... taisi toki uskoa, että hän, Hannu, vain tahtoi hetkisen levätä...

-- Tuohon polveen sattui kaatuessani pahasti... miten lie jalka vääntynyt, oli tehdä miehelle ihan viimeiset kepposet, -- niin selitti hän nyt kolttostaan, ojennellessaan koipeaan tulta kohden ja sujutellessaan edestakaisin jalkaansa. -- Mutta kyllä se siitä taas vertyy, kun tässä nuotiolla yö levätään...

-- Ja huomiseksi kai myrskykin asettuu.

-- Tietysti asettuu... eihän hätä vielä ole tämän näköinen...

* * * * *

Huomenna matkaa jatkettiinkin. Vähän lyhenteli Hannu nyt päivätaipaleita, sovitti tiheämpään ruokailupaikat ja varoi tuiskulla lähtemästä suurille selille. Siten hän hyvin jaksoi taivalta tehdä ja liiat rasvat sulivat sillävälin kepeämmiksi. Pian siitä jouduttiin karjalaisten kyliin, joista taas veti teitä Vienan rannoille, -- silloin oli Hannu jälleen varma ja taittumaton suksisankari, oli ylpeä kuninkaan lähetti, joka karkealla äänellä komenteli Karjalan miehiä oppaikseen ja heille kehui matkansa tärkeyttä. Ja kun pitkillä metsätaipaleilla pysähdyttiin nuotion ääreen, silloin hän väliin ikäänkuin lohduttikin nuorempaa toveriaan tarinoiden, että vaivalloistahan tämä matkanteko on, mutta on siitä vielä palkkakin valituille miehille.

-- Eipä näiltä taipaleilta joka poika selviäisikään, tässä täytyy olla miehet taattua tekoa!

IV.

Palattuaan -- alussa vuotta 1611 -- lähettimatkaltaan Vienasta asusti Krankan Hannu viikkokausia Oulunsuussa, joutamatta kotijoellaan käymäänkään. Sillä häntä tarvittiin nyt joka päivä Oulun linnassa, siellä tapahtuvissa neuvotteluissa ja varusteluhommissa. Porvarit, jotka näkivät hänen monissa kiireissään viilettävän kaupungin ja linnan väliä, turkki auki ja vyö liehumassa, katselivat häntä kunnioituksella ja virkkoivat merkitsevästi toisilleen:

-- Katsoppas Krankkalaista, siitä on tullut taas toimen mies!

-- Ja ruunun mies!

Linnassa oleskeli näihin aikoihin jo Ruotsista tulleita sotaherroja, jotka valmistelivat kuninkaan sieltä tehtäväksi suunnittelemaa talviretkeä. Heille oli Vienassa käyneiden airuiden nyt yhä uudelleen ja juurta jaksain selitettävä sikäläiset tiet ja matkat, Karjalan puolen ja Valkeanmeren rannikon olot ja asutus, varustukset ja muonamahdollisuudet.