Chapter 4

Hänen kujeiluhalunsa ja huumorintajunsa poistivat kaiken traagillisuuden monesta arkaluontoisesta tilanteesta, ja hän joutui yhtämittaa mitä hullunkurisimpiin seikkailuihin, joita hän erittäin elävästi kuvaili ystäville ja tutuille, niin että piankin kaikki paikkakunnan asukkaat tunsivat ne. Niinpä tiesi koko Porvoo, että muuan vakavarainen kauppias, jolla oli tarjota hänelle koti ja kontu, pani toimeen rekiretken saadakseen vihdoinkin tilaisuuden puhua toiveistaan. Mutta Emilie Björkstén oli valmistunut vaaraan ja hänen onnistui siinä määrin lavertelullaan hämäännyttää tuo vakava mies, ettei hän koko matkalla Kiialaan, jonne retki tehtiin, saanut sanotuksi ratkaisevaa sanaa. Vasta paluumatkalla, kun Emilie Björkstén tanssista uupuneena ja hyvätuulisena ja muistamatta vaaraa jälleen istuutui hänen vierelleen, tuotti miehen sitkeä itsepäisyys hänelle yllätyksen. Mutta Emilie ei ollut neuvoton. Yhdellä hyppäyksellä hän oli ulkona reestä, ennenkuin kauppias oli ehtinyt sanoa sanottavansa loppuun, ja heittäytyi päätä pahkaa lähinnä seuraaviin ajopeleihin, jotka sattuivat olemaan täynnä orkesterin soittimia. Bassoviulun päällä istuen hän ajoi sinä yönä Porvooseen, riemuissaan tästä onnistuneesta tempusta.

Yhtä tunnettu oli juttu kymnaasinopettajasta, joka saattoi häntä kotiin eräästä illatsusta ja jonka toivoa hän ylläpiti koko ajan, luvaten antaa vastauksen seuraavassa kadunkulmassa. Kadut risteilivät kerta toisensa perästä, mutta oikeaan kadunkulmaan he eivät ehtineet, ennenkuin Emilie Björkstén livahti sisään omasta portistaan jättäen hämmästyneen maisterin synkkiin mietteisiinsä. Samoin tarina siitä erinomaisen kauniista kasakkaupseerista, jonka kanssa hän oli luvannut tanssia seuraavissa tanssiaisissa, jos tämä toisi hänelle erään määrätyn kukan verrattain kaukana olevasta metsästä. Upseeri heittäytyi tulisen juoksijansa selkään, löysi kukan tanssiaisiltana ja kiiti takaisin -- havaitakseen, että tuo sydämetön tyttö oli kadonnut, matkustanut pois, ei kukaan tietänyt minne.

Että nämä ja sadat muut samantapaiset jutut herättivät mitä suurinta kauhua ja närkästystä asianomaisissa piireissä, sitä ei tarvinne huomauttaa. Mutta syntipukin katumus ja itsesoimaukset ja hänen hassunkuriset todistelunsa taittoivat kärjen ankarimmiltakin tuomioilta, niin että hän kuitenkin ennen pitkää sai anteeksi yksinpä noilta pahan kohtelun alaisiksi joutuneilta ihailijoiltakin, joista hän tavallisesti lopuksi sai hartaita ja uskollisia ystäviä koko elämänsä ajaksi.

Jo aivan nuorena, viidentoista vuoden ikäisenä, Emilie Björkstén oli kohdannut Runebergin ja jumaloinut häntä niinkuin kaikki muutkin kohtuullisen välimatkan päästä. Piankin hän aivan luonnollisesti Porvoossa oleskelunsa aikana joutui kuulumaan siihen ihailevain ystäväin ja tuttavain piiriin, joka usein kokoontui runoilijan vierasvaraisessa kodissa. Hän lienee jo silloin tehnyt jonkinlaisen vaikutuksen runoilijaan, sillä useita kertoja Runeberg lähetti hänelle terveisiä, kun hän oli kaukana poissa. Niinpä kirjoittaa Emilie Björkstén tammikuussa 1845:

»Mitä saattoikaan sieluni toivoa tänä uutena vuotena ihanampaa kuin mitä oli Runebergin sydämellinen tervehdys. Oi, minä olen niin iloinen, niin onnellinen siitä. Sydämeni, joka niin kauan on kaivannut jonkinlaista ilontunnetta, tuli taas aivan lämpöiseksi, ja tuhansia kertoja saatoin suudella noita rivejä, jotka hänen kätensä oli kirjoittanut ilahduttaakseen minua jäätävässä kaukaisuudessa. Pian, pian saanen jälleen nähdä hänet, ihailla häntä, hurmautua hänestä, rakastaa häntä -- ja se saa riittää minulle, kun niin moni toive on pettänyt.»

Tuo »sinisilmäinen» leikitteli vielä hänen ajatuksissaan -- hänen vuoksensa »suru jälleen uursi merkkejään» Emilien sieluun; hänen muistonsa -- ei Runebergin -- puhkaisi Emiliessä esiin runosuonen, kun hän kuvaa esim. Stansvikin luontoa.

»Minä muistan, muistan nuo siniset, väreilevät järvet kauniine lehväisine rantoineen. Muistan nuo alpit, nuo syvät, hiljaiset, tuoksuvat laaksot, joissa luonto viettää ikuista sabbattia, näen myös tuon viehättävän puuryhmän ja kukkaset; näen kuutamon lahdella ja tähdet yllä metsän rauhan. Kuulen myös Eolin-harpun sointuvan valittavat sävelet. -- Onneksi minulle, että voin viedä Stansvikin muistossa mukanani!»

Eräänä toisena päivänä kuuluvat sanat näin:

»Nyt on rakkaus -- ystävyys -- kaikki lopussa! -- Minä tahdon itkeä ja kärsiä vaieten -- ei kukaan saa tietää kaikista kamppailuistani, ainoastaan Hän korkeudessa, joka varmaan kerran on antava minulle lohdutusta. Kyyneleetkin, niin, nekin voivat olla nautintoa; ja ne ovat virranneet tänä aikana, aikana, jossa on ollut niin 'runsaasti punaista ja mustaa'. Raskaaksi ja pimeäksi käy minulle aika, raskaaksi käy minulle elämä tästä lähin, sillä en näe enää ainoatakaan valonpilkettä. Kunpa oppisin vain oikein rukoilemaan Rakkauden valtakuntaa, sillä saahan rukouksesta niin paljon lohtua, ja sitten kärsimään nurkumatta päivien taakan, joka kuitenkin enimmäkseen on omaa syytäni.»

Muutamia päiviä myöhemmin hän kirjoittaa:

»Ihmeellistä, että minulla vielä saattoi olla niin hauska. Mutta sen vaikutti kai etupäässä mainio musiikki -- innokas tanssiminen -- elämän elämä -- taivaallisen ihana galopaadi, jonka tanssin aivan kuin elämän reippaimpina päivinä, jolloin valtimot löivät taivaan korkealle ja sydän samoin, ja jolloin hengitys katkesi, jolloin vain lensi eteenpäin, eteenpäin, aivan kuin elämän onni olisi ollut maalina.»

Nämä ovat kylläkin vaihtelevia tunnelmia, sitä ei voi kieltää. Mutta »sinisilmäinen» ja romanttinen kaipaus häneen on kuitenkin pohjasävelenä kaikessa, niin Stansvikin »alppien» keskellä kuin tuon jumalallisen galopaadin aikana, ja yksinpä silloinkin, kun hän uudelleen tapaa jumaloimansa runoilijan Porvoossa. Hän on jälleen sukulaisten luona siellä ja kirjoittaa sieltä 9 p:nä marrask. 1845:

»Miten tyytyväinen olin iltaani, sillä vietin sen henkilöiden luona, joita ihailen, ja henkilöiden seurassa, joita niin suuresti rakastan. Minä olin -- Runebergeilla. Oli mielenkiintoista kuulla heidän puhuvan, noiden kaikkien. Tuon viisaan, maailmaakokeneen rouva Runebergin, tuon vilkkaan, sukkelan, intomielisen Anna Reuterskiöldin eli 'Genie R:n', joksi häntä syystä kylläkin nimitetään, tuon suuren runoilijan, jota voi verrata ainoastaan -- häneen itseensä, ja Sofin [Ottelin], tuon harvinaisen, rikaslahjaisen tytön. Minä itse tunsin itseni niin mitättömäksi, niin olemattomaksi noiden joukossa. Minä vain nautin, ja runsaassa määrässä kylläkin. Sellaiset illat ovat sekä hupaisia että opettavaisia, ja hauskaa on voida pitää kaikista näistä ihmisistä. Tuntee itsekin tulevansa ikäänkuin paremmaksi niinä hetkinä, jolloin on heidän kanssaan. Ja saada silloin tällöin hyväily, ystävällinen katse tuolta puhtaalta, lämminsieluiselta Anna R:ltä ja sydämellinen sana Fjalarin runoilijalta on suoranainen ilo sydän-raukalleni, joka janoaa hyväntahtoisuutta ja joka paleltuisi pois ilman lämpöä ja aurinkoa. Muistan niitä aikoja, jolloin ennen olin R:lla, jolloin elin ainoastaan nykyhetkessä ja ammensin lämpöni ja valoni runoilijan silmästä ja katsoin häneen niinkuin Jumalan korkeaan taivaaseen, jossa kaikki ihanuus on, enkä sellaisina hetkinä ajatellut mitään muuta kuin häntä -- mutta nyt!»

Emilie Björkstén tunnekylläisine, liehahtelevine luonteineen olisi enemmän kuin kukaan muu tarvinnut tyyntä tahtoa, joka olisi hallinnut häntä, voimakasta kättä, joka lempeästi olisi kuljettanut hänen sielunsa pois siitä muodottomien mielikuvien harhasokkelosta, johon se oli eksynyt, joka viisaasti olisi selventänyt ajatukset noissa herkeämättä työskentelevissä aivoissa, jotka nyt olivat tupaten täynnä Eugène Sue'n »jumalallisia» romaaneja ja atterbomilaisia sitaatteja. Hänen vanhempiensa kuoleman jälkeen ei ollut ketään, joka olisi osoittanut tarpeeksi mielenkiintoa hänen omaa itseyttään kohtaan ruvetakseen hänen itsensä vuoksi hiljalleen kehittämään niitä mahdollisuuksia, jotka asuivat hänen sisimmässään: hänen palavaa kauneudenkaipuutaan, hänen runouden ja musiikin ihailuaan, hänen leimuavaa innostustaan kaikkeen »suureen ja ihanaan» elämässä. Hänen juureton olomuotonsa oli saanut aikaan sen, että hän itse oli saanut etsiä mistä sattui saamaan ravintoa kaikelle sille, mitä hänen mielensä kaipasi, ja kaikki romantiikan pingoittuneimmat aatteet olivat löytäneet erinomaisen maaperän hänen päässään ja sydämessään. Tässä oikullisessa kiihtymistilassa oli ihmisten mielestä juuri hänen viehätysvoimansa; miehet rohkaisivat sitä, naiset moittivat sitä; hän heittelehti äärimmäisyydestä toiseen, ja huolimatta ikuisesta ystävyydestä ja palavasta rakkaudesta, joista hän niin usein puhui, sai hän kuitenkin yksin koettaa pitää huolta itsestään ja epätasaisesta luonnonlaadustaan, mikä ei suinkaan hänelle onnistunut. Koko hänen elämänsä oli tunteiden ja tunnelmien epäselvää kaaosta, josta puuttuivat kaikki mittasuhdat ja josta kaikki todellisuus oli julistettu pannaan. Kunnes Runeberg tuli. Ei enää loistavan sädekehän ympäröimänä, ihailtuna runoilijana, vaan sinä voimakkaana, tyynenä, ylemmyydellään hallitsevana miehenä, jota hän rakasti. Mutta hänen kanssaan tuli myös ristiriita oikean ja väärän välillä hänen elämäänsä.

Hän ei ollut vielä kahtakymmentä kolmea vuotta (1846), Runeberg oli pari vuotta yli neljänkymmenen. Muutamat ystävälliset sanat, jotka tämä joillekin toisille sanoi hänestä ja jotka hän sattumalta kuuli, olivat se kipinä, joka sytytti tulen hänen herkkäliikkeisessä sydämessään täyteen liekkiin. Runeberg oli siis kiintynyt häneen sillä tavoin. Hän ajatteli ja tunsi niinkuin kuka muu mies hyvänsä. Sanomattomalla riemulla Emilie kätki hänen sanansa sydämeensä.

Aluksi hän pelkäsi tavata Runebergia, pelkäsi, että tämä huomaisi hänen haltioituneen ihailunsa nyt kokonaan muuttaneen luonnetta. Hänen sisimpänsä oli taas kuin myrskyävä meri. Ilo, onni, itsesoimaus siitä, että hän tällä tavoin ajatteli toisen puolisoa, pelko ihmisten tuomiosta, tuo usein palautuva tunne syvästä synnillisyydestä -- kaikki tämä riehui ja kuohui hänen sielussaan. Kyyneleitä ja pelkoa ja vavistusta ja rukouksia Kaikkivaltiaan puoleen, jotta Hän armossaan lainaisi voimaa taistelemaan kiusausta vastaan! Hän yritti olla tapaamatta Runebergia ja palauttaa mieleensä menneisyydestä vanhoja muistoja, jotka kerran olivat tulittaneet hänen mieltään. Mutta muutamana kesäkuun päivänä sattuivat he yhteen eräällä huviretkellä.

»Tuo päivä oli taas sellainen, joka ei milloinkaan hälvene muististani», kirjoittaa hän. »Oikein iloisin ja levollisin mielin vaelsin minä tuolle ihanalle seudulle, iloisessa seurassa, josta suurimman ilon minulle tuotti takaisin palanneen Lotta Gaddingin ja runoilijan läheisyys. Jospa edes puoleksikaan osaisin kuvailla seutujen kauneutta! Noiden korkeiden, metsäpeitteisten kallioiden suurenmoista taulua tai noiden vehmaiden, viheriäisten laaksojen hymyilevää näköalaa, joskin valkovuokot jo siellä ottivat jäähyväisiään keväältä ja meiltä jo sentähden joutuivat unhoon nupullaan olevain kielojen vuoksi, joita tervehdittiin todellisella riemastuksella ja joita minä sain kimpun R:lta; sellaisen kimpun jota on täytynyt _etsiä_ löytääkseen ja jonka tuoksu ja kukkeus yhä seuraa minua.» Ja hän jatkaa pitkän luonnonkuvauksen jälkeen: »Ja sitten -- sitten sain niin usein kuin tahdoin lepuuttaa juopunutta silmääni tuon ihmeellisen miehekkäillä, sielukkailla piirteillä, kuitenkin hämmentyen joka kerran, kun hän tavoitti tämän katseen, aivan kuin olisi ollut synti katsella häntä. Kenties olikin niin, sillä riippuu niin äärettömän paljon siitä, _miten_ katsoo? Sydämeni pohjaan kätken kuitenkin kaikki hänen sanansa, sillä senhän ainakin saan tehdä, ja kun tulen oikein surulliseksi, saan uudestaan miettiä niitä hänen sanojaan, jotka tekivät minulle niin äärettömän hyvää hetkellä, jolloin, epätoivo asui sielussani.» --

»Olkoon, että mielenkiintoni häneen on syvempää ja lämpimämpää kuin mitä sen ehkä pitäisi, mutta ainakin iloitsen siitä, että pidän yhtä sydämellisesti hänen puolisostaan. Iloitsen hänen levottomuudestaan, kun hänen puolisonsa tänään viipyi niin kauan, sitä oli niin kaunis katsella ja se todisti myös, kuinka väärin hänelle tehdään, kun sanotaan, että hän ei _oikein_ rakasta häntä. Niitä ei ole sentään monta, jotka niin sanovat, ja he eivät voi käsittää rakkautta, jossa ei ole mitään liehittelyä, rakkautta, joka harvoin näkyy, mutta aina tuntuu. Ja kuinka olisi mahdollista olla rakastamatta tätä naista, hänhän on niin erinomainen joka suhteessa ja puolisoonsa äärimmäisen kiintynyt. Kuinka hän mahtaa olla onnellinen!»

Hän kärsi itse yksinäisyydestään -- siitä, että hänen oli niin vaikea omin neuvoin selvittää sekavia käsitteitään, ja säälittää, kun kuulee hänen uskovan surunsa eräälle ystävättärelleen: »Oi, ei ole juuri ainoatakaan kotia, oikeaa lämmintä ja hyvää kotia, joka itsestään tahtoisi avautua minulle. Mikä siis on oleva kohtaloni? Missä saanen tervehtiä syysaurinkoa? Mahtaneeko se enää tapahtua tällä rakkaalla seudulla, jota rakastan niin äärettömästi, sentähden että myös itse olen saanut täällä rakkautta.» Ja hän itkee itseään ja hyljättyä asemaansa elämässä. »Mutta», jatkaa hän, »juuri kun parhaillaan valitin, valtasi minut autuus, sillä hän, joka suureksi osaksi, en uskalla sanoa, että se on _yksinään hän_, joka tekee minulle eron täältä niin vaikeaksi, meni samassa ohitse. Sydämeni löi pari kertaa rajusti nähdessäni hänet, ja huuleni lausuivat suruisasti ja hellästi: Kas tuolla menee hänkin! Se oli autuuden silmänräpäys, tuo sekunti, jolloin näin hänet, mutta sekään sekunti ei ollut sekoittumatonta iloa, sillä muistin heti, että oli synti tuntea sellaista iloa nähdessään henkilön, joka on toisen oma. Hyvä, sinä määrättömän hyvä Jumala, älä langeta ylleni tätä vaikeaa rangaistusta: ota pois jokainen rakkauden hiven, jokainen kielletyn tunteen kipinä rinnastani ja pane sinne sijaan levollinen ja maltillinen kiintymys! Se olisi niin hyvä minulle.»

Mutta tunteet eivät aina ole kätkettävissä, kaikkein vähimmin romantiikan aikakaudella, ja levon ja välinpitämättömyyden rukoukset eivät kenties olleet tarpeeksi vakuuttavia tullakseen kuulluksi tuolla ylhäällä. Valoisat kesäyöt ja ne monet serenaadit »huumaavine sävelineen», joita laulettiin hänen ikkunansa alla, eivät tuoneet mitään viilentävää tuulahdusta hänen »tuliseen rintaansa».

Sellainen valoisa ilta oli silloinkin, kun Runeberg lupasi antaa hänelle ensimmäisen käsikirjoituksen pariin runoonsa (Viapori ja Sven Dufva), mutta yhdellä ehdolla: Emilien tuli omalla käsialallaan jäljentää ne häntä itseään varten. Emilie Björkstén kertoi myöhemmin monta kertaa, kuinka hän ensin hämmästyksissään, ajattelematon kun oli, vilkkaasti oli vastustanut hänen pyyntöään ja huudahtanut: »Ei, ei, minulla on niin ruma käsiala!» Mutta Runeberg oli järkähtämätön ja kieltäytyi ehdottomasti antamasta käsikirjoitustaan ilman korvausta. Hämillään ja epäröiden kysyi hän rakkaalta Anna Reuterskiöldiltään neuvoa, ja tämä läksytti hänet perinpohjaisesti selittäen, mikä suosionosoitus sellaisen lahjan tarjoaminen oli hänelle ja kuinka järjetön hän oli ollut. Jonka jälkeen Emilie katuvaisena juoksi takaisin runoilijan luo, ja tämä lupasi antaa hänelle ei ainoastaan runot -- vaan kaiken, mitä hän pyysi.

Runebergit muuttivat Kroksnäsiin, ja Emilie Björksténillä oli niin huono onni, että hän saapui heitä tervehtimään sellaisena päivänä, jolloin Runeberg oli poissa, ja hänellä oli tietysti mitä hirveimmät omantunnonvaivat siitä, että hän, huolimatta hänen vaimonsa suuresta ystävällisyydestä, tunsi itsensä syvästi pettyneeksi. Sitten matkusti hän itse Hämeeseen ja vasta elokuussa hän näki Runebergin jälleen. Hän kirjoittaa siitä itse:

»Minä olen tavannut hänet tänään, sillä olin heikko; en voinut vastustaa kiusausta. Ja hän oli entisensä kaltainen, aina on hänellä tuo sama yksinkertainen, rakastettava sydämellinen olemus. Mutta kuinka tummaksi hän on tullut! Kuinka aurinko on polttanut tuon posken ja tuon tyynen otsan ruskeaksi kuin mahonki! Mutta miellyttävältä tuntui hän minusta sentään. Näen hänet vieläkin edessäni sellaisena kuin hän seisoi portailla katsellen luonnon suurenmoista näytelmää; kun ukkonen jyrisi ja salamat iskivät tulta yli järven ja maan. Samassa silmänräpäyksessä avasin minä oven, mutta suljin sen jälleen nuolennopeasti tietämättä oikein miksi, kun huomasin hänet. Hän teki sitten pilaa siitä ja sanoi, että minä pelkäsin häntä. Oi, olisipa hän aavistanut, kuinka totta hän puhui! Niin, minä pelkäsin, pelkäsin niin, että sydän löi tuhatkertaisin lyönnein rinnassani ja että kaikki veri syöksyi sinne tehden posket aivan kalvaiksi. Omituista! Ja kuitenkin kaipaan joka hetki saada nähdä häntä, saada virkistystä, lohtua, hurmaa hänen sanoistaan ja hänen valoisista ajatuksistaan.»

»Tänään annoin hänelle myös jäljennökseni hänen runoelmistaan ja hänen käsikirjoituksensa jäi minulle! Nuo hänen kallisarvoiset ajatuksensa, jotka on kirjoitettu samassa kuin ne ovat syntyneet, ovat minun, yksinomaan minun! Jospa vain kaikki tietäisivät, minkä kallisarvoisen aarteen minä omistan! Ja jospa hän vain itse tietäisi, kuinka monasti nuo hänen kätensä piirrot hehkuvat kuin tuli hämmentyneiden katseitteni edessä. Minun ihailuni häntä kohtaan on niin valtava, mutta samalla niin ehdoton, se on kuin lapsen ihailua aurinkoa kohtaan, joka loistaa, mutta siihen sekoittuu myös intohimoa. Jos minä rakastan häntä, niin se on hänen syynsä. Hän tunsi vilkkaan, haaveksivan mieleni, hän tunsi minun ihailuni kaikkea runoutta kohtaan, hän tunsi minun kahdeksantoista ikävuottani. Miksi piti hänen siis kohdella minua sellaisella hyväntahtoisuudella? Miksi lausua niin minusta, monta kaunista sanaa, joita minä en, se täytyi hänen oivaltaa, voisi unhottaa, ja miksi aina antaa minulle kaikkia noita todistuksia mielenkiinnostaan? Miksi? Miksi? Eikö hän siis voinut aavistaa, miten kävisi, ja että minun palava innostukseni runoilijaa kohtaan niin helposti voisi muuttua -- rakkaudeksi, sillä ihailusta on rakkauteen vain yksi ainoa lapsen-askel. Eikö hän voinut aavistaa sitä, hän, jolla on niin syvä ihmissydämen ymmärtämys, hän, joka niin hyvin näyttää tuntevan kaiken nuorison ja nuorison kaikki ajatukset ja tunteet? Eikö hän voinut käsittää, että minä hurmautuisin siitä kuvasta, jonka hän antoi minulle tuona unohtumattomana syys-iltana, ja hänen -- suuteloistaan! Sillä kolme kertaa ovat minun huuleni koskettaneet hänen huuliaan, enkä minä sitä unhota.»

Kun muistaa, että hän eli keskellä panttileikkien ja kummisuudelmien aikakautta, ei tämä liene kuitenkaan ollut mitään sen vakavampaa, joskin nuori tyttö tunsi itsensä hämmentyneeksi ja onnelliseksi tuon suuren miehen ohimenevästä hyväilystä. Oli vielä tuleva aika, jolloin hän oli oppiva ymmärtämään eron leikin ja toden välillä tässäkin suhteessa.

Emilie Björkstén pakeni tuon »ihmeellisen» vaarallisesta läheisyydestä ja matkusti maalle, missä hän jälleen joksikin ajaksi vaipui luonnonihailuun, joka ei kuitenkaan voinut karkoittaa levottuuttavia muistoja.

»Tuuli on niin vilpoinen ja tie niin kolea, mutta kuitenkin rauhallinen», kirjoittaa hän 28 p:nä syyskuuta: »Oi, jospa sentään voisin tuoda ilmi kaikki tunteeni, sillä minä tunnen niin paljon, niin paljon. Koko luonto näyttää minusta tällä hetkellä olevan täynnä runoutta; taivaassa, ilmassa, päivän kajossa, äänettömyydessä ja kaihomielessä, kaikessa on runoutta _Hän_ tuntisi sen, jos hän olisi täällä. _Hän_, kaikkien noiden laulujen luoja, jotka ovat iloittaneet minua niin monta kertaa. Oi, nyt -- nyt on minulla kerrankin ollut rohkeutta kieltäytyä nautinnosta saada nähdä hänet, ja minä olen ylpeä siitä!»

Kun hän kuukautta myöhemmin jälleen oli Porvoossa, näyttää vastustusvoima tuntuvasti heikentyneen. Hän kertoo, kuinka hän eräänä iltana kiiruhti pois eräistä vieraskutsuista »juosten niin hiljaa ja salaperäisesti kuin olisi ollut kysymyksessä suuri synti, kimppu valkeita, raikkaita, tuoksuvia narsisseja kädessäni _hänen_ [rouva R:n] luokseen -- vieden makeisia _heidän_ sairaalle lapselleen, ja jolloin minulla ei ollut hänelle mitään ja kuitenkin kaikki, sillä hänelle annoin minä sieluni ja sen lämpöisimmät, kuumimmat tunteet. Oi, se oli ilta, joka vieläkin elävästi on muistissani: Muistan vielä, miten silloin olin puettu, kuinka ilmava minun pukuni oli ja kuinka kukat hiuksissani ikävöivästi tuoksuivat tummien lehtiensä lomissa. Tulin niin pikaisesti, niin odottamatta ja viivyin niin vähän aikaa, että hän sanoi nähneensä 'näyn'. Epämieluisa ei tämä näky hänelle ollut, sen tiedän.»

Hänen rukouksensa muuttuvat itsetiedottomasti. Nyt hän makaa polvillaan »Iankaikkisen» edessä ja kiittää häntä, ei siitä, että hän olisi saavuttanut välinpitämättömyyden ja torjunut pois vaaran, vaan siitä, että »Hän jälleen on lahjoittanut minulle autuuden päivän; Hän on sallinut minun nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan, jonka nimi on minulle niin kallis, hänen kanssaan, jota en ikipäivinäni voi unhottaa».

He kohtaavat taas toisensa, ja taas lupaa Runeberg antaa hänelle mitä ikänänsä hän pyytää, jos hän vain saa hänen kuvansa. Nyt ei heidän tapaamisensa enää aina riipu sattumasta. Emilie Björkstén pyytää häntä tulemaan L:lle, ja hän tuli »ja minä luulen silloin kalvenneeni».

»Hän tarjoutui eräänä päivänä saattamaan minua kotiin», jatkaa hän; »enhän voinut kieltää, mutta mieleni oli sekä iloinen että suruinen. Minä rukoilin tähtiä, tuota kaikkivallan ilotulitusta, valvomaan minua ja minun sanojani, sillä tiesin kuinka syvä minun syntini olisi ollut, jos olisin päästänyt huuliltani ainoankin sanan, joka olisi viitannut sieluni tunteeseen, (en koskaan ollut vielä ollut niin yksin hänen kanssaan kuin nyt); ja tähdet armahtivat minua, mutta paljon me kuitenkin puhelimme ja lämpimästi, luottavaisesti. Hän sanoi, että -- minä olin rakas hänelle [rouva R:lle] ja -- -- hänelle itselleen! Ah, minä tahdon, minun täytyy uskoa siihen. Tunsin itseni niin iloiseksi, mutta en hymyillyt niinkuin ennen hyvin iloiseksi tullessani; minä en voinut. Törnerooskin sanoo nuo niin todet sanat: 'Naisille eivät ne riemut ole suurimmat, jotka saavat heidät hymyämään, eivätkä ne tuskat suurimmat, jotka virtaavat pois kyyneleinä.' Ei, ei, sillä kun ilo on oikein syvä, hämmästyy siitä itsekin ja käy hiljaiseksi.»

Hän puhuu kaipauksestaan niinä päivinä, jolloin hän ei näe runoilijaa, ja sitten taas:

»Kun sitten näen hänet jälleen, tuntuu minusta, että hyvin voisin olla ilman hänen jokapäiväistä läsnäoloaan -- niin kummallinen minä olen! Oi, mitä antaisinkaan siitä, että jälleen saisin palata entisaikoihin, että tunteeni häntä kohtaan jälleen muuttuisi sellaiseksi kuin se silloin oli, ja että voisin katsoa häneen vain pelkällä ihailulla, tuolla puhtaalla, täydellä, syvällä ihastuksella, jota _runoilija_ ensin vaati ja johon ei sekoittunut ainoatakaan kielletyn tulen kipunaista. Sillä surulla ja tuskalla tunnen tekeväni syntiä, mutta tahdon panna turvani Häneen, pilvien takaiseen, ja odottaa, mitä aika tuo mukanaan.»

Mutta Iankaikkinen ei suojellut häntä, eivätkä hän ja Runeberg kumpikaan pitäneet silmällä itseään.

»Minun suhteeni häneen on jo tullut maailman tietoon, maailman, joka ei sääli -- ja joka ei milloinkaan tuomitse lempeästi», huudahtaa hän kerran; ja hän menee niinkin pitkälle, että hän soimaa Runebergia.