Chapter 2

Fast utur Ditt öga lågar Hjärtats djupa eld mot mig, Aldrig, aldrig dock jag vågar Lita fullt och fast på Dig. Varm Du tycks den ena dagen, Kall den andra. Och bedragen -- Vill jag Dig ej förebrå; Ty Du älsklig är ändå.

Än Du ler; än kan Du gråta, Tankfull är Du ock ibland; Stundom öppen, än en gåta, Tänder Du mitt bröst i brand. En Du stundom håller fången, Flere fängslar andra gången. Ljus och mörker hos Dig rå; Men Du älsklig är ändå.

Än i valsens vilda yra Flyr Du bort med vågfull barm; Är ej nöjd en enda styra, Ger envar en blick så varm. Än vid stjärnors ljus du drömmer Vida världen så förglömmer, Men jag svära vill därpå Att Du älsklig är ändå.

Ena timmen kan Du vara Full av liv i blick och ord; Andra timmen knappast svara På den fråga Dig blir gjord. Än av Söderns eld Du brinner, Isig köld man sedan finner I Ditt ögas klara blå, Men Du älsklig är ändå.

Yr och barnslig kan Du leka; -- Flicka! Sällsam är Din makt! -- Med Din blick mitt hjärta smeka; Mig i bojor har Du lagt. Vek och svärmisk ena stunden, Blir Du trotsig i sekunden; Fast Du är än si, än så, Blir Du älskelig ändå.

Ena stunden vill Du dröja Ständigt kvar i livets glans, Andra stunden vingen höja Upp till stjärnors gyllne krans. Flicka! Fast Du jämt mig plågar, Jag mig ständigt, ständigt frågar, Huru det sig komma må Att jag älskar Dig ändå.

Svaret törs mitt hjärta viska, Glad jag lyssnar till dess röst: Gyllne korn och blommor friska Gömmes i Ditt varma bröst. Livets allvar tids nog hinner Taga bort allt ytligt skimmer Sen -- när goda änglar rå -- Blir Du älskligast ändå.

Kaksi muuta ovat suoranaisia ja intomielisiä rakkaudentunnustuksia, jotka tietystikään eivät ole vapaat asiaankuuluvasta kirjallisesta tartunnasta ja jotka ovat sangen ylimalkaisia, mutta kuitenkin paikoitellen ilmaisevat, kenestä niissä on kysymys.

Blott Du.

Blott Du! Blott Du allena! Du bland alla! Dig vill jag älska, Dig, blott Dig tillbe! O! må mig världen än en dåre kalla, Förstår väl den mitt väsens väl och ve, Kan den väl djupet av mitt hjärta se?

Mig tyckes stundom att jag endast drömmer Om all min kärleks underbara fröjd, Och att uppvaknandet åt mig blott gömmer Så mången sorg, fast än av mig ej röjd, På all min sällhets rika blomsterhöjd.

Men när Din blick så mäktigt till mig talar, När Du mig varmt intill Ditt hjärta tar; Då all min lyckas verklighet hugsvalar Mig åter, och min själ ej ord mer har För all den sällhet som mig jorden bar!

Min himmel.

Jag jordens sorger glömmer vid din mund, O! Dit i tanken vill jag fly en stund! Där vill jag än engång min himmel finna, Än engång vid ditt hjärta glöda, brinna. Fritt kalla drivor må omkring mig stå, Ej snö, ej kyla känner jag ändå.

Var finns en salighet så stor som min, Då tyst du viskar: »Dyra, jag är din!» Och då du till ditt varma bröst mig sluter Jag där en försmak ren av himlen njuter. Där är så ljust, så ljuvligt och så gott, Där allt är frid, och kärlek -- kärlek blott!

Seuraa sitten säkeistö siitä, kuinka elämä monta kertaa tuntuu katkeralta ja »hjärtat sjunger tyst sin klagosång», mutta silloin on lohdullista omistaa ystävä, joka lahjoittaa hänelle taivaan maan päällä. »Må åren tiden kasta bort -- Med den min ungdom, som är skön fast kort; Må åren svalka hjärtats heta flamma» -- se ei tee mitään, on kuitenkin jotakin, jota aika ja vuodet eivät kalvenna, ja se on muisto, ja siinä muistossa on itse taivas!

Omituista kyllä ei päiväkirjanotteista saa tietää mitään siitä, mitä Runeberg sanoi juuri näistä runoista, jotka kuitenkin niin selvästi olivat hänelle osoitettuja. -- Runojen osaksi tulleesta vastaanotosta kertoo kirjailijatar 19 p:nä kesäk. 1864: »Olen nähnyt pitkäaikaisen toivomukseni täyttyvän: runokokoelmani Sandperlor on tullut julkisuuteen. -- Siinä kirjeiden paljoudessa, joka vapunpäivästä asti, jolloin pieni runovihko ilmestyi, on minulle saapunut, olen nähnyt pelkkää ystävällisyyttä ja kiitosta, onko se vilpitöntä vai ei, en tiedä, sillä kuka näkee sydämen sopukkoihin? J. V. [Snellman] ja Topelius ovat minulle lähettäneet ystävällisiä kirjeitä, jälkimmäinen myös valokuvansa. Ah, aurinkoista aikaa ovat jonkun verran nämä viime päivät olleet, ja se tuli kyllä tarpeeseen. Myöskin sanomalehdet ovat vastaanottaneet nämä pienet laulut ystävällisesti, ystävällisemmin kuin konsanaan uskalsin uneksiakaan. -- _Hän itse_ on F[redrikan] kautta lähettänyt minulle ystävällisen tervehdyksen pienen kokoelmani johdosta.» (Ilm. nti Edelfelt.) Ylipäätään oli kuitenkin kirjailijaturhamaisuus hänelle vierasta, ja harvoin kuultiin hänen puhuvan kirjallisista töistään.

Nämä jatkuivat kuitenkin 1867 _Drottningar_-nimisellä vihkosella, joka sisälsi kaksikymmentäneljä pientä runoa yhtä monesta ruhtinaallisesta naisesta aina Semiramiksen ajoilta Hortense Beauharnais'hen saakka. Kokoelma, joka ilmestyi tukholmalaisen kustantajan painattamana, oli »omistettu Hänen Majesteetilleen Ruotsin ja Norjan leskikuningattarelle Josefinalle» seuraavin säkein:

En ton från Finlands undangömda skar Till Dig, o Drottning, över havet klingar, Ett ödmjukt hjärtas hyllning han Dig bär Och det är kärlek, som hans flykt bevingar; Det är en diktarinnas blyga bön Till en den ädlaste av hennes kön.

Tämän runomuotoisen kronikan jälkeen, jolla ei ole mitään runollista arvoa ja jonka kohtalosta muuten en tiedä mitään, seurasi 1871 sikermä suorasanaisia kuvauksia, _Några Minnen av e***_ (nimimerkki, jota hän käytti aina). Niillä on mielenkiintonsa niissä esiintyvien henkilöiden vuoksi, vaikkakin todellisuuskuvaus välistä on vähemmän tukevaa ja täsmällistä kuin toivoisi ja tunteellinen ote ikäänkuin tulee pääasiaksi. Kuitenkin on esim. kertomuksessa hänen ensimmäisestä tapaamisestaan Runebergin kanssa eräissä häissä 1839 (oikeastaan 1838) -- »Första gången» -- näyttämö varsin havainnollinen ja samoin se luonnos, jossa hän, laajemmin kuin päiväkirjassa, kuvaa soitannollista illanviettoa Runebergin luona Marcus Larssonin seurassa. Vielä kahdessa muussa palasessa on Runeberg päähenkilönä: hänen hopeahäistänsä kerrotaan, ja viimeisenä on kuvaus hänen sairasvuoteeltaan -- »Sista gången» on kirjailijattaren antama otsikko sille, siinä hän ottaa jäähyväiset runoilijalta. Suurella ja tahdikkaalla itsehillinnällä hän välttää näissä muistelmissa jokaista vihjausta sisimpiin tunteisiinsa, ainoastaan lämmin ihailu ja ensimmäisessä kohtauksessa nuoruuden haavemieli puhuvat. -- Kahdessa muussa luonnoksessa on keskipisteenä Fredrik Pacius -- yksi Emilie Björksténin hyvin innokkaita ihailijoita -- ja kahdessa viimeisessä vihdoin tarjotaan nähtäväksemme sisäkuvia Topeliuksen ja Fredrik Cygnaeuksen kodista.

_Ännu en gång_ on nimenä seuraavalla runokokoelmalla, joka ilmestyi muutamia kuukausia Runebergin kuoleman jälkeen 1877 ja oli »omistettu runoilija Runebergin leskelle kunnioituksella ja rakkaudella». Sen sisällys on kovin mitätöntä ja persoonatonta, ja ainoastaan yksi runo, »Runebergs stuga» -- josta runoilija hänelle oli sanonut, että se hänen kuolemansa jälkeen tulisi olemaan hänen leski-asuntonsa -- kohdistuu välittömästi runoilijaan. Mutta siinä on omistuksena eräs palanen Fredrika Runebergille, joka on kylläkin merkillepantava. Siitä henkii miltei kiihkomielinen kiintymys tähän, ja vaikkakin sekä päiväkirjasta että Fredrikan kirjeistä voi nähdä, kuinka lähelle toisiaan nämä kaksi naista jo Runebergin viimeisenä elinaikana olivat tulleet, ei voi torjua luotaan sitä vaikutusta, että tuossa nöyrän lämpimässä äänensävyssä on jotakin anteeksiantoa rukoilevaa. Runo osoittaa kuitenkin samalla, kuinka yhteisen tappion tuska yhdisti heitä. Se kuuluu:

Ödmjukt, vördnadsfullt dig här jag räcker Mina toners blyga hyllning nu, Och min famn med kärlek mot dig sträcker, Var mig blid som förr, du dyra, du!

»Döden skiljer ej, men den förenar Fastare det band som knöts engång.» Så du sade; liksom sorgen renar Själen, under livets pilgrimsgång.

Så hav tack, du stora, ädla hjärta För de ord du gav mig såsom tröst Då jag nedböjd av min djupa smärta Trycktes mot ditt rika, varma bröst.

Älskade! jag ord, ej toner äger För att tolka vad för mig du är; Vad du var och städs förblir; jag säger För mycket ej om lov jag dig hembär.

Men jag får ej säga vad jag känner, Jag det icke kan, ty tankars mängd Mig bestorma, och i hjärtat bränner Tåren, sucken, smärtan innestängd.

Du förstår mig dock, och därför vågar Dig, som minnas skall en eftervärld, Här en själ, som tacksamt för dig lågar, ödmjukt ägna denna ringa gärd.

Lopuksi ilmestyi vielä 1886 runokokoelma, _De sista_, joka on vahvasti uskonnollissävyinen ja, kuten edellinenkin, tulkitsee vaikutelmia musikaalisista elämyksistä ja siten osoittaa, kuinka tämä harrastus Emilie Björksténissä pysyi elävänä hänen vanhuuden päiviinsä saakka.

Mitään asemaa Suomen kirjallisuudessa ei hän tällä kirjailijatoiminnallaan kuitenkaan saavuttanut, ja kaikista hänen julkaisuistaan sai ainoastaan »muutamia muistelmia» sisältävä kirja suhteellisen laajan lukijapiirin -- siihen liittyi myöhemmin erityisenä julkaisuna ilmestynyt _Minne från Björkudden_. Sitävastoin oli hän ainakin nuoremman sukupolven keskuudessa hyvin tunnettu ja suuressa arvossa pidetty ahkerasta avustustyöstään Topeliuksen perustamassa lastenlehdessä Trollsländan'issa. Sen vuoksi hän herätti niin tavatonta mielenkiintoa, aina kun hän tuli käymään Viipuriin, missä hän usein oleskeli veljensä luona, ja jännitys ja uteliaisuus lisääntyi vielä siitä, että hän todenmukaisissa kotikuvauksissaan Trollsländan'issa oli siirtänyt veljensä lapset nimineen kaikkineen kirjallisuuteen, nuo, jotka olivat omia tovereitani ja jotka täten tuntuivat saaneen osakseen huomattavan kunnian ja tulleen melkein kuolemattomiksi. Tästä kai johtunee, että minä niistä harvoista kerroista, jolloin hänet näin, niin selvästi muistan hänen hienot, uurteiset kasvonsa, hänen hiljaisen eloisan olemuksensa ja hänen valkoisen huntumyssynsä.

III

Kun vanhemman sukupolven keskuudessa Emilie Björksténin ja Runebergin ystävyys on tullut puheenaineeksi, on kernaasti huomautettu, että ensinmainittu liikakiihoittuneine, jopa »hysteerisine» luonteenlaatuineen epäilemättä itselleen liioitteli tämän suhteen ja erikoisesti runoilijan tunteiden laatua. Joskaan nyt, kun päiväkirja oleellisilta osiltaan on julkaistu, ei tunnu olevan mitään syytä a priori epäillä sen tunnustuksen ja itsetutkistelemuksen todenperäisyyttä, jonka hän siinä esittää, voi kuitenkin olla syytä korostaa paria seikkaa, joiden voi ajatella valaisevan tätä kysymystä. Päiväkirjan kriitilliseen arviointiin nähdenhän on heikkous, ettei sitä kokonaisuudessaan ole saatavissamme. Ja täyttä selvyyttähän ei koko suhteesta voida saada, ennenkuin Runebergin kirjeet Emilielle tulevat tunnetuiksi 1946.

On siis tosin ensisijassa yksilöllinen, mutta ei silti aivan merkityksetön kriteerio, että päiväkirja tekee niin vakavan ja toden vaikutuksen. Ei ainoakaan lause viittaa mihinkään teennäiseen tilanteeseen tai lemmensairaan mielikuvituksen ailahteluihin. Psykologinen kokemus on varmaan kykenevä todistamaan rakkaustarinan täydellisen sisäisen uskottavuuden sekä sen yleiseen kehitykseen että yksityisiin käännekohtiin nähden. Kirjailijattaren henkilöllisyyden tuntemus antaa lisävahvistuksen tälle teoreettiselle johtopäätökselle osoittaen todennäköiseksi sen, mitä hän kertoo menettelytavastaan eri elämänvaiheissa. Runebergin-tuntijaa taas hämmästyttää se, että sillä, mikä esitetään hänen lausumakseen, on tyypillinen runebergilainen leima, joka kohottaa sen aitouden kaiken epäilyksen yläpuolelle. Siihen aikaan, jolloin Runeberg luki hänen muistiinpanojaan ja jäljensi ne -- ja sehän oli juuri ensimmäisen hurmion aikaa, jolloin mielikuvituksen saattoi ajatella vievän hänet pisimmälle -- olisi hänen ollut mahdotontakin panna runoilijan tilille lausuntoja, joita hän ei ollut lausunut, eleitä ja tekoja, joita hän ei ollut tehnyt -- ja tunteita, joita hän ei ollut tuntenut.

Muuten on Emilie Björksténistä annettu se todistus, että hänellä oli erinomainen taito panna merkille asioita ja suullisessa kertomuksessa luonteenomaisesti kuvata sitä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut: älyllisen ihmisen kyky olla muuntamatta tai sivuuttamatta oleellisinta, kuten muut niin usein tekevät. Usein, varsinkin kun hän kertoo tilanteesta, jossa hän itse, hänen pukunsa j. n. e. on keskipisteenä, se antaa näytteen huomattavasta taipumuksesta elävän havainnolliseen kuvaukseen.

Kun hän heti Runebergin häntä lähestyessä tuntee itsensä voitetuksi, ei hän kuitenkaan lainkaan joudu minkään »hupsun» huumauksen valtoihin, vaan käsittää ainakin lähemmin asiaa ajateltuaan erinomaisesti, mikä merkitys sekä hyvine että pahoine seurauksineen sillä on, mikä par'aikaa on tapahtumaisillaan. Varmastikaan eivät hänen purkauksensa, jotka johtuvat pelosta tehdä väärin, ole minkään pintapuolisen keimailun esiinkutsumia, ja vaikkakin hän on piilosilla itsensä kanssa iloitessaan siitä, että »hän on yhtä sydämellisesti kiintynyt runoilijan puolisoon» ja »runoilijan omasta huomaavaisuudesta Fredrikaa kohtaan» ja saa siitä itsepetoksellista tukea tunteilleen, on asian vakavuus kuitenkin ainakin hetkittäin kokonaan vallannut hänen olemuksensa. Jollei hänen onnistu, rukouksistaan huolimatta, sammuttaa »jokaista kielletyn rakkauden kipinää» sydämestään, niin eihän hän ole muuta kuin ihminen voidakseen torjua pois sellaisen miehen ihailua. Mutta itse suhteen laadusta johtuu hänen tunnelmiensa ainainen vaihtelu, hänen erilainen tapansa tarkastella sitä: harkinta väistyy haltioituneen hurmion tieltä, jolloin ei mikään saa estää häntä päästämästä lämpöänsä valloilleen, tätä seuraa vuorostaan -- tai oikeammin tämän täydentää -- syvä, koko hänen olemuksensa läpitunkeva onni, sitten tulee kalvas pelko ja karkoittaa hänet pois runoilijan läheisyydestä, sen jälkeen taas kausi, jolloin hän luulee jälleen saavuttaneensa täydellisen tasapainon ja lähestyy runoilijaa, kunnes hänen voimakkaassa, vaativassa ystävässään leimahtava liekki ja kiihtyvä into uudelleen peloittavat hänet pois. Nämä vaihtelut kuvastavat hänen luonnettaan, mutta tapaukset ovat mukana vaikuttamassa, melkeinpä joka askeleella, kuten aivan luonnollista onkin tällaisessa suhteessa. Pienen maaseutukaupungin uteliaisuus -- aletaan sangen pian »hieman hälistä», käyttääksemme rouva Runebergin sanaa -- ja ennen kaikkea ajatus hänen omasta suhtautumisestaan runoilijan puolisoon, kaikki sellainen jättää voimakkaan heijastuksensa Emilie Björksténin mieleen ja vaikuttaa hänen toimintatapaansa. On selvää, että se kuva, jonka hän näiden edellytysten vallitessa antaa sisäisestä itsestään, ei tule juuri yhtenäiseksi, ja onpa meidän välistä vaikea säilyttää vakavuuttamme hänen nuoren intohimonsa kuvauksia lukiessamme. Mutta se osoittaa juuri, että hän ei hetkeäkään ole ajatellut kuvata itseään toisenlaiseksi kuin mitä hän oli.

Hän on vasta 24-vuotias, kun hän jo on läpikäynyt kaikki nämä asteet -- sivumennen sanoen olisi päiväkirjaan liitetyissä selityksissä paikoitellen toivonut suurempaa kronologista tarkkuutta -- ja eräs ulkonainen käänne tapahtuu, joka erottaa hänet Runebergista muutamaksi vuodeksi. Minusta tuntuu, kuin se kausi, joka alkaa heidän jälleennäkemisestään, olisi hänen rakkaustarinansa verrattomasti mielenkiintoisin, niin, jopa ainoa vakavasti merkityksellinen ajanjakso. Onhan aikaisemmin koko suhteella häneen nähden usein kovin häilyväinen leima, ja runoilijan osuutta on ollut varsin vaikea määritellä. Nyt on hänen olemuksessaan toinen ryhti samoinkuin hänen äänensä saa toisen sävyn, ja päiväkirjan kieli saa tästä uuden värin. Myöskin ulkonaiset olosuhteet muodostuvat toisenlaisiksi. Yleinen mielipide hyväksyy hänet ikäänkuin jollakin tavoin Runebergin läheisyyteen kuuluvaksi, hän ei ole enää pelkästään »flamma», vaan uskottu, joka istuu hänen kirjoituspöytänsä ääressä ja jäljentää hänelle hänen virsiään tai kuuntelee, kun hän lukee niitä lauluja, jotka ovat tarkoitetut Vänrikki Stoolin tarinoitten toiseen osaan. Samaan aikaan Emilie Björkstén lähentyy yhä enemmän Fredrikaa. Runoilijan puoliso omistaa myöskin puolestaan hänet uskotukseen, ja ne kirjeet, jotka hän kirjoitti Emilielle (ks. Helena Westermarckin kirjoittamaa elämäkertaa), osoittavat, kuinka hän tälle paljasti koko sisimmän itsensä, jota hän luultavasti ei tehnyt kellekään muulle. Tämä on erittäin mielenkiintoinen, tämä suhde näiden molempien naisten välillä, joita yhdisti rakkaus samaan mieheen. Sitä, jolle Fredrika paljastaa itsensä niinkuin hän tekee -- niinkuin yleensä tehdään vain harvoille valituille, joista ei ainoastaan pidetä, vaan jotka tunteiden ja ajatusten puolesta tuntee läheisikseen -- sitä, jolle hän, tuo vakava, kärsivä nainen, näyttää vertavuotavat haavansa, sitä henkilöä ei hän mitenkään voi pitää häilyvänä keimailijattarena tai tunkeilevana haaveilijattarena, josta toisin vuoroin voi suoriutua ironisella välinpitämättömyydellä. Kun näitä kirjeitä vertaa päiväkirjanotteissa viitattuihin tilanteisiin -- jos koskaan, pahoittelee erikoisesti juuri tässä sitä, ettei päiväkirjaa ole painettu kokonaisuudessaan -- osoittavat ne, minkä aseman Emilie Björkstén Runebergin kodissa oli saavuttanut, sittenkuin ystävyyssiteet jälleen oli solmittu sen pitkän väliajan jälkeen, joka seurasi tuota niin sanoaksemme lapsellisempaa ajanjaksoa. Tämän aseman oli hänelle ilmeisesti Runeberg itse antanut, ja sen oli hyväksynyt Fredrika, osaksi kylläkin runoilijan vuoksi, mutta myös itsensä vuoksi; sillä on ilmeistä, että Fredrika oli kiintynyt häneen yhä lämpimämmän henkilökohtaisen ystävyyden siteillä. Mutta kun Emilie niin kuvaavasti sanoo, että tämä, huolimatta siitä että »rauha oli palannut», oli »eriskummaista aikaa» tai, aivan toiseen äänensävyyn kuin ennen, puhuu »levottomasta, tuskaisesta, mutta kuitenkin niin runsaasta autuudesta, minkä viime vuodet ovat antaneet», tai siitä, että hän on »kuitenkin sanomattomasti _rakastanut_ tuota miestä», niin näkee jo tästä, että aallot kävivät voimakkaina pinnan alla, ja ymmärtää, että sellaista ei kauan voi jatkua. Päiväkirjasta ilmenee selvästi, niin hienotunteisesti kuin siinä nyttemmin sellaisesta puhutaankin, että Runeberg käy yhä vaativammaksi ja yhä kiihkeämmin syyttää häntä kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä, ja lopuksi kuvataan siinä järkyttävässä muodossa Emilien päätös luopua tästä läheisestä suhteesta -- päätös, josta runoilija kuitenkin vasta paljoa myöhemmin saa tietää, koska ulkonaiset olosuhteet vielä kerran olivat kovin käsin tarttuneet heidän kohtalonsa kulkuun: runoilijan sairaus vaimensi äkkiä taistelut ja katkaisi kärjen kaikilta mietiskelyiltä ja päätöksiltä.

Näin päättyy tämä omituinen pieni draama, joka loppuun näyteltiin Runebergin ja Emilie Björksténin yhdessäolon toisena vuosikymmenenä ja jonka huippukohdan muodostaa viimemainitun suurenmoinen kirje runoilijalle, asiakirja, jonka yksinään täytyy saattaa vaikenemaan kaikki huomautukset päiväkirjan todistusarvosta tähän suhteeseen nähden. Se sisältää vielä epilogin, viimeisen näytöksen, jonka kaihomielisessä tunnelmassa menneiden aikojen kauniit muistot kuvastuvat monista hiljaisista keskusteluista, joiden pohjasävynä on aina viimeiseen saakka säilynyt ystävyys ja lämpö.

Näillä viittauksilla en tahtoisi millään muotoa antaa ennakkokäsitystä siitä, mihin lukija itse seuraavilla lehdillä saa tutustua. Mutta ne ovat olleet välttämättömiä, jotta olisi käynyt mahdolliseksi korostaa juuri sitä, mikä käsitykseni mukaan antaa päiväkirjan tekijättären kuvalle sen kiinteimmät hahmoviivat ja niinmuodoin myöskin on varmimpana takeena hänen kuvauksensa luotettavuudesta.

IV

Edellä on mainittu, että Emilie Björkstén eräänä ajankohtana Runebergin itsepintaisista pyynnöistä antaa tämän nähdä hänen päiväkirjansa ja siis kaiken sen, mitä hän siinä on puhunut runoilijan tunteista ja mitä hän on maininnut runoilijan hänelle lausuneen, ja Runeberg palautti sen liittämättä siihen mitään arvostelua. Päiväkirjan sisällyksen voimme siis tavallaan katsoa saaneen runoilijan itsensä hyväksymisen. Meillä ei ole pienintäkään syytä epäillä, että Emilie Björkstén muistiinpanojensa myöhemmissä osissa olisi ollut vähemmän tunnontarkka, erittäinkin kun -- mistä olen jo huomauttanut -- kaikki, mikä esitetään runoilijan sanomaksi, vaikuttaa yllättävän todenmukaiselta. Voi tosin myöskin viitata Runebergin häntä koskeviin leikillisiin vuorosanoihin, kuten siinä yhteydessä, jolloin hän, runoilijan maatessa sairaana, lähetti terveisensä »Runeberg raukalle» ja tämä huudahtaa: »raukka on piru, jolla ei ole sielua -- sanottiin ennen Vaasassa»; mutta osaksi saattoi Emilie luonnollisesti joskus olla harmittavan tunteileva, ja osaksi käytti runoilija välistä myöskin henkilökohtaisesti häntä kohtaan yliottein naljailevaa puhetapaa -- Runeberg ei kuulunut niihin, jotka ystäviensä poissaollessa ovat toisenlaisia ja käyttävät heistä toista kieltä kuin puhuessaan heidän kanssaan.

Sanalla sanoen: vaikka päiväkirja luonnollisesti ensi sijassa onkin Emilien sielunelämän historiaa, sisältyy siihen myöskin kappale runoilijan psykologiaa eräältä puolelta, jolta me niin vähän tunnemme häntä. Ruveta tässä sitä analysoimaan olisi lukijan edelle ehättämistä; muistiinpanojen tarjoaman aineiston nojalla voi kukin sen tehdä itse ja luoda itselleen käsityksen myöskin Runebergin osuudesta suhteessa. Se on jäävä, kuten jo on huomautettu, tilapäisluontoiseksi tai ainakin epätäydelliseksi, niin kauan kuin kirjeet eivät ole käytettävissä. Joka tapauksessa on välttämätöntä tässä muistuttaa muutamista runoilijan elämän piirteistä, jotka voivat olla tämän suhteen kanssa yhteydessä.

Fredrika Runeberg on jälkeenjättämissään muistiinpanoissa puolisostaan kuvannut varsin intiimisti perhe-elämää Porvoossa, mikä tekee meille mahdolliseksi täysin uskottavasti rakentaa uudelleen puolisoiden suhde toisiinsa (vrt. kirjoittamaani elämäkertaa II, 18 ja seur.). Fredrikan kuvaus asemastaan kodissa kantaa syvän alakuloisuuden leimaa. Kaikki perheen käytännölliset huolet ovat sälytetyt hänen hartioilleen. Runeberg ei kajoa mihinkään: eräs heidän ystävänsä sanoo kerran rouva Runebergille, kun eräitten pitojen tulee alkaa eikä tämä aio ottaa niihin osaa: »niin tahtoo olla tässä talossa kaiken kanssa, että huvi on herraa ja vaivannäkö rouvaa varten». Fredrika pitää kaikin puolin huolta poikiensa kasvatuksesta, ompelee heidän vaatteensa, lukee läksyt heidän kanssaan ja on pakotettu tätä varten vielä vapaahetkinään opiskelemaan latinaa. Hän hoitaa ainakin vaikeina aikoina talon kaikki raha-asiat. Hän otti kovin vähän osaa siihen elämään, joka Topeliuksen mukaan teki »Runebergin kukitetun asunnon ainaiseksi vierailupaikaksi». Hän istui alhaalla kadun varrella pimeissä huoneissa eikä saanut siellä vastaanottaa ketään, sillä välin kun yläkerroksessa vallitsi »iloinen seuraelämä» ja Runeberg »hummaili» ystäviensä parissa yöt läpeensä ja usein pitkälle seuraavaan päivään. Nöyrää ja hiljaista oli tämä hänen uhrautuva palvelevaisuutensa kodissa, mutta sisimmässään tunsi hän katkeruutta siitä, että hänen omat älylliset harrastuksensa -- olihan hän itse lahjakas kirjailijatar, jonka mieli paloi tuoda esille uusia aatteita -- täydellisesti tukahdutettiin tässä ilmakehässä, joka ympäröi hänen suurta puolisoaan. Sitäpaitsi hän on sairaalloinen, hän kuulee hyvin huonosti, ja hänen tilansa ennen monien lasten syntymistä vaikuttaa paljon hänen mielialaansa.