Chapter 6

Sitten hän rupeaa puolustelemaan: »Mutta minkä tähden olisi sitten tämä suutelo, tämä syleily syntiä? Sehän oli ainoastaan hänen kiintymyksensä, hänen kiitollisuutensa osoitetusta luottamuksesta, joka hurmaannutti hänet. Oi, minä olen paljon rikollisempi!» Hän yrittää rukoilla niinkuin ennen, mutta hän ei rukoile enää anteeksiantamusta, hänen rukouksensa on pelkkää riemuitsevaa kiitosta tästä ihmeellisestä päivästä. Hän lukee sen kirjeen, jonka Runeberg on ojentanut hänelle, ja luettuaan sen hän »risti» jälleen kätensä ja ylisti Jumalaa. »Tuona hetkenä olin niin onnellinen, sillä en muistanut silloin mitään syntiä. Minä näin, että tuo lämmin, suuri, jalo sydän ymmärsi minua ja piti minusta, ja minä olin onnellinen -- onnellinen -- onnellinen!»

Mutta tämä suudelma sytytti palon hänen sieluunsa, eikä kumpikaan voinut eikä tahtonut sammuttaa sitä enää. He eivät enää kaivanneet ainoastaan keskustelua. He tapailivat yhtä mittaa, kaduilla ja kujilla, tanssiaisissa ja vierailuilla, ja käyttäen hyväkseen rakkauden koko kekseliäisyyttä he osasivat aivan ihmisten tutkivien katseiden alla aina löytää jonkun hetken, vain muutamia minuutteja, jolloin he kätkössä kaikilta saivat ilmaista toisilleen tunteitaan tavalla, joka vähitellen muuttui heille tarpeeksi ja tottumukseksi. Että Emilie rajattomassa onnessaan tähän aikaan kokonaan joutui pois suunniltaan, ei ole kummeksuttavaa. Ihmeellisempää on se, että Runeberg, joka on »niin levollinen, niin maltillinen», kuten Emilie sanoo, lakkaamatta keksii uusia keinoja voidakseen herkeämättä toistaa näitä rakkaudenosoituksia. Runeberg sanoo hänelle kellonlyönnin, milloin hän lähtee kävelemään hämärissä, sekä neuvoo hänelle, mitä teitä hänen on mentävä johtaakseen harhaan uteliaat katseet. Hän kohtaa hänet odottamatta, ja sillä varomattomuudella, joka ainoastaan rakkaudelle on ominainen, sulkee hänet syliinsä keskellä katua silmänräpäykseksi, sekunniksi vain, ja rientää pois kuiskaten: »Meidät voidaan nähdä!» jättäen Emilien onnellisena ja kauhistuneena jatkamaan matkaansa.

Kauhistuneena, sillä hänhän tiesi, että maailman silmissä syyllinen oli hän. Tarvitsiko Runebergin missään suhteessa pelätä ihmisten puheita? Hän oli yläpuolella syytöksien, ja Emilie Björkstén tahtoi, että hän olisikin sitä. Hän puolestaan saa jälleen tuntea koko tuon pienen yhteiskunnan paheksumisen yllään ja hän sanoo sen Runebergillekin, sanoo kaikki mitä hän on saanut kuulla ja kertaa niitä sanoja, jotka on kerrottu runoilijan sanoina, nimittäin että hän olisi vain mielenkiintoinen tutkimusaihe. Runoilija rauhoittaa häntä oitis, hymyillen hänen epäluuloisuudelleen, »ja nyt seurasi taas kokonainen sarja ihania hetkiä, mutta suru ja tuska väijyivät niiden alla», lisää Emilie.

Hän uskoi runoilijaan eikä kuitenkaan uskonut. Hän oli antanut tälle koko sielunsa, koko sydämensä, päiviensä rauhan ja öittensä levon; tämä antoi hänelle nuo intohimoiset suudelmansa, joita hän tosin rakasti, mutta mistä tunteesta ne mahtoivat johtua ja kuinka kauan ne mahtoivat kestää? Tämäntapaiset ajatukset raastoivat häntä aika ajoin, hänen yksin ollessaan, mutta kun hän taas näki hänet, olivat kaikki epäilykset kuin pois puhalletut.

Eräänä päivänä Runeberg pyysi häntä sanomaan itseään sinuksi, »sillä emme me nyttemmin enää voi nimittää toisiamme muulla tavoin», oli hän lisännyt. »Ei, ei, sitä en tee koskaan!» huudahti Emilie. »Hän pyysi minua vain yrittämään; hän pyysi, että kolme kertaa sanoisin sinä, sinä, sinä! Mutta hän ei saanut minua sitä tekemään.» Ei vielä sillä kertaa. Muutamia päiviä myöhemmin he tapasivat toisensa kadulla. »Jälleen pyysi hän minua sanomaan itseään sinuksi. Hän pyysi niin kiihkeästi, niin sydämellisesti, 'sillä muu ei käynyt laatuun'. Mutta minä olin niin itsepäinen, minusta se oli mahdotonta. Hän saattoi minua sitten kotiin. Tiesin, mistä tulisimme puhumaan. En milloinkaan elämässäni unhota noita hetkiä, jolloin täysin ja kokonaan sain antautua siihen varmuuden tuntoon, että minä olin hänelle rakas, ja tuhansia kertoja sain kuulla sen, ja huulilta, jotka olivat tuon lämpimän, jalon sydämen tulkki.» --

»Meidän näin kävellessämme», jatkaa hän, »toistemme rinnalla keskustellen ja pimeän hiipiessä ylitsemme ja vaikenevan, kultaisen uuden kuun kurkistaessa alas kiitävien pilvien lomista sain kuulla tuon suloisen, huumaavan _sinä_! Ah, kuinka tuo pieni sana kuului hyvältä ja kuinka se lämmitti sydäntäni. Minä sanoinkin, kuinka hyvää se teki. Sanoin sen yhtä iloisesti kuin mitä tunsinkin. Mutta nyt pyysi hän myös minulta tuota sinä-sanaa; hän pyysi minua lausumaan sen ainakin yhden ainoan kerran, ja minä ajattelin: Olkoon menneeksi! Kun kätemme olivat yhtyneet jäähyväisiksi, sanoin äkkiä, mutta punastuin sitä sanoessani: '_Sinusta_ minä pidän niin paljon!' ja jätin hänet kiiruusti. Nyt tiesin tehneeni hänet iloiseksi. Mutta kuinka olen tästälähin saava esille tuota sinua, johon sisältyy niin paljon tuttavallisuutta, jos silloin sanon sen hänelle, jota samalla kertaa pelkään ja -- rakastan.»

Runebergilla oli Emilie Björkstén nyt kokonaan vallassaan. Hän käski ja tämä totteli. Hän pyysi häntä olemaan »yhtä varovainen ja suljettu kuin hän itsekin». Mutta kuinka Emilie olisi voinut olla sitä, hän, jonka sydän pyrki huulille ja jonka kaikki tunteet kuvastuivat kasvoilla! Mutta hän lupasi koettaa hänen tähtensä. »Oi, miksi täytyy olla niin?» huudahti hän. Ja eräällä toisella kerralla, jolloin runoilija kuiski helliä sanoja hänen korvaansa, sanoi hän tälle epätoivoisena, että tämä sanomattomasti vaivasi häntä, »tämä salamyhkäinen suhde, sillä kernaasti ja ylpeästi tunnustaisin vaikka koko maailmalle kiintymykseni häneen. Hän hymyili heikosti. Hän tuntui olevan sitä mieltä, ettei se maksaisi vaivaa, että oli parempi näin. No niin, parempi, koska ei _voi_ olla toisin, mutta väärin se ainakin on, hyvin, hyvin väärin!»

Runebergin, joka oli voimakas ja jolla oli valta, ei tarvinnut pelätä kavaltavansa tunteitaan. Hän valitsi hetken niiden ilmituomiselle, ja kun hän konsertissa istuessaan Emilien vieressä sävelten kaikuessa hiljaa ja nopeasti toisti: »Minä pidän niin hirveästi teistä!» (sillä ainoastaan kahdenkesken hän halusi kuulla tuon sinä-nimityksen, jota hän niin oli tavoitellut) ja »Minkätähden minun täytyy pitää niin paljon teistä?» ei hänen tarvinnut, kuten Emilien, pelätä kyynelten nousevan silmiinsä ja punastuksen läikähtävän poskilleen, eikä tätä hetkeä muistellessa ajatella kuten tämä ajatteli: »Minä olin sekä onnellinen että onneton!»

Emilie oli epätoivoinen ja autuas. Hän seurasi runoilijaa kuin koira herraansa, pelokkaana ja huumautuneena. Joka päivä päätti hän itsekseen, että näin ei saisi jatkua; joka päivä hän rikkoi lupauksensa riemun ja viehtymyksen vallassa. Sattui joskus, että hän, peläten »maailman tuomiota», ei noudattanutkaan R:n kehoitusta lähteä kohtaukseen, vaan antoi hänen odottaa turhaan, mutta hyvä omatunto ei ollut hänen jokapäiväinen vieraansa, hän itki epätoivoissaan, ja kun hän seuraavalla kerralla näki Runebergin hänen luulotellusta välinpitämättömyydestään johtuvan »synkän katsannon», kiersi hän ihastuksissaan käsivartensa hänen kaulaansa.

Runebergin onnistui tehdä hänen rakkautensa yhä enemmän omansa kaltaiseksi, joka »janosi» näitä hetkiä, kuten hän lausui, ja Emilie ikävöi häntä päivän joka hetkenä. Rajattomalla epäitsekkyydellä hän otti kantaakseen koko sen syyllisyyden taakan, jonka heidän rakkautensa oli kerännyt hänen hartioilleen, ja joskin jonakin hetkenä saattoi tuntua hänestä siltä, että toinen »viekoitteli» häntä, ei hän hennonut edes omassa mielessään ajatella tätä ajatusta loppuun. Runoilija oli erehtymätön. Välistä Emilie toivoi omistavansa jonkun ystävättären, jolle hän voisi ilmaista kaiken sydämensä ahdistuksen, mutta eihän hän voisi sitäkään tehdä -- »sehän ei ollut yksinomaan minun salaisuuteni». Hän puhui siitä Runebergille, mutta tämä ei ymmärtänyt häntä. Olihan hänellä hänet, »mitä hän siis tekisi muilla?» Hän johti kaikkia hänen tekojaan, kaikkia hänen askeleitaan, ja Emilie mukautui hänen toivomuksiinsa sokaistuna, lumottuna.

Yhden ainoan kerran Runeberg tuli hänen luokseen sillä tekosyyllä, että halusi antaa hänelle »Metsäruusun kirjan» (Törnrosens bok). Hän oli tullut Emilie Björksténiä vastaan kadulla, mutta tämä oli ollut toisten seurassa eikä ollut lainkaan ollut näkevinään häntä. Kun runoilija seuraavana päivänä jälleen tapasi hänet, sanoi hän soimaavasti: »Mitä varten sinä eilen kartoit minua?» Emilie selitti asian »totuuden mukaisesti», ettei hän voinut erota toisista. »Minkätähden sinä et tullut meille, kun minä pyysin sinua?» jatkaa toinen. »Sinä et välitä minusta.» »Mutta mitä kannatti vastata sellaiseen», huudahtaa hän päiväkirjassaan. Peloissaan siitä, että on pahoittanut R:n mieltä, sanoo hän äkkiä: »Tule meille hetkiseksi tänä iltana kello 6. Eihän se ole niin vaarallista, vai mitä?» »Hän oli kärkäs lupaamaan, hän tahtoi tehdä minulle mieliksi ja kenties myös itsekin saada hetken, jota oli suloinen muistella.» Niinä tunteina, jolloin hän odottaa runoilijaa sykkivin sydämin, hän ruoskii itseään kaikilla rankaisevilla sanoilla siitä, että on pyytänyt häneltä tällaista rikosta sovinnaisia tapoja vastaan. Mutta nyt sitä oli myöhäistä muuttaa. Runeberg tuli, ja hänen ensimmäiset sanansa olivat: »Oletko sinä yksin?» -- »Olen.» »Ja taas sulki hän minut syliinsä ja painoi suudelman toisensa jälkeen huulilleni. Olisinpa silloin voinut kuolla! Mutta minä elin, tunsin, kärsin, kesken kaikkea autuaallisuuttani.»

Mutta Runeberginkin silmissä kangasti »maailman tuomio», ja hän sanoi heti, että hän saattoi viipyä ainoastaan yhden minuutin, hänet oli nähty ja joku saattoi myös tulla. Mutta hän tuli kuitenkin sisälle ja antoi hänelle kirjan. Hän kuiski hänelle puoli-ääneen mitä hellimpiä sanoja, »ja», kirjoittaa Emilie Björkstén, »hän oli niin kaunis tuona silmänräpäyksenä -- piirre suun ympärillä -- katse -- hohde koko olemuksen ympärillä». Runeberg pyysi häntä tulemaan heille, määräsi päivän, ja huoaten: »Kuinka saan nämä päivät kulumaan!» lähti yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin.

Hän tahtoi, että Emilien tuli olla kaikkialla, missä hänkin, vain nähdäkseen hänet, ja tämähän taas ei koskaan saanut nähdä Runebergia kyllikseen.

»Tänään näin hänet ja kuulin häntä taas. Olimme kymnaasissa. Oli rehtorinvaihdos. Öhman jätti raamatun, sinetin ja avaimet hänelle. Ö. puhui. Hän puhui hyvin ja vapaasti, hänen äänensä on erinomaisen kirkas ja sointuva, kaunis ja täyteläinen kuin surun sävelet, mutta tuhat kertaa suuremman vaikutuksen teki minuun kuitenkin _hänen_ äänensä, kun hän nousi ja teki valansa ja senjälkeen rukoili Jumalaa. Hänen äänensä ei ollut aivan niin suuri, ei niin kaunis kuin Öhmanin, mutta myös kylmyys oli siitä kaukana, sillä se oli rikasvivahteinen ja syvempi, vaikka hän puhui hiljemmin. Olen vieläkin kuulevinani tuon sydämellisyyttä ja lämpöä uhkuvan äänen ja näkevinäni sen vakavuuden, joka leimasi jokaisen hänen jaloista piirteistään. Minun rinnassani sai jokainen sana vastakaiun. Thilda [Sirén] oli samaa mieltä kuin minä ja sanoi, että tuo ääni vain tempasi meidät mukaansa enemmän, sentähden että me pidämme hänestä. Myönnän, että hän oli oikeassa, mutta siitä huolimatta täytyy minun kuitenkin tunnustaa, että hänen äänessään on ääretön sulo, jonka täytyy vaikuttaa jokaiseen, joka kuulee hänen vivahdusrikkaan, lämpimän puhesävynsä.»

On täysi kevät, ja päivät alkavat yhä kiivaampaa vauhtia painua kesää kohti, jonka piti tuoda mukanaan tuo pelätty ero. Eräänä kaihoisan kauniina kesäkuun iltana Emilie istuu ruohomatolla syreenien alla Runebergin vieressä. Narsissit ja kevätesikot kukkivat heidän ympärillään, ja he puhelevat tunteistaan.

»Hän sanoi muun muassa, että hän tahtoi tulla rakastetuksi siten, että hänet asetettiin kaikkein korkeimmalle sijalle sydämessäni. Hän tahtoi tulla jumaloiduksi. Hän puhui 'Ihmisen tuesta', jota olen rakastanut ja lukenut elävällä harrastuksella, mutta arveli, että Almquistin mielipide oli liian kova, liian ankara, sillä ihminen tarvitsee ehdottomasti elämässä jonkun toisen ihmisolennon, johon hän koko olemuksellaan voi liittyä.»

Eron ajatus tuntuu joka sanan takana, joka tuona hetkenä lausutaan. »Minä sanoin, kuinka minä surin tuota kiintymystäni häneen, joka teki minut ainoastaan vielä syntisemmäksi ja onnettomammaksi, ja sanoin, että mielelläni tahtoisin unhottaa hänet. Mutta hän virkkoi, ettei tässä mieltymyksessä ollut mitään syntistä, koskapa _hänkin_ [rva R.] piti minusta niin lämpimästi, niin sydämellisesti, ja mitä minun unohdukseeni tulee, niin se olisi minulle helppoa, hän puolestaan ei voisi koskaan unohtaa.»

Runeberg pyytää häntä kirjoittamaan. -- Hän kieltäytyy, mutta jos R. välttämättä tahtoo, niin voihan hän itse aloittaa. »Olisi hyvin omituista puhua hänelle noin jäykästi ja kylmästi, niinkuin on pakko tehdä kirjeissä, joihin ei voinut kätkeä mitään salaisuutta.» Mutta R. vastaa heti, että hän kyllä on kirjoittava, että hän ei pelkää, ja että hän on käyttävä nimitystä »rakkaani» joka kirjeessä.

Muutamia päiviä myöhemmin Emilie Björkstén matkustaa Helsinkiin maisterinvihkiäisiin ja vielä kauemmaksi. Tulvillaan tuon erohetken muistoja, jolloin Runeberg liikutettuna huudahtaa: »Kuinka saa ajan kulumaan, kun ei saa nähdä sinua!» ja Emilie riistäytyy irti hänen syleilystään, eroavat he moneksi kuukaudeksi.

Matkoilla uudessa ympäristössä jatkuu Emilien elämä niinkuin ennenkin, ja uudet vaikutelmat vaihtuvat hänen mielessään. Helsingissä maisterinvihkiäisten aikana hän näkee jälleen »tuon sinisilmäisen», nuoruudenrakkautensa, ja suree sitä, että kohtalo oli erottanut heidät, silloin hän olisi välttynyt kaikesta siitä, mikä sitten seurasi. Hän tanssii yöt läpeensä, kuuntelee serenaadeja, herättää jälleen miehissä tungettelevaa ihailua, haaveilee Mon Repos'ssa ja kirjoittelee sivumääriä luonnon kauneudesta päiväkirjaansa. Hän lukee kaikkea, mitä käsiinsä saa: Bulweria, Jean Paulia ja ennenkaikkea Almquistia haltioituen sekä sanoista että sävelistä. Mutta unohtaa hän ei voi. Rakastetun nimi on kaikkien huulilla; hän kuulee häntä mainittavan ja ihailtavan kaikkialla, minne hän tulee, ja hän huudahtaa eräänkin keskustelun jälkeen: »Tämäkin mies jumaloi häntä, kaikki, kaikki rakastavat häntä; onko siis niin ihmeellistä, jos _minä_ teen samoin.»

Nyt kun hän ei näe häntä, syyttää hän häntä:

»Sielu on niin täynnä kyyneleitä, sydän niin raskas ja ahdistettu, se ei saa ilmaa. Se ei voi valittaa eikä itkeä ääneensä; ainoastaan täällä sisällä, täällä sisällä minä tunnen, kuinka vaikea taakka on. Ja kaikki tämä on hänen syytään! Sentähden että hän opetti minut itseään rakastamaan, tunnen itseni niin onnettomaksi nyt! Minä suren sitä, että en voi puhtaalla, viattomalla rakkaudella rakastaa häntä, että en enää milloinkaan voi sitä, että en milloinkaan saa sieluni kaipuuta tyydytetyksi. Koko poloisen elämäni täytyy täten muuttua vain yhdeksi ainoaksi pitkäksi huokaukseksi, ainaiseksi valitukseksi, kaipaukseksi autuuteen, jonka suloista huumaa hän on ollut kyllin kova antaakseen minun maistaa, saamatta tyhjentää maljaa pohjaan, sillä sehän olisi niin pahoin maailman silmissä, niin syntistä Jumalan edessä. Minkätähden yhtään avata tuota rikasta sydäntä minulle, joka ahnaasti etsin sen aarteita ja luulin löytäväni mitä etsin, minkätähden antaa minun katsoa tuon ihmeellisen puhuvan silmän sisälle, minkätähden vetää minut tuota rintaa vasten, noita lämpimiä, täyteläisiä, rakkaita huulia vasten, joiden kosketuksen vieläkin tunnen -- minkätähden kaikkea tätä? Minkätähden antaa minun kurkistaa sisälle taivaaseen? -- siinä nyt ovat seuraukset.»

»Olen niin välinpitämätön nyt monen asian suhteen, joka ennen olisi iloittanut minua. Olen niin täynnä kaihoa ja kaipausta ja ajattelen jok'ikinen minuutti niitä päiviä, jotka ovat olleet. Monasti puhkeavat kyyneleet esiin; en voi pidättää niitä. Ja sitten kysytään minulta, miksi itken. Enkö itkisi? Eikö se itkisi, jonka koko rauha on kadonnut?»

Ei, hänen sairautensa ei ole parantunut hänen ollessaan loitolla Runebergista. Lopulta hän ei voi enää kestää kauemmin. Hän matkustaa takaisin. Voinee tuskin lukea mitään sen haltioituneempaa kuin hänen viimeiset muistiinpanonsa ennen matkaa 8 p:nä syyskuuta.

»Viiden, kuuden päivän kuluttua kenties näen kaiken tämän taas ruumiillisilla silmilläni! Kenties, kenties! -- Minkä vapisuttavan, riemullisen ilon ja minkä pelon ja ahdistuksen samalla tuokaan tämä ajatus sieluuni! Mutta käyköön miten tahansa, vaikka en saisikaan nähdä häntä, niin en sentään tahdo valittaa. Sinä Kaikkivaltias siellä ylhäällä, johdathan sinä kaikki minun parhaakseni -- miten minä rakastan sinua! Mutta kuinka paljon rakastankaan myös sinun -- oi, älköön se olko liikoja sanottu -- sinun kuvaasi täällä alhaalla! Häntä, maallisesti suurta, tuota kaikkien sielunlahjojensa puolesta suurta, jonka henki on niin tyyni, puhdas, tosi, jonka lämpimän sydämen syvyyksissä piilevät kaikki runouden jaloimmat helmet. Ja tämä rakkaus, joskin siihen sekoittuu levottomuutta, katumusta ja omantunnontuskaa, on kuitenkin niin kaunis. Minulla ei ole rohkeutta heittää sitä luotani.»

Jälleennäkeminen antoi hänelle kaikkea, mitä hän suinkin saattoi uneksia, ja onnessaan tunsi hän itsensä iloiseksi ja hilpeäksi taas. Hän oli taas se ajattelematon ja välitön, jota Runeberg rakasti. Hän kertoo eräästä tähtikirkkaasta yöstä, jolloin tämä saattoi häntä kotiin, häntä ja Anna Reuterskiöldiä. Runoilija oli jättänyt hänet portille mennäkseen vielä muutamia askeleita eteenpäin toisen kanssa. Mutta Emilie ei voi erota hänestä, hän haluaa nähdä hänet vielä kerran. Hän juoksee kadun poikki hänen tullessaan takaisin yksin ja huutaa hänelle: »Hyvää yötä!» Ja runoilija sulkee hänet syliinsä ja painaa hänet yhä tiukemmin rintaansa vasten ihastuneena kuiskaten: »Hyvää yötä, sinä suloinen, rakas!» Hän ei tahdo ollenkaan päästää häntä menemään. Äkkiä Emilie muistaa »maailman tuomion» ja huudahtaa: »Meidät voidaan nähdä.» Mutta runoilija pitää hänestä kiinni ja kuiskaa: »Ei kukaan näe meitä.» Emilie kiertää itsensä pois hänen käsivarsistaan lumottuna, huumautuneena ja kuulee vielä hänen sanansa: »Hyvää yötä, hyvää yötä!» kaukaa. Ja tämä äänenpaino, jota hän ei koskaan ennen ole kuullut, jossa oli niin paljon »kiivautta», kuten hän sanoo, kaikuu vielä hänen korvissaan hänen siinä seisoessaan ja nähdessään hänen häviävän pimeyteen.

Tätä kypenien, tulen ja liekkien aikaa kesti kuukauden. Nyt se on Runeberg, joka lietsoo tulta, joka tahtoo saada enemmän -- enemmän! »Sinä pidät minusta, mutta sinä et _rakasta_ minua», sanoo hän Emilielle eräissä tanssiaisissa, joissa tämä oli tanssinut paljon. Hän vaatii, että Emilien on ajateltava häntä lakkaamatta, ja kun tämä sanoo, että hän ajattelee Runebergia tuhat kertaa enemmän kuin Runeberg häntä, laskee runoilija, että hänen ajatustensa luku on miljoonia kertoja suurempi kuin Emilien. Kuukausi hurmiota -- ja äkkiä Emilie tuntee saaneensa kylläksi. Hän matkustaa maalle ja toteaa tuntevansa »mielihyvää, huomatessaan voivansa ajatella muutakin kuin häntä. Hän nauttii vilpittömästi hiljaisuudesta ja rauhasta maan sydämessä, jossa hän saattaa heittää luotaan nuo levottomat ajatukset, ja ensimmäisen kerran elämässä tuntuu hänestä vapauttavalta se, ettei hänen aina tarvitse kantaa niitä kahleita, joihin runoilijan rakkaus oli hänet kytkenyt. Koko voimakkaan vastavaikutuksen hyväätekevä väsymys kuvastuu niissä sanoissa, jotka hän kirjoittaa 25 p:nä marraskuuta maalla-oleskelunsa loppuessa:

»On viimeinen ilta tätä hiljaista, levollista, yksitoikkoista elämää, joka on tehnyt minulle niin hyvää. En käsitä, minkätähden minä muutama vuosi sitten niin vihasin rauhaa ja yksitoikkoisuutta. Silloin kaipasin palavalla innolla takaisin maailmaan, huvituksiin ja iloon, ilman lepoa, ilman rauhaa. Mutta nyt ei ole niin, sillä minä olen ollut niin onnellinen täällä maalla, niin rikas hiljaisuudessa ja rauhassa. Olen niin paljon ajatellut, niin paljon uneksinut ja niin paljon tahtonut unhottaa sellaista, josta minua taas elävämmin kuin milloinkaan muistutetaan siellä maailman melussa.»

Hän toteaa itse tulleensa paljon levollisemmaksi, kun hän jälleen näkee Runebergin tanssiaisissa. Se ei ole ihmeteltävää. Hän on nyt täysin, erehtymättömän »varma» siitä, että tämä rakastaa häntä; hän voi tehdä mitä tahtoo, tämä rakastaa häntä kuitenkin. Hän on kuten ennenkin iloinen, kun runoilija näkee hänen tanssivan, kun tämä pitää hänen hiuksiinsa kiinnitetyistä sammalruusuista, »jotka vaihtelevat tummanpunaisesta vaaleanpunaiseen raikkaan eloisissa värivivahduksissa. Sillä vain häntä minä ajattelen yksinpä silloinkin, kun järjestelen tanssiaispukuani; hänen vuoksensa tahdon herättää mieltymystä, hänen vuoksensa olla iloinen. Koko elämäni hukkuu minulta pois häntä ajatellessa, sillä muuten on kaikki minulle sangen yhdentekevää, tanssiaiset, tanssittajat ja tanssit, kentiespä hän itsekin kohtapuoleen, sillä eihän mikään tämän maan päällä ole mahdotonta, ei edes se, mikä nyt näyttää minusta niin uskomattomalta.»

Hän luulee myös oppineensa sen teeskentelytaidon, jota ihmiset vaativat, eikä se hänestä ole niin vaikea.

»Maailma vainosi meitä terävillä silmillään. Sillä ei sentään liene ollut mitään muistuttamista eilen, sillä ulospäin näytti kaikki niin tavalliselta. -- 'Sinä olet niin muuttunut, tullut niin rauhalliseksi', sanoi hän tuolla äänellä, jonka rakas sointu niin kauan on minulle vaiennut, ja minä vastasin, että kaikki oli käynyt minulle niin yhdentekeväksi.» Ennenkuin hän lähtee, kysyy Runeberg: »Milloin menet S:lle?» »En tiedä, mutta voinhan mennä huomenna.» Runoilija oli kuitenkin saanut kuolonsanoman eikä voinut tulla. Silmänräpäyksen ajan se kiukutti häntä, sillä »hänhän juuri halusi tätä kohtausta», mutta hän rauhoittuu pian. Kuinka olisikaan hän kärsinyt vielä kuukausi takaperin!

Muutamia päiviä myöhemmin hän näyttelee mukana eräässä seuranäytelmässä, ja Runeberg on katsojain joukossa. Hän on jälleen iloinen menestyksestään hänen vuokseen, mutta sillä tyynellä tavalla, minkä varmuus on hänelle antanut. Mutta runoilija ei ole rauhallinen. »Etkö sinä enää pidä minusta?» kysyy hän levottomana »tuolla lämpimällä, sieluun tunkevalla äänellä, joka melkein teki minut hulluksi entisinä aikoina». »En, en niin paljon kuin ennen, sillä sinäkin olet muuttunut, ja minä tahdon vastata kylmyyteen kylmyydellä», lisää Emilie kiusoittelevasti. »Mutta hän vakuutti, että hän oli entisensä kaltainen, että minä olin hänelle rakas, minä en tiennyt, kuinka suuresti, ja pyysi, että antaisin kaiken olla ennallaan y. m. sanoin, jotka kaikuivat niin suloisilta sielussani! Näen vieläkin edessäni hänen mietteliään katseensa, hänen vakavan ilmeensä ja sen erikoisen tavan, jolla hän puraisi kauniita huuliaan, ja sitten hänen vaikenemisensa, kun minä sanoin, etten enää pitänyt hänestä niinkuin ennen.» Ihmisiä tulee ja menee, ja syntyy yleinen, hilpeä seuralavertelu. »'Jumalan kiitos!' sanoi hän, kun taas jäimme yksin. Mutta silloin minä nauroin. Ah, koko maailmahan on kuitenkin komediaa.»

Runeberg pyysi häntä hartaasti tulemaan heille, pyysi _hänen_ (rva R:n) vuoksensa, »jotta hän ei epäilisi minun olevan suuttuneen hänelle. Hän vakuutti minulle hänen ystävällisyyttään, mutta enpä usko sen enää olevan erittäin suuren. Hän pyysi minua tulemaan maailman vuoksi.» Emilie antoi hänen kiusautua hetkisen, mutta »kun nousin sohvalta, missä olimme istuneet, lähteäkseni taas tanssiin, josta en lainkaan olisi välittänyt, sanoin minä puoliääneen tuntien samalla, kuinka silmäni kostui ja kuinka rikas, lämmin ja sula minun sydämeni oli sillä hetkellä: 'Minä pidän sentään _paljon_ sinusta!' Ja silloin tunsin selvemmin kuin koskaan, kuinka välttämätöntä minulle oli olla varma hänen kiintymyksestään.»