Part 11

Kuin jähmettyneenä jäi Hannu siinä kontti kourassaan, helyt kämmenellään, seisomaan eikä hän hetken aikaan saanut sanaa suustaan. Tuo kikatus, tuo niskan nakkelo, se oli juuri sitä, jota hän aina oli pahimmin peljännyt... hän ei sitä kestä, sen hän oli jo etukäteen tiennyt, kuinka hän olikaan koettanut karaista mielensä juuri tällaisen nöyryytyksen varalta. Hänen luontonsa lupsahti lamaan, hänen ajatuksensa sakoi ja hän tunsi itsensä tuiki avuttomaksi. Sen hän vain älysi, että tuosta avuttomuudesta oli hänen jollakin tavoin pelastauduttava...

Äkkiä hän pudotti helyt takaisin konttiin ja virkkoi kuin äskeistä puhettaan jatkaen:

-- Vaan eivätpä taida Voutilan neitoset huolia näin vähistä... eikä vanhan miehen lahjoista...

Nuo viimeiset sanat olivat kuin varkain livahtaneet hänen huuliltaan, niitähän hän aina oli koettanut karttaa. Mutta hän oli nyt, kuullessaan nuo vihlovat soppityrskyt, yhtäkkiä tullut vakuutetuksi siitä, että juuri siinä, hänen iässään, oli vika... Sitä vikaansahan hän oli aikonut kullata kunnialla ja saalislahjoilla... hurmata nuoruuden tuoreella maineella... Nyt se kiilloitus oli häneltä jäänyt hankkimatta... tyhjä ei tehoo miehiin eikä naisiin... siksi uskalsivat nyt hänelle neitosetkin tyrskähdellä... Olihan hän nyt vanhempi, monin tavoin vanhempi, kuin retkelle lähtiessään -- hänen oli näinollen ollutkin naurettavaa vedota tuomisiinsa!

Hämillään ja saamatonna hän siinä seisoi kontti kädessään, epävarmana, ripustaisiko sen takaisin naulaan vai eikö. Mahtaa hän olla siinä kömpelön näköinen... kaljupää harmaaparta nuorille neitosille helyjä tarjoamassa...! Melkein kuin apua pyytäen kääntyi Hannu senvuoksi Kaapro-vanhuksen puoleen.

Mutta kun hänen silmänsä silloin hetkeksi vältti, juoksivat neitoset ovesta ulos ja oven takaa kuului pian hillitöntä kaakatusta. Silloin Kaapro-ukko, nostamatta silmiään permannosta, virkkoi vastaukseksi Hannun äskeisiin sanoihin:

-- Eivätpä taida huolia...

Katsahti sitten kontti kädessä seisovaan mieheen, tunsi sääliä sydämessään, nousi ja astui kohti:

-- Mutta mihinkä sinä kiirehdit, Hannu, -- haukataan me tässä suupala yhdessä?

Tyhjentynyt pirtti ikäänkuin vapautti Hannun kömpelyydestään. Hän veti kontin viilekkeet hartioilleen ja vastasi rauhallisesti, mutta kasvoiltaan harmaana:

-- Ajattelin astella kotiin... johan tässä tulikin levätyksi.

Eikä vaari häntä pidätellyt. Tarinakin tuntui luistavan niin kankeasti eivätkä näy tytötkään saaneen siitä murkinasta mitään valmista.

* * * * *

Verkkasin ja kankein askelin käveli Hannu viimeisen taipaleen jokiahdetta myöten kotitalolleen. Siellä istahti hän, tuvan väkeä lyhyeen tervehdittyään, raskaasti pöydän päähän, ikäänkuin siinä mielessä, että tässä sitä nyt istutaan... se on nyt päätös, eikä taida tästä tulla enää liikahdetuksi...! Pysty nousi eteen, enempi rientoileminen ei enää auta... Tässä nokisten orsien alla... vanhoissa lämpimissä... mikäs onkaan tässä ikämiehen elellä, jättää vain joutavat retkeilyt ja maailman turhuudet!

Pirtissä hyöri harmaatukka Johanna toimekkaana emäntänä kuin ainakin, komenteli piikojaan, kalisti avaimia ja pysähtyi aina väliin puhua paapattamaan veljelleen, niinkuin kokemattomalle pojalle, nuhdellen ja neuvoen:

-- Siellä tärvelit taas talven ja kesän, vaikka kotona olisi miestä tarvittu. Mitä siitä nyt hyödyit, -- vähiinpä kuuluvat saaliitkin kutistuneen, niin kertovat jo ihmiset.

-- Eivät kuulu akkoihin miesten retket, vastasi Hannu muristen.

-- Vai eivät -- kun täällä akkain on työt tehtävä! Pysynet nyt edes kotona... talokin on korjattava... päälle lahoo!

Oviloukosta säesti Kreeta tätinsä puheita. Hänelle ei näyttänyt isän kotiintulo kovinkaan mieluisalta, -- se tuntui hämmentävän hänen omia suunnitelmiaan. Siksi tohisi tyttö siellä tyytymättömänä ja potki syrjään isänsä märkiä saappaita. Vihdoin kävi hän kopeloimaan Hannun konttia, jonka tämä oli penkille viskannut, löysi sieltä päällimmäisinä hopeahelyt ja riensi niitä Hannulle näyttelemään.

-- Tässäkö tuomiset vuoden retkeltä? Ja kenelle ne ovat?

-- Kenelle lienevät... sinullehan nuo näkyvät olevan liian halpoja, vastasi Hannu loukkautuneen äänellä.

Mutta tyttö rehahti nauramaan:

-- Ei ne ole minulle aiottukaan, muille ne on tuotu. Vai mitä? Eikö käynytkin isä taas ensiksi Voutilassa...?

-- Kävi kaiketi, virkkoi Johanna varmana.

-- Tietenkin kävi, toisti jo tyttökin. -- Mutta eikö olleetkaan nyt vastaanottajaiset sellaiset, että olisi sopinut voittokihlat antaa? Taikka eivät tainneet kelvatakaan siellä tällaiset Vienan aarteet... jo tuota aavistinkin!

Johannakin oli nyt ehtinyt Hannun helyjä tarkemmin katsomaan. Hänkin punnitsi niitä kädessään ja puhui moittivasti:

-- Siinäkö ne nyt ovat koko sotaretken saaliit... kuiva naula... liekö oikeata hopeatakaan!

Mutta Kreeta nauroi yhä vahingoniloisena ja voitonvarmana, nauroi täysin selvillä siitä, ettei hänelle nyt tuodakaan emintimää Krankkalaan ja että hän siis vihdoinkin saa sinne ottaa haluamansa kotivävyn.

-- Näitä kihloja se isä läksi hakemaan maiden ja merien takaa, läksi vanhana miehenä hulluttelemaan, -- tuossa ne nyt ovat!

-- Eipä olisi kannattanut, säesti Johanna.

-- Ei olisi kannattanut, matki Hannukin. Hän ei, kumma kyllä, saanut suuttuneeksikaan noista kotinaisten letkotuksista, hänen ajatuksensa liitelivät omilla teillään, eikä hän jaksanutkaan riidellä. Hän vain muisteli, miten hän oli kuvitellut istuvansa kotiin tultuaan tässä pöydän päässä sankarina ja johtomiehenä: Sukunsa ylpeytenä, kotiseudun kunniana! Naapurinisännät saapuvat Krankkalaan palannutta partiopäällikköä tervehtimään, kuulemaan sotauutisia ja niiden kertojaa kädestä puristamaan... Naiset juoksevat nöyrinä tuvan ja aitan väliä, kynttilät pannaan palamaan pöydälle, johon kaikille katetaan juhla-ateria, -- karitsan hän oli aikonut siihen koti-iloonsa uhrata...

Nyt istui hän yksin hämärässä tuvassa ja ihmetteli, kuinka hän oli voinut ajatellakaan tuovansa uuden emännän tähän rähinään...

Hannu oli jo syönyt kupillisen puuroa, mutta yhä hän istua jökötti pöydän päässä liikahtamatta ja sanattomana. Silloin tuli todellakin pari naapurin isäntää Krankkalaan häntä puhuttelemaan. Mutta mitään kunniatervehdystä ei heidän vierailunsa tiennyt; he tulivat varsin tuimina kyselemään poikiaan, jotka viime talvena puoliväkisin oli otettu hiihtoretkelle, mutta jotka vieläkään eivät olleet palanneet, -- niistä he vaativat tiliä.

-- Pojat palaavat jälkijoukossa, älä hätäile, Esa, selitti Hannu, koettaen tekeytyä reippaaksi. -- Palaavat jalkaisin, kun meiltä venheet koskessa särkyivät, mutta muuten heillä ei ole mitään hätää.

-- Vai sinne jätit heidät syyssoita rämpimään, -- olisit rämpinyt itse!

Naapurin isännät eivät olleet muutenkaan leppoisella mielellä Hannua kohtaan, joka heitä viime talvena oli kovin yliolkaisesti ja koppavasti kohdellut. Nyt he tajusivat partiolaisen taas olevan huonommalla puolella ja antoivat hänen karvaasti niellä omat entiset ylvästelynsä.

-- Olisi täällä miehet kotitöissäkin tarvittu, niin Krankkalassa kuin muuallakin, puhuivat he. -- Mutta sinä lähdit herroja hännystämään ja tuotit sotaretkelläsi meille köyhyyden ja häviön. Ei ole täältäkään koko kesänä kyetty kalajärville, kun siellä vihollinen väijyy, -- sitäkö sinun oli pakko lähteä sinne ärsyttelemään!

-- Ja susi söi silti omatkin saaliisi, joista sinä Voutilan kokouksessa etukäteen kerskuit!

Näin kurittivat naapurin isännät vuoron päältä muutenkin murjottua miestä, joka ei paljon kyennyt puolustautumaankaan. Hän kyllä koetti selitellä, että retkihän oli pantu toimeen kuninkaan käskystä ja etteihän tapaturmille mitään voi. Mutta naapurit eivät hellittäneet, heillä oli mieli karvas, eivätkä he Hannua säälineet.

-- Komeillaksesi sinne läksit, päälliköksi muka -- maksappas nyt miehillemme ne jalkavaivat ja kala-apajat!

Hannu ei enää ruvennut tiukkailevain naapuriensa kanssa väittelemään. Hän herkesi äänettömäksi, istui vain paikallaan... antaapa tulla nyt sitä haukkumista sekä ansiosta että ansiotta! Siinä hän istui vielä kauan senkin jälkeen, kuin vihaiset vieraat vihdoin olivat lähteneet, istui sanaa puhumatta lattiaan tuijottaen. Häntä väsytti, mutta ei hän saanut maatakaan mennyksi eikä mihinkään ryhtyneeksi.

Ilta rupesi hämärtymään. Tuvassa tekivät naiset jo iltatöitään, mutta niiden keskeltä tuli Johanna vielä veljeään puhuttelemaan, kertoen kaikesta, mitä talossa olisi tehtävä ja mihin korjauksiin ensiksi olisi ryhdyttävä. Hannu kuunteli puolella korvalla, mutta sisar huomasi kyllä, ettei hänellä ollut aikomustakaan lähteä edes selkoa ottamaan, mitä missäkin oli vikana. Vihdoin nykäsi Johanna häntä oikein käsipuolesta ja virkkoi:

-- Nouse jo siitä, että saadaan siihen vuode tehdyksi! Ja kävisit nyt pilkkomassa aamuksi edes vähän piisipuita, nekin loppuvat!

Hannu nousi silloin kuin käskyä totellen, otti kirveen seinältä ja käveli ääneti ulos navetan takaiselle rankapinolle. Ja siellä hän hetkisen rajusti heilui, iski rankaa kuin kiukussaan niin että sälöt sinkoilivat, halkoi ja katkoi. Mutta jo tuokion kuluttua pysähtyi häneltä kirves rankaan kiinni ja hän jäi sen ääreen kumarassa seisomaan.

-- Tätäkö tämä nyt on? Tähänkö se sitten jää? Ennen aikaan, vastoinkäymisten sattuessa, oli hän aina voinut tarrautua kiinni johonkin uuteen tehtävään, innostua ja antautua siihen rentonaan ja unhottaa kaikki harmit. Nyt hän ei voinut antautua mihinkään eikä unhottaa mitään... ei ollut enää mitään, mikä hänet menehtymästä pelastaisi!

Hän istahti väsyneenä pölkylle. Näinkö vei häneltä lopulta voimatkin tämä partioretki, joka hänet ensiksi ilmeisesti nuorenti? Nyt hokevat kaikki: lähditkin vielä vanhana miehenä rehkimään... Linnanherrakin virnistelee, että "saadaanhan sinne rajavahtiin nuorempiakin..."! Kun se olisi siivommin pyytänyt, niin olisinhan hänen tarjoukseensa ehkä voinut suostua... enkähän tuota toki jyrkästi kieltänytkään...

Mutta eipä taitaisi someta eläminen sielläkään. Ei siellä korjaudu enää pilattu partiomaine ja nämä muistot ovat aina mukana. Parasta jäädä tänne pirttikarhuksi, ottaa vävy töitä tekemään ja talosta veroja maksamaan ja itse heittäytyä ukkovaariksi, -- sehän on vanhuksen osa!

-- Tässäpä saa sitten mies rankopinon ääressä navetan takana heilua ja hautoa iltikseen näitä yksiä mietteitä. Pilkkoa nuorelle isäntäväelle piisihalkoja ja saunapuita ja sen päivätyön jälkeen vääntäytyä uunille nukkumaan, -- sama mies, joka vielä viime talvena läksi sankaritöihin ja komeana satoja johti ja komensi!

Navetasta kuului laulua, -- siellä lopettelivat piikatytöt iltalypsyään. Aluksi ei Hannu siihen huomiotaan kiinnittänyt, syvälle omiin mietteisiinsä kun oli vaipuneena. Mutta vähitellen hän rupesi heristämään korviaan... siitä laulusta soi jotakin tuttua säveltä, joka häntä vaivasi. Yhtäkkiä ojentausi hän suoraksi, kuunteli vielä tuokion ja samassa hänen selkäänsä karmasi, kuin olisi siihen sattunut ruoskan isku.

-- Taas tuo laulu Vesaisen voivatasta ja hänen retkistään!

Siitä vain edelleen lauletaan, ei tullut Krankan Hannun retkistä niiden sijalle lauluja eikä satuja. Niistä puhutaan viikko, pari, joiden varrella niitä kirotaan ja niille nauretaan, ja sitten ne unhottuvat! Ja Krankan Hannu itse unhottuu pois, halkoukko pahanen, äijän kääppä, kukapa häntä pitempään muistelisikaan. Navetan takana saa hän joka päivä kuunnella tuota laulua Vesalan sankarista... kunnes kirves kerran kädestä kirpoo...

-- Ei, tänne en jää näitä loiluja kuuntelemaan! Ei siedä sitä sisuni!

Hannu iski kirveensä pölkkyyn. Hän tunsi tukehtuvansa, liiaksi oli jo katkeruutta patoutunut sydämeen, se ei kestänyt enempää. Hänen täytyi haukata ilmaa, saadakseen hengityksensä kulkemaan.

-- Pois täältä, pois...!

Jättäen pilkkopuut kokoamatta astui Hannu pirttiinsä, ja astuikin sinne taas pystypäisenä ja varmana miehenä, joskin katseiltaan vielä äskeistä kolkompana. Ja kolkolta soi nyt hänen äänensäkin, kun hän naisille käskien virkkoi:

-- Pankaa evästä aamuksi konttiini!

Johanna löi melkein säikähtyneenä kätensä yhteen ja ehätti touhuistaan veljeään torumaan, puhuen:

-- Vai ei kelpaa vieläkään kotipirtti, vai ei ole sinussa nytkään miestä käydäksesi talon töihin käsiksi. Vieläkö on sinulla nytkin maailmalla jotakin rehkimistä, -- hä, minnekä taas?

-- Lähden Siuruan salolle. Linnanherra on minut määrännyt sinne rajavartijain päälliköksi, huomenna on jo Oulusta lähdettävä. Niin on asia, -- pankaa vain aamuksi evästä!

XV.

Siuruan erämaan rajavartijat, joiksi Krankan Hannu oli saanut pidätetyksi puolisataisen valiojoukon retkikuntansa nuoria miehiä, olivat ensi töikseen alkusyksystä kyhänneet itselleen kohisevan honka-ahon liepeelle pari avaraa saunaa, joissa heidän oli lämmin lepäillä, elellessään eristettyinä muusta maailmasta. Sieltä pitäin liikkuivat he vartioimassa jokea, jota myöten vainolaisten vielä peljättiin hyökkäävän rantakyliin, sekä laajaa saloa, josta he samalla ravinnokseen riistaa pyysivät. Vettä tihkui tosin tuoreista seinähirsistä ja kitkerä oli savun käry matalassa saunassa, mutta suloista siellä oli sittenkin sadeilmoilla loikoa kuivilla sammalilla pystytulen ääressä ja kertoa kaskuja yhteisistä retkistä.

Iltaisin istuivat aina vahtivapaat miehet kirkkaan tervastulen ympärillä kaskujaan kertoen ja tarvekalujaan veistellen. Siellä tarinoi Kokon Pertti partiomiesten korpivaelluksesta kotijokia kohden, kuvaten Kuiva-Erkin vaikeita matkavaivoja soiluvilla, upottavilla soilla. Siellä vastaili Erkki ivailijan pistoksiin hilpeillä kompapuheillaan, joilla hän pani tuvantäytisen miesjoukon hohottaen nauramaan. Siellä Matti Isolusikka, muiden jo syömästä herettyä, vielä kauan tyhjenteli valtaista rokkapataa, valittaen, että hänen oli liian kauan täytynyt elää mustikkaruoilla. Siellä suunnitteli huomisia vahtivuoroja Paavali Niilonpoika, jonka polvihaava jo oli parantunut, jättäen kuitenkin säären kankeaksi, niin että hänelle nyt oli annettu "Paavo Pahajalan" nimi. Äänessä olivat siellä toisetkin Karjalan hiihtäjät, kertoen sotamuistokaan, ja iloinen porina kuului saunasta toiseen, kun miehet niiden väliä kulkivat toistensa luona vierailemassa.

Mutta vartioston johtaja ei näihin tarinoihin paljon puuttunut. Hän loikoili lavalla ja kuunteli, takan leimua tarkastellen. Vakavaksi oli näet käynyt Krankan Hannu partioista palattuaan. Sitä miehet usein mielihaikealla valittelivat, eivätkä he siihen tarkemmin syitä tunteneet. He olivat tosin kuulleet linnanherran häntä töykeästi kohdelleen Karjalanretken johdosta, ja se oli heistä kohtuutonta, sillä tiesiväthän he Hannun itseään säästämättä parastaan panneen. Mutta turhaan kehotti Kokon Pertti häntä olemaan välittämättä herrain metkuista, turhaan koetti Kuiva-Erkkikin kaskuillaan saada häntä hilpenemään. Yksivakaisena makaili Hannu vain lauteilla ja jäi sinne usein päiviksikin, miesten mentyä vahtikierroilleen tai kalanpyyntiin. Hän hautoi siellä mielessään niitä samoja retkiä ja tapahtumia, joista miehet tulen ääressä kaskuilivat, mutta hautoi niitä raskaasti ja itsensä kanssa käräjiä käyden.

Joskus tuli nuori Paavali, joka toverinsa alakuloisuutta sääli, oikein asiasta tehden houkuttelemaan häntä mukaansa kalanpyyntiin tai kontion vihellystä kuuntelemaan.

-- Menkäähän te, vastasi Hannu silloin veltosti. -- Loikoilenpahan tässä, -- lämmin on vanhalle hyväksi!

Paavo jäi silloin hänen kanssaan saunaan vähän pitempäänkin tarinoimaan, kysellen tarkemmin siitä Jokijärven kahakasta, jossa hän itse oli tupertunut. Hannu ei ollut kenellekään kertonut, miksei hän siellä ajoissa ollut ehtinyt venheentyöntäjiä hätyyttämään eikä saaliitaan pelastamaan. Hän oli usein itseltään kysynyt, olisivatkohan ihmiset häntä ymmärtäneet, jos hän olisi heille kertonut jättäneensä retken tulokset pelastamatta pelastaakseen haavoitetun toverinsa...? Ei, he olisivat nauraneet hänelle ja hänen meltomielisyydelleen, -- kovempi mies olisi arvelematta heti hyökännyt valkamaan! Näin hänen tekoaan olisi tuomittu ja siksi ei Hannu ollut siitä koskaan kertonut edes Paavollekaan, joka, tajuttomaksi kun oli vaipunut, ei vieläkään tiennyt, miten siinä oli oikein käynyt. Vältellen Hannu nytkin kysyjälle vastasi:

-- Myöhään ennätin sinne vesirajaan, ja yksin olin, en saanut venheitä pelastetuksi...

-- Sinähän teit minkä voit, virkkoi siihen Paavo, aavistaen, että Hannu häntä kantaessaan oli viivästynyt, ja tuntien siitä kiitollisuutta. -- Suotta siis sen tapauksen sallit mieltäsi kaivella!

Mutta Paavon mentyä askartelivat Hannun ajatukset yhä edelleen tuossa hänelle ratkaisevassa kysymyksessä. Olihan hän yrittänyt, mutta vika oli sittenkin hänessä itsessään, hänen omassa heikkoudessaan. Jospa hän sieltä aholta olisi empimättä ja heti hyökännyt valkamaan... Paavo ei kyllä olisi silloin täällä enää "pahajalkanakaan", eikä olisi täällä luultavasti hän, Hannukaan, -- mutta siitä vähät! Hän olisi toki saanut iskeä, riehua kerran rentonaan, tapella yksin viittä vastaan, listiä päitä kuin nauriita...! Anna hengen mennä, maine olisi elänyt ehyenä, se olisi kunniakkaana kulkeutunut pelastettujen venheiden mukana kotirannoille, missä sitä olisi vielä vuosien jälkeen siunattu!

-- Miksi en hyökännyt silloin, miksi sulin melloksi mieheksi!

Hannu kiemurteli lavalla tuskissaan kuin mato, kärsien näistä alituisista käräjistään, joita hän ei kuitenkaan voinut välttää eikä lopettaa.

Kun vartiomiehet palasivat retkiltään ja reippailla tarinoillaan hälventivät nuo raskaat ajatukset, silloin asettuivat hetkeksi vanhan partiomiehen kuohuvat intohimot. Syysmyrsky kohisi seinän takana, miehet kuivailivat saunassa tyytyväisinä märkiä vaatteitaan ja kehuivat sen suloista lämmintä. Heidän oli siellä hyvä olla, miksei olisi hyvä Hannunkin, mitäpä hän vielä muuta kaipaili ja kaihoili? Kylliksi on hän jo riehunut, näin on se rientoilu päättynyt, -- täällä hän nyt talttuneena loikoo piilossa salolla, kätkössä kateen ja ivan myrkyltä. Naurakoot kotikylillä mitä nauravat, täällä on hyvä levätä -- melkein kuin haudassa!

Mutta kun miehet lepäiltyään taas olivat lähteneet ulos ja Hannu jälleen oli jäänyt saunaan kahden rokankeittäjän kanssa, joka hoiti tulta ja nylki äsken kaadettua peuraa, silloin palasivat partiopäällikköön uudella voimalla äskeiset mustat mietteet ja nuo raskaat käräjät alkoivat alusta. Miehet olivat murkinoidessaan mielihaikealla maininneet Solovetin sisäkirkon rikkaista varastoista, jotka olivat heiltä näkemättä, ja siihen oli Hannun ajatus takertunut.

-- Vika oli minussa, niin syytteli hän säälittä itseään. -- Mikä horna pidätti minua loikkaamasta umpisilmänä pappislauman yli portille ja siitä sisään, -- toiset kyllä olisivat silloin seuranneet perästä! Antaa olisi poljettu mäsäksi muutamia pitkäpartoja... Antaa olisi siellä satimeenkin jääty! Vaikkapa ei olisi sieltä miehistämme pelastunut yhtään, -- olisipahan kuitenkin kerran jytistetty ja jälki siitä käynnistä olisi jäänyt! -- Ja olisihan siinä voitu voittaakin, vallata muuri ja lopulta koko kaunis saari kirkkoineen ja koruineen, -- se se olisi ollut miehen työtä! Olisipa silloin Oulussa sopinut astua linnanherran eteen ja sanoa paukauttaa: Toru mitä torut, mutta saari vain otettiin, niinkuin kuningas oli käskenyt!

Näitä kiihkeitä ja kiihoittavia kuvia lateli lepäilevä partiopäällikkö ehtimiseen eteensä hiljaisissa mietteissään ja hän puhkesi joskus pystyyn karaten ääneensäkin lausumaan:

-- Iskeä olisi silloin pitänyt, iskeä hartiavoimalla, ei suoda armoa kellekään...!

Rokankeittäjä katsoi silloin aivan kauhistuneena nyrkkejään heristävää päällikköään, joka noin itsekseen lauteella parahteli, ja kysyi kummissaan:

-- Että mitä...?

Kuin unesta heräten laskeutui Hannu silloin talttuneena takaisin sammalille ja jatkoi taas ääneti hiljaisia väittelykään, jatkoi niitä vielä toverien tupaan palattuakin ja yövuoteille asetuttua. Pitkät olivat erämaasaunan pimeät yöt, moneen kertaan ehti mies niiden varrella märehtiä katkeran tarinansa. Mutta kun aamu vihdoin valkeni ja kaikki miehet taas läksivät töihinsä, jäi hän yhä päiväksikin niiden yksien kiduttavain mietteittensä pariin.

Hän tunsi jo jäsenensäkin siitä pitkästä loikomisesta kangistuvan, tunsi jalkansa turriksi, käsivartensa jänteettömiksi, ja hän epäili, tokko hän enää metsäretkille kykenisikään. Mutta siitäkään hän ei välittänyt... voittakoon vain vanhuuden kankeus, yksi menneen kaikki...!

* * * * *

Syksy meni, jäätyi joki ja maa, lumi peitti suot ja metsät, talvi tuli raikkaana salolle. Silloin Hannu toisinaan elpyi, astui ulos kuumasta, vettä tihkuvasta salosaunasta ja nousi suksilleen. Vieläpä sujahti sentään jalka mäystimessä! Toimekkaana kuin ennen vanhaan kävi hän silloin tehtäviinsä käsiksi, ryhtyen itse raja vartioimista johtamaan. Väliin hän otti miehiään mukaansa isommankin joukon ja teki heidän kanssaan viikon retken kauas itäisiin korpiin, tiedustellakseen Kitkanperän lappalaisilta, onko sinne mitään epäiltävää näkynyt tai kuulunut.

Siiloin oli hän taas nuorekas ja reipas ja sellaisella hiihdolla haihtuivat raskaat ajatuksetkin kuin pahat huurut hänen päästään. Korvessa oli helppo hengittää, siellä oli hän taas terve ja voimakas partiomies. Olihan siellä jälleen hänen johdossaan kelpo, koeteltu suksi joukkonsa, jonka etunenässä hän sai samota erämaiden halki ja jossa paloi sama partiomieli...!

Hän hiihti kuin tärkeään tehtävään... kuin olisi hän puskenut vainolaisjoukon kintereillä, saavuttaakseen ja tuhotakseen sen. "Kypeniä kantapäissä", hoki hän potkiessaan mäkien yli ja murrosten poikki niin rajusti, että nuoret, rotevat suksimiehet tuskin pysyivät hänen perässään. Eikä hän heitä odotellutkaan, kun he väliin häipyivät hänen taakseen näreikköön, huusi vain heitä ladullaan pysymään, ikäänkuin hänen joka tapauksessa olisi, vaikkapa yksin, ollut hyökättävä eteenpäin, joka hetki valmiina syöksymään taisteluun. Hänen jäsenensä pingoittuivat, nyt juuri oli hän valmis tempasemaan vyöltä tapparansa, iskemään ja voittamaan... nyt kerrankin hän tahtoi näyttää, onko hänessä vai eikö sitä oikeaa partiomiehen sisua...

Yhä kauemmas hän painui Kitkan perukalle, selittämättä miehilleen tämän rajun hiihtonsa tarkoitusta. Ja hän unhotti itsekin, ettei hänen edessään ollutkaan pakenevaa taikka tappeluun antautuvaa vihollista, unhotti, että hän vain ilmanaikojaan ja huvikseen hiihteli autioita erämaita. Mutta hän nautti juuri siitä, että hän saattoi sen unhottaa, unhottaa kaikki, ikänsä, pettymyksensä, pilkat ja naurut, -- nautti omista uhmaavista mielikuvistaan. Hän ei tiennyt eikä tahtonut tietää muuta, kuin että hän taas oli nuori ja verevä partiopäällikkö, -- hiiteen kaikki harmit! -- hän _eli_ taas, eli mielikuvissaan, mutta valvoen ja ilmielävänä, eli niin uudelleen miehuutensa kirkkaimmat ja kauniimmat unelmat.