Chapter 9

Kuukautta myöhemmin on hän Runebergin kanssa Siréneillä ja se tunne, joka lähivuosina niin kokonaan oli kahlitseva hänen sisimmän olemuksensa, on väkevässä väreilyssä sinä iltana. Se on vähää ennen joulu-aattoa. Kolme, neljä tuon nuoren, kauniin rouvan ystävättäristä oli päättänyt istua ylhäällä koko yön joululahjoja ompelemassa. Ja muutamat herrat, niiden joukossa Runeberg ja tuo Porvoossa niin suuresti ihailtu näyttelijä Stjernström, pitivät naisille seuraa. Emilie kirjoittaa siitä:

»Kuinka paljon nuoruudenrohkeutta ja onnea voikaan mahtua sydämeen.» (Andersen.)

»Kello on 10 aamulla, ja olen juuri äsken tullut kotiin Siréneiltä, läpivalvotun yön jälkeen. Se oli niin ihana ja sielukas, niin iloinen ja hauska samalla, että en kertaakaan tuntenut olevani unelias. Tarvitseeko minun sanoa muuta kuin että _hän_ oli siellä. Stjernström ja A-n myötävaikuttivat yön hupaisuuteen, etenkin edellinen, joka oli loistavimmalla tuulellaan. Me uudistimme tuttavuutemme, joka oli alkanut Viipurissa. -- Sanon sen, mitä aina olen sanonut: Ainoastaan Porvoossa osataan oikein elää, sillä täällä vallitsee paljon vaivattomampi, vapaampi käytössävy, sielukkaampi seurustelutapa kuin muualla, ainakin pikkukaupungeissa. Ja kuitenkin, mitä olisi kaikki tämä ilman runoilijaa, joka kohottaa ja nostaa ja elävöittää kaiken. Hän oli ensi alussa vähän pahastunut minuun, joka olin luvannut enkä sentään ollut tullut hänen kotiinsa, sillä muuten ei hän anna minulle takaisin laulujani, noita onnellisia pikku lauluja, jotka ovat hänen luonaan! Mutta kuka olisi voinut olla nyreissään kauan! Kaikkialla piti olla iloa ja elämää. Ja taas tuli tuollainen äänetön ja yksinäinen hetki, ja minä join autuutta jälleen! Kuinka kauan mahtaneekaan jatkua näin?»

»Kello oli 3 aamulla, kun herrat hyvästelivät ja lähtivät. Me naiset jäimme kabinettiin joululahjojamme ompelemaan. Tuo pieni kabinetti, minun lempihuoneeni, näytti hauskemmalta kuin milloinkaan; salissa paloi takkavalkea, kaikki huokui viihtyisyyttä. Paljon, sanomattoman paljon tulen kaipaamaan S:ejä, kun he jättävät Porvoon, sillä heidän luonaan olen kuitenkin useimmiten viettänyt sellaisia kultaisia hetkiä, jotka minua mitä suurimmassa määrin viehättävät.»

Muutamia viikkoja myöhemmin, 2 p:nä helmikuuta 1853, huudahtaa hän: »'Glücklich allein ist die Seele die liebt.' -- Tänä iltana kohtasimme taas toisemme. Iankaikkinen Jumala, kuinka kauan tätä on jatkuva? Kuinka kauan olen näin vapiseva ja kärsivä, ja lopuksi kuitenkin aina myöntyvä hänen toivomukseensa, näihin kohtauksiin; ja kuinka voi hetki, joka on niin kukkuroillaan levottomuutta, tuottaa niin suurta onnea? En ymmärrä sitä. Enhän tohdi näyttäytyä sellaisena kuin olen, kun aina saan pelätä vakoilua, ja millaiseksi silloin kohtaloni muuttuisikaan? Luullaan kaiken olevan lopussa -- sen ovat nämä pitkät vuodet sentään vaikuttaneet; nyt ollaan huoletta. Hän nuhtelee minua 'turhan pelkoni' vuoksi, sillä hän ajattelee noina hetkinä minua, ja minä taaskin ihmisten silmiä. Voi, ettei minulla ole enemmän voimaa kieltää!»

Päivät, jotka maalla olivat olleet niin loputtomat ja pitkät, lentävät nyt nopeasti ja vaihtelevina, Emilien tehdessä tiheitä käyntejä Porvooseen, jossa hänen tunteensa joka kerralla saa uutta ravintoa jokapäiväisestä kosketuksesta Runebergiin, joka jälleen on vallannut koko hänen olemuksensa. Näistä päivistä punoutuu kolmesataa kuusikymmentäviisi epätasaisesti loistavaa rengasta käsittävä ketju. Ja niin alkaa uusi vuosi 1854. Eräästä noista monista käynneistä Runebergin luona hän kirjoittaa 8 p:nä toukokuuta samana vuonna:

»Menin siis sinne toisen kerran saadakseni lukea rehtorin puheen. Ei kukaan nähnyt, kun tulin. Äänettömästi ja hiljaa menin salongin läpi ja pysähdyin hetkiseksi makuuhuoneen ovelle. He söivät päivällistä, mutta minä istuuduin levottoman odotuksen vallassa kabinettiin ja selailin Lidnerin teoksia, jotka olivat esillä siellä, tietämättä mitä luin. Kuulin veitsien ja lusikoiden kalisevan; kuulin pikku pojan äänen ja vanhempienkin, kuinka he koroittivat ääntään puhuessaan kuuron äitinsä kanssa. Kuulin tämän äänen ja hänen [R:n] äänensä vain yhden ainoan kerran. Oli niin kummallista olla heitä niin lähellä, ja eräs ajatus, jolle harvoin olen antanut jalansijaa itsessäni, nousi nuolennopeasti rintaani, mutta katosi yhtä nopeasti jälleen. Salonki ja makuuhuone olivat sen kabinetin toisella puolen, jossa istuin. Kuulin heidän työntävän tuolit irti pöydästä ja vedin syvään henkeäni. Hän tuli yksin, seisoi hetkisen salin kynnyksellä, näytti miettivältä ja veti hiljaisen huokauksen. Silloin nousin ja menin muutamia askelia kabinetin ovelle päin, mutta sydämeni löi niin kiivaasti, että en voinut sanoa sanaakaan. Pieni huudahdus pääsi häneltä, kun hän näki minut. En koskaan unohda myöskään, kuinka iloisin kasvonilmein ja nopein askelin hän tuli luokseni. Ja samalla oli kuin olisi aurinko, valo ja taivaan ilo säteillyt sieluuni. 'Sinä! Minä tiesin, että sinä tulisit', sanoi hän ja sulki minut syliinsä. Ja noina sekoittamattoman autuuden sekunteina katosi minulta maa --. Pyysin häntä hakemaan hänet [rva R:n] ja puheen. 'Ei vielä', tuumasi hän. Mutta nyt taas muistin itseni, ja hän meni ja toi mukanaan puheen ja puolisonsa. Ja vaikkakin nyttemmin olen vakuutettu siitä, että en riistä _mitään_ häneltä [rva R:lta], niin tuntuu minusta kuitenkin, kuin tahtoisin ikäänkuin langeta tomuun hänen jalkojensa edessä. -- Minä sanoin, että olin tullut takaisin, koska hänen miehensä vain sillä ehdolla oli luvannut minulle puheen, ja hän myönsi, että tämä _siten_ oli tahtonut houkutella minua sinne vielä kerran. Hän [rva R.] nauroi sille, sillä hän oli niin tottunut siihen hyväntahtoisuuteen, jota runoilija aina oli osoittanut minulle, ja sitäpaitsi hän tietää niin ehdottoman varmasti, kuinka kallis hän on tälle nyt. Hän [rva R.] oli niin monta kertaa sanonut minulle, kuinka onnelliseksi hän tuntee itsensä nyt; se näkyykin hänestä. Niin, tiesin kyllä, että taivas oli säästänyt hänelle parhaan hänen elämänsä syksyksi.»

»He pyysivät molemmat minua jäämään ja lukemaan (puheen) siellä, mutta minä halusin pois. Sain sen siten mukaani sillä ehdolla, että itse toisin sen takaisin.»

Samana vuonna lokakuussa kertoo hän eräästä toisesta käynnistä runoilijan kodissa. Silloin hän ei luullut saavansa nähdä häntä.

»Minulle oli kerrottu, että hän oli metsästysretkellä, jonne hänet oli kutsuttu, ja minä surunvoittoisin tuntein häntä ajatellen lähdin ulos kävelemään L:n kanssa. Me kuljimme hänen kotinsa ohitse. Me puhuimme noista hänen uusista virsistään, jotka ovat niin äärettömän kauniita ja joiden kanssa hän paraillaan niin uutterasti askartelee, ja minä lupasin pyytää jäljennöksen eräästä. Me kävelimme kappaleen matkaa ja käännyimme taas takaisin, sillä tuntui kylmältä, enkä minä ollut laisinkaan terve. Kuka tulikaan meitä vastaan, jos ei juuri hän, jonka minä luulin olevan kaukana! Mutta minä en punastunut, en kalvennut, tunsin itseni vain iloiseksi ja hämmästyneeksi. Hänen metsästysretkestään ei ollut tullut mitään tänään. Kiitos olkoon minun onnellisen tähteni! Hän pyysi minua niin hartaasti viettämään iltaa heillä sekä pyysi L:ää mukaan. Minä epäröin, mutta seurasin häntä. Minä näin, että hän niin mielellään tahtoi minua sinne. Minä elvyin taas hetkeksi. -- Oi, minä tiedän, että teen niin pahoin, mutta olen liian heikko tekemään toisin. Minusta tuntuu, että minulla nyttemmin on niin vähän maailmassa, että olen tullut niin köyhäksi, minä, joka ennen olin niin rikas, joten en henno työntää pois pienintäkään iloa, vähäisintäkään murusta.»

»Istuin hänen kirjoituspöytänsä ääressä nuo ihanat virret edessäni, mutta en ehtinyt lukea niitä. Jäljensin vain yhden, jonka ylhäinen kauneus erikoisesti vaikutti minuun. Mutta rinnassani tuntuva vaiva, joka aina päivisin oli lievempi, yltyi pahimmilleen. En voinut kestää kauemmin edes hänen lähellään. Sanoin, että olin sairas, ja otin jäähyväiset lähteäkseni.»

Joulun 1855 vietti Emilie Björkstén Porvoon piispan luona. Vähän aikaisemmin oleskeli hän jonkun aikaa Kiialassa ja matkusti sieltä kaupunkiin nähdäkseen draamallisen esityksen Kuningas Fjalarista, josta tilaisuudesta myös Fredrika Runeberg puhuu kirjeissään. Emilie kertoo päiväkirjassaan vaikutelmistaan, jotka näyttävät herättäneen suurta paheksumista niiden joukossa, jotka olivat järjestäneet juhlan. Annamme hänen itsensä puhua:

»Oleskellessani siellä [Kiialassa] näin Rbgn ihanan teoksen Kuningas Fjalarin esitettävän näytelmänä, s. o. pari laulua siitä. Mutta olisi ollut parempi, jos en ollenkaan olisi nähnyt sitä. Arvostelu _saa_ ja sen _täytyykin_ tässä suhteessa olla ankara, sillä kyllä oli uskallettua ja ylenmäärin rohkea yritys edes koettaa ilmentää Oihonnan kuvaa sekä moniaita muita Fjalar-runoelman ihanteellisia hahmoja, sitä suuremmalla syyllä, kun niihin liittyi toiminta ja lausunto, jotka minun mielestäni ja usean muunkin -- epäonnistuivat. Ensimmäinen näkövaikutelma Oihonnasta oli kuitenkin kaunis, kun hän keveässä puvussaan ja valkein metsäruususeppelein koristettuna leijaili »luolan viileydessä» ja samoin Gallin (Lorenzo Runeberg) ensimmäinen esiintyminen. Jos se olisi supistunut edes pelkkiin kuvaelmiin, niin se olisi vielä mennyt mukiin, mutta kyllä kaikki illusioni sitten oli tipotiessään, vaikkakin näyttelijät tietenkin panivat aivan kaikkein parastaan. He olivat odottaneet minun joutuvan ihastuksiini, he olivat paljon ajatelleet minua, sanoivat he sitten, mutta minä en tuntenut vähintäkään tuota omituista väristystä, jonka muuten saan kaikesta kauniista, ja siksi tiedän varmaan, että se ei ollut onnistunutta; minun tunteeni sanoi sen minulle. Jos minä yksin olisin ollut sitä mieltä, niin olisin vaiennut, mutta kun monet muutkin, ja sellaiset henkilöt, joilla on arvostelukykyä, tunsivat niin ja saivat siitä aivan saman vaikutelman, en minuuttiakaan empinyt lausua ilmi ajatustani, kun minulta näytännön jälkeen niin monelta taholta kysyttiin, mitä minä pidin. Ne, jotka olivat kaiken järjestäneet, näyttivät niin tyytyväisiltä aikaansaannokseensa, joten minun vastaukseni sitten 'oli kuin kylmää vettä heidän niskaansa', sanoivat he. Ne olivat Sofi N., Anna R., Mimmi ja lopuksi runoilijan puoliso. Minä en voinut pakottaa itseäni näyttelemään iloisuutta, jota en tuntenut, ja sen he panivat pahakseen. Rbg itse kysyi minulta heti, mitä minä pidin. 'Olisi ollut parempi, jos he eivät olisi ollenkaan sitä esittäneet', oli minun vastaukseni. Mutta hän tuumi, että se meni niin hyvin kuin se saattoi mennä, ja että hän ei voinut kieltää heitä, kun he olivat nähneet niin paljon vaivaa. Mutta sydämessään oli hän varmasti samaa mieltä kuin Alexandra Edelfelt, minä ja moni muu, etenkin herrat, sen huomasin niin monesta seikasta ja siitäkin, että hän kaiken tuon selkkauksen jälkeen sitten tuli minua kohtaan vieläkin sydämellisemmäksi kuin ennen.»

»Me luimme ääneen Kuningas Fjalaria saman päivän aamupuolella Kiialassa. Sitä luettiin yksinkertaisesti ja lämpimästi, sillä sen runoelman yksinkertainen ja ylevä kauneus ei siedä mitään korulausuntoa, ja silloin, silloin jouduimme kaikki haltioihimme ja tunsimme tuon salaperäisen väristyksen, joka on kaiken kauniin pettämättömin merkki. Ehkä olisi ollut parempi, jos emme olisi lukeneet sitä ennen, niin sanoi Fredrika Rbg, ja niin minäkin nyt ajattelen. Kuitenkin oli joku sanonut, että tyytymättömyyteni syyt olivat olleet vähemmän kauniit, ja kertonut hänelle, että se oli johtunut jonkinlaisesta kateudesta kaunista Z:tä kohtaan, joka esitti Oihonnaa, koska minä muka pelkäsin, että Rbg niin ihastuisi häneen, että unohtaisi minut, mielettömin päähänjuohtuma maailmassa, mutta joka kuitenkin sekä harmitti että vaivasi minua. Hän [rva R.] oli siihen vastannut: 'Sitä en lainkaan usko, se on ainoastaan jonkinlaista harrasta kunnioitusta Kuningas Fjalaria kohtaan', joskin hän joka tapauksessa piti sitä vähän lapsekkaana. -- Entä hän itse? Minä kerroin siitä sitten hänelle. Hän vain hymyili ja sanoi, ettei hän koskaan olisi voinut uskoa mitään sellaista ja että kyllähän minä hänet tunsin. Ja minä tunnenkin hänet niin hyvin, ettei mikään aika, ei mitkään vaiheet, ei kukaan, ei kukaan, kuinka kaunis hän olleekin, nyttemmin enää voi järkyttää hänen monivuotista kiintymystään minuun ja että ei kukaan voi ottaa minun paikkaani hänen sydämessään. Kuitenkin on kaikki hyvä, mikä on tapahtunut, enkä kadu hetkeäkään sitä, mitä olen sanonut, vaikkakin O:n perheen kuvaus on tuntunut minulle raskaalta. Rauha on joka tapauksessa nyt palautunut kaikkiin noihin kuohuviin mieliin, ja kaikki on hyvin taas -- sentään voisin täyttää kokonaisia arkkeja tämän eriskummaisen ajan kuvauksilla. Mutta jääköön nyt sikseen. Ei jaksa kuitenkaan kertoa kaikkea --»

»Toisena joulupäivänä oli kaupungissa tanssiaiset, mutta minä en mennyt sinne, vaan sensijaan Rbg:lle, jonne olin luvannut hänelle tulla. Se oli kaunis ja hiljainen ilta, samantapainen kuin ne monet, joista ennen siellä olin nauttinut, mutta tuskin ainoatakaan hetkeä saimme olla itseksemme. Häntä se kiusasi, mutta ei minua. Kun minä vihdoin klo puoli 11 lähdin sieltä, saattoi hän minua portaille. -- Hän pyysi minua jälleen kohtaamaan itseään seuraavana päivänä eräässä noista entisistä paikoista, mutta minä en voinut, en tahtonut luvata. Ja milloin nyt näenkään hänet taas?»

Paitsi virsiä oli Runebergilla nyt tekeillä toinen osa Vänrikki Stoolin tarinoita. Emilie Björkstén oli yksi niistä, jotka useimmiten ensimmäiseksi saivat kuulla hänen itsensä lukevan niitä. Sinä päivänä, jolloin hän on kirjoittanut Porilaisten marssin, hän antaa Emilien hiljaa laulaa säveltä ja istuu itse hänen vieressään ja koettaa saada sanoja sopimaan marssin epätasaiseen poljentoon. Eräällä toisella kerralla on hänellä useampia uusia runoja hänelle näytettävänä. Emilie puhuu ihastuneesti tästä illasta tuossa pienessä kabinetissa salongin vieressä, 8 p:nä maaliskuuta 1857:

»Hän luki ylevän kauniin runoelmansa Veljekset sekä Hans Munterin ja tuon pienen suloisen Sotilaspojan, jota ei voi kuunnella heltymättä ja johon hän itse on tehnyt sävelen. Sydämeni tykytti ihailusta kuuluvasti, ja minä ajattelin, kuinka ylpeä maamme sentään mahtaa olla saadessaan sanoa tuota suurta runolaulajaa omakseen. Sillä niin kuin hän laulaa, ei laula kukaan muu, kenties koreasanaisemmin ja loisteliaammin, mutta ei koskaan niin kaikessa yksinkertaisuudessaan suurenmoisesti ja ihanasti. Hän pyysi minulta palkintoa 'siinä tapauksessa, että pitäisin hänen lauluistaan'. Ja minä annoin mitä ikänä hän vain halusi minulta.»

Sen väkevän tunnekuohunnan jälkeen, jonka tuota pitkää keskeytystä seuraavan yhdessäolon ensi ajat toivat mukanaan, oli Emilie Björksténin mielentila jonkun aikaa verrattain rauhainen. Hän oli taistellut omaa onneaan vastaan enemmän tai vähemmän voimakkaasti, niittäen voittoja ja tappioita. Hän voi ajatella Runebergia ilman sydämentykytystä. Hän sanoo sen. Hän tuntee sen. Ei vain silloin, kun hän on kaukana hänestä, vaan myös hänen lähellään. Hän puhuu siitä hänelle. Runoilija tarttuu hänen käteensä ja tunnustelee hänen valtimoaan. Se lyö hiljaa ja tasaisesti, ja huoaten päästää hän käden irti. Hän ei _tahdo_, että Emilie tuntisi itsensä rauhalliseksi.

»Oi, te miehet», huudahtaa Emilie, »miksi nainen on niin toisenlainen kuin te!»

Muutamia päiviä myöhemmin (maaliskuussa 1859) hän kirjoittaa taas tästä levollisuudesta:

»Minä istuin hänen lähellään. Me puhelimme rakkautemme ensimmäisestä kuumasta vuodesta. Hän painoi minut rintaansa vasten niinkuin silloin ja nimitti minua 'armaakseen'. Ja minä tunsin, että hän oli minulle hyvin rakas ja että ei kukaan muu maailmassa voi olla sen rakkaampi. Mutta se oli levollinen tunne, niin kokonaan toisenlainen kuin tuo kuuma, leimuava intohimo muinoin. Minä tunsin nyt syvästi, että olin Herralle velkaa lämpimimmän kiitoksen niistä ajoista, jotka olivat olleet, ja hänelle, joka istui vierelläni, minä selitin miten olin ennen tuntenut. Mutta hän sanoi vieläkin kerran, että hän ei koskaan ollut oikein voinut uskoa minun vilpittömyyteeni ja tunnealttiuteeni, koska minä aina olin ollut kylmintä, mitä hän oli nähnyt. Sellaisen tuomion hän langetti, ja Jumala tietää parhaiten, kuinka minä olen taistellut ja kamppaillut.»

Mutta hänen kylmyydestään huolimatta ei Runeberg lainkaan voi tulla toimeen ilman häntä, kun jälleen on mahdollista heille olla yhdessäkin. Liikutettuna kertoo Emilie samoissa päiväkirjamuistiinpanoissa eräästä illasta, jolloin hän oli tervehtimässä runoilijan vaimoa. Runeberg oli kutsuttu vieraaksi erääseen suurempaan seuraan, johon hän oli luvannut tulla, mutta nyt ei hänellä ole vähintäkään halua lähteä kotoaan. Hän antaa heidän odottaa tuolla »nuorten seurassa». Lopuksi tulee itse isäntä häntä hakemaan. Mutta tämä ei saa häntä mukaansa. Päästyään irti hänestä palaa runoilija takaisin ja istuutuu molempien naisten pariin, ja heillä on kolmisin oikein hauska ilta.

»Mutta tämänkin Porvoossa-oleskelun täytyi kerran loppua», jatkaa hän, »ja kun viimeisen kerran syleilin häntä [rva R:ia] ja sitten käännyin hänen [R:n] puoleensa, tunsin minä, että olin sentään sanomattomasti rakastanut tuota miestä, ja että hän aina eronhetkellä oli minulle rakkain. Niin nytkin. 'Ej så ljuvlig syntes du nånsin mig, vän, som då du avsked för lång tid tog.' Ja sentään on meillä kummallakin toivoa siitä, että tämä ero ei tule pitkäksi.»

»Rakastanut», sanoo hän menneessä ajassa. Nyt on hänellä jäljellä ainoastaan hellyys, lämpö, levollisuus.

Hellästi rakastetun sisarensa Amanda Langenskiöldin kuoleman kautta oli Emilie Björkstén nyt myös ensimmäisen kerran saanut kokea, miltä »todellinen suru» tuntuu. Tämä odottamaton tuska oli opettanut hänelle, että on olemassa muitakin tunteita kuin rakkaus, jotka tarttuvat kiinni ihmisen elämään ja jotka ainakin joksikin aikaa uudelleen arvioivat kaikki arvot. Se kuuma pyörremyrsky, joka oli syöksynyt hänen lävitseen, asettuu nyt lepoon. Onko hän onnellinen? Hän ei tiedä sitä. Joka tapauksessa hän on tyytyväinen ja hänen omatuntonsa on keveämpi.

Tapahtuipa sitten -- tammikuussa 1861, jolloin Emilie Björkstén pitemmän aikaa on oleskellut Helsingissä -- että eräs toinen mies, myös yksi ajan mainehikkaimmista, äkkiarvaamatta painaa kirjeen hänen käteensä ja tunnustaa hänelle rakkautensa. Hän hämmästyy ja pelästyy siitä »kummallisesta kohtalosta», joka vainoaa häntä. »Mutta sinä yönä en nukkunut rahtustakaan. Oi, minä en ollut suinkaan onnellinen, sen tietää Jumala!» Toinen on tunkeileva ja hellittämätön, Emilie kiusaantunut ja kuitenkin vähän imarreltu. Sitten hän palaa takaisin pääkaupungista ja viipyy muutamia tunteja Porvoossa, ennenkuin jatkaa matkaansa Sipooseen. Yksi ainoa kaipaus täyttää hänen sielunsa, nimittäin saada jälleen nähdä hänet, tuo rakas, joka juuri on noussut vuoteesta pitkän sairauden jälkeen. Hän kiiruhtaa sinne.

»Eteisessä ei näkynyt ketään», kirjoittaa hän. »Se oli outoa entiseen verraten. Salongissa näkyi olevan useita uusia tauluja, ja muuan puseroon puettu mies, jolla oli punertava parta ja viikset, mutta katseessa ja tukan kuosissa jotakin, joka elävästi palautti mieleen Van Dyckin kuvan, käyskenteli siellä kukkien ja taulujen keskellä. Ahaa, ajattelin minä, siinä meillä on tuo suuri ruotsalainen maalari Larsson. Ja hän se oli. Taiteilijan tuntee aina. Hän ei sekaannu ihmisjoukkoon. Kuninkaita ja ruhtinaita imarrellaan sillä, että majesteetillisuus aina lepää heidän otsallaan osoittaen Herran voideltua. Mutta tämä on niin usein osoittautunut tyhjäksi puheenparreksi, siitä johtuvaksi, että ihmisten mielestä niin tulee olla. Taiteilijalla sensijaan on aina silmässään kipuna, joka ilmaisee, minkä hengen lapsi hän on. Niin Larssonillakin.»

Innossaan saada tavata sen, jota hän on kaivannut, unohtaa hän sovinnaisuuden, joka olisi vaatinut häntä ensin kysymään tuolta vieraalta mieheltä talon emäntää. Hän sanoo ainoastaan: »Onko Runeberg kotona?» Vieras pyytää häntä koputtamaan hänen huoneensa oveen, ja Emilie hymyilee, sillä tätä ei hänen milloinkaan ennen ollut tarvinnut tehdä, mutta noudattaa kuitenkin hänen kehoitustaan.

»Emilie! huudahti hän pettämätön ilo äänessään. Hän sulki minut lujasti syliinsä ja peitti minut suuteloilla, joihin innokkaasti vastasin. Hyväilin hänen kallista päätään, hänen poskiaan. Tämä tapaaminen oli sydämellinen ja rakas meille molemmille, ja minusta tuntui siltä, kuin olisin saanut takaisin jonkun ikävöidyn ystävän. Mutta kuinka hän oli käynyt huonon näköiseksi, kuin itsensä varjo hän oli!»

Vain yksi ainoa tunti, ja Emilie oli onnellinen -- mutta rauhallinen ei hän ollut enää.

Hän matkustaa Viipuriin ja on poissa jonkun aikaa, mutta näkee runoilijan taas heti palattuaan. Hän on vielä tuon toisen monien kirjeiden ja hellien purkausten vaikutuksen alaisena ja hän kertoo kaikesta tästä Runebergille. Tämä kysyy »kiihkeästi», miten hänen laitansa on, ja tahtoo kuulla kaikki yksityiskohdat. »Mutta hän saattoi joka tapauksessa olla turvallinen», lisää hän, »sillä se, joka kerran on rakastanut häntä ja voittanut sellaisen sydämen kuin hänellä on, ei niinkään helposti enää anna pois omaansa.»

Sitten hän kuvailee paria vieraskäyntiä Runebergeilla tältä ajalta:

»Vanhassa P:ssa viivyin pari viikkoa ja asuin kuten melkein aina piispan luona; mutta melkein joka päivä olin ainakin pienen hetken Rbg:lla. Olin luvannut sen heille, ja tätä lupausta ei tosiaan ollut vaikea pitää, kun sydän veti vain sinne. Olin äskettäin saanut pienen maisemaharjoitelman Sofi N:ltä. Larsson, joka näki sen, tuumaili, että saattoihan se olla laatuunkäypä, hän halusi vain tehdä muutamia pieniä korjauksia siihen. Minä kiitin häntä ja sanoin, että jo yksikin hänen kätensä suorittama siveltimen veto olisi liian paljon minulle, mutta että en kernaasti voisi suostua mihinkään korjaukseen, koska en ollut varma siitä, etteikö maalaajatar pahastuisi y. m. Rbg huomautti silloin siihen, että hänen pitäisi päinvastoin tuntea itsensä imarrelluksi siitä, että L. halusi muuttaa jotakin hänen maalaamassaan taulussa, ja minä vastasin siihen, että ainoastaan hänen suostumuksellaan tahdoin ottaa vastaan L:n imartelevan tarjouksen. Sofi oli tietenkin, kuten saattoi otaksuakin, erittäin mielissään, sillä hän ihailee L:ia ja hänen taulujaan, ja seuraavana aamuna, jolloin L. oli luvannut maalata, menimme me Rbg:lle, jossa hänellä oli atelieerinsa.»