Chapter 10

»Oli sunnuntai-aamupäivä. Minun mielestäni olisi sen voinut käyttää toisellakin tavalla, mutta Sofi, jolla oli harras kunnioitus maalausta ja kaikkea suurta kohtaan elämässä, tuumasi, että siinä olisi jumalanpalvelusta kylliksi nähdä L:n maalaavan ja lisäksi vielä tuon suuren runoilijan kodissa! Ja suuremmankin synnin saattoi ihminen tehdä kuin tämän. Pieni maalikankaan palanen oli jo pingoitettu, mutta Sofin taulusta en kuullut mainittavan. Minä kysyin. Hän ei vastannut kuitenkaan siihen juuri mitään, veti vain esiin minulle viereensä nojatuolin ja pyysi minua istumaan, muut saivat seisoa ja katsella. Oli kaunis aamupäivä. Sisällä oli aurinkoista ja valoista. Rbg antoi minulle nimimerkinnällä varustettuna viimeiset »tarinansa», joita hän ei vielä ollut antanut kenellekään muulle kuin sotavanhukselle, majuri A-offille. Kaikki hymyili minulle, ja tottuneella kädellä kastoi L. siveltimensä tuleen ja kultaan loihtiakseen mitä rohkeimpia liekkejä kankaalle. Minä luulin ensin, että siitä tulisi palanen Vesuviusta tai jotakin muuta tulista, mutta siitä tulikin hehkuva auringonlasku, myrskyisiä pilviä, hyrskyäviä aaltoja, joiden harjoille ilta-aurinko valoi ikäänkuin karkeloivia kultahelmiä. Se oli hänen ensimmäinen ja tavallisin taidemuotonsa. Hän maalasi ainoastaan kaksi ja puoli tuntia, mutta sitä oli mielenkiintoista katsella. Kun taulu oli valmis, piti hänen panna siihen nimensä: M. L. 'Ei, koko nimi esiin', pyysin minä. Hän teki niin ja kääntyi sitten minun puoleeni kysyen etunimeäni. Toiset olivat heti arvanneet, mikä tarkoitus tällä taululla oli, mutta minä en osannut ajatella mitään sinnepäinkään, sillä en tietänyt millään ansainneeni sellaista suosionosoitusta tuolta vieraalta mestarilta, etenkään niin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Hänen kysymyksensä kuullessani tartuin hänen käsivarteensa ja huudahdin: 'Herra Larsson!' -- 'Ei, ei', jatkoi hän hymyillen hämmästykselleni, 'minä kysyin teidän ristimänimeänne'. Sofi mainitsi sen, ja hän kirjoitti taulun reunaan: E. B:lle M. Larsson. Minulla ei ollut sanoja ihmetykselleni ja kiitollisuudelleni. Niin hemmoiteltu kuin olinkin huomattujen henkilöiden suosionosoituksilla, oli tämä niin odottamatonta. Mutta minä tiedän ja uskon, että se lämmin harrastus, jota Runeberg osoitti minua kohtaan ja jonka hän arvatenkin huomasi, oli tarttunut häneen ja että hän tahtoi tehdä jonkinlaista kunniaa sille, johon tuo suuri runoilija oli kiinnittänyt niin paljon huomiota, sillä en minä niin itserakas ole, että laskisin sen omaksi ansiokseni. 'Minkätähden minä saan tämän taulun?' kysyin minä vihdoin, ojentaen käteni mestarille sydämelliseksi kiitokseksi. 'Minä tahdoin, että te muistaisitte myös muita kuin Runebergia', sanoi hän vakavasti.»

Mitä teki nyt taulun onnellinen omistajatar? Hän jätti kaikki omaan arvoonsa, maalarin ja muut vieraat, juoksi Runebergin luo, joka oli salongissa, kietoi hänet käsivarsillaan ja sanoi:

'En olisi koskaan voinut uskoa sitä!' Ja runoilija nauroi ja huudahti: 'Kas siinä minä nyt sain syleilyn, joka olisi pitänyt tulla toiselle!'

Tämä oli Emilien niin sanottua rauhallisuutta; ja jos jokin sinä päivänä sai »tartunnan» -- mutta ei rauhan-tartunnan -- niin se oli kai juuri se mies, jota hän kaikin tavoin halusi jäähdyttää.

* * * * *

Marcus Larssonista hän kirjoittaa seuraavat mietelmät:

»Jos L. ei olisi se suuri maalari, mikä hän on, niin ei mikään hänessä ansaitsisi suurtakaan huomiota, ellei kenties hänen vähemmin siistitty käyttäytymisensä, ja sääli on sentään sellaista kykyä ja niin erinomaista päätä. Mutta toivotaan, että jokapäiväinen seurustelu runoilijan sivistyneessä kodissa myös on vaikuttava hyvää L:n jokapäiväisiin tapoihin, sillä hienostuksen _täytyy_ lopulta tarttua, ellei ihmisluonto ole aivan kova ja vastaanottamaton, ja sitä ei kuitenkaan ole syytä uskoa L:sta.»

Huolimatta tämän sangen vähän hienostuneesta käytöksestä oli Emiliellä vieläkin kerran hyvin hauskaa hänen seurassaan Runebergeilla. Emilien kirjassa »Några minnen» on kertomus tästä illasta, mutta kun tämä kirja luultavastikin on sangen vähän luettu, saattaa olla syytä katsoa, mitä hän päiväkirjassaan 30 p:nä maaliskuuta kertoo tästä improvisoidusta tilaisuudesta.

»Viimeisenä oleskelupäivänäni Porvoossa pidettiin siellä konsertti. Meissner, Lindberg ja Jacobsson tulivat Helsingistä antaakseen kuulla itseään, ja Filip v. Schantz seurasi mukana. Se oli kaunis konsertti, ja sen päätyttyä oli Larsson pyytänyt taiteilijoita Rbg:lle, jotta tämäkin, joka sairautensa vuoksi oli estetty olemasta läsnä konsertissa, saisi kuulla heitä. Larsson mainitsi siitä minulle ja kysyi, enkö tulisi sinne mukaan, mutta Rbg:t olivat jo pyytäneet minua ennen. 'Tänne ei tule ketään muuta', sanoi Fredrika ja tuumasi, että hän ja minä istuisimme hänen huoneessaan, jossa minä kuulisin soiton kuitenkin. Minä kiitin ja suostuin. Mutta se ei suinkaan ollut isännän eikä Larssonin mieleen, vaan minun piti tulla sisälle. Minä en tahtonut, koska Fredrika oli sitä vastaan, mutta L. avasi molemmat ovenpuoliskot, tarttui minun vastahakoiseen käteeni ja tahtoi välttämättä viedä minut sisään esittääkseen minut Meissnerille. Hän oli kovin innokas: 'Te ette saa taulua, jos kauemmin kieltäydytte', sanoi hän. Minä kysyin nauraen, oliko hänen tapansa ensin antaa ja sitten ottaa takaisin, mutta suoriuduin hänestä siten, että lupasin tulla sisälle vähän myöhemmin rouva Rbg:n kanssa. Viimein illan kuluessa, kun ilo ja innostus siellä sisällä olivat ylimmillään, ei mikään auttanut, meidän täytyi tulla sisälle, ja mielelläni meninkin, sillä musiikki houkutteli niin ihmeellisesti.»

»Se oli ihana yö, tuo yö runoilijan kodissa, ja melkein kaikki miehet, jotka olivat siellä, olivat _taiteilijoita_, kuten Rbg sanoi. Siellähän oli, paitsi Pohjolan suurinta runoilijaa, myöskin Pohjolan suurin maalari, sitäpaitsi kolme musiikkitaiteilijaa, Filip v. Schantz, eräs runoilija ja pari muuta hyväpäistä ja lämminsydämistä nuorta miestä. Yhdeksän oli heitä kaikkiaan, mutta ainoastaan me kaksi naista. L. maalasi taulun soiton säestyksellä ja lampun valossa. M. seisoi siinä kello kädessä. Oli kummallista silloin katsella L:ia. Katse loisti kuin innoitettuna, kasvot olivat aivan kalpeat, ja tarmokkaasti lensi hänen rohkea siveltimensä musiikin tahdissa kankaalla. Hän vaikutti velholta ja suurelta hän näytti noina innoituksen hetkinä. Tuskin oli tunti kulunut -- ja taulu oli valmis. Siinä oli sama aihe kuin minunkin taulussani. Mutta kuka oli sen omistava? Runoilijakin innostui niin, että hän vetäytyi syrjemmälle ja kirjoitti runonpätkän, myös sävelten soidessa, ja se oli paljon häneltä, joka ei viimeisen sairauden jälkeen ollut lainkaan pitänyt kynää kädessään. Siinä oli ainoastaan neljä säettä, jotka alkoivat näin: »Konstnärer äro vi alla.» Minä luin ne ääneen; ei niissä itsessään ollut mitään erikoista, mutta kun ne olivat syntyneet sellaisena yönä ja yleisen innostuksen vallitessa, merkitsi se paljon sentään. Huudettiin Schantzia säveltämään siihen musiikkia, mutta siihen hän ei ollut taipuvainen, vaan lupasi tehdä sen myöhemmin ja antaa yhden kappaleen sitä muistoksi itsekullekin meistä; tuleeko se ja milloin, en tiedä.»

»Varmastikaan ei kukaan unohda tätä yötä. Ja kuinka sydämellisiä nuo ihmiset olivatkaan minulle! -- Kello kolmeen asti aamulla viivyimme kaikki tässä taikapiirissä, jolloin oli syytä otaksua, että isäntä oli jo väsynyt, vaikkakaan ei siltä näyttänyt ja vaikkakin hän itsepintaisesti halusi, että kaikki jäisivät. Me erosimme, kohdataksemme taas missä? milloin? ja miten?»

Samana vuonna 1861 syksyllä istuu Emilie Björkstén maalla yksinäisyydessään ja lukee vanhoja kirjeitä, joita hän itse on kirjoittanut eräälle nuoruudenystävälle, jonka nimen hän kätkee -- samoin kuin hän tekee useimpien nimien suhteen päiväkirjassa -- salaperäisten kirjaimien varjoon. Tämän lukemisen aiheuttamassa mielentilassa hän kirjoittaa muistiin muutamia nopeita mietelmiä itsestään ja tunteistaan, jotka ovat huomionarvoisia.

»Siitä on monta vuotta, kun ne kirjoitettiin», sanoo hän kirjeistä. »Ja minä olin niin nuori silloin vielä, 17:n ja 21:n välillä. Ja vaikka ne kaikki todistavat mitä hurjimmista nuoruudenhaaveista, voi kuitenkin jossakin määrin olla mielenkiintoista palata muistoissa taapäin noihin huimiin aikoihin ja panna merkille, miten silloin ajatteli. Mutta tanssiaisten huvituksissa ja keimailuissa, rakkauden harhakuvitelmissa ja vakavassa rakkaudessa, kaikessa tuossa nuoruuden huumassa, josta harva on nauttinut niinkuin minä, olen kuitenkin aina johdonmukaisesti seurannut yhtä ajatusta, ja se on _vapauden_ ajatus. Rakkautta minä tahdoin, sillä ilman sitä en voinut elää. Ja hyvin mielelläni tein valloituksia, mitä vaikeampia, sitä parempi. Mutta koskaan en tahtonut sitoa itseäni vakavasti; _vapautta_ pyysi aina tämä levoton sielu. Oi, kyllä oli hauskaa siihen aikaan! -- Mitä toivoin, sen sainkin, n. b. tältä elämän leikiltä. Mutta kuitenkaan en tahtoisi vaihtaa kaikkeen tähän tyhjään, ohimenevään riemuun sitä levotonta, tuskaista, mutta sentään niin rikasta autuutta, jonka myöhemmät vuodet ovat minulle antaneet.»

Äkkiä hän näkee sielunsa edessä sen hädän ja katumuksen, jonka tämä »tuskainen autuus» aina on tuonut mukanaan, ja taas, kuten tuhansia kertoja ennenkin, hän heittäytyy polvilleen ja rukoilee kuumia rukouksia, että Jumala vihdoinkin lahjoittaisi hänelle rauhan.

»Minä rukoilin vain lämmintä ystävyyttä, kaikkea muuta hyvää elämässä, kunhan ei vain rakkautta enää, ei ainakaan sydämiltä, joille on rikos tuntea sitä. Mutta rukoilin myös, ettei minun milloinkaan itseni tarvitsisi tuntea sitä, ei ketään kohtaan maailmassa enää, vaan että saisin säilyttää viimeisen muistoni puhtaana ja pyhitettynä, sillä sitähän ei enää kukaan tuomitse.»

Aika kulkee levotonta, oikullista kulkuaan ainaisessa taistelussa niitä kiusauksia vastaan, joita Emilie Björkstén tuntee täytyvänsä ja tahtovansa vastustaa. Hän puhuu »lumesta hiuksissaan», mutta lunta se ei mitenkään voi olla, pikemminkin sydänkesän odottamatonta hallaa, joka levittää enemmän kimmellystä ja loistoa, mutta ei mitään kylmyyttä, sillä lämpö on jäljellä hänen sydämessään; sellainen lämpö, joka vielä polttaa siivet monelta niistä, jotka tulevat hänen lähelleen.

Hänen elämänsä menee tavallista menoaan. Hän matkustaa paljon, oleskelee pitkiä aikoja Helsingissä. Hän ottaa vilkkaasti osaa pääkaupungin soitannolliseen elämään, kuuntelee kaikkia oopperoita, joita hän perusteellisesti kuvailee, käy kaikissa konserteissa. Hän on mukana kaikissa musikaalisissa illanvietoissa, joissa Fredrik Pacius palvelevana kavaljeerina osoittaa innokasta huomiota tuolle »die liebe kleine Sirene, die alles an sich zieht», joka hänen mielestään on »rein wie das Licht, sanft wie die Blume und unschuldig wie ein Kind», kuten hän lausuu eräässä kirjeessä. Lakkaamatta kerää Emilie Björkstén ympärilleen uusia ystäviä, lakkaamatta näyttelevät tunteet, hänen omansa ja muiden, suurta osaa hänen elämässään. Hän alkaa itsekin pohtia sitä valtaa; mikä hänellä vielä on yksinpä niihinkin, joille hän ei ole lahjoittanut palastakaan sydämestään. Kuitenkaan ei tämä häntä suurestikaan huolestuta.

Mutta kun hän jälleen on Porvoossa ja näkee intohimon vuosi vuodelta kuvastuvan yhä vaativampana, yhä pakottavampana niiltä kasvoilta, jotka ovat hänelle rakkaimmat kaikista, tulee hän epätoivoiseksi. Hän on onnistunut voittamaan takaisin ei vain rouva Runebergin hyväntahtoisuuden, vaan myös hänen lämpimän ja hartaan ystävyytensä. Ja tämä ystävyys, jota hän pitää melkein yhtä suuressa arvossa kuin runoilijan rakkautta, painaa kuin kivi hänen omaatuntoaan. Hänen uskonnolliset taistelunsa käyvät yhä vaikeammiksi, ja hänestä tuntuu, että hänen syntitaakkansa kasvaa vuosi vuodelta. Hän tahtoo kaikin voimin päästä siitä ja samalla hän tietää, että hän on heikko ja toinen voimakkaampi kuin milloinkaan. Minkätähden ei hän tahdo auttaa häntä? Onko hänen pitkä kamppailunsa saadakseen rauhan ollut turha? Hän johdattaa mieleensä kaikki ne kerrat, jolloin hän on kieltäytynyt kohtauksista hänen kanssaan, sanonut ei hänen kirjeisiinsä, ei hänen »odottaviin suuteloihinsa», ei kaikkeen siihen, mikä hänelle merkitsi maallista autuutta, vain päästäkseen irti siitä synnin ja kadotuksen verkosta, joka polttaa häntä kuin tuli. Runeberg on ainoa, joka voi antaa hänelle takaisin hänen sielunsa autuuden, minkätähden hän ei tee sitä? Ja Emilie vapisee tuon väkevän liekin edessä, jonka yli hänellä ei enää ole mitään valtaa ja joka on käynyt vaaralliseksi ja peloittavaksi.

Hän kysyy runoilijalta kerran, kun hän taas kärsimättömästi on riistäytynyt irti tämän sylistä:

»Milloin lakkaat rakastamasta minua tuolla tavoin?» -- »Kun tulet neljänkymmenen vuotiaaksi», vastaa hän. Ja Emilie huudahtaa: »Jumalan kiitos, silloin se aika on lähellä!» Mutta Runeberg vain hymyilee ja sanoo, että Emiliellä on »tarpeeksi kukoistusta jäljellä», sanoo rakastavansa häntä enemmän kuin ennen, sanoo että hän on kylmä, että hän ei ole koskaan rakastanut häntä. »Enkö _minä_ ole rakastanut!» huudahtaa Emilie kauhistuneena. Ja hän ajattelee, kuinka hän on heittänyt rauhansa, levollisuutensa, ajallisen ja iankaikkisen hyvän hänen jalkoihinsa.

Päiväkirjan kellastuneiden lehtien väliin on pistetty kirje, ohut kuin silkkipaperi ja hänen käsialallaan kirjoitettu. Vuosiluku 1863 on lyijykynällä merkitty arkin kulmaan. Hän on jälleen tavannut runoilijan eräällä tuollaisella lyhyellä käynnillään Porvoossa ja erään sellaisen hetken vaikutelman johdosta hän useita viikkoja myöhemmin istuutuu kirjoittamaan hänelle kaikesta siitä rakkaudesta, kaikesta siitä levottomuudesta, kaikesta siitä pelosta, mikä täyttää hänen sydämensä. Ja hän rukoilemalla rukoilee runoilijaa, että tämä saisi loppua, että hän ei enää kauemmin viettelisi häntä syntiin. Tuo syvästi järkyttävä kirje kuuluu, muutamia poisjättöjä lukuunottamatta, seuraavasti:

»Varmaankin hämmästyt suuresti siitä, että vielä kerran täten saat kirjeen minulta, mutta minun täytyy sanoa Sinulle jotakin, pyytää Sinulta jotakin ja ottaa Sinulta lupaus, jonka toivon Sinun pitävän. Sitten yhdessäolomme viime syksynä ei minulla ole ollut mitään rauhaa sielussani, ja Sinä se olet, joka riistit sen. Sinä, Sinä, aina Sinä! Oli jo niin rauhallista ja tyyntä muutamat vuodet, ja minä saatoin ajatella Sinua kylläkin mitä lämpimimmällä kiintymyksellä, mutta intohimo oli asettunut lepoon ja tuli oli sammunut, jonka vuoksi kiitin Jumalaa ja luulin voivani pienemmällä synnintunnolla saada olla Sinun kodissasi ja hänen [rva R:n] rinnallaan, jota samalla rakastan ja ihailen, vaikkakin minun oikea paikkani oikeastaan olisi hänen jalkojensa juuressa. Mutta _tuo_ ilta! Voi, et tehnyt Sinä oikein, kun uudestaan järkytit minun niin vaikealla taistelulla saavuttamani rauhan ja jälleen sytytit tulen sieluuni ja kaikkiin valtimoihini. -- Omatuntoni on kuolemansairas, ja minä tunnen kuinka rikollinen olen!»

»Sinä lähetit minulle leikillisen tervehdyksen F:n kirjeessä, että Sinä et päivällä etkä yöllä saa rauhaa, kun niin ajattelet minua, mutta minä voin, mitä minuun tulee, lausua nuo sanat syvällä vakavuudella, sillä yötä ja päivää ajattelen minä Sinua, omaa syntiäni ja Jumalan hyvyyttä, kun hän niin kauan voi suvaita ja antaa anteeksi, mutta nyt en enää tahdo kauemmin kiusata Jumalaa! -- Etkö Sinäkin lopulta halveksi minua, Sinä? Sillä on hetkiä, jolloin inhoan itseäni. Sinä et aavista, kuinka täynnä ahdistusta minä olen, sillä minä olen tottunut teeskentelemään, minä. Ja Sinä! Mitä ajattelet Sinä rauhallisempina hetkinä minusta, joka täten rikon Jumalaa ja ihmisiä vastaan?»

»Minä en milloinkaan saa anteeksi Herralta, jos näin jatkuu. Etkö tahdo auttaa minua oikealle tielle, rakkaani? Olla houkuttelematta minua enää kiusaukseen? Vaiti sydämessäni saan rakastaa Sinua, sitä tunnetta ei enää voida hävittää, se on kasvanut kiinni sinne; ja Sinäkin saat pitää minua rakkaana, jos tahdot ja voit. Mutta kaikista sen ulkonaisista merkeistä täytyy meidän ainaiseksi luopua, jos me molemmat tahdomme tulla autuaiksi kerran, sen tiedän niin varmaan.»

»Sinä et saa enää noin _varkain_ sulkea minua syliisi, et panna huuliasi minun huulilleni etkä lietsoa sisäistä tultani palavaan liekkiin, niinkuin viimeksi. Sinä et uskonut minua, mutta minä tunsin, miltä sisälläni näytti, ja minä -- vapisin. Jos maailmalla olisi aavistustakaan tästä, olisin auttamattomasti mennyttä kalua, sensijaan että nyt saan osakseni mitä suurinta ystävällisyyttä joka taholta. Mutta sitä, että me rakastamme toisiamme puhtaasti ja hiljaa, sitä ei kukaan enää tuomitse. Päinvastoin sanoi joku, että meille molemmille tuottaa kunniaa se, että se on kestänyt niin kauan! Mitä luulet minun mielessäni ajatelleen?»

»Monta vuotta on korkein iloni ollut saada olla Sinun kodissasi, tuttavallisena kotiystävänä, ja viime vuosina se on ollut minulle rakkaampaa kuin muuten, sentähden että olen istunut luonanne puhtaammalla omallatunnolla ja vain nauttinut nykyhetkestä. Mutta _tuon_ illan jälkeen on kaikki muuttunut.»

»Jos tahdot, että vielä tulen teille, niin lupaa minulle pyhästi ja juhlallisesti, ettet johdata minua syntiin! Jos Sinä rikot tämän lupauksen, en tule enää teille silloin kun tiedän Sinun olevan kotona, enkä enää milloinkaan jättäydy kahdenkesken Sinun kanssasi. Jumala on kyllä auttava minua, ja Sinä -- jos Sinä todellakin rakastat minua -- älä johdata minua kiusaukseen! _Ainoastaan_ Sinun sielusi rakastettu minä tahdon olla! Toisella on paras, pyhin paikka -- minulla vain ulkonainen -- eikö niin? Mutta minä en välitä muusta kuin Sinun sielustasi. Jos annat minulle sen, en koko maan päällä pyydä enempää. Oi, jospa saisin varmuuden siitä, ja minä lymyäisin jonnekin maailman nurkkaan, rikkaana rikkaista muistoistani.»

»Oli toinenkin, jota Sinä rakastit suuresti! Hän oli minua arvokkaampi, ja hänelle minä olen mustasukkainen hulluuteen asti. Minun olisi pitänyt toimia niinkuin hän, mutta minä olen ollut niin turhamainen, liian heikko, ja minä olen rakastanut liian paljon!»

»Sinä rakastettu! Sinä vaarallinen! Sinä ihailtava! Minä olen lukenut sinun 'Kuninkaasi' kerta toisensa perästä ja tuntenut itseni ylpeäksi siitä sijasta, mikä minulla on sellaisessa sydämessä! Minua, minua! Kuinka Sinä olet voinut rakastaa minua? Joka olen niin mitätön, niin täynnä vikoja ja syntiä. Mutta meidän kohtalomme oli kai sellainen.»

»-- Näin pitkästi olen kirjoittanut, ja kuitenkin olisi vielä jäljellä tuhansia sanoja, mutta lopputulos kaikesta on kuitenkin se, että sallit minun niinkuin ennenkin käydä teillä, sillä Sinusta se riippuu. Rakkaani, jää hyvästi! Vielä viimeinen suudelma, lämmin kuin rakkauteni, ja viimeinen syleily, tulinen kuin se! Ikuisesti olen Sinun sydämessäsi. Sen Jumala kyllä antaa anteeksi. Tunnen sen väkevästi tänä hetkenä.»

* * * * *

Tämä kirje kirjoitettiin 19 p:nä joulukuuta Bodomissa, Emilien ollessa käynnillä vapaaherratar Marie Langenskiöldin, Fabian Langenskiöldin lesken luona. Hän halusi itse jättää sen Runebergin käteen tavatessaan hänet.

Samana päivänä kohtasi Suomea hirvittävä ukkosen isku. Tuli viesti Porvoosta, että runoilija makasi kuolemansairaana kodissaan.

Vasta monta kuukautta myöhemmin saa Emilie Björkstén rohkeutta tarttua kynään. 18 p:nä maaliskuuta 1864 hän kirjoittaa päiväkirjaansa:

»Me matkustimme vanhan, synkän Porvoon läpi ja minä riensin tykyttävin sydämin tuohon rakkaaseen Rbg:n kotiin. Hiljaa hiivin etuhuoneeseen ja lähetin sanan hänelle [rva R:lle]. Hän tuli ja sulki minut sanattomana syliinsä. Nyt vasta 'vilvoitti valittavaa mieltäni silmän sateen vesitulva'. -- 'Jos olet tuollainen, et saa nähdä Rbg:ia', sanoi silloin Fredrika. 'Saanko sitten muuten?' -- 'Saat, jos hän haluaa sitä. Minä menen kuulemaan.' Hän meni. Jäin siihen sanattomana. Hetken kuluttua hän palasi ja tarttui äänettömänä käteeni, ja pian seisoin sisällä tuossa huoneessa, jossa niin usein olin istunut heidän molempien seurassa. Lorenzo oli siellä. Minä tervehdin hiljaa ja lähestyin vuodetta huoneen perällä. Mutta en milloinkaan, niin kauan kuin elän, ole unohtava sitä vaikutusta, minkä siellä lepäävän hahmo teki. Se oli Rbg eikä sentään ollut hän!»

»Jo kaukaa hän ojensi tervettä vasenta kättään minua kohti, jonkinlaisen sanomattoman onnellisen ja rauhaa huokuvan ilmeen kirkastaessa hänen kasvojaan ja heittäessä heijastuksen siihen silmäykseen, jolla hän katsoi minuun. Kumarruin alas tervehtimään, mutta en hengenahdistukselta voinut saada esiin sanaakaan. Hän piti kättäni omassaan, ja minä istuuduin tuolille hänen viereensä. Muut istuivat ympärillä, ja minä puhelin sellaista, jonka luulin huvittavan häntä, Lorenzon avustaessa. Kun hänen piti ottaa lääkettä, sanoi Fredrika: 'Nyt voit kernaasti ottaa vähän pahempaakin, kun olet saanut niin paljon hyvää.' -- 'Kyllä, anna tänne', sanoi hän aivan selvästi ja nieli tuon kitkerän lääkkeen.»

»Mutta aika riensi ja minun täytyi lähteä. Hän ei pitänyt siitä. Minä lupasin silloin tulla takaisin Viipurista. 'Niin, joka päivä', sanoi hän ja niin erosin. Mutta hänen kuvansa seurasi minua sitten alituisesti, ja hänen omat sanansa Kuningas Fjalarissa tulivat väkisinkin mieleeni muistaessani tuota muserretun inhimillisen suuruuden ja voiman kuvaa: 'Höga Gudar, vad är mänskan att mot er hon stormar?'»

Mutta tulee valoisampikin aika, vaikkakin se tulee hitaasti. Runeberg voi istua ylhäällä pienessä sohvassa sairashuoneessa. Puhekyky on palautunut, ja vaikkakin käsivarsi on lamautunut, on »ajatus kirkas ja selvä». Joka kerta Porvoossa käydessään on Emilie Björkstén hänen luonaan joka päivä hetkisen, vuosi vuodelta. Hän istuu runoilijan vieressä toisessa sohvan kulmassa, kuten niin monta kertaa ennen, ja hän kuuntelee tuota ääntä, jonka hän alituisesti pelkää vaikenevan ainaiseksi.

»Hän puhui niin usein siitä lyhyestä ajasta, joka hänellä oli jäljellä», kirjoittaa hän eräänä päivänä muutamia vuosia myöhemmin, »ja hän näytti minulle käsiään, miten ne olivat tulleet laihoiksi, niin että sormus melkein oli pudota. Ja todellakin, hän oli hyvin huonon näköinen.»

Kesäkuun valoisassa illassa liukuu keskustelu kuten niin usein niihin muistoihin, jotka koskevat vain heitä kahta ja jotka vielä hehkuvat tuhkan alla. »Minä olen rakastanut sinua yli kaksikymmentä vuotta, ja nyt en saa tehdä sitä enää», sanoo runoilija. »Minä olen hänen aamu-ja iltarukouksensa, niin hän sanoi, sillä aivan varmasti olen minä hänen ajatuksissaan aamuin ja illoin ja siinä välillä usein päivänkin kuluessa. Huono aamu- ja iltarukous, huokasin minä.

Hiljainen sairashuone saa kerta toisensa perästä kuulla toistettavan noita vanhoja sanoja, kun Runeberg puhuu, kuinka rakas Emilie on ollut hänelle ja on yhä vielä. »'Minä ajattelen sinua herkeämättä, silloin kun olet poissa.' -- 'Mutta _hänellä_ on koko sinun sielusi', virkahdin minä. 'Sielu!' kertasi hän puoliääneen ja lyhyesti. En uskaltanut ruveta tulkitsemaan tämän ainoan sanan merkitystä.»

Fredrika Runeberg, joka näki, että hänen kuuroutensa välistä väsytti sairasta, ja tiesi, että Emilie Björksténin läsnäolo ilahdutti häntä, kirjoitti useita kertoja pyytäen häntä tulemaan heille pitemmäksi aikaa. Kerran joulukuussa 1865 Emilie noudatti hänen kehoitustaan ja viipyi siellä viikon.

Omituisin tuntein asui Emilie Björkstén nyt ensimmäisen kerran tässä talossa ja oleskeli runoilijan ainaisessa läheisyydessä näissä huoneissa, jotka olivat niin tulvillaan muistoja heille molemmille. Ja sairas viipyi kuten tavallisesti mielellään näissä muistoissa.

»Et milloinkaan sinä ole rakastanut minua niin paljon kuin minä sinua», sanoi tämä hänelle kerran tuona viikkona. Ja Emilie hämmästyi. Oliko mahdollista, että ihmissydämeen saattoi mahtua suurempi rakkaus kuin hänen?

5 p:nä helmikuuta 1866 oli hän Runebergin syntymäpäivillä. Runoilija täytti silloin 62 vuotta. Emilie mainitsee siitä päivästä muutamin sanoin: