Chapter 1

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe.

VANHAN PÄIVÄKIRJAN LEHTIÄ

EPISODI J. L. RUNEBERGIN ELÄMÄSTÄ

Berta Edelfelt

Johdannon kirjoittanut Werner Söderhjelm

Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1922.

[Kuva: EMILIE BJÖRKSTÉN 70-vuotiaana]

JOHDANTO

I

Kerran, niin kertoo perimätieto, kun Runebergin kodissa Porvoossa eräät hänen läheisimmät ystävänsä laskivat leikkiä hänen monista rakastumisistaan ja »niistä erilaisista asteista, joita hän itsekullekin oli kustantanut», improvisoi runoilija, hetkisen kuunneltuaan, tämän usein lainatun säkeistön:

Älskat har jag många, många, än en ful och än en skön, Unga, gamla, korta, långa, vilken blev väl sen min lön. Tvenne feta, resten skrikor: en Augusta, en Sofi, Två Marior, två Fredrikor och en Emili.

Kotona puhuttiin näistä rakastumisista hyvin vapaasti, sekä niiden kestäessä että jälkeenpäin, ja Runebergin oma leikillisen avomielinen tapa käsitellä niitä taittoi kärjen toisten pahoilta ajatuksilta. Rouva Runeberg sanookin, kun hän muistelmissaan koskettelee tätä, että »ylipäätään hänen puoleltaan tämä lemmiskely ei useinkaan ollut niin vakavasti tarkoitettua, vaikkakin ihmiset siitä hieman hälisivät ja vaikkakin ne, jotka olivat sen esineinä, olivat välistä kylliksi lapsellisia tunteakseen itsensä niin imarrelluiksi hänen huomaavaisuudestaan, että he pitivät pientä mielikuvaleikkiä suurena intohimona». (Helena Westermarck: Fredrika Runeberg, s. 71.) Tämä käsitys on tullut määrääväksi, ja epäilemättä se on pääasiassa oikea, huolimatta siitä, että sen on vakiinnuttanut henkilö, joka voi näyttää vähimmin puolueettomalta, runoilijan oma vaimo. Kenties yhtyneenä jonkinlaiseen vastenmielisyyteen kuvitella mitään muuta tämä selittää sen, että Runebergin elämäkerran kirjoittaja, J. E. Strömborg, joka muuten niin huolellisesti ja melkeinpä päivä päivältä kuvaa runoilijan elämän pienimmätkin tapahtumat, ei näille episodeille anna teoksessaan mitään merkitsevää sijaa. Kun kirjallisuushistorioitsijatkaan eivät ole kiinnittäneet erikoisempaa huomiota runoilijan elämäkerran eroottiseen puoleen, on äsken mainittu vakiintunut traditsio, siihen varmaan ollut osaltaan syynä, kun vielä lisäksi on ollut puute luotettavasta aineistosta. Mutta tärkeintä on kuitenkin tässä ollut, että koko Runebergin tuotannossa, lukuunottamatta varhaisromanttista nuoruusrunoelmaa Svartsjukans nätter, kihlausrunoja Friggalle ja enintään paria muuta, ei huomaa mitään vaikutelmia näistä elämyksistä. Ne jäljet, joita Goethen »flammat», -- käyttääksemme tuota Runebergin piireissä suosittua epämiellyttävää sanaa -- jättivät hänen runouteensa, eivät tosin ole erityisemmin monet eivätkä syvät; mutta on siellä kuitenkin Lida-runot rouva von Steinille ja Suleika-laulut Marianne von Willemerille, ja jotakin sen tapaista saa turhaan etsiä Runebergilla. Tämähän näyttää antavan hänen runoilijaluonteensa kuvaajille tarpeeksi syytä sivuuttaa hänen mielenkiintonsa noihin »moniin, moniin». Se ei ole mitenkään vaikuttanut hänen runoilijapersoonallisuutensa muodostumiseen, ja sen sisin olemus on jälkimaailmalle jäänyt hämäräksi.

»Ylipäätään ei useinkaan niin vakavasti tarkoitettua», sanoo rouva Runeberg hänen suhteestaan mielitiettyihinsä; täytyy myöntää, että tähän sangen epäröivään sanamuotoon sisältyy jonkun verran pidättyväisyyttä. Niinpä kertookin rouva Runeberg itse tuosta ensimmäisestä Mariasta, Saarijärven morsiamesta, että sen jälkeen kuin hänellä ei enää ollut sijaa runoilijan sydämessä, tämä kuitenkin katsoi kunniansa vaativan olemaan peräytymättä, eikä rouva Runeberg tahdo puhua »niistä taisteluista ja suruista, joita tämä aiheutti» (kirjoittamani elämäkerta, II, 538). Se oli tosin nuoruusromantiikkaa, mutta olihan se kuitenkin varsin paljon. Muistelihan hän ensimmäistä Fredrikaa, (»Nordanbruden») vielä vanhuudessaankin ja lähetti tälle avustusta, kun hän oli puutteessa. Toinen Maria, Maria Prytz, hänen entinen oppilaansa, oli hänen avioliittonsa ensimmäisinä vuosina Helsingissä yksi Lauantaiseuran naisia ja vieraili myöhemminkin runoilijan kodissa Porvoossa. Maria Prytz kuoli kolmenkymmenenkolmen vuotiaana Turussa 1849, ja runoilija otti jäähyväiset häneltä hänen kuolinvuoteensa ääressä. Tätä naista tässä julkaistujen päiväkirjanlehtien kirjoittajatar tarkoittaa, kun hän puhuu jostakusta, »jolle hän oli mustasukkainen aina hulluuteen saakka», ja päiväkirjan julkaisijattaren tiedonannon mukaan on Runeberg vielä vanhana ja sairaana sanonut hänelle tästä nuoruudenrakkaudestaan: »Hän oli alttiimpi kuin sinä, hänen mielestään en minä koskaan rakastanut liiaksi.» Vaikkakin tämä olisi ollut lausuttu kevyen leikillisesti, viittaa kaikki siihen, että tämä kaunis ja ylpeä nainen, intohimoisine luonteineen, herkkine mielenlaatuineen ja runollisuuden siivittämine luonnonpalvontoineen, merkitsi Runebergille paljoa enemmän kuin »pientä mielikuvaleikkiä» ja että, kuten myöskin elämäkerrassa olen viitannut (I, 304), tässä oli kysymyksessä molemminpuolinen, syvä ja lämmin suhde. Tästä suhteesta puhuttiin paljon, kertoo eräs samanaikuinen muistiinpano, ja jos tämä nuori nainen säästyi siltä katkeralta moitteelta, joka sittemmin tuli Emilie Björksténin osaksi, tapahtui se siitä syystä, että otettiin huomioon hänen sairautensa (keuhkotauti) ja että hänen aikainen kuolemansa toi mukanaan sovitusta ja unhoa. Hänen sanotaan olleen mallina ylioppilaan sisarelle Runebergin Hannassa, ja eräs erinomaisen kaunis luonnonkuva, jota Runeberg on käyttänyt Vanhan puutarhurin kirjeissä, on hänen kynästään lähtöisin (Strömborg: Biogr. anteckn. IV, 1, 176). Hän on epäilemättä se varhaisempain aikojen rakastettu, jota Fredrika Runeberg lähinnä ajattelee, kun hän edellä lainatuissa sanoissa näyttää tekevän eräitä poikkeuksia. -- Augusta (Lundahl), älyllä ja taiteellisilla lahjoilla runsaasti armoitettu Lauantaiseuran ihastuttava kaksikymmenvuotias »Hebe», oli J. J. Nervanderin suuri rakkaus eikä Runebergin, niin paljon kuin tämä ihailikin häntä. Sofi (Kellgren) taas oli vain hyvä ystävätär ja sukulainen. Ja vihdoin »Emili», joka ei ilman tarkoitusta ole viimeisenä järjestyksessä -- Emilie Björkstén, jonka pitkä, onnenhurmaa ja tuskaa tulviva rakkaustarina on täyttänyt tuon vanhan päiväkirjan lehdet hänen palavan sielunsa purkauksilla ja lopuksi, kahdenkymmenen vuoden liekehtelyn jälkeen, kauniilla ja syvällisen vakavilla ilmaisuilla siitä kohtaloon alistumisesta, jolla hän luopuu siitä, mikä ei voinut jatkua tulematta hänelle ylivoimaiseksi.

Strömborg kertoo Elämäkerrallisissa muistiinpanoissaan (IV, 1, 274 ja seur.) Emilie Björksténistä, tämän kuvailtua ensimmäistä tapaamistaan Runebergin kanssa (1838): »Hän oli silloin viisitoistavuotias, kaunis ja unelmoiva, täynnä tulta ja viehkeyttä ja sydän alttiina kaikelle suurelle ja kauniille elämässä.» Ja Strömborg lisää: »Kirjailijattaren antoisaan ihailuun vastasi Runeberg pian lämpimällä myötätunnolla, ja niin tuli hän huomaamattaan lisäämään niiden lemmittyjen lukua, jotka eri aikoina olivat runoilijan jatkuvasti nuorekkaan ja tunnekylläisen sydämen ylitsevuotavan lämmön johdattimina. Lukuunottamatta rouva Runebergia, joka aina oli ja pysyi hänen 'hjärtemutter'inaan -- Runebergin käyttämä kuvaava nimitys -- ja joka vallitsi koko taloa ja oli kaiken kilpailun yläpuolella, lienee kirjailijatar Runebergin mielitiettyjen joukossa mainittava lähinnä Maria Prytziä... Lopulla 1840-lukua ja seuraavan vuosikymmenen alussa oli Runeberg verrattain vilkkaassa kirjevaihdossa kirjailijattaren kanssa. Eräässä näistä kirjeistä kirjoitti runoilija muun muassa, että tämä hänelle oli 'enemmän kuin kevät ja järvi ja kukat ja toukokuut'... Runebergin kodissa oli ja pysyi hän ... myöskin Runebergin sairauden aikana usein nähtynä vieraana, ja rouva Runebergin kanssa hän oli vilkkaassa kirjevaihdossa 1850-luvun keskivaiheilta aina rouva Runebergin kuolemaan saakka. Kirjailijatar lopettaa kuvauksensa niillä säkeistöillä, jotka Runeberg heidän tuttavuutensa ensi vuosina kirjoitti hänen muistokirjaansa. Kun ne erittäin hyvin luonnehtivat Runebergin hyväntahtoista ja leikkisää tapaa seurustella hänen ja muiden nuorten tyttöjen kanssa, lainaamme ne tähän. Ne kuuluvat:

Vad mängd bekanta ren du hunnit samla, En vän från varje stad, från varje ort! Ser du dem hos dig alla? Nya, gamla? Säg, eller väntar du blott deras kort?

Besinna dock, om hela denna skara En gång begärde att bli tagen mot, Hur brydd du skulle, som värdinna vara Att få serveringen på artig fot!

Och om också ett ord, en min med mera Av socker ficks ihop åt en och var, Hur ville du väl alla härbergera Då två små kamrar blott ditt hjärta har?

Men allra värst, hur gick det väl på stället Om, bäst man sluppit in, han kom burdus, Den rätte ägarn, som rår om hotellet, Och ville vara ensam i sitt hus?

Det bleve artigt nog att se oss vandra För hans kapris på dörren par om par! Dock gärna, gärna må vi gå, vi andra, Blott lugn och glädje bli med honom kvar.»

Strömborgin yllälainatuissa riveissä asetetaan Emilie Björksténin ja Runebergin välinen suhde tuon aikaisemmin mainitun traditsion puitteisiin, joka ilmenee rouva Runebergin antamassa kuvassa runoilijan lemmensuhteista. Jos tahtoo pitää todistusvoimaisina muistokirjan säkeistöjä »heidän tuttavuutensa ensi vuosilta», niin tukevathan ne jossakin määrin tuota yleistä käsitystä, vaikkakin edellä esitetty kaunis rivi Runebergin kirjeessä tuntuu puhuvan toista kieltä. Siihen aikaan, jolloin minä pyrin syventymään runoilijan elämänvaiheisiin, tunnustelin traditsion jälkiä erikoisesti tähän suhteeseen nähden, mutta kohtasin kaikkialla saman käsityksen. Tosin sai juuri tähän kohtaan kuulla sovellutettavan sitä, josta rouva Runeberg sanoo, että »ihmiset hieman hälisivät siitä» -- pimeistä iltakävelyistä ja suudelmista kadunkulmissa tai muissa enemmän tai vähemmän rauhoitetuissa paikoissa -- mutta lopputulos oli kuitenkin se, että kaikki oli ollut pelkkää ystävyyttä, joka yhtä paljon ulottui Runebergin puolisoon ja jossa pieniä hellyydenosoituksia lukuunottamatta -- siihen aikaan ne olivat sallittuja ystävien kesken -- ei ollut mitään sopivaisuuden rajoja rikkovaa muuta kuin Emilien kylläkin peittelemätön, »hupsu» hurmaantuminen.

Emilie Björksténin muistiinpanot olivat vielä silloin seitsemällä sinetillä lukittu kirja, ja oli tuskin toivoa siitä, että sitä koskaan julkaistaisiin. Runebergin lukuisat kirjeet hänelle olivat talletettuina Helsingissä, ja testamentin määräys kielsi niitä aukaisemasta, ennenkuin viisikymmentä vuotta oli kulunut hänen kuolemastaan. Se katsaus hänen tunnemaailmaansa, jonka seuraavat sivut meille tarjoavat, tulee oleellisesti muuttamaan käsitystämme hänestä ja hänen suhteestaan Runebergiin sekä tämän suhteesta häneen. Me tulemme näkemään, että hän hyvin pitkän ajan kuluessa vangitsi runoilijan tunteita voimakkaammin kuin olisimme voineet aavistaakaan, ja sen kautta tulee myöskin Runebergin olemuksessa paljastumaan eräs puoli, jota tähän saakka hänen elämänsä ja hänen persoonallisuutensa kuvauksessa vain ohimennen on kosketeltu.

Julkaisijatar on kuvannut päiväkirjan kohtaloita ja niitä syitä, jotka ovat saaneet hänet tekemään nämä otteet tunnetuiksi. Hän on onnellisesti punonut yhteen poimintonsa referaattien ja viittausten avulla sekä liittänyt niihin kirjailijatarta koskevia selityksiä ja mietteitä. Merkittävää näissä lisäyksissä on kaiken kaunistelemisen karttaminen: eräitä heikkoja puolia jopa alleviivataankin erikoisesti. Mutta julkaisulla on kuitenkin tehty Emilie Björksténin muistolle kieltämätön palvelus. Onhan tämä hänen suuren tunne-elämyksensä tunnustus ennen kaikkea kappale naisen elämän historiaa. Se huvittaa ja liikuttaa meitä vivahteluissansa leikistä vakavaan, romanttisesta haltioitumisesta selväkatseiseen havahtumiseen, ja päinvastoin, kaikki hänen itsensä väkevän välittömästi ja havainnollisesti erittelemänä sekä oivallisiin puitteisiin pukemana. Se huipentuu lopuksi inhimillisesti järkyttävään epilogiin, missä taistelu rauhan ja selvyyden saavuttamiseksi on taisteltu loppuun, ja tämän heijastuminen kirjailijattaren sanoissa vaikuttaa yhtä voimakkaasti kuin taiteellisesti harkittu kuvaus. Mielenkiintoamme häneen tai hänen henkilöllisyytensä merkitystä ei suinkaan vähennä se seikka, että mies, joka sitoo hänet itseensä vuosikymmenien kuluessa, joka alati valaa öljyä hänen liekkiinsä eikä voi olla ilman häntä, kun hän tahtoo paeta pois hyllyvältä pohjalta -- että se mies on Johan Ludvig Runeberg. Ja mitä runoilijaan tulee, muodostavat kirjailijattaren muistiinpanot joka tapauksessa todistuskappaleen, jota vaille ei tahtoisi jäädä. Ei ole tosin kysymystä siitä, että tämä lisä hänen elämäkertaansa loisi jotakin uutta valaistusta hänen runouteensa -- kuten tapahtui, kun vihdoinkin uskallettiin ilmaista, mitä oli liikkunut sisimmällä Tegnérin tunne-elämässä; korkeintaan antaa se taustan hänen tuotannolleen eräänä määrättynä ajanjaksona. Mutta se täydentää kuvaamme Runebergista, tuota kuvaa, josta kaiken maallisen yläpuolelle korotetussa ylevyydessään ja sädekehän ympäröimässä suuruudessaan monen mielestä kenties välistä puuttuu inhimillisiä piirteitä. Että se, mitä Strömborg niin oikein nimittää runoilijan »jatkuvasti nuorekkaan ja tunnekylläisen sydämen ylitsevuotavaksi lämmöksi», olisi saanut tyydyttävän johdattimen vain »hyväntahtoisessa ja leikkisässä» kuhertelussa, ei ole osoittautunut yhtäpitäväksi hänen voimakkaan luontonsa kanssa. Emilie Björksténin päiväkirja osoittaa joka tapauksessa, että tämä ylitsevuotava lämpö pani liikkeelle voimakkaampia ja kestävämpiä virtauksia.

Mutta kaikesta tästähän se puhuu kyllin itse puolestaan. Kun julkaisijatar on toivonut, että minä varustaisin hänen julkaisunsa johdannolla, voin tässä suhteessa ainoastaan viitata siihen ja hänen omaan esipuheeseensa. Tehtäväkseni jää niinmuodoin vain historiallisesti täyttää puitteet sekä liittää tekstiin muutamia reunamuistutuksia.

II

Emilie Björksténiä pitivät hänen monien oivallisten ominaisuuksiensa vuoksi suuressa arvossa ne, jotka tunsivat hänet läheltä eivätkä kuitenkaan olleet sokeita hänen heikkouksilleen. Hänellä oli eloisa ja nopea ymmärrys ja hyvä huomiokyky, hän oli erittäin hauska seuraihminen, leikillinen ja iloinen, myöskin pelkässä naisseurassa, niin että hänen juttujensa kuulijat olivat »katketa naurusta». Hän tunsi uskomattoman paljon ihmisiä, tarkkasi heitä ulkoa ja sisältä ja kuvaili heitä mitä hupaisimmalla tavalla. Ja kuitenkaan ei hän koskaan ollut ilkeä eikä koskaan puhunut pahaa kenestäkään. Tämä antoi hänelle jo erikoisaseman tuossa pikkukaupungissa, joka, kuten kaikki sellaiset, oli tietenkin oikea juorupesä. Lisäksi tuli vielä, että hän senaikaiselle naiselle sangen harvinaisella innolla otti osaa mitä erilaatuisimpien älyllisten kysymysten pohtimiseen ja, täysin tuntien lujan asemansa herrojen keskuudessa, minne hän tulikin, uskalsi heitellä esiin paradokseja ja mahdottomuuksia, joista väiteltiin, joita ihailtiin tai ivattiin, mutta jotka aina huvittivat. Hän luki kaikkea taivaan ja maan välillä ja kaikilla kielillä, etupäässä luonnollisesti kaunokirjallisuutta: hänen päiväkirjansa, sanoo julkaisijatar, vilisee kirjailijanimiä ja lainauksia, Shakespeare, Goethe, Schiller, Victor Hugo, George Sand, ja erikoisesti Byron -- jonka muotokuvassa hän oli huomaavinaan yhtäläisyyttä Runebergin kanssa! Mutta tämä älyllinen ja kirjallinen harrastus, joka oli sammuttamattomampi kuin mikään muu tässä palavassa olemuksessa, perustui tosi taiteelliseen lahjakkuuteen, joskaan hänen makunsa ei saanut tilaisuutta kehittyä ja joskin ajansuunta johdatti sen usein harhapoluille. Hän oli hyvin soitannollinen, ei laiminlyönyt ainoatakaan konserttia ja lauloi itse. Hänen päiväkirjassaan on kaksi pikku piirrettä, jotka ovat todistuksena hänen taiteellisesta vaistostaan. Kun hän kertoo seurustelustaan Marcus Larssonin kanssa Runebergin luona, mainitsee hän, kuinka Larsson tahtoi ruveta muuttamaan jotakin eräässä maisemaharjoitelmassa, jonka joku hänen ystävättäristään oli tehnyt ja antanut hänelle, ja kuinka hän yksinään ja vastoin Runebergin mielipidettä puolusti maalaajattaren oikeutta ilmaista ajatuksensa, ennenkuin mitään sellaista sai tapahtua. Ja kun Runeberg luonaan pidetyssä musikaalisessa juhlassa, joka on kuvattu heti sen jälkeen, improvisoi runon, sanoo hän, huolimatta siitä, että sen tekijä oli hänen ihailemansa mestari, huolimatta kuohuilevasta tunnelmasta ja omasta huomatusta asemastaan tilaisuudessa, että siinä »ei ollut mitään erikoista» -- huono säkeistö tuossa pikku pätkässä loukkasi häntä heti. Että hän omissa tuotteissaan ei voinut tehdä oikeutta tälle taiteelliselle vaistolleen, on toinen asia.

Alituisesti, kertoo eräs nuorempi ystävätär hänestä, houkutteli häntä hänen vilkkautensa harkitsemattomiin ja varomattomiin tekoihin, jotka tosin eivät olleet erikoisemmin merkityksellisiä, mutta jotka pikkukaupungin näkökulmalta katsottuina olivat yllättäviä. Hyvää tarkoittavat ja tyrmistyneet tädit keräytyivät silloin hänen ympärilleen, musersivat hänet peloituksillaan ja saivat hänet lupaamaan parannusta. Seuraavalla kerralla hän oli kaiken tämän unohtanut. Samanikäiset ihailivat häntä, mutta eihän tuntunut aina hauskalta olla pakotettu astumaan varjoon hänen tieltään ja näkemään, kuinka hän heti iski kiinni parhaaseen, missä vain sellainen oli tarjolla, ja piti sen omanaan. Se mikä kuitenkin vähimmän miellytti hänessä, oli hänen epävakaisuutensa, pieni turhamaisuus, jolle hänen ainainen suuri menestyksensä miesmaailmassa antoi virikettä, ja vanhoilla päivillä eräänlainen pinnallisuus hänen jo Runebergin aikana ilmenneessä, mutta silloin vakavammassa uskonnollisuudessaan. Hänen mielenlaatunsa liikakiihoittuneisuus oli hyvin tyynienkin ihmisten mielestä »hysteriaa» ja teki hänet heille jotakuinkin käsittämättömäksi ilmiöksi.

Kun Emilie Björkstén viisitoistavuotiaana tuli Porvoon seuraelämään, oli hän jo lopettanut koulun, ja tiedettiin, että hän kouluaikanaan oli kirjoittanut 1000-sivuisen romaanin. Myöhemmin supistui hänen kirjallinen tuotantonsa vähemmän laajoihin teoksiin, mutta ne pääsivät, päinvastoin kuin kouluromaani, ulos maailmaan.

Runebergin oma rohkaisu näyttää antaneen hänelle uskallusta seuraamaan taipumuksiaan tässä suhteessa. Eräässä kohden päiväkirjaa, mikäli minulle on ilmoittanut julkaisijatar, jolta aikaisemmin oli jäänyt tämä paikka huomaamatta, hän kertoo eräästä tilaisuudesta 22 p:nä marraskuuta 1852: »_Hän_ oli lukenut viimeiset pikku lauluni ja puhui niistä mitä suurimmalla osanotolla. Hän sanoi ääneen: 'Ne ovat erinomaisen kauniita.' Sitä en olisi sentään voinut uskoa. 'Onko se mahdollista?' huudahdin minä ja tartuin kiihkeästi hänen käteensä. Hän kertasi rakkaat sanansa. 'Kiitos, kiitos', sanoin minä puolitukahtuneella äänellä ja riensin samassa pois, sillä tunsin ilonkyynelten nousevan silmiini. Hän kysyi, saisiko hän näyttää niitä _hänelle_ [rva R:lle], ja minä suostuin siihen, vaikkakin vähän pelkään, mutta tiedänhän, että minkä hän hyväksyy, sen hyväksyy hänkin [rva R.]. 'Sinun täytyy oikein kirjoittaa paljon', sanoi hän muun muassa, 'sillä kykyä sinulla kyllä on. Tule tänne! Ole täällä ja kaikki on käyvä hyvin.'» Ei liene väärin otaksua, että nämä rohkaisevat sanat oli esiinkutsunut enemmänkin tarkoitus houkutella Emilietä Porvooseen kuin vakaumus hänen lahjakkuudestaan. Myöhemmin, kun muuan näistä runoista julkaistiin eräässä sanomalehdessä, kiiruhti eräs Emilien ystävätär ilmoittamaan hänelle, että Runeberg oli kokonaan unohtanut lukeneensa sen ennen. Kun Emilie vetää runoilijan tilille siitä, lohduttaa tämä häntä hellästi ja vakuuttaa heti ensi hetkenä pitäneensä hänen laulujaan niin »hyvinä ja herttaisina».

Hän on julkaissut neljä runokokoelmaa, kaksi suorasanaista muistelmakuvausta ja yhden käännöksen. Ensimmäinen runokokoelma, _Sandperlor_, ilmestyi toukokuun 1 p:n tienoilla 1864, siis muutamia kuukausia Runebergin sairastumisen jälkeen. Että hän, kuten on oletettu (Öller: Ett kvartsekel av vårt litterära liv, s. 329), jo 40-luvulla olisi sanomalehdissä julkaissut nimettömän runon, on sangen epävarmaa. Päiväykseltään aikaisin runo mainitussa runokokoelmassa on joka tapauksessa »Till Runeberg, då han gästade Sverige», siis vuodelta 1851. Se on mukailu Runebergin runosta »Till Franzén»: »Glömmer du att Suomis lindar snöga sin blomdoft på dig ner...» j. n. e. Runo »G. J. L. Almquist» on kirjoitettu tiedon saavuttua järkyttävästä tapahtumasta. Se on muodoltaan moitteeton ja ilmaisee sitä suurta arvonantoa, jolla Suomessa, eritoten Runebergin piirissä, suhtauduttiin Almquistin runouteen:

De »rosor» uti diktens lustgård brutna, vid Skandiens bröst de frysa bort till is. Det finns ett land, som ömmar vid Din smärta, som trycker Dina rosor mot sitt hjärta,

mutta loppu, jossa »kukistunutta henkeä» kehoitetaan pakenemaan murheen maasta »taivaallisen isän lempeään helmaan», hävittää erinäisten hyvien ajatusten aikaansaaman vaikutelman. Runo »Till Fjalars skald» herätti huomiota ja tuli vilkkaan keskustelun aiheeksi, kun se 1855 julkaistiin eräässä sanomalehdessä. Se on niin sanoaksemme aivan virallinen kunnianosoitus, ja varsin arkipäiväinen. Seuraava säkeistö on siinä paras, mikä kuitenkaan ei tahdo sanoa paljon:

Skaldekonung! Skön Du jorden målar som den borde vara -- gyllne strålar, Himlens klarhet vilar över den. I Din själ göms även himmelen!

Eräässä kohden päiväkirjassaan kertoo kirjailijatar Runebergin sanoneen tästä runosta: »On merkillistä, kuinka se on ihastuttanut kaikkia.» Kun kirjailijatar muistutti hänen mieleensä, että juuri hän itse siitä kiittäessään oli sitä ylistänyt, vastasi hän: »Niin, niin tein todellakin. Mutta en niin suuressa määrässä kuin kaikki muut ihmiset.» Mitään suurempaa innostusta ei tuo lausunto juuri osoita. Mutta kirjailijatar selostaa kohteliaisuuksia, joita hän tästä runosta on saanut muilta huomattavilta henkilöiltä, kuten J. V. Snellmanilta, ja Fr. Cygnaeus oli sanonut, »että näkee, että se on kirjoitettu kaksin verroin con amore» -- mikä puolestaan osoittaa, kuinka yleisesti kirjailijattaren tunteet Runebergia kohtaan olivat tunnettuja (ilm. nti Edelfelt). Eräässä runossa nimeltään »Störst bland dem alla», kulkevat ohitsemme Tegnér, Franzén, Wallin, Stagnelius, Atterbom, Geijer ja Oehlenschläger, mutta saavat väistyä syrjään Runebergin tieltä, jota he kunnioittavat »laakerikruunuilla» ja nimittävät kuninkaakseen. Runebergin oman runouden vaikutuksia kohtaamme jo runojen nimissä: »Vårt fosterland», »Jägargossen», »Flyttfåglarna» -- täytyy ihmetellä kirjailijattaren rohkeutta, erittäinkin kun jo säkeistöjen rakenne kahdessa viimemainitussa välittömästi johtaa ajatuksen esikuviin. Ainoa, mikä herättää mielenkiintoa tässä, varmaa muotoa lukuunottamatta, diletanttimaisessa ja useimmiten pelkkiä arkipäiväisyyksiä täynnä olevassa kokoelmassa, on kolme persoonallista runoa, jotka kaikki kohdistuvat Runebergiin -- mutta tällä kertaa ilman että nimeä on asetettu näkyviin!

Ensimmäinen »Den nyckfulla», on luonnekuvaus tekijästä itsestään; se on vain pantu toisen, hänen luontonsa vastakohtaisuuksia ihmettelevän rakastajan suuhun. Muotokuvasta ei voi erehtyä, ei myöskään rakastavaisen äänensävystä -- runo on kauttaaltaan Runebergin tapaan tehty. Koristelemattomassa rehellisyydessään tekee se miellyttävän vaikutuksen, mutta loppukerto muunnoksineen, myönnytys eräälle tämän ajan makusuunnalle, on sangen onneton keksintö. Koska se on todistuskappale ja joka tapauksessa yksi kirjailijattaren kaikkein parhaimmista runoista, painettakoon se tähän kokonaisuudessaan.

Den nyckfulla.

Flicka! Säg vad är som vållar Att Du, fast av nycker full, Så min hela själ förtrollar, Ger mig än en stund av gull, Än av idel harm den andra; Ack, men bör jag väl Dig klandra? Ty med allt man kan förstå Att Du älsklig är ändå.