Chapter 7

Hänen intohimonsa oli muuttunut hellyydeksi, mutta ei Runebergin. Hän nauttii sielunsa tasapainosta, jota hän nyt ensi kertaa tuntee tämän lähettyvillä, mutta runoilijaa se ärsyttää. Tämä ei ymmärrä sitä. Hän tahtoo, että Emilien tulisi pitää »hänestä _tulisesti_ kuten hän itsekin». Hän valittaa sitä, että he tapaavat toisensa niin harvoin kahden, ja tahtoo, että he jälleen uudistaisivat entisaikojen palavat kohtaukset, mutta Emilie vastaa tyynesti: »Niin, keväällä kai tapaamme toisemme useammin.» Hän tahtoo pakottaa Emilien siihen. Tämä on iloinen siitä, että hän tahtoo sitä, mutta tuntee itsensä onnelliseksi voidessaan vaikeuksitta luopua tästä synnistä.

Tämä odottamaton käänne Emilien mielentilassa saa aikaan sen, että Runebergin tunne häntä kohtaan yhä kasvaa niin voimakkaaksi, että hän itse toivoo »heikentymistä». Mutta ei edes hänen voimakas tahtonsa voi ravistaa pois iestä hänen niskastaan. Hän pelkää, että Emilie ehkä pitää häntä »tungettelevana ja rasittavana». Hänen katseensa seuraavat häntä alituisesti. Hän huomaa sen itse ja kysyy häneltä »kiusaako se häntä, että hän niin paljon katselee häntä». Ja Emilie vastaa sydämensä syvyydestä: »Ei!» ylpeänä ja voitonriemuisena siitä, että »minua, juuri minua hän pitää rakkaana, tuo suuri, tuo kuuluisa ja jumaloitu, tuo ihana runoilija, tuo verraton nero! Saatoinko koskaan sellaista uneksiakaan!» Hän kertoo Runebergille tulleensa siihen huomioon, että ihmiset eivät enää usko hänen tunteensa olevan yhtä lämpimän kuin edellisenä keväänä, ja tämä vastaa iloisena, että silloinhan hän kenties saattaa ilman moitteen sijaa istua hänen vieressään ja puhella hänen kanssaan.

Runebergin käytöksen määrää pikkukaupungin asukkaiden arvostelu!

Ei kukaan ihminen ole enemmän vartioitu, epävapaampi kuin suurmies, etenkin jos hänet on koroitettu kansallis-ihanteeksi. Hänen täytyy olla »suuri» maailmalla ja kotona, aamulla, päivällä ja illalla, aina. Yleinen mielipide vaatii sitä. Tavallisesti on myös yleinen mielipide mukautuvainen. Hän on saanut sen siunauksen. Hänestä ollaan varmoja. Mutta voi sitä, joka vähimmässäkin määrin järkyttää uskoa hänen suuruuteensa. Sen onnettoman ottaa yleinen mielipide hoiviinsa, kunnes hän makaa lyötynä, muserrettuna, murskaksi jauhettuna. Sillä hän on riistänyt ihmisiltä sen ainoan, mikä heille on oikein rakasta -- kauniit harhakuvitelmat.

Emilie Björksténin läheisyys oli heittänyt ikäänkuin varjon aavistuksen runoilijan päätä ympäröivään sädekehään. Maailma oli yrittänyt valaa katkeraa myrkkyään Emilien onnen pikariin, ja hän oli tuntenut olevansa suurin syntinen maan päällä. Viimeisen maalla-oleskelunsa jälkeen hän luuli päässeensä vaikeimman ajankohdan ylitse; hän tunsi itsensä rauhallisemmaksi. Maailma huomasi sen; sillä ei ollut nyt mitään muistutettavaa häntä vastaan. Mutta se tunsi kuitenkin, että kaikki ei ollut vielä niinkuin sen olisi pitänyt olla ja että tuo pieni varjo oli, hänen moitteettomasta käyttäytymisestään huolimatta, kenties vain vähän syventynyt. Se oli luonnollisesti hänen vikansa. Hän ei ollut tarpeeksi rangaistu.

Niinpä alettiin taas uudelleen, toisella tavalla. Annettiin hänen ymmärtää, että runoilija kylläkin oli kiinnittänyt häneen erikoista huomiota, mutta että tämä oli osoittanut sellaista huomiota myös muille, ja sillä aikaa, kun hän oli ollut poissa, niin --! Aluksi ei mikään voinut järkyttää Emilien vuorenlujaa uskoa runoilijan tunteisiin, -- hänhän tiesi! Mutta mainittiin nimiä. Ensimmäisen kerran näemme sanan »mustasukkaisuus» hänen päiväkirjassaan. Hän kääntyy pelästyneenä Runebergin puoleen. »Pidätkö sinä hänestä?» kysyy hän. Tämä vastaa silmänräpäyksessä: »Minä pidän hänestä niinkuin hyvästä tuttavasta, mutta minä en _rakasta häntä_.» Emilie uskoo häntä heti. Mutta kun hän ei häntä näe, epäilee hän jälleen. Maa pettää hänen jalkojensa alla.

»Minä tiedän, että hän pitää minusta enemmän kuin hänen pitäisi ja että hän ei siinä asiassa valehtele, sillä jos hänkin pettää, hänkin teeskentelee -- silloin ei kannata luottaa itse aurinkoonkaan, isän Jumalan omiin valoisiin kasvoihin. Voihan hänen tunteensa kylläkin pian jäähtyä, ja aika tulee, jolloin minä merkitsen hänelle yhtä vähän kuin se ruohonkorsi, jota hänen jalkansa polkee, mutta kuitenkaan hän ei teeskentele, sillä ainakin _nyt_ minä olen hänelle rakas.» Ja hän lisää: »Hän pyysi minua niin hartaasti tapaamaan itseään klo 5 iltaisin, ainakin seuraavana päivänä, niillä paikoilla, jotka hän oli valinnut jokapäiväistä kävelyään varten, mutta minä en luvannut mitään, ja minä tiesin kuitenkin, miten suuresti hän toivoi sitä.»

Hänellä ei ole mitään syytä epäillä. Jokainen sana, jonka Runeberg sanoo hänelle, on palava rakkaudentunnustus. Hän ympäröi hänet hellällä huolenpidolla, kun Emilie sanoo tuntevansa tuskia rinnassaan. »Kuinka sinä huohotat!» huudahtaa hän pelästyneenä, kun tämä tanssissa pysähtyy hänen eteensä. Hän on levoton hänestä ja pyytää häntä hellyttävästi jättämään tanssimisen vähemmälle. Emilie on hänen ajatuksissaan aina ja alituisesti.

Kaiken tämän hän näkee, kaiken tämän hän tietää ja kuitenkin hän palaa epäilyksiinsä:

»Jos se aika tulee, jolloin en enää rakasta häntä, en enää omista hänen kiintymystään, joka nyt on minulle niin korvaamattoman kallis, niin on myös koko elämä minulle tyhjää ja alastonta.»

Runebergin sanat ovat kuumempia kuin ennen, hänen suudelmansa polttavampia. Mutta epäusko on iskeytynyt kiinni Emilien sydämeen. Silloinkin kun runoilijan tunne tempaa hänet mukaansa ja hän tuntee miten lujasti hän on sidottu tähän, saattaa hän äkkiä havahtua todellisuuteen ja pitää kaikkea hullutuksena. Tarkoittaako runoilija todellakin sitä, mitä hän sanoo ja osoittaa?

»Minä katsoin häneen. Hänen katseensa ja kasvonsa loistivat kirkkaina taivaan säteilevässä valossa. Oi, kuinka nämä kasvot näyttivät minusta sielukkailta ja jaloilta -- mutta samalla tutkimattomilta. Ja me erosimme. -- Miten minä olen hullu! sanoin minä huoahtaen ja menin pois. Niin kai olenkin!»

Usein hän epää runoilijalta, mitä tämä pyytää, virkahtaen: »Mitä se hyödyttäisi?» ja kun hän kuvaa erästä iltaa, jolloin he kävelivät yhdessä: »Kello oli seitsemän illalla, ilma oli leuto ja sininen ja valoisa, sillä Jumalan kultainen pallo kimmelsi puhtaalta taivaalta. Me puhelimme kävellessämme, hän ja minä. Mutta hän oli vihainen tuolle kultaiselle pallolle, jonka kirkkaus esti jokaisen hyväilyn», lisää hän: »Ja minä siunasin sydämessäni tuota valoa.»

[Kuva: J. L. RUNEBERG R. V. Ekmanin tekemä muotokuva 1849]

Hän on kadottanut »sokean onnensa» eikä tiedä enää mitä uskoa. Sitten tulee eräs toinen, oikeammin kolmas mukaan peliin. Tämä mies on hänen mielestään ensin miellyttävä, sitten mielenkiintoinen, hän kuuntelee häntä innostuneena. Että tämä henkilö on huvitettu hänestä, sitä hänen ei tarvitse epäillä. Hetkellisessä kiemailun puuskassa hän antaa tämän lähennellä itseään yhä enemmän, sitten tulee välttämätön räjähdys. Tuskaa ja selkkausta, ja ihmiset saavat taas jotakin puheenaihetta, kun he näkevät nuo äsken niin hyvät ystävät äkkiä jäykkinä ja vieraina toisilleen. Ja hän, tuo jumaloitu, kärsii. Silloin Emilie huomaa olleensa vähällä heittää pois parhaan, mitä hän omisti maailmassa, ja hän katuu katkerasti.

»Hän nuhteli minua siitä, etten ollut tosi», kirjoittaa hän 23 p:nä huhtikuuta 1848. »Kuinka lämmin ja avomielinen samalla olikaan hänen myöhempi kirjeensä siitä asiasta ja kuinka katkera ensimmäinen. Hänen tähtensä olisin kuitenkin valmis mihin uhraukseen tahansa. Sillä paremmin kuin milloinkaan olen tänä vaikeana aikana tullut huomaamaan, kuinka tosi, kuinka lämmin, kuinka uskollinen hänen kiintymyksensä minuun on.»

Ja vähän sen jälkeen hän huudahtaa: »Oi, kuinka hirveän kevytmielinen minä sentään olen ollut. Mutta nyt se kaikki on loppunut ja hän yksin jää minulle, tulee olemaan sitä, mitä on ollutkin, se on: _kaikkeni_. Minä tuotin hänelle paljon surua siihen aikaan. Hän on kuitenkin antanut minulle sen anteeksi, mutta unohtaa, sitä hän ei voi niin pian.»

Hän näkee, että runoilija on ollut tosi ja uskollinen, ja hän hämmästelee sitä, että on ainoaksikaan minuutiksi voinut unohtaa hänet. Hänen tunteensa runoilijaa kohtaan lämpenee jälleen. Hän kuvailee erästä iltaa, jolloin hän istui »suruisena ja onnellisena hänen vierellään ja kuunteli vuoroin soiton säveliä, vuoroin hänen lämpimästi sointuvaa ääntään, joka puhui hellyydestä ja rakkaudesta. »Hän sanoi, että hän kokonaan oli antanut itsensä minulle, ja minä vaikenin, sillä on tunteita, joita ainoastaan vaieten voi ilmaista. Tuo ilta ei hevillä haihdu muististani. Ja kuinka se olisi mahdollistakaan! Olla yhdessä sen kanssa, josta sielu unelmoi öin ja päivin, saada kuunnella vastatun rakkauden unohtumattomia sanoja. Ja kaiken lisäksi valon ja sävelien keskellä. Mikä rikkaus!»

Hän näkee, millainen Runeberg on, hän näkee kuinka väärässä hän itse on ollut, mutta vieläkään ei ole äänensävy täysin vakuuttava. Se tulee siksi lähipäivien kuluessa, aivan kuin aito tunnekin palaa ja sen kanssa piittaamattomuus pelätystä »maailman tuomiosta». Viikkoa myöhemmin se oli lyövä hänet maahan ja erottava heidät, kuten hän luuli, ainaiseksi.

5 p:nä kesäkuuta hän aloittaa muistiinpanonsa seuraavasti:

»Kuinka rikas ja unohtumaton olikaan tuo viimeinen päivä, jolloin saimme olla enemmän yhdessä ja osoittaa toisillemme hellyyttämme. Niinpä me nautimmekin täysin mitoin kaikesta siitä, mitä rakkaus ja kiintymys voi tarjota, aavistamatta silloin, että se ehkä oli viimeinen kerta, sillä kaikesta täytyy nyt tulla loppu.» Ja muutamia rivejä kauempana sanotaan samasta päivästä: »Se antoi minulle nautintoa, rakkautta ja alttiutta niin runsaasti kuin maan päällä voi osakseen toivoa, ainakin tällä taholla; ja kun minä nyttemmin en saa enää häneltä ottaa vastaan hellyyttä enkä osoittaa hänelle sitä, ellei hän osaa lukea sitä minun sydämestäni, niin en myöskään enää välitä kenenkään hellyydestä.»

Näin kuvailee hän tätä viimeistä päivää: »Taas teimme huviretken maaseudulle, muutamat meidän tuttavistamme, hän ja minä. Lämmin oli päivä, lämmin oli sydän, täynnä rauhan tuntua. Ja vaikka taivas ei ollutkaan kirkas, niin ei sentään ollut sieluissamme mitään pilviä nyt, ne olivat kaikki jo hälvenneet, ja minä olin sekä omalta sydämeltäni että häneltä pyytänyt anteeksi kaikkia niitä mustia pilviä, joilla oikullinen, helposti ärsyttävä mieleni edellisinä päivinä oli synkentänyt hänen ajatustaan. Kaikki oli nyt niin hyvää ja valoisaa ja rakkautta täynnä kuin suinkin saattoi olla. Emme me voineet aavistaa kuinka pilvet keräytyivät ympärillemme, tai oikeastaan minun ympärilleni, sillä häneen ei kuitenkaan koskaan kajota. Me vaeltelimme kaikki lämpimässä, pehmeässä kevätilmassa, ja usein muistui mieleeni samantapainen huviretki kaksi vuotta sitten, huviretki, joka jo silloin oli niin äärettömän ihana, vaikkakaan en vielä silloin ollut vaihtanut niin paljon ajatuksia, hellyyttä, lupauksia hänen kanssaan kuin nyt. Ei, ei, kaukana siitä! Minä vain aavistin silloin, mitä nyt tiedän varmaan, enkä milloinkaan unohda ainoatakaan sanaa noista monista lumoavista silmänräpäyksistä, joiden täytyi käydä edellä ja jotka hetkinä, joita ei mikään kieli maan päällä pysty kuvailemaan, »hiljalleen valmistivat ylimenoa korkeimpaan asteeseen». Ja tänä aikana, tänä keväänä, tänä päivänä oli rakkautemme kypsä. Monen hiljaisen, lämpimän, sydämellisen sanan saimme nyt vaihtaa, hetket olivat kylläkin nopeat kuin ajatus, mutta vain sitä kallisarvoisemmat.»

»Hänellä oli mukanaan ihana runonsa Maamme, jonka hän oli luvannut minulle, ja hän kysyi minulta hiljaa, eikö minulla ollut mitään hänelle, sillä edellisenä päivänä lupasin kirjoittaa joitakin sanoja sydämeni ilmaisuksi. Myös hän oli luvannut minulle taas erään kirjeen, jos hän ehtisi. Näin kyllä, kuinka vähän hänellä nyt oli aikaa sellaiseen, ja tiesin, että hän kyllä muutenkin ajatteli minua ja että hän sitäpaitsi oli kirjoittanut kirjeensä, mutta minun vaatimukseni tuli suuremmaksi, mitä enemmän hän antoi, ja nyt hän on antanut minulle kaikki, mitä hän on _voinut_ antaa, eikö minun siis jo pitäisi olla tyytyväinen? Hänen kysymykseensä vastasin minä samanlaisella, mutta hän vastasi, että hänellä ei ollut mitenkään ollut aikaa. Se harmitti minua, ja minä vastasin samoin, vaikka minulla oli kätkössä muutamia rivejä, tosin verrattain lyhyitä, mutta jotka sisälsivät anteeksi-annon rukouksen, sillä hän oli edellisinä päivinä niin ilman pienintä soimauksen sanaa sietänyt vaihtelevaa mielentilaani. Hetkisen sen jälkeen vedin sentään esiin tuon pienen kirjeen ja revin sen tuhansiksi palasiksi ja heitin sen pois. Se oli pahasti tehty. Hän tulikin pahoilleen; olinhan minä turmellut hänen ilonsa tältä päivältä. Mutta en itsekään ollut enää iloinen, ja koetin sentään näyttää olevani mitä parhaimmalla tuulella; niin käy usein.»

»Sillä välin meni taivas pilveen. Alkoi hiljalleen sataa. Niin tulimme perille siihen paikkaan, missä meidän oli määrä syödä päivällistä, me molemmat alakuloisina, sillä en minäkään kauan jaksanut ylläpitää keinotekoista iloani. Muut eivät sentään aavistaneet, miltä meidän sieluissamme näytti. Näin hyvin, kuinka pahoillaan hän oli. Tunsin jo tuon katseen, tuon ilmeen, ja levottomana kuulin hänen hiljaiset, lyhyet, hajamieliset vastauksensa. Hän lähti huoneesta, ja minussa heräsi kiihkeä sydämen tarve saada hyvittää se, mitä olin rikkonut. Jäin vaiti ja mietteissäni hetkiseksi istumaan, sitten nousin nopeasti ja lähdin hänen jälkeensä. Hän seisoi yksin portailla, noilla portailla, joihin myöskin liittyi muuan muisto huimapäisimmältä, iloisimmalta nuoruudenajaltani. Mutta kuinka olisi ollut mahdollista ajatella mitään sellaista nyt, kun hän seisoi siinä, hän, joka oli ottanut minulta kaikki, jokaisen ajatuksen, jokaisen muiston menneiltä päiviltä. Tartuin hänen käteensä, jonka pusersin omieni väliin ja pyysin hartaasti: 'Älä ole vihainen!' -- 'En, jos sinä jälleen olet hyvä.' Hän hymyili heikosti ja katsoi minuun tuolla katseella, joka voi tulkita kaiken elämän kauneuden. Ja minä huomasin, että harmistuminen ja tuska alkoivat sulaa pois ja että suloiset, samalla kertaa kaihoisat ja iloiset tunteet tulivat niiden sijalle. Hän kiersi käsivartensa vyötäisilleni ja suuteli minua. 'Sinä voit olla niin herttainen, jos vain tahdot', sanoi hän. Ja keveämmällä sydämellä jätin hänet taas, sillä kaikkihan oli jälleen valoista.»

Se oli onnen päivä heille molemmille. Sen tietoisuuden raskauttamana, että oli tehnyt hänelle pahaa, ei Emilie nyt ajatellut mitään muuta kuin koettaa miellyttää häntä ja tehdä kaikki, mitä hän tahtoi. Ja runoilija vaati paljon sinä päivänä. Hänen tähtensä uskalsi Emilie nyt sellaista, jota hän vain harvoin ennen oli tehnyt. Todistaakseen, että Runebergilla ei ollut oikeutta valittaa rakkauden puutetta hänen puoleltaan, kirjoittaa hän, »otin äkkiä hänen kalliin päänsä käsieni väliin, painoin kuuman suutelon noille huulille, jotka olivat lausuneet niin monta rakasta sanaa minulle, ja huudahdin: 'Enkö anna sinulle kaikkea!' Sitten juoksin pois. Väärin tein kylläkin -- minä tiedän sen -- minä tiedän sen. Mutta kun kerran ensimmäinen askel on otettu, ei laske niin tarkoin seuraavia.»

Sillä välin sade lakkasi ja retkeä jatkettiin. Ilma tuoksui kostealle mullalle ja raikkaalle vihannuudelle, ja kaksi onnellista sydäntä sykki yhä nopeammassa tahdissa, mitä pitemmälle aika kului. Vihdoin päästiin matkan lopulliseen päämäärään, paroni Rotkirchin maatilalle Stensböleen. Nuorten parvi hajautui huoneisiin ja puutarhaan, ja hilpeää mielialaa jatkui. Ainoastaan Emilie Björkstén, joka pelkäsi, ettei hän toisten läsnäollessa voisi hillitä kasvojaan, jäi yksin salonkiin ihailemaan »mestariteoksia seinillä». Silloin kuuli hän tuttujen askelten kaiun, ja vaikka hänen olisi pitänyt olla niihin tottunut, joutui hän »selittämättömän tunteen» valtaan, joka kerta, kun oli yksin hänen kanssaan. Runoilija levitti käsivartensa sanoen rukoilevasti: »Kenties ei meille milloinkaan enää suoda tällaista hetkeä!» Silmänräpäyksen hän epäröi, sitten hän kietoi käsivartensa runoilijan kaulaan ja tämä painoi hänet sydämelleen. Sinä hetkenä oli hänen onnensa mitta kukkuroillaan ja hän toivoi taas, että olisi »saanut kuolla, ollessaan niin rakastettu». Autuaallisuudessaan he unohtivat kaiken, maan ja taivaan ja ihmiset ja heidän pahat silmänsä. Ja sekunnit vierivät pois --

Mutta ihmiset eivät olleet unohtaneet heitä, eivätkä pahat silmät laiminlyöneet tilaisuutta vaaniakseen heidän onneaan. Nyt oli hetki tullut antaa Emilie Björksténille kuolinisku.

Hän ihmettelee itsekin sitä, että hän on voinut elää niiden päivien yli, jotka nyt seurasivat, kestää sen häväistyksen, sen likaisen panettelun, jonka alaiseksi hän joutui. Hän näki ovien sulkeutuvan edestään, ystävien kääntävän hänelle selkänsä, ja jokaista hänen askeltaan vartioitiin kuin rikollisen. Hän muutti sukulaistensa luo, jotka pakottivat hänet lupaamaan, ettei hän enää puhuisi Runebergin kanssa, ei mainitsisi hänen nimeään, ei osoittaisi häntä kohtaan pienintä harrastusta. Hän ei milloinkaan mennyt ulos yksin. Hän ei milloinkaan saanut kuulla mitään hänestä. Runebergin tuli olla kuollut hänelle, ja siten luultiin voitavan tappaa hänen tunteensa. Hänet lähetetään maalle, yhäti vartioituna. Hän on perinpohjin musertunut. Kun pari hänen lähimmistä ystävistään jälleen osoittaa hieman ystävällisyyttä häntä kohtaan, kiittää hän siitä kuin armosta.

»Ystävien sydämet ovat heltyneet, heidän ystävällisyytensä kaiken tuon katkeran jälkeen, L:n syleily ja kyyneleet, minun syvä luottamukseni Anna R:n sydämeen ja kodin mahdollisuus, kaikki tämä on tunkeutunut syvälle sieluun, jolla ei vähään aikaan ollut mitään maallisen ilon toivoa enää. Ne olivat päiviä, niin täynnä surua ja kyyneleitä -- kuinka on ihminen voinutkin kestää sellaista? Mutta nyt, kun katkerin on ohitse, kiitän minä taivasta kaikesta, sillä jokainen tuska tuo sentään jotakin hyvää mukanaan, ja mielestäni olen niin muuttunut nyt.»

Hän on pukenut pakkopaidan ylleen napisematta, sillä tulla karkoitetuksi »maailmasta» on sentään nuorelle tytölle jotakin kauheaa -- mutta pakkopaita on vain päälläpäin. Hänen ajatuksiaan ei mikään mahti maailmassa voi sitoa. Muutamia päiviä myöhemmin, 13 p:nä kesäkuuta, hän kirjoittaa:

»Ei ainoatakaan hetkeä päivästä ole vielä kulunut ilman että olen ajatellut häntä. Varmasti on hän myöskin ajatellut minua ja meidän ajatuksemme ovat yhtyneet. Kuinka rakasta on minulle uskoa niin! Eikä ainoastaan uskoa sitä, minä _tiedän_ sen. Hän rakastaa minua nyt lämpimästi, uskollisesti, vilpittömästi, mutta kestääkö se kauan tai vähän aikaa, sitä en tiedä. Kyllähän hän itse on väittänyt edellistä ja lisännyt, että vain yksi ainoa asia maailmassa saattaisi kylmentää hänen tunteensa minuun, nimittäin se, että minä itse kylmenisin. Mutta se tuntuu niin mahdottomalta ajatella nyt.»

Ja eräänä toisena päivänä, 15 p:nä kesäkuuta:

»Täällä maalla luen mieluimmin hänen kirjeitään. Ja kuinka monta kertaa olenkaan lukenut nuo hänen sydämensä tunnustukset. Saan nähdä hänet ainoastaan muiston silmin, muiston harson läpi. Missä mahtanee hän nyt olla ja mitkä ajatukset asunevat nyt hänen rinnassaan?» --

Juhannusyönä hän poimi yhdeksänlaisia kukkia sekä solmi niistä kimpun, jonka hän asetti päänalaisensa alle toivoen saavansa uneksia Runebergista. »Mutta toivoni petti, sillä hänestä en uneksinut, ja kaikki muu tuntuu minusta tarkoituksettomalta. Samoin koko elämäkin. Mielestäni on kaikki minulle niin yhdentekevää -- kaikki muu paitsi hän. -- Jonkun kerran kuulen hänen nimeään mainittavan, ja sydämessäni lausuilen sitä ääneen. Mutta muuten en milloinkaan puhu hänestä -- eikähän se mitään hyödyttäisikään.»

Päivät vierivät eteenpäin raskaina ja tyhjinä, ja kesä lähestyy loppuaan. 21 p:nä elokuuta hän aloittaa päivänsä siteeraamalla: »'Vad är vårt liv? Blott ett försök att leva.' Ja sen olen niin täysin kokenut tänä kesänä, vaikkakin ympärilläni on ollut kaikkea sitä, mitä voidaan nimittää iloiseksi ja veikeäksi tässä meidän maailmassamme. Mutta köyhä olen sentään ollut. -- Tuskin on ainoakaan päivä ollut niin mielenkiintoinen, että olisin tahtonut merkitä sen muistiin. Ja kuitenkin ovat ystävät ja tuttavat entisiltä iloisilta päiviltä piirittäneet minut ylt'ympäri, olen kokenut ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta joka taholta ja ottanut osaa monenlaisiin huvituksiin, joihin tämä kesä on antanut aihetta. Olenko siis kiittämätön, kun en voi saada iloa kaikesta tästä? Mutta kuinka olisi ilo mahdollinen, kun sydän on poissa? Hän otti sen mukaansa eikä enää anna sitä takaisin. Monta kertaa kesän kuluessa olen toivonut saavani nähdä edes vilahduksen hänestä -- mutta niin ei ole tapahtunut, ja se on ehkä ollutkin parasta. Kaipaukseni on aika ajoin niin voimakas, mutta olenhan sieluni silmillä sentään joka päivä nähnyt hänet sellaisena kuin hän aina oli minulle, ja se on kauniimpaa kuin kaikki kaunis, ylevämpää kuin kaikki ylevä.»

Näemme, että hänen katumuksensa alkaa kantaa hedelmää. Hänet on saatu polvilleen, ja nyt hän voi siis vähitellen taas ruveta nousemaan, kiitos olkoon toisten suvaitsevaisuuden.

Entä Runeberg? Hänkin lienee saanut oman kuormansa kannettavakseen, sillä hän käsittää myös, että tämä »lämmin suhde ei voi jatkua». Mutta se ei ole aivan helppoa hänelle. Hän sanoo Emilie Björksténille eron hetkellä: »Jos sinä rakastat minua, niin et varmaankaan pääse ilman surua, mutta tämä suru korvaa runsaasti tuottamansa katkeruuden sillä ylennyksellä, jonka se antaa sielulle. Sellaista surua tahdon minäkin kernaasti kantaa sinun tähtesi!»

Kerta toisensa perästä toistaa Emilie noita hänen sanojaan itsekseen ja lisää:

»Niin, minä rakastan häntä vielä, kenties syvemmin, puhtaammin, paremmin kuin ennen, mutta sekä rakkauteni että uskoni tahdon painaa alas sydämeni syvimpään kätköön. Maailmallahan ei ole sen kanssa mitään tekemistä, kunhan vain täytän ne vaatimukset, jotka minulle on asetettu!»

Ne hyväntahtoiset ystävät, jotka olivat ottaneet hänet ja hänen moraalinsa silmälläpitonsa alle, olivat nyt, kun muutamia kuukausia oli vierähtänyt, sitä mieltä, että he vähitellen saattoivat hellittää noita liian kireälle vedettyjä suitsia. Hänet vietiin seuraelämään, hänet vietiin tanssiaisiin, aina vartioituna ja valvonnan alaisena. Yhdessä ainoassa suhteessa hän oli järkähtämätön -- hän ei tanssinut. Se oli hänelle mahdotonta, ja hän toivoi vain tuon sietämättömän kidutuksen loppuvan. »Koko elämä tuntui minusta niin yhdentekevältä ja tanssi niin vastenmieliseltä», kirjoittaa hän.

Sitten tuli syksyllä se hetki, jolloin hän kerran sellaisissa tanssiaisissa jälleen näki Runebergin. Heidän silmänsä yhtyivät; Emilie käänsi päänsä pois. He istuivat kaukana toisistaan, »minä olin niin vartioitu», sanoo hän. Mutta runoilija vei sormen huulilleen ja lähetti hänelle suudelman toiselta puolen huonetta. »Hiljaa ja nopeasti minä vastasin hänen rakkaudenmerkkiinsä, mutta sitten vaivuin syviin ajatuksiin, jotka saivat minut unohtamaan kaikki ympärilläni. Vasta kun kyyneleet alkoivat sumentaa katsettani, heräsin tajuihini. Olinhan keskellä ihmisjoukkoa, jonka ei pitäisi saada nähdä kyyneleitäni eikä myöskään hajamielisyyttäni. Kohotin siis katseeni ja pakotin itseni tyyneksi, mutta nytkään, yhtä vähän kuin niin monasti ennen, en mistään hinnasta voinut pakottaa kasvonpiirteitäni iloisiksi, huuliani hymyyn enkä antautua hilpeän leikillisiin keskusteluihin tuttavieni kanssa. Olin äänetön ja vakava, mutta olinhan sairaskin. Sen ainakin saattoi huomata tavattomasta kalpeudestani. Ilmoitin syyksi sen, että minua vilutti, ja kietouduin yhä tiukemmin mustaan samettiviittaani, joka riippui olkapäälläni.»,

»Se oli omituinen tanssitilaisuus, mutta vailla sekä huvia että nautintoa. Olla häntä niin lähellä ja kuitenkin leikkiä vierasta, se lisäsi surua sydämessäni. Sillä asiain tällä kannalla ollen me emme tahtoneet emmekä uskaltaneet uhmata yleistä mielipidettä. Merkitsihän minun nimeni maailman silmissä sentään nyt jotakin hänellekin, ja olinhan minä kärsinyt niin paljon hänen tähtensä, tuon kalliin ja rakkaan.»