Part 3

Tämän jännittävän seikkailun viimeinen näytös tapahtui Savoy-hotellissa Lontoossa. Mr Bromton on saapunut Englantiin pari päivää myöhemmin kuin hänen rouvansa ja naputtaa rouvansa hotellihuoneuston ovea. Hänet käsketään astumaan sisään.

Turkkilaisella sohvalla istuu rouva selkä päin tulijaa mutta rouvan vyötäröiden ympäri oli kierretty erään toisen misterin, lähemmin tarkastaessa mr Rivertonin käsivarsi.

Nuori rouva käänsi katseensa mr Bromtoniin ja ilmoitti, että hän viimeisenä kahtena viikkona on oppinut tuntemaan miehensä paremmin kuin edellisinä kahtena vuotena. Mutta kaikkein paras tuttavuus, mikä häntä maailmassa oli kohdannut, oli kuitenkin mr Riverton, jonka kanssa hän nyttemmin oli päättänyt mennä naimisiin. Erojutun oli hän jättänyt asianajaja Jonesin haltuun New Yorkissa.

"Se on tarpeetonta", sanoi mr Bromton, "en aio riidellä tästä asiasta. Suostun puolestani sovinnolla eroon."

Niinkuin näkyy, niin ovat Amerikassa sekä miehet että naiset hieman erilaisia kuin Europassa. He ovat nim. amerikalaisia.

PALVELIJATARKYSYMYKSESTÄ.

Herrasväki Heiskanen oli onnistunut saamaan palvelijattaren.

Talvella he tulevat toimeen ilman talousapulaista, mutta kesällä, kun vesi on kannettava, noin 1/2 km päästä ja maito haettava noin 1 km päästä, pyykit pestävä itse j.n.e., on toimeentuleminen ollut vaikeampaa. Tästä syystä oli herrasväki Heiskanen päättänyt täksi kesäksi ottaa palvelijattaren ja kääntyi tässä luvallisessa tarkoituksessa Paikanvälitystoimiston puoleen. Täältä ilmoitettiin, että palvelijattaria on yleensä saatavissa, mutta että maalle ei heistä kukaan halua lähteä. Siinä tapauksessa, että maalle lähteviä vastoin luuloa ilmaantuisi, pyydettiin kuitenkin päivittäin soittamaan toimistoon.

Kolmen päivän päästä saatiin se riemukas tieto, että löytyi eräs, joka oli otollinen toimeen. Hän saapui herrasväki Heiskasen luokse, istuutui ja alkoi seuraavan kuulustelun, johon pääasiallisesti rouva H. vastaili:

Onko talossa lapsia? Onko talossa koiraa? Onko talossa kissaa? Kuka kantaa halot? Kuka siivoo huoneet? Kuka kantaa veden? Kuka kantaa maidon? Kuka pesee pyykin?

Kysymyksiä tuli siis satamalla, ja kun mainittiin, että m.m. oli tarkoitus, että palvelijatar kantaisi vedet, kantaisi maidon, siivoisi huoneet, ja vieläpä laittaisi ruuankin, niin ilmoitti asianomainen paikanhakija, ettei hän suinkaan tällaiseen voi suostua. Hän oli nim. äskettäin toipunut vaarallisesta sairaudesta ja oli hänen tarkoituksensa etupäässä päästä maalle virkistymään, jonka ohessa hän esim. voisi jonkun verran auttaa keittiössä ja erinäisissä tapauksissa myös muissakin huoneissa. Mutta mihinkään rasittaviin tehtäviin hän ei mitenkään voinut ruveta. Sen nojalla, mitä keskustelusta oli selvinnyt, ei hän siis katsonut voivansa ottaa tarjottua paikkaa vastaan.

Tämän jälkeen kävi vielä kolme muuta, mutta hekin olivat yleensä tyytymättömiä tarjottuun paikkaan. Mikä piti herrasväki Heiskasen kesäasuntoa liian syrjäisenä, koska sieltä ei esim. voinut päästä huveihin eikä iltamiin, mikä taas ei katsonut olevan takeita siitä, että kesäasunto muutoinkaan tyydyttäisi heidän vaatimuksiaan niin hyvin sisustukseen kuin luonnonkauneuteen nähden, ja mikä taas ei ollut vakuutettu siitä, että paikka olisi kyllin terveellinen. Kukaan ei luonnollisesti katsonut voivansa kantaa halkoja, vettä tai maitoa tai pestä pyykkiä.

Mutta lopulta, niinkuin sanottu, ilmoitti rouva H. minulle voitonriemuisena, että hän oli onnistunut saamaan kesäpalvelijattaren.

Tämä herttainen olento oli sitäpaitsi luvannut tulla auttamaan suursiivouksessa, joka oli tehtävä, niinkuin tiedämme, ennen maalle lähtöä.

Tämän jälkeen annamme puheenvuoron rouva Heiskaselle:

Kun ikkuna oli pestävä, niin se Josefiina oli niin kankea, ettei se millään kuontunut siihen asentoon, että se olisi voinut sitä pyyhkäistäkään, ja kun sen piti lattiaa kuurata, niin se ähki ja puhki, mutta ei saanut itseänsä sillä tavalla taivutetuksi, että työstä olisi mitään tullut. Ja kun minä panin sen hellaa pyyhkimään, niin se holautti koko vadillisen vettä hellalle ja minä riensin sinne auttamaan, sillä vesi alkoi tippua puhtaalle lattialle. Ja kun kattoja ripsuttiin, niin se kolautti harjalla niin kovasti, että rapningit tippuivat.

Mutta, kun ruokapöytään astuttiin, niin silloin siihen tuli eloa. Sen se heti sanoi, että puuroa minä en syö, mutta voi ja juusto sille kelpasi, ja mitä purkkiruokia sattui olemaan, niistä se kyllä huolehti ja joka sorttia se otti ensiksi.

Kun minun mieheni tuli kotiin, niin minä sanoin, että tuo syö enemmän kuin me molemmat yhteensä. Mutta silloin soi myös puhelin ja sieltä sanottiin, että tämä on sen teillä palvelevan Josefinan täti. Te olette sitä tyttöä, joka on heikko ja joka tarvitsee paljon ja voimakasta ruokaa, pitäneet puutteellisella ruoalla ja vielä maksaneet sille vallan mitättömän palkan. Ei sellainen herrasväki, joka ei syö muuta kuin silliä ja perunoita, ansaitse kaupunkilaispalvelijatarta, vaan ottakoon se palvelijattarensa jostakin metsänkorvesta.

Tähän se päättyi muuten herrasväki Heiskasen palvelijattaren otto, sillä siivouspäivistä maksettiin mielihyvällä runsas lisämaksu ja nähtiin senjälkeen, kuinka tämä 17-vuotias satakiloinen sulotar vaivoin kaapersi lähimmälle raitiotiepysäkille astuakseen raitiotievaunuun.

Jos hän olisi joutunut maalla hakemaan maitoa 1 km päästä, niin siitä olisi tainnut tulla hänelle koko päivän matka.

TARINA SUURESTA LÄNNESTÄ.

Kun kaikki meilläkin kehittyy yhä enemmän amerikalaiseen malliin, niin tahdomme kertoa tämän tarinan, sillä aikaa myöten ehkä joku meistäkin voi joutua samaan asemaan kuin tarinan sankaritar ja sankari.

Kun herrasväki Hosford vihittiin, niin näyttivät kaikki onnen haltiattaret jakelevan lahjojaan nuorelle parille. Nuori rouva oli nähkääs lupaava kirjailijatar ja nuori herra oli onnistunut erittäin hyvin valitsemaan vanhempansa niin, että hänellä oli sekä pilvenpiirtäjä että huvilaiva.

Mutta 2 vuoden perästä huomautti nuori rouva kirjallisesti, ilmankos hän oli kirjailijatar, aviopuolisolleen, että hän tosin yli kaiken rakasti aviomiestänsä, Williamia, mutta että hänellä kirjallisen toimintansa vuoksi täytyi olla enemmän aiheita ja enemmän romantiikkaa, kuin mitä hän yksitoikkoisissa kotioloissa voi hankkia. Tästä syystä hän ehdotti miehelleen, että tämä sallisi hellän ja rakastavan vaimonsa etsiä kirjallisten harrastustensa vuoksi pieniä seikkailuja kotiolojen ulkopuolella.

Mr William Hosford ilmoitti niinikään kirjallisesti, mutta vielä suuremmassa määrin suullisesti, että hän kaikessa suhteessa käsittää vaimonsa kirjalliset harrastukset ja on erittäin huolissaan siitä, ettei hänen Mabelinsa kirjallinen toiminta parina viime vuotena ole kylliksi kantanut hedelmiä. Jonka vuoksi hän, William, kernaasti ilmoitti suostuvansa vaimonsa ehdotukseen, kuitenkin sillä ehdolla, että hänen aina sallittaisiin olla näkymättömänä osanottajana näissä asianomaisissa seikkailuissa sekä tarjota vaimollensa kaikkea sitä mahdollista tukea, jota hän ehkä näillä seikkailumatkoillansa joutuisi tarvitsemaan.

Tähän huomautti mrs Mabel, tällä kertaa suullisesti, hyvin paljon, m.m. sitä, että hänen miehensä ei ymmärrä hänen jaloja aikomuksiansa eikä nykyajan naista eikä naista yleensä eikä kirjailijan jaloa kutsumusta, ja että William näin ollen alkaa yhä enemmän tehdä hänelle, Mabelille, elämän sietämättömäksi, sillä hän, Mabel, ei ilman muuta voi sallia sitä, että hänen syvällinen sielunelämänsä näivettyy — — —

Ja vastasi tähän William, myöskin suullisesti, että hän aivan samalla tavalla kuin kuka muu aviomies tahansa rakastaa aviovaimoansa ja vaikka hän antaisi vaimonsa kirjallisille harrastuksille mitä suurimman arvon, niin ei hän missään tapauksessa voi ottaa vastuulleen sitä, että hänen vaimonsa syventyy kirjallisiin harrastuksiinsa siinä määrin, että hän niiden vuoksi unohtaa oman Williaminsa ja kokonaan ilman hänen turvaansa antautuu kaikennäköisiin seikkailuihin, jotka mahdollisesti ennakkoluuloisissa naapureissa voisivat herättää väärinkäsityksiä.

Emme tahdo pitemmältä referoida tätä keskustelua, mutta ilmoitamme vain, että se päättyi kyyneleihin ja sovintoon. Ja sen jälkeen alkoi Mabel täysin Williamin hyväksymällä tavalla etsiä aiheita teoksiinsa. Hän päätti nim. ruveta urheilukirjailijaksi eli lähemmin selostamaan autourheilua ja senvuoksi hankittiinkin taloon 20,000 dollarin loistoauto. Ja hyvin pian huomasi onnellinen William, että hänen nuori kirjailijatarvaimonsa taas aivan täydellisesti voi antautua kutsumukselleen.

Aineistoa koottiin siis oikein moottorin ja bentsiinin voimalla ja lopulta sitä oli kerääntynyt niin paljon, että Mabel katsoi voivansa ruveta kirjoittamaan uutta teostaan. Ja koska oli tullut kaunis kesä, hän vetäytyi hienoon kylpylaitokseen kirjallisiin töihin ja sinne piti Williaminkin pian saapua. Tämän jälkeen seurasi noin viikon päivät kestävä vaitiolo, jonka jälkeen William sai vastaanottaa ensimmäisen tuloksen rouvansa kirjallisesta toiminnasta.

Se ei tosin ollut mikään kirja, vaan kirje, ja sangen sujuvasti kirjoitettu. Siinä ilmoitti Mabel, että hän viimeisenä viikkona oli elämästään oppinut enemmän kuin ennen koko iässään ja että hän nyttemmin oli päättänyt erota Williamista ja liittyä mr. Wels'iin, joka tänä yhtenä viikkona oli osoittanut enemmän ymmärtämystä Mabelin kirjallisille y.m. harrastuksille, kuin William koko heidän avioliittonsa aikana. Samalla hän ilmoitti, että hänen asianajajansa, mr. Pickering, kohdakkoin saapuisi neuvottelemaan asian yksityiskohdista, ja että hän ei avioerossa vaadi muuta kuin auton, huvipurren, koiran ja papukaijan. Kaikesta muusta Williamin hänelle tarjoamasta hyvyydestä samoin kuin Williamista itsestään hän ilmoitti luopuvansa vapaaehtoisesti.

Voisi luulla, että tällainen kirje olisi saattanut Williamin äärimmäiseen epätoivoon. Näin ei suinkaan käynyt, sillä William oli taitava liikemies, jolla oli myös taitava asianajaja, herra Davis. William sähkötti siis Mabelille, että Davis saapuisi hänen luoksensa kaikilla valtuuksilla varustettuna ensi tilassa neuvottelemaan.

Neuvottelujen tulos oli yllättävä, sillä niiden perusteella Mabel suostui palaamaan miehensä luokse ehdolla, että hänelle, Mabelille, kustannetaan asianajaja Davis'in seurassa kaksi vuotta kestävä Euroopan matka, jonka aikana Davis ja Mabel saavat käyttää Williamin huvipurtta, matkarahoiksi annetaan 150,000 dollaria vuodessa sekä William suostuu siihen, että matkasta saadaan kirjoittaa matkakuvaus..

Tätä nykyä kuuluvat William ja Davis käräjöivän keskenään.

ONNEN AVAIN.

Vaikka vihkipallilla onkin annettava niin tiukkoja lupauksia, että kerrotaan erään lontoolaisen ylkämiehen kolme kertaa perätysten pyörtyneen vihkiäisissään, mistä ei kuitenkaan ollut apua, sillä toimitus suoritettiin siitä huolimatta loppuun, niin tällaisista sitovista lupauksista huolimatta löytyy kuitenkin sekä meillä että muualla onnettomia avioliittoja.

Huomaamme siis selvästi, että vihkipallilla annetut lupaukset eivät riitä, vaan on niitä tehostettava aivan kuin meillä kieltolakia, ja Amerikassa onkin tullut tavaksi, että ennen vihkimistä tehdään laillisesti pätevä sopimus, joka m.m. sisältää seuraavat kohdat:

1) Kumpikin aviopuolisoista sitoutuu tulemaan kotiin viimeistään klo 11 illalla. Myöhempään poissaoloon on saatava toisen asianosaisen suostumus.

2) Mies sitoutuu esittelemään vaimolleen kaikki naiset, joiden kanssa hän joutuu tekemisiin.

3) Mies sitoutuu aina pitämään sormukset sormessaan.

4) Kaikki valheet, myös hätävalheet, ovat ankarasti kielletyt.

5) Kumpikaan ei saa nauttia väkijuomia ilman toisen suostumusta.

6) Aviopuolisot sitoutuvat joka vuosi olemaan erossa toisistaan yhden kuukauden.

Olemme julkaisseet ylläolevan sopimuksen, joka on, niin kuin jo mainittiin, laadittava ennen vihkimistä ollakseen laillisesti pätevä. Siitä saamme mallia mekin, vaikkei sitä sanasta sanaan tarvitse noudattaa.

Mitä esim. kohtaan 5) tulee, niin on meillä voimassa monin kerroin tehostettu kieltolaki, joten se on aiheeton. Aivan yhtä hyvin voitaisiin vaatia, että aviopuolisot sitoutuisivat olemaan varastamatta, olemaan sytyttämättä murhapolttoja ja siis yleensä pidättymään kaikenlaisista törkeistä rikoksista. Tämän 5) kohdan sijaan ehdottaisimme siis ainoastaan sen, että kumpikin aviopuoliso sitoutuu noudattamaan Suomen lakeja ja kaikessa tottelemaan kansaneduskuntaa.

Kohtaan 2) tahtoisimme lisätä, että myöskin vaimo velvoitettaisiin erinäisissä tapauksissa, ja jos hän suvaitsee, esittelemään miehelleen miespuoliset tuttavansa. Mutta älköön tätä tehtäkö siinä tapauksessa, että mies ei syystä tai toisesta halua tulla näille esitellyksi. Erinäisissä tapauksissa voi tällainen esittely olla aviomiehen ruumiilliselle hyvinvoinnille vaarallinen.

Myönnämme, että sormuksen pitäminen liivintaskussa on erittäin ruma tapa. Tosin naiset harvemmin ottavat sormuksensa sormesta kuin miehet, m.m. siitä syystä, että heillä ei ole liivintaskua, mutta mielellämme kuitenkin tasapuolisesti velvottaisimme myös naisen pitämään kihlakahleensa sormessaan.

Kohdan 4) suhteen olemme hieman epäilevällä kannalla varsinkin mitä n.s. hätävalheisiin tulee. Oikein asetettu hätävalhe voi saada aikaan paljon hyvää, ja rohkenemme väittää, että monta kertaa paikalleen heitetyllä hätävalheella on pelastettu lukemattomien ihmisten aviollinen onni. Toiselta puolen on kohta 4) moraalisesti siksi täysipainoinen, että sitä vastaan on vaikea tehdä päteviä muistutuksia. Tästä syystä ehdottaisimme, siihen nähden, että kohta 4) samoin kuin kohta 5) sisältävät aivan selvän moraalisen vaatimuksen, jonka noudattaminen on itsestään selvä, että kohta 4) tarpeettomana poispyyhittäisiin. Myönnämme, että teemme tämän ehdotuksen suurella epäilyksellä.

Mitä kohtaan 6) tulee, niin sen johdosta tahtoisimme myös asettua hieman epäilevälle kannalle. Sellaisenaan voimme kyllä hyväksyä siinä esiintyvän periaatteen, nim. kummankin aviopuolison persoonallisen yksilöllisyyden säilyttämisen, mutta meidän on huomattava, että aikaa myöten on avioliitossa otettava myös huomioon lapset. Jos esim. perheenisä täksi yhdeksi kuukaudeksi vetäytyy johonkin rauhalliseen lepokotiin ja jättää perheenemännän hoitamaan parkuvaa lapsilaumaa, niin tuntuu meistä siltä, että tämä kuukauden yksinäisyys ei ole tasapuolisesti jaettu. Sama on tietysti asian laita, jos perheenemäntä esim. matkustaa Parisiin kehittämään soitannollisia lahjojansa ja jättää miehensä kotiin lasten valvojaksi. Ehdottaisimme siis tähän kohtaan lisättäväksi, että kumpikin olkoon tänä erokuukautena velvollinen vuorolleen jäämään kotiin, sillä ylimalkaan otaksumme perheen asioiden menevän rempalleen, jos molemmat aviopuolisot yht'aikaa jättävät kodin.

Niinkuin näkyy, voidaan ylläolevaa sopimusmallia vastaan tehdä sangen painavia muistutuksia, mutta mielestämme se sittenkin oikein käytettynä on onnen avain, ja senvuoksi lausumme toivomuksen, että tämäntapaisten sopimusten laatiminen käytäntöön meilläkin.

NAURISHUHDAN ISÄNNÄN KONEKAUPPA.

Maalla oleskellessamme on meillä tapana seurata korvenraatajan elämää. Meidän ei tarvitse kävellä asunnostamme kuin 2 km, ja silloin löydämme nykyaikaisen Saarijärven Paavon. Hänen nimensä sattuukin muuten olemaan Paavo, vaikkei hänen torpallaan ole sen parempaa nimeä kuin Naurishuhta. Hän aloitti nim. maanviljelyksensä tekemällä kotimäkeensä oikein ensiluokkaisen naurishuhdan, josta korjasi 10 hevoskuormaa nauriita. Sen jälkeen hän on raivannut kymmenisen tynnyrinalaa peltoa ja parikymmentä tynnyrinalaa suoniittyä sekä rakentanut itselleen asuinrakennukset, navetat, saunat, riihet y.m. ulkohuonerakennukset. Viime syksynä ja tänä keväänä hän sitäpaitsi teki pari km hyvää ajotietä, niin että hänen torppaansa pääsee kylätietä kaikilla nykyaikaisilla ajopeleillä.

Ja kun tie oli tullut valmiiksi, niin ei pitkää aikaa kestänyt, ennenkuin Naurishuhdan pihalle ajaa karahutti hyrysysy, josta astui tupaan 2 hienon hienoa herrasmiestä.

Mutta vaikka nämä herrasmiehet olivat ylen hienoja ja vaikka heidän naamaansa komistivat oikein kilpikonnanluiset kakkulat, niin he olivat kumpikin oikeita kansanmiehiä. He huomasivat nim. heti, että talosta puuttuu separaattori, Rex-kirnu, rivikylvökone ja niittokone. Ja sen jälkeen he ottivat kynän ja paperia ja todistivat päivänselvillä laskelmilla, että Naurishuhdan isäntä tähän asti oli vuodessa kärsinyt näiden hyödyllisten vehkeiden puutteessa noin 6000 markan tappion. Tämän jälkeen he tarjosivat isännälle oikein mahavyöllä varustetun sikaarin ja sanoivat, että tällaisia sikaareja sen isännän kannattaa polttaa niin pian kuin taloon on hankittu separaattori ja Rex-kirnu ja rivikylvökone ja niittokone. Mutta emännän hartioille he laskivat pehmeän villaisen vaatteen ja sanoivat, että naisväki nykyään käyttää aivan liian vähän villaista päänsä ja kaulansa ja hartioidensa ympärillä, sillä villainen on aina hyvä olemassa, se kun on melkein paras lääke hampaansärkyä ja leiniä vastaan.

Ja sitten nämä ihastuttavat vieraat ottivat selville, kuinka Naurishuhdan isäntä oli onnistunut järjestämään taloutensa. He saivat tietää, että talo oli tullut itsenäiseksi 2 vuotta sitten ja että lunastussumma oli kokonaan maksettu. Metsässä oli sitäpaitsi pystyssä tuhatkunta tukkipuuta ja navetassa 6 lehmän hännän huiske.

Ja molemmat miehet tulivat liikutetuiksi ja sanoivat, että he mielihyvällä näkevät, kuinka Naurishuhdan isännän edesottamiset ovat näin siunatut, ja huomauttivat, että oikeastaan myös polkupyörä ja ompelukone olisivat talossa tarpeelliset. Ainakin ompelukone tarvitaan tällaisessa talossa välttämättä.

Ja sen jälkeen he ottivat esille papereita ja selittivät, että he edustavat Kansainvälistä Koneliikettä, joka reklaamin vuoksi on päättänyt alle omien hintojensa sijoittaa kaikkialle Suomeen hyödyllisiä ja ensiluokkaisia koneita. Rahaa ei tarvitse ensinkään näyttää, ennenkuin koneet ovat saapuneet ja silloinkin on kuukausittain maksettava vain mitätön osamaksu, joten koneet aivan huomaamatta siirtyvät liikkeeltä ostajalle. Ja sitten tuotiin nähtäville valokuvia ja hintaluettelolta, heitätettiin emännällä kahvit ja ajelutettiin Naurishuhdan perhettä autolla aina kirkonkylälle asti.

Lopuksi sovittiin kaupoista. Polkupyörää ei isäntä ostanut, mutta separaattorin, Rex-kirnun, rivikylvökoneen, niittokoneen ja ompelukoneen hän katsoi tarvitsevansa.

Kun sitten tarpeelliset paperit olivat allekirjoitetut poistuivat vieraat kehoittaen isäntää ja emäntää Helsingissä käydessään pistäytymään heidän luonaan, jolloin heille näytettäisiin koko Helsingin kaupungin komeus.

Vieraat olivat puhuneet totta. Viikon päästä saapui ilmoitus, että asemalta voitiin noutaa 1 tonnia koneita. Vähän ajan perästä saapui myös kohtelias kirje, jossa ilmoitettiin, että ensimmäinen kuukausimaksu 2,200 mk, oli heti suoritettava, ja ellei sitä määräaikana suoriteta, niin muistutetaan kauppakirjan ehdoista, että loppuerä lankeaa yhdellä kertaa maksettavaksi, jotapaitsi tavarat menetetään myyjälle.

Kun siis Naurishuhdan isäntä saapui luoksemme tämän kirjeen ja paperiensa kanssa, niin hän oli kaikkea muuta kuin hyvällä tuulella. Totesimme, että hän oli itse kirjoittanut nimensä sitoumukseen, ja neuvoimme häntä parhaansa mukaan sen täyttämään. Huomautimme muuten, että kun hän maksut on maksanut, vaikka ne joutuisivat laiminlyönnin vuoksi yhdellä kertaa maksettaviksi, niin kyllä hän varmasti saa tavarat pitää, mutta ihmettelimme samalla, mitä hän tällä koneiden paljoudella aikoi tehdä.

Hyvin pian osottautui sitäpaitsi, että koneiden hinta ei suinkaan ollut halpa, vaikkei niiden laatuun nähden ollut mitään erikoista muistuttamista. Mutta mistä rahat koneiden maksamiseen? Ei ollut muuta keinoa kuin lähteä hieromaan metsäkauppaa, ja sitä tietä nämä rahat saatiinkin, mutta laskettiin miten tahansa, niin huomattiin, että Naurishuhdan isäntä oli hävinnyt kaupassaan noin 3,000 mk.

Mutta ei siinä kyllin. Rivikylvökonetta hänen ei oikeastaan kannattanut pitää niin pienien siemenerien kylvöä varten, Rex-kirnu oli myös melkein tarpeeton kapine ja myöskin separaattorin tuottama hyöty jäi hyvin arvoitukselliseksi. Ompelukone oli myös aivan liian kallishintainen. Ainoa kone, josta voi olla tosihyötyä, oli niittokone.

Naurishuhdan isäntä pääsi sentään koko vähällä nykyaikaisista vähittäismaksukaupoista ja konehullutuksista. Hänen onnensa oli, että hänellä sattui olemaan metsää. Mutta ajateltakoon, että joku toinen huonommassa asemassa oleva olisi joutunut samaan nuottaan. Silloin häneltä olisi voinut mennä samalla kertaa sekä talopahanen että nuo kiiltävät koneet.

Ei niitä koneitakaan kaikissa oloissa kannata pitää, ja meidän mielestämme ei pienviljelijä tarvitse toistaiseksi muita koneita kuin niittokoneen. Muut koneet ovat hankittavat yhtiössä toisten tarvitsevien kanssa. Erikoisesti huomautamme, että ompelukone on kaikkein sopivimpia osuuskoneita, sillä se saa maata suurimman osan vuotta käyttämättä. Samoin on rivikylvökoneen laita, jota tarvitaan ainoastaan muutamina päivinä keväisin ja syksyisin. Separaattoria ja Rex-kirnua ei pienviljelijä mielestämme tarvitse.

Naurishuhdan isäntä muuten on uhannut myydä kaikki nämä koneet, jos vaan pääsee kaupoissa vähänkin omilleen. Hän toivoo löytävänsä toisen kaltaisensa jostain naapuripitäjästä, jolle hän voi nämä masiinat syöttää.

IHMISKONE.

Hyvin pitkälle aletaan nykyaikana kaikkinaisessa kehityksessä päästä. Mutta kaiken huippuna voidaan mielestämme pitää robottia eli ihmiskonetta, jonka eräs insinööri, luonnollisesti amerikalainen, on keksinyt. Olemme nähneet tämän koneen kuvankin eikä koneessa juuri paljon ihmisen hahmoa ole. Korkeintaan voidaan sanoa, että sillä on pää, kädet ja jalat, mutta muu ruumis sijaitsee jonkun matkan päässä koneesta, josta itse robottiin johtaa suuret kimput johtolankoja. Mutta eihän ulkonäkö olekaan pääasia, vaan pääasia on se, mihin tämä laitos kykenee. Ja se kykenee m.m. mainiosti hoitamaan esim. vesijohtolaitoksen vesisäiliön. Se soittaa puhelimella sovittuun numeroon. Ilmoittaa, että puhelimessa on robotti N:o 17 ja että pyydetään puhelimeen sitä ja sitä henkilöä, jonka jälkeen se tämän henkilön puhelimeen saavuttua ilmoittaa, että nyt on vesi säiliössä kohonnut niin ja niin korkealle. Ja jos insinööri sanoo, että kyllä siinä jo vettä riittää, ja että säiliön hanat saa panna kiinni, niin sanoo robotti: kiitos, ja pistää puhelimen torven paikoilleen ja menee vääntämään säiliön hanat kiinni.

Mutta ei siinä kyllin, robotti hoitelee muitakin koneita, lueskelee veden lämpötiloja, tirkistelee vesimittareihin, ja vastaa myöskin näistä asioista tiedusteluihin, kun niitä puhelimessa tehdään. Ja tuntee robotti, kuulemma, tarkkaan isäntänsä äänen, niin että se ei muiden ihmisten määräyksistä ole millänsäkään. Ei sitä Köpenickin kapteeni vetäisi huulesta.

Ja sen jälkeen kerrottakoon eräs todennäköinen tulevaisuuden kuvitelma:

Herrasväki Tiukkanen eli lähemmin sanoen rouva ja herra Tiukkanen olivat melkein aina aluksi eri mieltä asioista. Mutta ei kestänyt milloinkaan enempää kuin korkeintaan 10 minuuttia, kun jo herra Tiukkanen oli täydellisesti yhtä mieltä rouvansa kanssa, sillä rouva Tiukkanen painoi 125 kiloa, jotavastoin hänen aviomiehensä painoi ainoastaan 52. Kun rouva Tiukkasessa ei sitä paitsi ollut löyhää lihaa, niin on ymmärrettävissä, että hän oli oikeassa väittäessään, ettei hän ollut milloinkaan tavannut ihmistä, joka olisi kumonnut hänen tahtonsa.

Eräänä päivänä istui herra Tiukkanen salin sohvalla ja veteli haikuja noin 1/2 m pituisesta sikaarista. Kun rouva Tiukkanen oli aukaissut eteisen oven, kuului sieltä mahtava ääni: Kuka rohkenee polttaa tässä talossa sikaaria?

Aivan samassa silmänräpäyksessä kuului salin sohvalta herra Tiukkasen tyyni vastaus: Minä pidän sikaareista ja siis minä myös poltan niitä.