Chapter 3

Runeberg ihaili häntä kaiken sen vuoksi, mitä hän oli hänelle, arvioi hänet hyvin korkealle, oli rajattomasti kiintynyt häneen eikä voinut olla ilman häntä. Mutta arkaluontoisuussyyt eivät olleet, kuten rouva Runeberg sanoi, luodut häntä varten, eikä hän osoittanut aina edes herkkätuntoisuutta puolisoaan kohtaan. Ja kun tuo hänen nuorekkaan sydämensä ylitsevuotava lämpö, josta Strömborg puhuu, haki itselleen ulospääsyä, niin se ei kohdistunut tätä uskollista ja uutteraa, mutta ennen aikojaan kulunutta, kuuroa, käytännöllisiin askareihin vajonnutta talontonttua kohtaan.

Runeberg oli pari vuotta sivu neljänkymmenen siihen aikaan, jolloin päiväkirjan mukaan tuttavuus Emilie Björksténin kanssa johti lämpimämpien rakkaudenilmaisujen vaihtamiseen. Runoilija oli parhaassa miehuuden kukoistuksessaan. Sen kunnianosoituksen jälkeen, joka tuli hänen osakseen promotsioni-riemujuhlassa Helsingissä 1840, hän oli julkaissut Nadeschdan, Joulu-illan, kolmannen kokoelman Runoja ja Kuningas Fjalarin, hänen maineensa kasvoi kasvamistaan, ja hän itse oli enemmän kuin koskaan tulvillaan elinvoimaa ja työintoa; Tarinat syntyivät yksi toisensa perästä. Sillä nuorella naisella -- häntä yhdeksäätoista vuotta nuoremmalla -- jonka hän tässä mielentilassa kohtasi, oli eräitä hurmaavia ominaisuuksia, jotka hänet vähitellen vangitsivat. Emilie Björkstén antoi hänelle sellaista, mitä hän muuten tuskin löysi ympäristöstään, kauneusvaikutelmia hänen silmälleen, askarrusta hänen mielikuvitukselleen, kaikupohjan hänen tunteilleen, ja Emilien äärimmäinen naisellisuus vaikutti -- vastakohtaisuudellaan -- vetovoiman tavoin hänen äärimmäisen miehekkääseen olemukseensa. Emilie ei luonnollisesti ollut likimaillekaan sitä, mitä sellainen mies sisimmässään tarvitsi. Mutta hän oli kuitenkin loistava poikkeus tuossa lattean arkipäiväisessä maailmassa, joka ympäröi runoilijaa pikkukaupungissa, ja vaikkakin hän, kuten runoilijakin, huomattavassa määrässä oli sidottu sen tapoihin ja joutavanpäiväiseen sovinnaisuuteen, toi hän siihen jotakin raikasta ja viehkeää välittömyydellään, pirteydellään ja henkilökohtaisella miellyttäväisyydellään. Lisäksi tuli, että Emilie alusta alkaen pidättymättä sekä ilmitoi ihailunsa runoilijaa kohtaan että myöskin ihastuneena antautui siihen tehtävään runoilijan »flammojen» luvun lisäämiseksi, jolla tämä näytti haluavan häntä kunnioittaa. Hän ei salannut tunteitaan, ja jos hän empi noudattaa kaikessa Runebergin tahtoa, niin se kannusti tätä vain sitä enemmän -- tuhansia kertoja todettu erotiikan psykologinen laki! Mutta jo ensimmäisenä kautena on kuvaavaa, että runoilija, joka vaimonsa todistuksen mukaan jokaisesta vastaansanomisesta kiivastuu ankarasti, ei koskaan osoita sitä Emilietä kohtaan, vaan alistuu, kun hänen huomautuksensa ja vaatimuksensa eivät auta. Ilmeisesti Emilie »konstailee» sangen paljon, sekä aikaisemmin että myöhemmin, niin, välistä se menee runoilijan mielestä liiankin pitkälle ja saattaa huomata, että kapinanhenki on hänet vallannut; mutta Emilien tarvitsee vain sanoa: »anteeksi», ja suorastaan liikuttavan helposti lannistaa tuo voimakas mies suuttumuksensa ja mukautuu. Se todistaa sekä kiintymystä että kunnioitusta, mutta osoittaa myöskin, kuinka riippuvainen hän on Emilien tunteista ja kuinka vaikea hänen on olla ilman tätä.

Päiväkirjanotteet antavat niukasti tietoa siitä, mitä aiheita heidän keskusteluissaan käsiteltiin. Sensijaan ne koskettelevat sitä enemmän tilanteita, enemmän tai vähemmän ohimeneviä, joissa helliä sanoja ja rakkaudenosoituksia vaihdettiin. Tämä vaikuttaisi, ainakin mitä tulee ensimmäiseen kauteen, enimmäkseen leikiltä ja kuhertelulta, ellemme koko ajan näkisi taustassa Runebergin korkeaa hahmoa, joka tosin laskee leikkiä Emilien kanssa, jopa Emiliestä itsestäänkin, on hyvin ihastunut hänen ilmestykseensä ja hänen hyväilyihinsä, mutta samalla suojaa häntä, sanoo kauniita ja tyyniä sanoja hänen vaikutuksestaan häneen, ympäröi hänen häilyvän olemuksensa miehisen ylemmyytensä ilmakehällä. Kaikki tämä ilmenee yhä voimakkaammin korostettuna toisena kautena, kun pakollinen väliaika on antanut suhteelle selvempää valaistusta. Emme nytkään kuule Runebergin lausuvan paljoa, ja siitähän Emilie saa aihetta, kuten olemme nähneet, kerran toisensa perään kysyä itseltään, kuinka vakavia ja pysyviä runoilijan tunteet oikeastaan ovat. Luonnollisesti ei Runebergin tunteessa ollut mitään riuduttavaa eikä sentimentaalista -- sellainen oli hänen terveelle luonnolleen täysin vierasta -- mutta käy kuitenkin selville, että hän rehellisesti piti Emiliestä ja, totuttuaan näkemään hänet joka päivä kodissaan sinä aikana, jolloin hän oli Porvoossa, tunsi kaipausta, kun hän ei tullut. Nyt tulee Emilie Björksténistä entistä enemmän hänen uskottu ystävänsä, myöskin hänen runouteensa nähden. Kuitenkin tuntuu samalla kertaa, kuin runoilijan tunteet, ainakin ajoittain, saisivat hänen läsnäollessaan yhä kiihkeämpiä muotoja; ei niin, että hän ajattelisi mitään epäritarillista -- mikään sellainen ei koko hänen elämänsä aikana saanut sijaa hänen tietoisuudessaan -- tai tahtoisi tehdä hänelle pahaa, mutta Emiliehän toistaa usein, kuinka runoilija moittivasti on puhunut hänen kylmyydestään, ja tässä luulee huomaavansn sekä ihmettelyä että kenties välistä eräänlaista katkeruutta siitä, että hän ei runoilijaa ymmärtänyt. Jokainen mielenliikutus -- ei ainoastaan vastaväitteet -- sai Runebergin kuohuksiin. Fredrik Pacius sanoo vielä 60-luvulla, että »Runeberg oli mukana, nuorekkaana kuten aina» (Maria Beaurain: Fredrik Pacius, s. 250); hän oli siis yhä säilyttänyt vilkkautensa ja reippautensa. Emilie Björkstén puolestaan tuli vuosien vieriessä yhä enemmän pelkästään »älylliseksi», ja silminnähtävästi saa hänessä tapahtuva lopullinen murros juuri tästä alkunsa. Mutta vaikka runoilija välistä oli intohimoinen siinä määrin, että hän peloitti Emilien luotaan ja tämän täytyi paeta, niin hän pakotti toisaalta itsensä heti sen jälkeen täydelliseen itsehillintään siitäkin syystä, että pelkäsi menettävänsä hänet, ja rauha oli palautettu. Mutta purkaukset alkoivat lopulta käydä liian tiheiksi Emilien viilenevälle luonnolle. Silloin tämä kirjoittaa sen kirjeen, jossa hän hartaasti pyytää runoilijaa vihdoinkin auttamaan häntä saamaan rauhan.

Sellaisena näen päiväkirjan kuvauksen mukaan tämän suhteen, mitä tulee Runebergin omaan osuuteen siinä. Palaan siihen, mitä olen tämän kirjoitelman alussa sanonut: se kuva, jonka olemme runoilijasta säilyttäneet, on tullut täydellisemmäksi hänen inhimilliseen olemukseensa nähden ja sen kautta vain käynyt rikkaammaksi. Hänellä oli toden totta varaa maksaa tunne-elämyksen tarpeensa riistämättä mitään keneltäkään muulta ja tuottamatta omalle sielulleen vahinkoa. Tässä puheena oleva suhde vaihtelee tunnevoimaansa, joskaan ei laatuunsa nähden; se voi ilmetä viattomana leikkinä ja se voi myllertää ilmoille myrskyjä, se huipentuu lähelle suurta ratkaisua ja se päättyy hiljaiseen sopusointuun. Mutta kaikissa vaiheissa seisoo runoilija sen yläpuolella, samalla kertaa kuin hän liittää siihen sydämensä ominaisuudet, sen voimakkaan lämmön, sen puhtauden ja sen ritarillisuuden. Jos tulee kysymykseen jonkun »syy», ottaa hän sen omalle osalleen parjaushaluisen yhteiskunnan edessä, joka tahtoo käydä Emilien kimppuun, ja kun tämä vielä viimeisinä aikoina tuntee omantunnonvaivoja ja tunnustaa ne hänelle, lupaa hän toisessa maailmassa »vastata heidän molempien puolesta».

* * * * *

Eikö sitten todellakaan voi huomata mitään jälkiä kaikesta tästä Runebergin tämänaikaisessa runoudessa?

Paljoa niitä ei tosiaankaan ole, mutta niitä löytyy kuitenkin. On luonnollisesti vaikea sanoa, missä määrin Runebergin vilkasta tuotteliaisuutta 1840-luvulla voidaan pitää sen lämpöaallon aiheuttamana, joka Emilien kautta tuli hänen olemukseensa, vaikkakin on syytä otaksua, että niin oli asian laita, erittäinkin kun siihen vertaa hänen pientä tuotantoaan niinä vuosina, jolloin he vähän sen jälkeen olivat erossa. Mutta täydellä varmuudella voi joka tapauksessa tähän yhteyteen asettaa sen merkittävän runon, joka on ainoa laatuaan hänen myöhemmällä kaudellaan ja joka julkaistiin (salanimellä, se on huomattava) kalenterissa Necken 1849 sekä oli siis syntynyt ajankohtana, jolloin suhteet olivat kärjistyneet ja johtaneet tuohon edellä viitattuun väliaikaan kevätkesällä edellisenä vuonna -- »Otaliga vågor vandra». Otan vapauden tähän lainata, mitä elämäkerrassa (II, s. 183) olen sanonut tästä runosta: »Vielä merkittävämpi on se kuitenkin todistuksena puhtaasti inhimillisestä aaltoilusta sydämessä, jonka liikkeitä niin harvoin aavisti tuon tyvenen ylevyyden alla, joka oli miehen niinkuin runoilijankin voimakkain luonteen piirre. Se vaikuttaa näin ollen melkein vapauttavasti, ja se ilmaisee, että ei ainoastaan hengen suuruus loitontanut runoilijaa ympäristöstään, vaan myöskin hänen tunteittensa voima joka oli liekehtivä palo noiden hänen ympärillään 'valtameressä' vaeltavien lukemattomien, yksitoikkoisten aaltojen viileyteen verrattuna. Päiväkirjanotteet näyttävät minusta nyt vahvistavan erittelyn oikeaksi.

Näissä otteissa mainitaan eräs pieni ainekirjoitus: »Millä edellytyksillä voi toivoa avioliiton tulevan onnelliseksi?» jonka Emilie opettajaltaan lehtori Lindforsilta oli saanut tehtäväkseen kirjoittaa. On varmaan enemmän kuin sattuma, että Runeberg on kirjoittanut -- sangen pitkän ja paikoitellen sangen hauskan -- leikillisen kirjoitelman nimeltä: »Erään nuoren rouvan vastaus maisterin kilpakysymykseen: onnellisen avioliiton ehdot», joka on painettu Jälkeenjääneisiin Kirjoitelmiin (s. 196 ja seur.). Strömborg sanoo, että hän tässä laski leikkiä hyvistä tuttavistaan rouva Lindforsista ja eräästä toisesta porvoolaisesta rouvasta. Mutta kun vertaa otsakkeita ja näkee, kuinka Runeberg ivallisen itsepintaisesti väittää, että avioliitto tulee onnelliseksi ainoastaan siten, että kaikki valta annetaan rouvan käsiin, s. o. aivan päinvastaista kuin Emilie, jonka mielestä vaimon tulee kaikessa olla miehelleen alamainen, ei voi olla ajattelematta, että tässä on jotakin yhteyttä ja että runoilija, joskin hän lähinnä kohdisti sepitelmänsä mainittuihin rouviin ja kenties tahtoi antaa pienen letkauksen puolisonsa emansipatsioni-innolle, kuitenkin kaiketi etupäässä tarkoitti laskea leikkiä nuoren ystävättärensä kanssa ja huvittaa tätä, joka oli käynyt käsiksi hänelle niin vieraaseen aineeseen.

Kalenterissa Fjäriln julkaisi Runeberg 1851 pienen Heine-mukaelman, jonka esineenä epäilemättä on Emilie (Jälkeenj. Kirj., s. 34). Se on nimeltään »Vår kärlek» ja se tekee pilkkaa heidän molempien monista rakastumisista. »Du stolta, strålande flicka», nimittää hän Emilietä ja laulaa:

Du nämnde dig min slavinna, Jag kallade mig din slav. Det var din femtonde kärlek, Som då åt mig du gav.

Du ägde nötta löjen Från dess äldre bröders tid, Du hade färdiga suckar, En trång, en annan vid.

Du klädde i dem din kärlek, Den syntes mig täck ändå! »Hon är så oerfaren, Och därför klär hon den så.»

Ja itsestään hän sanoo:

Jag sökte uti mitt hjärta, Jag sökte nätter och dar; I ett hörn av den ena kammarn, Där fann jag en kärlek kvar.

Det var min sextonde kärlek, Den sov så djupt och tungt; Jag ruskade väldigt om den, Då steg den opp helt lugnt.

Sekä viitaten heidän pieniin kohtauksiinsa:

Så var det i solskens tiden, Sen kom en mulnare dag; Du försmådde min sextonde kärlek, Din femtonde kärlek jag.

Kymmensäkeisessä runossa »Le ej om jag rodnar», joka sävyltään muistuttaa Idyllejä ja Epigrammeja, mutta hyvin todennäköisesti on kirjoitettu myöhemmin kuin ne, löytää persoonallisen sävelen, joka näyttää minusta viittaavan heidän suhteeseensa: siinä nuori, kaikkensa uhraava avuton tyttö valittaa nuorukaisen yliolkaisuutta ja välinpitämättömyyttä hänen huoliansa kohtaan, tunnelma, jonka useammin kuin kerran kohtaamme päiväkirjassa:

Allt åt dig jag offrat, Lycka, frid och hjärta, Knappt en blick, o yngling, Gav du mig tillbaka! Nu en bön allenast, Nu en enda önskan, Le ej om jag rodnar När nå'n gång vi träffas; Le ej åt den arma, Om hon skiljs och tåras.

Samaan ryhmään kuuluu myöskin pieni epigrammi »Den ena kyssen», joka hyvin voi olla näiden tunnelmien esiinkutsuma ja kuuluu näin:

Gossen till flickan så: Gode, en kyss nu blott, Varför mig neka den? Flickan till svar igen: Gärna jag gåve den. Ack, men om en du fått, Grymme, så tar du två.

Suuremmalla varmuudella voi siihen lukea runon »Den nekande». Se muodostaa ikäänkuin tekstikuvituksen johonkin niistä päiväkirjan sivuista, jotka kertovat, kuinka Emilie on empinyt, vaiennut, pyytänyt runoilijaa olemaan tulematta enää ja kuitenkin samalla ilmaissut, kuinka paljon hän tulisi tätä kaipaamaan, jollei hän tulisi:

Vad din läpp var skön, Vad din mun var ljuv. När du svarte nej, Detta sorgsna nej. O, du teg vid allt, Vad jag frågte om; Fick ej kärlek ge, Lovte kärlek ej.

»Giv av nåd ett svar, Blott det minsta ord: Skall jag komma än, Vill du se mig mer.» Vad din läpp var skön, Vad din mun var ljuv, När du svarte nej, Detta sorgsna nej.

Därför bjöd du mig Icke komma mer, Att jag kommer blott För att fly igen. Därför ville du Icke se mig mer, Att du ser mig blott För att sakna se'n.

Lopuksi on meillä nelisäkeinen »Minnet», kirjoitettu 1847 syksyllä, jolloin tunteet näyttävät olleen lämpimimmillään ja runoilija selittää, ettei hän saa aikaa kulumaan, kun Emilie matkustaa pois:

Till sorg blef minnet givet, Begär du frid så glöm; Vad minns du dock av livet, En suck, en tår, en dröm!

Niin, tässä lieneekin kaikki, minkä Runebergin runoudessa mahdollisesti voi sanoa saaneen suoranaisia vaikutteita hänen yhdessäolostaan Emilie Björksténin kanssa. Kaikilla näillä pienillä runoilla -- myöskin leikillisillä -- on kaihomielinen pohjasävy: tunne suhteen hauraudesta sen aiheuttaa.

Mikäli herättää kummastusta se, että tuo pitkä ja uskollinen ystävyys ei heijastu täyteläisemmin Runebergin runollisessa innoituksessa, voi siihen vain huomauttaa, että ylipäänsä hänen runoutensa, ensimmäistä lyyrillistä kautta lukuunottamatta, liikkuu kokonaan hänen persoonallisten elämystensä ulkopuolella.

Tukholmassa, lokakuussa 1922.

_Werner Söderhjelm_.

VANHAN PÄIVÄKIRJAN LEHTIÄ

ALKUSANA

Emilie Björkstén kirjoittaa 30 p:nä marraskuuta 1856 päiväkirjaansa: »Sinä kirjani, sieluni lehti, sinä olet oleva _hänen_ ja hän on sinua lukeva kun minua enää ei ole olemassa, -- ja Jumala yksin tietää kuinka lähellä tai kaukana se aika on.» _Hän_ oli Johan Ludvig Runeberg. Jo vuosikymmentä aikaisemmin oli runoilijalla ollut muistiinpanot hallussaan, hän oli lukenut ne ja jäljentänyt niistä palasia. Kohtalo oli kuitenkin päättänyt, että hän, joka oli yhdeksäntoista vuotta Emilie Björksténiä vanhempi, oli myöskin yhdeksäntoista vuotta ennen tätä pääsevä haudan lepoon.

Kun Emilie Björksténin elämä 15 p:nä tammikuuta 1896 päättyi, oli hän testamentannut nämä »muistelmansa» äidilleni, rouva Alexandra Edelfeltille. Hänen kuolemansa jälkeen tulisivat ne jäämään meille, sisarelleni ja minulle. Kun kirjan pääasiallisin mielenkiinto kohdistuu suurimpaan mieheen, mitä Suomi koskaan on omistanut, ovat monet arvovaltaiset kirjalliset henkilöt varmana vakaumuksenaan lausuneet, että meillä ei olisi oikeutta kirjailijattaren toivomuksen mukaisesti antaa näitä lehtiä liekkien saaliiksi, vaan että meidän tulisi jollakin tavalla saattaa niiden oleellisin sisällys jälkimaailman tietoon. Tämä pieni kirja, johon olen koettanut mahdollisimman suurta hienotunteisuutta noudattaen koota yhteen muutamia otteita päiväkirjasta, pyrkii täyttämään näiden lausuntojen antajain toivomuksen.

Mikäli minä tunnen Emilie Björksténiä, en luulisi myöskään olevan vastoin hänen mieltään, että hänen muistoonsa täten kiinnitetään huomiota, varsinkin kun hänen elämänsä romaanin tunsivat kaikki hänen aikalaisensa ja siitä silloin laajoissa piireissä keskusteltiin. Hän oli äitini läheinen tuttava, kernaasti nähty vieras kodissamme, ja hän puhui täysin vapaasti ja ilman mitään vaitiolon vaatimusta tästä tunteestaan, joka muodosti hänen elämänsä keskipisteen, ja vieläpä lukikin palasia yllämainitusta päiväkirjasta. Jos hän olisi toivonut, että hänen suhteensa siihen mieheen, jonka hän oli asettanut korkeimmalle maailmassa, pitäisi vaipua unhoon, ei hän varmaankaan olisi puhunut siitä meille, jotka kuuluimme vallan toiseen sukupolveen, eikä hän koskaan olisi siinä tapauksessa testamentannut päiväkirjaansa meille. Olen senvuoksi vakuutettu siitä, että häntä koskeva kirjoitelma, joka nojautuu muistiinpanoihin, joiden tunnelmia selostuksissani olen koettanut kuvastaa, ei olisi ollut vastoin hänen toivomustaan -- käsityskanta, johon ilokseni ovat myöskin yhtyneet ne häntä lähellä olevat henkilöt, joiden mieltä minulla on ollut tilaisuus tiedustella -- sitäkin suuremmalla syyllä, kun tämän kirjoitelman tekijä oli häneen mitä lämpimimmin kiintynyt ja nyt, luettuaan ensimmäistä kertaa nuo monet tiheään kirjoitetut vihot, enemmän kuin koskaan pitää hänen muistoaan säilyttämisen arvoisena. Me olemme hänelle velkaa lämpimimmän kiitoksen siitä, että hän on antanut meidän, toisen ajan lasten, jotka olemme oppineet arvioimaan inhimillisen aineksen jokaisessa ihmisessä korkealle, näiden »muistelmien» kautta nähdä pilkahduksen myöskin niistä tunteista, jotka kerran liikkuivat Johan Ludvig Runebergin voimakkaassa, miehekkäässä sielussa. Elämämme suurimmat kauneusvaikutelmat olemme saaneet Runebergiltä, ja kaikki, mikä syventää tuntemustamme hänestä, on meille kallisarvoista ja pyhää.

Vuonna 1923 on kulunut sata vuotta Emilie Björksténin syntymästä. Lähestykäämme nyt, vuosisataa myöhemmin, hellävaroen ja ystävällisesti hänen lämmintä, levotonta sydäntään, ja kun mitään nuoruudenaikaista muotokuvaa hänestä ei ole olemassa, säilyttäkäämme muistossamme se kuva, jonka hän tietämättään päiväkirjassaan on maalannut itsestään. En luule, että mikään sivellin paremmin olisi voinut kuvata sen naisen sielukasta suloutta, joka yli kahden vuosikymmenen ajan piti lumoissaan kirjallisen suuruudenaikamme etevintä miestä.

Helsinki, lokakuussa 1922.

_Berta Edelfelt_.

Hauhon rovasti, Johan Jacob Björkstén, oli leski mennessään naimisiin Gustava Albertina von Hausenin kanssa. Hänen neljästä lapsestaan, joista kaksi oli tyttöä, kaksi poikaa, pidettiin vanhinta tytärtä Amandaa (naimisissa ensimmäisen kerran lääninsihteeri Solitanderin kanssa Mikkelissä, toisen kerran valtioneuvos Lars Langenskiöldin kanssa Viipurissa) perheen kaunottarena, sillä hänellä oli säännölliset piirteet ja lempeä ja rakastettava ilme kaunismuotoisissa kasvoissaan. Mutta että nuorempi, Emilie, syntynyt 26 p:nä heinäkuuta 1823, leimuava ja hehkuva kuin tulenliekki, kauniine, haaveellisine silmineen ja hohtavine hipiöineen teki voimakkaamman vaikutuksen kaikkiin, jotka näkivät hänet, on aivan varma. Molemmat vanhemmat kuolivat varhain, Emilie lähetettiin Porvooseen täysihoitoon eksentrisen Mlle Stenborgin luo, joka enemmänkin oli tunnettu monenkaltaisista seikkailuistaan ja haaveellisesta mielenlaadustaan kuin kasvattajalahjoistaan. Tuossa liikahehkutetussa kouluilmastossa, jossa kaikki joutilaat hetket käytettiin romaanien lukemiseen, laskettiin siis pohja tuon nuoren tytön vilkkaan ja herkkäliikkeisen sielun kehitykselle, ja jos hänen luonteestaan jo alun pitäin puuttui tervettä tasapainoa, niin ei hän ainakaan sitä kouluajalla voinut hankkia, etenkään kun hän olosuhteiden pakosta kokonaan oli vailla tukevaa jalansijaa elämässä. Isätön ja äiditön kun oli, vietti hän suurimman osan elämästään vieraana milloin siellä milloin täällä, ystävien ja sukulaisten luona. Sillä siihen aikaan ei kukaan uskaltanut edes uneksiakaan, että nuori tyttö omilla tuloillaan, olivatpa ne sitten kuinka vaatimattomat tahansa, voisi työnsä avulla hankkia itselleen pysyväisen paikan jollakin määrätyllä seudulla. Kuluksi ajetuilla kyytihevosilla matkusteli hän niinmuodoin alituisesti ympäri, milloin Mikkeliin, milloin Viipuriin, milloin Loviisaan, Helsinkiin ja Porvooseen ja sitten taas takaisin. Kaikkialla hän sai ystäviä, jotka pitivät hänestä, ja ihailijoita, jotka hakkailivat häntä. Sillä ei hän ollut muiden kaltainen, Emilie Björkstén. Hän oli pelkkää tunnetta ja haavemieltä, hän oli tulta ja liekkiä, hän oli innostusta ja iloa. Kaikkialla minne hän tulikin kylvi hän mieliin levottomuutta ja sekasortoa. Hänen ihonsa oli kuin valkean ruusun terälehdet, hänen kaulansa ja kuulut olkapäänsä kuin alabasteri, hänen vartensa kuin sorvaillun nuken. Ja kun hän harsopuvussaan valssin pyörteissä lensi käsivarrelta toiselle, lausuttiin aivan yleisenä mielipiteenä, että hän oli täydellinen keijukainen. Ja sekä »sinisilmäinen» että »tumma» ja kaikki muutkin olivat polvillaan tämän olennon edessä, joka oli niin erilainen kuin pikkukaupunkilaistytöt yleensä.

Eikä se ollutkaan ihmeteltävää. Sillä Emilie Björksténillä oli, monista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta, tuo vaarallinen halu ja kyky vangita miessydämiä. Hän ei tavoitellut »sitä ainoaa», vaan tahtoi saada monta, monta. Hän piteli niitä kuin perhosia lämpimässä kädessään ja nautti tuntiessaan niiden lepattavat siivenlyönnit vankilansa sisällä, kunnes hän äkkiä taas avasi kätensä ja antoi niiden lentää pois, mitä kauemmaksi, sitä parempi. Sitten seurasi mitä haaveellisimpien omantunnon soimausten hetkiä, romanttisia tuskan hetkiä, pitkiä rukouksia Kaikkivaltiaalle, että Hän antaisi anteeksi hänen epävakaiselle sydämelleen. Mutta seuraavalla kerralla tilaisuuden tarjoutuessa oli kiusaus jälleen liian voimakas, hänen synnillinen halunsa edes hieman päästä vakuuteen omasta vallastaan sai jälleen yliotteen, ja unohtaen kaikki hyvät päätökset hän antautui uudestaan siihen ajattelemattomaan, itsekkääseen, kiehtovaan leikkiin, jota nimitetään keimailuksi.

Välistä sattui myös niin, että hän itse sotkeutui omiin verkkoihinsa, että myös hänen oma sydämensä joutui vangiksi, että hän tanssisalissa tulisen galopaadin jälkeen luuli tuntevansa pyhän rakkauden tulta ja unelmoi ikuisesta autuudesta rakastetun rinnalla. Mutta sitten taas olosuhteet vieroittivat hänet ihanteestaan; uusia matkoja, uusia vaikutelmia; ja kyynelöityään jonkun aikaa Fritiofin satu kädessään ja kaihomielinen huokaus: »Ich habe genossen das irdische Glück, ich habe gelebt und geliebet» huulillaan etäännytti hän jumaloimansa miehen kuvan yhä enemmän ja enemmän pois mielestään tai myös työnsi sen hiljaa muistojensa romukammioon vetääkseen sen sieltä päivänvaloon ainoastaan silloin tällöin, mieluimmin niinä yksitoikkoisina viikkoina maalla, jolloin »luonto oli hänen ainoa ystävänsä». Mutta tavallisesti onnistui hänen päästä pelistä suuremmitta vaurioitta.