Chapter 8

Ihmisvilinässä lienevät he sentään joutuneet yhteen, sillä hän jatkaa: »Minä puhuttelin häntä nyt maailmankin edessä tuolla tuttavallisella _sinä_-sanalla, joka ennen oli kuulunut ainoastaan meidän hiljaisimpiin hetkiimme. Hän säpsähti vähän, sillä minä korostin tätä sinä-sanaa, ja kun kerran sain puhua hänen kanssaan minuutin muitten kuulematta, sanoin puoliääneen: 'Säilyttäkäämme nyt myöskin maailman edessä tämä nimitys, se aavistetaan kuitenkin.' Mutta hänen mielestään olisi meidän ensin muodollisesti pitänyt tulla _sinuksi_, johon minä kuitenkaan en tahtonut suostua, sillä _nyttemmin_ sellainen antaisi aihetta muistutuksiin, kenties soimauksiin, joita tästä lähin voimieni mukaan koetan välttää. Kuitenkaan emme saaneet tilaisuutta sen pitemmälle keskustella tästä asiasta. Mutta minä olin saanut nähdä hänet ja lukenut hänen silmästään saman kirjoituksen kuin ennenkin. Sentähden toivoin hartaasti, että tanssiaiset loppuisivat. Tunsin itseni niin surulliseksi, ja rinnassani oli sellainen ahdistus, että kenties epäkohteliaasti kiirehdin niitä paria herraa, jotka auttoivat ylleni päällystakkia. Ja mikä ainakin on varmaa, on se, että vedin monimerkityksellisen huokauksen, kun vihdoinkin sain painautua syvälle vaununkulmaukseen ja pehmeillä joustimilla ajaa keinuttelin kotiin.»

»Seuraavana päivänä vietin muutamia hauskoja tunteja paroni R:n luona», jatkaa hän, »jossa en ollut käynyt sitten viimekeväisten unohtumattomien hetkien hänen seurassaan. Monta ajatusta, monta muistoa omistettiin tuolle retkelle. Kolmantena päivänä ajoimme jälleen tänne, ja suloisen hyvinvoinnin tunteen vallassa heittäydyin kotiin tultuani sohvan kulmaani ja ajattelin hiljaa huoaten: Täällä on sentään rauha!»

Maailma oli saanut tahtonsa perille. Tuo ylpeä tanssiaiskuningatar, joka äsken oli tuonut mukanaan elämää ja iloa kaikkialle, minne hän tuli, virui nyt ristin juurella, kiitollisena siitä, että kunnialliset ihmiset sallivat hänen asua kattonsa alla.

Mitä tunsi siis Runeberg nähdessään tämän kaiken silmiensä edessä?

Hän oli tietänyt, että heidän täytyi erota, mutta kaipaus oli kai ainoa tuska, minkä hän oli tuntenut; muuten oli hän edelleenkin »tuo suuri», enemmän kuin koskaan kokonaisen kansan rakkauden nostama, sillä sinä syksynä tiedettiin, että Vänrikki Stoolin tarinoiden piti ilmestyä.

Mutta kun hän jälleen näki Emilien vartioituna kuin rangaistusvanki, valtasi hänet harmi ja yksi ainoa ajatus näytti täyttävän hänen mielensä: hän tahtoo tavata hänet jälleen, puhua hänen kanssaan, kenties toistaa ne sanat, jotka hän kerran on sanonut hänelle: »Sinullahan on minut, mitä siis teet noilla muilla.» Hän yrittää kerta toisensa perästä rynnätä sitä muuria vastaan, joka ympäröi Emilien vankilaa, mutta hän ei onnistu siinä. Hän etsii häntä kaikkialta: noilta vanhoilta tutuilta kaduilta, yhteisten ystävien luota, joissa he ennen tapasivat toisensa, mutta hän ei löydä häntä mistään. Lopulta hän näkee hänet ulkona eräänä päivänä, eikä mikään voi enää estää häntä puhuttelemasta häntä ja ilmaisemasta hänelle, mitä hän tuntee. Emilie kuvaa itse tätä kohtausta. 24 p:nä syyskuuta merkitsee hän päiväkirjaansa:

»Mitä enemmän vastustusta, sitä enemmän rakkautta, ja tätä ei ymmärretä. Vartioidaan niin tarkasti minua ja kaikkia minun askeleitani, tahdotaan niin paljon kuin suinkin estää meitä milloinkaan sattumasta yhteen; luullaan, että tämä sammuttaa sen tulen, joka hehkuu minussa. Oi, ne, jotka niin menettelevät, eivät ole milloinkaan tunteneet todellista rakkautta! Mitä se merkitsisi, jos me jonkun kerran saisimmekin kohdata toisemme niinkuin ennen. Viileämpiä ja tyynempiä olisimme me molemmat silloin, mutta minulta on kielletty kaikki, ja minun täytyy, täytyy totella.»

»Eilen olin ulkona. Vähän senjälkeen tuli hänkin samaa tietä eikä tietänyt, että hänen askeleitaan vartioitiin. Eikä hän siitä välitäkään itsensä vuoksi, mutta kenties minun vuokseni, sillä minä yksin joudun kärsimään, jos hän ei ole varuillaan. No niin, minä olin ulkona; mutta kun etäältä näin hänet, käännyin ympäri. Hän riensi heti jälkeeni. Autuutta ja tuskaa oli tuossa ensimmäisessä varomattomassa katseessa, jonka me niin pitkän kaipauksen ajan jälkeen saimme vaihtaa. Minä pyysin niin lämpimästi, että hän ei saattaisi minua, mutta hän teki sen kuitenkin. Mitä oli minun tehtävä? Hän pyysi minulta jälleen noita kohtauksia, jotka ennen niin runsaasti korvasivat meille kaikki ikävyydet, mutta minun täytyi kieltäytyä. Hän pyysi minulta jälleen kirjeitä, noita sydämen tunnustuksia, jotka olivat käyneet meille niin kallisarvoisiksi, mutta tämäkin pyyntö minun täytyi hyljätä, surumielin mutta vakavasti. Hän toivoo siis vielä, miksi hän toivoo? Meidän suhteemme ei _voi_ eikä _saa_ enää tulla samanlaiseksi kuin ennen. Minä en voi panna poloista mainettani alttiiksi, jos kaikki mahdollisesti taas tulisi ilmi, ja Jumalankin edessä se olisi niin väärin. Miksi hän houkuttelee minua? Lisää, lisää! on miehen alituinen pyyde. Hänenhän pitäisi olla tyytyväinen tietäessään, että sydämen tunteet ovat muuttumattoman samat.»

»Tänään olin yhdessä M:n ja A:n kanssa H:n puutarhassa, sillä yksin ei minua enää päästetä kävelemään; pelätään, että voisimme kohdata toisemme! Kohtalo satutti kuitenkin niin, että hän näki meidän menevän, ja hän tuli pienen rupeaman kuluttua sinne parin muun herran kanssa. Hän puhui minulle ilmasta, kukista, mutta katseet puhuivat aivan muusta. Tämä hetki ei tosin ollut rikas, mutta se oli sentään rakas. Mutta M. ei suonut minulle edes näiden harvojen minuuttien äänetöntä iloa. Hän erehtyy aivan tämän asian hoitamistavasta. Hänellä näytti olevan sellainen into saada minut mukanaan pois (sillä hänen itsensä piti poimia kukkia), että hän kaksi kertaa mainitsi siitä. Mitä saatoin minä tehdä? Enhän tohdi uhmata! Suru ja harmi ja katkera närkästys kuohuttivat mieltäni. Lähdin A:n kanssa ja otin kumartaen jäähyväiset häneltä. Hän ymmärsi kyllä, minkätähden me lähdimme niin pian. Senjälkeen olenkin itkenyt tänään koko päivän.»

Pari viikkoa myöhemmin näkee Emilie Björkstén hänet uudestaan ja kirjoittaa siitä 8 p:nä lokakuuta:

»Menin eräänä päivänä ulos kaupungille tilatakseni itselleni kukkia Virginian ja Mauritzin häihin. Pian keksin hänet kintereilläni. Minä kiirehdin askeleitani, mutta hän tavoitti minut. 'Älä kiiruhda!' pyysi hän, mutta minä arvelin, että minun täytyi niin tehdä karttaakseni häntä. Hän saattoi minua sentään, mikään ei auttanut. Me puhelimme minun nykyisestä elämästäni, siitä pakkotilasta, mihin suhteeni häneen oli saattanut minut, ja sen semmoisesta. Hän oli tyytymätön siihen ja pyysi minua tekemään siitä lopun. Ah, sitä en tahdo. Olenhan saanut kodin, vaikkakaan se ei ole samanlainen kuin oma äidinkoti, kaukana siitä. Mutta he luulevat täyttävänsä kaikki ehdot ja toimivat oman katsantokantansa mukaisesti. Hyviä he ovat minulle ja tarkoittavat hyvää, ja monta ikävyyttä siedän sentähden mielelläni, sillä olenhan täällä kuitenkin juuri hänen tähtensä. Mutta hänen näyttää olevan vaikea tottua siihen uuteen suhteeseen, jonka täytyy vallita välillämme. Lakkaamatta pulpahtavat hänen huuliltaan esiin entiset sanat, entiset toivomukset, ja _nyt_ minun on sanottava ei _kaikkeen_. Jälleen pyysi hän minua kirjoittamaan. 'Saadakseni nähdä sinut tulen häihin', sanoi hän, 'sitten matkustan Helsinkiin'.»

Häissä he näkivät jälleen toisensa, mutta vasta tanssiaisten loputtua he saivat silmänräpäyksen olla kahden.

»Hän puhui taas tuosta kirjeestä, ja pyysi sitä minulta sielukkaalla äänellään. 'Minä en uskalla. Olen luvannut välttää kaikkea', vastasin minä lujasti ja vakaasti. Hän sanoi, että olin turmellut koko hänen ilonsa tältä illalta. -- Tuo kirje näkyy todellakin olevan niin hänen sydämellään. 'Mutta minkätähden minun siis oikeastaan pitäisi se kirjoittaa?' kysyin minä vihdoin. 'Minä tahdon tietää, miten sinun laitasi nykyään oikein on.' Ja minä sanoin, että hän kuitenkin tiesi parhaan asian. Ei, ei, minä en uskalla kirjoittaa, enkä minä sitä tehnytkään.»

»Seuraavana päivänä palasimme taas maalle», jatkaa hän, »ainoastaan M. jäi vielä sinne ja vietti senkin päivän iloisissa kesteissä vastanaineiden luona. Siellä olisin minäkin kernaasti, kernaasti tahtonut olla, sillä hänkin oli ollut siellä, ja M. kertoi kotiin palattuaan aivan ihastuksissaan siitä, kuinka hauskaa siellä oli ollut ja kuinka häntä [Runebergia] jälleen oli juhlittu. Kuinka oli juotu maljoja ja laulettu hänen ihanaa Maamme-lauluaan ja lopuksi hurrattu ja kannettu häntä riemusaatossa. Ja kuinka hän sitten oli kiittänyt harvoin, mutta valituin sanoin, hän, joka niin epäkernaasti tahtoo puhua julkisesti. Vilkkaalla mielenkiinnolla kertoili M. kaikesta tästä. Mutta en käsitä, minkätähden minä aina mykistyn, kun häntä kiitetään, minkätähden se samalla kertaa tekee niin pahaa ja niin hyvää sydämelle. Hän on niin juhlittu, niin ihailtu, niin mainehikas! Mutta hän rakastaa minua -- minua!»

* * * * *

Vielä kerran tapaa Emilie hänet yksin tuona syksynä. Se tapahtuu 11 p:nä joulukuuta 1848. Samana päivänä oli Runeberg julkaissut uuden teoksen, jonka hän halusi lahjoittaa Emilielle. Teos oli Vänrikki Stoolin tarinat. Missä ja miten tämä tapahtui, sitä ei Emilie kerro, mutta että hänen ei ollut onnistunut salata iloaan, on ilmeistä, sillä terävät soimaukset, »epähienot» sanat satavat jälleen hänen ylitseen. Hän ei enää peitä katkeruuttaan.

»Minä en _voi_ enää lakata häntä rakastamasta», kirjoittaa hän, »en ainakaan niin kauan kuin hänen tunteensa vielä on yhtä lämmin ja syvä minua kohtaan. Mitä enemmän kärsii, sitä enemmän rakastaa, sanotaan, ja nuo sanat toteutuvat tässä suhteessa täydellisesti. Minä olin saanut tänään paljon, jonka olisi pitänyt tehdä minut onnelliseksi, joskin kaihoisan onnelliseksi. Hän antoi minulle viimeiset laulunsa, ja jälleen luin rakkautta hänen katseestaan, rakkautta hänen äänestään. -- Mutta sitten tuli se, joka sai minut sekä surulliseksi että harmistuneeksi sydänjuuriani myöten. Jospa olisin teräksestä tai kivestä, niin että mitkään hyökkäykset eivät minuun koskisi, mutta onnettomuudeksi on minulle annettu liian paljon tunnetta. -- Hänelle en henno kertoa kaikesta, mikä minua painaa. Hänelläkin on kyllä oma ristinsä kannettavanaan, ei kukaan ole osaton. Minulla ei ole halua mihinkään ja minä otan vastaan sekä surulliset että iloiset päivät ja säilytän ne kaikki muistissani.»

Sydäntäsärkevän eron jälkeen Porvoosta ja runoilijasta Emilie Björkstén muutti keväällä 1849 pysyväisesti Savijärven tilalle Sipooseen. Hän sai nyt sen kodin, jota hän niin kauan oli kaivannut. Hän sai siellä kuten kaikkialla hyviä ja uskollisia ystäviä paikkakunnan naapureista. Hän lukee heidän kanssaan ääneen, hän laulaa heidän kanssaan, hän käy ahkerasti kirkossa. Ja kun entisaikojen katkera, kärsimätön kaipaus on asettunut, rupeaa hän viihtymään, osaten hänelle ominaisella tavalla mukautua olosuhteisiin, paremmin kuin olisi voinut odottaakaan, myös tässä henkisessä köyhyydessä. Vain jonkun harvan kerran näkee päiväkirjassa jonkun puoli-ivallisen huudahduksen, kun joku pitäjän kavaljeereista on saattanut häntä kotiin, selitellen hänelle elämän tarkoitusta, ja hän äkkiä muistaa iltakävelyt Porvoossa tähtikirkkaan taivaan alla. Hän on siipirikko nyt, ja hänestä tuntuu, kuin ei hän enää koskaan voisi kohota siihen ilmapiiriin, joka kerran oli hänen omansa. Mutta hän uskoo, että kaikki tämä on sovittava hänen syntinsä, ja se ajatus auttaa häntä läpi yksitoikkoisten päivien, kuukausien, vuosien.

Porvoossa hän käy nyttemmin tuskin milloinkaan. Jonkun kerran hän matkustaa sen kautta monilla retkillään milloin minnekin. Pari kertaa hän tapaa sen, jota hänen täytyy pakoilla, mutta ainoastaan aivan ohimennen. Ja niin jatkuu tuo hiljainen elämä maalla kuten ennenkin. Vähitellen hän katsoo olevansa tervehtynyt, ja parin kolmen vuoden poissaolon jälkeen hän matkustaa tuohon vanhaan kaupunkiin pitempää oleskelua varten ja näkee hänet jälleen.

Kuinka turha onkaan hänen kamppailunsa ollut!

* * * * *

Myöskin Runebergin tiet olivat menneet kauas erilleen hänen tiestään näinä eron vuosina. Hänen nimensä loisti nyt säteilevimmässä kirkkaudessaan yli Pohjolan. Hän oli tehnyt kuuluisan voittoretkensä Ruotsiin, ja hänen ympärillään oli siellä kohissut se juhlariemu, joka tulee maailman suurimpien osaksi. Silmänkantamaton kansanjoukko oli tervehtinyt häntä Djurgården'issa, johon oli kokoontunut 10-20 tuhatta ihmistä ainoastaan saadakseen nähdä häntä. Upsalan ylioppilaat olivat kunnioittaneet häntä laulujen maan kuninkaana. Matkalla pohjoiseen hän oli joka satamassa, mihin höyrylaiva hetkeksikin pysähtyi, nähnyt häntä odottavan ihmispaljouden ja kuullut laulukuntien virittävän Maamme-laulun. Ja kotimaassa piirittivät vieraat läheltä ja kaukaa hänen talonsa. Hänen elämänsä oli täyteläistä ja rikasta, ja hän nautti sen rikkaudesta. Emilie Björksténin kuva oli ehkä joutunut uusien vaikutelmien varjoon. Mutta unohtanut häntä hän ei ollut.

Oltiin nyt 50-luvun alkupuolella. Tuo pieni yhteiskunta oli rauhoittunut. Se levottomuus, jota kaikki olivat tunteneet nähdessään tuon kiihkeän palon äkkiä syttyvän suurmiehen sydämessä, oli asettunut, vaarallinen polttoaine poistettu lähettyviltä. Ihmiset olivat unohtaneet oman pelkonsa, ja kun tuota aikaa jolloinkin mainitaan, käsitellään koko juttua mitättömänä pikkuseikkana, joka enemmän on ollut mielikuvitusta kuin todellisuutta. Tuon pitkän katumusajan jälkeen voi Emilie Björkstén kernaasti tulla takaisin. Hänelle ollaan ystävällisiä, häntä pyydetään kutsuihin niinkuin ennenkin; ja kun Runeberg kerran kotonaan suutelee häntä jäähyväisiksi, katselee hänen vaimonsa sitä hymyillen -- kaikkihan oli vain sellaista joutavanpäiväistä. Senhän tiesi koko maailma.

Mitä tiesikään maailma? Tiesikö se niistä kuumista sanoista, jotka runoilija jälleen vuosia uhitellen hänelle lausui? Tiesikö se niistä »tulisuudelmista», jotka hän painoi Emilien huulilleen sulkiessaan hänet syliinsä, tuhansia kertoja hokien sanoja: »Armaani! Armaani!» Kuuliko se sitä värisevää hellyyttä hänen äänessään, kun Emilie matkusti pois rankkasateessa, ja tukahdettu huudahdus »Lapsi raukkani!» pääsi hänen huuliltaan? Näkikö se hänen työntyvän jalan talviseen lumipyryyn nähdäkseen Emilien ajavan ohitse ja vielä kerran saadakseen sanoa hänelle jäähyväiset yksinäisellä maantiellä? Oliko se mukana silloin, kun hän antoi hänelle pienen piirroksen Runebergin tuvasta Kokkolassa ja sanoi hänelle: »Täällä sinä saat asua sitten kun minä olen kuollut ja sydämeni on kylmennyt. Se on oleva leskiasuntosi?» Kuuliko se Runebergin synnintunnustusta: »Minä en voi olla vähääkään harras Jumalan huoneessa, silloin kun sinä olet siellä. Minä ajattelen vain sinua!» Ei, maailma kaikkine viisauksineen ei tietänyt mitään kaikesta tästä, sillä näyttihän kaikki ulospäin niin »tavalliselta».

Sen väkevän onnentunteen valtaamana, jollaista jokaisen suuren runoilijan täytyy tuntea kuolemattomia mestariteoksia luodessaan, oli Runeberg ollut yhtä vähän riippuvainen hänen kuin kenenkään muunkaan jokahetkisestä läsnäolosta. Mutta nyt kun Emilie taas risti hänen tiensä, heräsi hänen entinen hehkunsa eloon tulisempana kuin ennen, ja hän halusi jälleen aina pitää hänet vierellään. Hän liikkui yhä harvemmin ulkona seuroissa, mutta kotona hänen luonansa piti Emilien olla muiden mukana. Hän pyysi tätä tulemaan. Emilie ei tahtonut. Hän oli mustasukkainen hänen kuuluisuudelleen, niille kunnianosoituksille, joita tulvi hänelle joka taholta, ihmisille, jotka kiistelivät hänen seurastaan, sille ihailulle, jota naiset hänelle suitsuttivat. Hän sanoi sen runoilijalle. Mutta tämä nauroi ja sanoi: »Sinä olet hassu!» ja pyysi ja pyysi -- ja niin hän sitten tuli.

Jonkinlainen häveliäisyys, joka kielsi häntä ottamasta vastaan vieraanvaraisuutta »siltä naiselta, jota hän niin syvästi oli loukannut», teki hänet alussa epäröiväksi. Mutta vähitellen hänen onnistui voittaa takaisin tämän entiset ystävälliset tunteet, ja hänestä tuli piankin molemmille mieluisa vieras. Tietäen varmaan omistavansa puolisonsa syvän kiintymyksen lähestyi Fredrika Runeberg ilman mitään pikkumaista kaunaa Emilie Björksténiä, jonka lämmintä, sydämellistä olemusta hän piti yhtä suuressa arvossa kuin hänen innostustaan kirjoihin ja runouteen. Siinä eristäytymistilassa, siinä »henkisessä nälässä», missä runoilijan kirjailijapuoliso melkein täydellisen kuuroutensa vuoksi eli keskellä tätä ajatusten kotia, tuotti hänelle iloa saada tuolle aina asiasta innostuneelle Emilielle lukea julkaisemattomia novellejaan, halukas kun hän oli kuulemaan, mitä tämä niistä piti, ja kun he olivat erossa, kirjoitti Fredrika Runeberg hänelle pitkiä, harvinaisen tuttavallisia kirjeitä. Emilie Björkstén nimittää häntä »enkeliksi, jonka hyvyyttä ja jalomielisyyttä minä en milloinkaan ole unohtava». Ja kun hän taas näkee hänen miehensä hehkuvan tunteen, sanoo hän itselleen: »Enhän kuitenkaan riistä mitään häneltä [rva R:lta]. Hänellä on kaikki.» Ja hän toteaa, että Runeberg on »onnellinen kodissaan, onnellisempi kuin ennen».

Kuitenkin vaivaa häntä tämän suhteen kaksinaisuus. Sillä Runeberg, suhtautuen koko yli-ihmisen halveksinnalla profanum vulgus'iin, ei enää vähääkään välittänyt joukkojen tuomiosta. Päivän juorut eivät yltäneet hänen korkeuteensa, ja kunhan hän vain ei pannut Emilietä alttiiksi panettelulle ja tuskalle, oli hänelle täysin yhdentekevää, mitä mieltä ihmiset olivat ja mitä he ajattelivat. Hän otti Emilien väkevien siipiensä suojaan. Heidän »ystävyytensä» muuttui niin sanoaksemme viralliseksi, ja Runebergin kunnioitusta herättävä arvovalta esti kaikkia yrittämästä tutkistella, mitä mahdollisesti oli kätkettynä sen pohjalle. Sen tiesivät ainoastaan Runeberg ja Emilie Björkstén. Ainoastaan he molemmat tiesivät, että runoilijan tunnepurkaukset nyt, kun hän näki Emilietä niin harvoin, olivat hurjempia kuin milloinkaan, ja että tämä, joka niin kauan oli saanut olla ilman hänen hellyyttään, jälleen ilolla ja vavistuksella antoi myöten tunteelleen; »sillä», kirjoittaa hän, »minusta tuntui, kuin olisin ollut luotu vain yhtä tarkoitusta varten -- nimittäin rakastamaan häntä».

Hän puhuu usein »tuskasta ja intohimosta» runoilijan äänessä näinä aikoina, jolloin he jälleen olivat yhdessä, ja hänenkin tunteensa loimusivat pilvenkorkuisina liekkeinä, joiden heittelehtivä levottomuus karkoittaa kaikki muut ajatukset hänen sielustaan. Hän on rakastunut omaan rakkauteensa, hän hellii sitä, hän erittelee sitä ja nauttii niistä onnen ja kauhun tunteista, mitkä se hänessä herättää.

»Jumalani, miten olet antanut minulle paljon! Miten olet tehnyt minut rikkaaksi, minun Jumalani, mutta samalla niin rauhattomaksi. Mutta itse olen syypää siihen. Minun _täytyy_ saada joku rangaistus!» huudahtaa hän kerrankin erottuaan runoilijasta.

Hän huomaa, että kaikki vaikutelmat hänen elämässään johtuvat Runebergista, ja loppumatonta kehää kiertäen palauttaa hän taas kaikki tähän keskipisteeseen. Hänen tunteensa ei anna hänelle hetkenkään rauhaa. Jokainen vaikutelma synnyttää ajatuksen, ja se ajatus on _hän_.

»Kun kuulen jostakin kuolemantapauksesta tai sairauskohtauksesta, etenkin Porvoossa», kirjoittaa hän kerran palattuaan maalle, »niin valtaa minut aina sanoin selittämätön tuska ja levottomuus hänestä, hänen terveydestään, hänen elämästään, tuosta kalliista elämästä, jota tahtoisin suojata ja säilyttää omani hinnalla. Kuinka kuumia ja palavia rukouksia olenkaan noina omituisen ahdistuksen hetkinä lähettänyt Jumalalle. Olen rukoillut hänen elämänsä puolesta yhtä suurella hartaudella kuin muut rukoilevat sielunsa autuuden puolesta. Se on ehkä synti, luulen niin, mutta en voi ajatella elämää, kun hän olisi poissa. Olen tutkistellut sisintäni ja kysynyt itseltäni, voisinko myös ilman hänen kiintymystään minuun rukoilla yhtä lämpimästi, ja vastaukseksi tuli: Voisin! Sillä sellainen egoisti en ole. Mutta nyt tulee taas ristiriitaisuus, pelkään minä, kun tunnustan, että tietoisuus siitä, että hän on olemassa, on välttämätön minun olemassaololleni. Puolustuksekseni tahdon kuitenkin esittää, että en milloinkaan ole tahtonut ajatella häntä _kylmänä_ minua kohtaan, vaan ainoastaan _ystävänä_ -- pahimmassa tapauksessa, ja silloin en ole epäröinyt rukoilla taivasta varjelemaan häntä. Oi, millaista olisikaan kuvitella, että hän olisi aivan välinpitämätön ja kylmä minua kohtaan ja sentään täysissä voimissa ja terveenä! En oikein tiedä, kuinka kävisi. Mutta sentään tahtoisin rukoilla hänen elämänsä puolesta, maan vuoksi, sen kodin vuoksi, jota vastaan olen niin paljon rikkonut -- mutta itse en enää haluaisi häntä nähdä! Tahtoisin hiljaa elellä edelleen surullista elämääni muistellen sitä, mikä on ollut ja mikä on tehnyt sen niin äärettömän rikkaaksi. Huu! tulla vanhaksi ja harmaaksi ja tuntea päivä päivältä vuosien kylmyyden lisääntyvän ja sitten luonnollisestikin nähdä hänen rakkautensa viilentyvän! Olla pakotettu tyytymään pelkkään ystävyyteen, sillä sääliä en tahtoisi kantaa! Raskas tulevaisuus on edessäni, jos ei Herra anna minulle rauhaa ja voimaa.»

Kuinka kaikki hänen käsitteensä ovat muuttuneet perinpohjin tänä kuumehoureisena aikana! Nyt hän pelkää vuosia, kylmyyttä, talvea, joka seuraa tätä polttavankuumaa kesää. Mutta vielä ei ole syytä pelkoon.

»Kun minä toivottelin takaisin itselleni seitsemäntoista vuoden ikää, sanoi hän, että hän ei suinkaan tahtonut sitä, sillä silloin en olisi hänen, vaan niin monen muun. Varmaankin on paras niinkuin on.» Ja hän jatkaa: »Hän saattoi minua kotiin. Vielä kerran kuljimme yhdessä noita polkuja, jotka olivat olleet meidän suruntäyteisen, intohimoisen rakkautemme todistajina! Hän puhui niistä kerroista, jolloin hän eniten oli minua rakastanut. Ah, ne eivät olleet harvat, ne hetket! Ja kun minä nyt katson taapäin menneisiin aikoihin ja muistan ainoastaan nuo ihanat hetket, tuntuu minusta, että elämäni on ollut kultainen unelma.»

Kun Emilie Björkstén tuli Porvooseen marraskuussa 1852, oli Runeberg muuttanut asumaan uuteen kotiinsa. Emilien kaipaus entiseen on niin voimakas, että hän eräänä päivänä lähtee tuohon vanhaan huoneistoon, jossa nyt asui muita. Päiväkirjassaan hän puhuu tästä »voyage sentimental'ista».

»He [Rbgt] olivat muuttaneet vanhasta kodistaan, joka oli minulle niin unohtumaton ja kallis, jossa joka nurkka oli niin täynnä muistoja. Näissä samoissa huoneissa asui nyt muita, tuttaviani, joita myös kävin tervehtimässä verestääkseni muistojani. Katselin niin oudostellen ympärilleni, ja syvä, pohjaton huokaus hiipi esiin ahdistetusta rinnastani. Taaskin seisoin tässä salissa, joka nyt oli niin toisenlainen; pieni punainen sohva, missä se nyt oli? Kuinka monta sielukasta hetkeä olinkaan elänyt hänen kanssaan sen pehmeässä sylissä. Hänen entinen huoneensa oli niin surullisen erilainen, näki, että henki, joka elähdytti kaiken, oli poissa; nuo kirjat, kuolemattoman runoilijan teokset, eivät enää olleet hyllyillä, taulut eivät enää hymyilleet seiniltä -- tunsin kaipausta kaikkialla! Mutta tuossa pienessä suloisessa kabinetissa valtasi minut sentään kipein kaihomieli. Sisään astuessani lensi katseeni heti seinälle, jossa Almquistin muotokuva kerran riippui, siinä oli nyt joku muu taulu, en tiedä mikä. Yhdellä kertaa tulvahtivat kaikki meidän rakkautemme muistot sieluni silmien eteen, ja päästäkseni näkemästä muuttunutta ympäristöä peitin molemmin käsin kasvoni; halusin siten säilyttää harhakuvitelman vielä hetkisen. Niin, minusta tuntui siinä tuokiossa, kuin pitäisi hänen astua sisään tuosta ovesta, joka niin usein oli avautunut hänelle. Mutta mitä kannattaa puhua ajoista, jotka ovat menneet! Mitä näissä huoneissa olen kärsinyt ja mitä nauttinut, sitä ei kukaan voi aavistaa, ja välinpitämättömänä en voi milloinkaan, niin kauan kuin hengitän, kulkea niiden läpi.»