Part 1

language: Finnish

VANHAA VIINAA UUDESSA LEILISSÄ

Pakinoita

Kirj.

TATU VALKONEN [Ilmo Lassila]

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1929.

SISÄLLYS:

Taiteilija, maanviljelysneuvos, hevonen, patruuna, patrunessa y.m. Kotiapulaiskoulu. Kouluretkeilyt. Nykyajan nuoriso. Päärynä. Opettavainen kertomus. Tiedemiehen kohtalo. Amerikkalaista. Palvelijatarkysymyksestä. Tarina suuresta lännestä. Onnen avain. Naurishuhdan isännän konekauppa. Ihmiskone. Tuloilmoitusaikoina. Vähäisen lukkarin seikkailu. Aikamme nuori nainen. Rautatiematka kieltolakimaassa. Puhuva filmi. Salatieteiden tutkijat huom.! Maisteri Köyhänen ja hänen torakkansa. Ne autot, ne autot! Keksijät hoi! Nykyaikaista rakennustoimintaa. Rouvien parissa. Ainoastaan miehille. Terveiset maalta. Ulkomaanpasseista. Juttu kesäleskestä. Mitä Venäjän nainen voi opettaa maailmalle.

TAITEILIJA, MAANVILJELYSNEUVOS, HEVONEN, PATRUUNA, PATRUNESSA Y.M.

Mekin olemme nähneet parempia päiviä. Aikoinamme olimme nim. nuorempana opettajana maankuulussa maanviljelyskoulussa, jonka johtajana oli oikein maankuulu maanviljelysneuvos. Tästä riippuu, että me osaamme puhua maanviljelyksestä yhtä hyvin kuin moni maanviljelyshallituksen virkamies ja ehkä paremminkin.

Mutta meidän aikomuksemmehan ei ollut ruveta puhumaan itsestämme, vaan kerromme siitä, kuinka Lippo saapui tähän maanviljelyskouluun ja antoi aihetta tähän pakinaan.

Maanviljelysneuvos oli lähtenyt erääseen komiteaan, jollaisia maanviljelysneuvoksilla aina on, ja kun hän saapui tältä matkalta kotiinsa, niin oli reen edessä uusi ja komea hevonen. Se oli hieman vaahdossa, mutta ilmoitettiin apulaiselle, nim. allekirjoittaneelle, että kyllä Lippo osaa juosta ja kunnolla rekensä kuljettaa, mutta tällä kertaa on Lippo sattunut juoksemaan liiaksi, niin että siitä tämä Lipon vaahtoaminen johtuu.

Ja mentiin sitten tätä ihmekappaletta katsomaan. Taiteilija, joka oli maanviljelysneuvoksen sukulainen ja joka asui talossa, vaikka oli saapunut läheisen tehtaan patruunan kuvaa maalaamaan, otti heti paikalla esille kangaskappaleen ja pensselinsä ja värinsä ja ikuistutti Lipon. Ja maanviljelysneuvos esitti sekä taiteilijalle että allekirjoittaneelle Lipon sukutaulun. Siitä selvisi, että Lippo oli mitä korkeinta ja hienointa sukua ja että ainoastaan yksi rengas oli hieman epäselvä, mutta siitäkin piti tulla selvyys ensi tilassa. Ja sitten sanottiin apulaiselle, että tällä hevosella ei aja kukaan muu kuin maanviljelysneuvos itse ja taiteilija ja Renki-Aapo.

Sen jälkeen syötiin Lipon harjakaiset ja maistettiinpa siinä vähän miestä väkevämpääkin joukkoon.

Ja nyt vasta alkaa oikeastaan meidän pakinamme. Illalla tuossa kello 10 aikaan, jolloin talossa, jossa painuttiin aikaisin yöpuulle, jo kaikki nukkuivat, naputti taiteilija meidän akkunallemme ja ilmoitti, että nyt on sinullakin kunnia päästä Lipon kanssa kyytiin. Hyvin pian huomasimme, mistä tämä kohteliaisuus johtui, sillä se johtui siitä, että meillä sattui olemaan rekiliiterin avain ja myöskin avain siihen pieneen kulmikkoon, jossa talon parhaat valjaat olivat. Mutta siitä emme sillä kertaa mitään puhuneet, sillä olimme hyvin mielissämme, kun pääsimme tällä paraatihevosella ajelulle. Hevosen valjastaminen reen eteen ja yleensä muidenkaan ajopelien eteen ei ole meidän vahvimpia puoliamme. Ojentelimme taiteilijalle valjasvehkeitä ja näytti meistä siltä, että hän teki työnsä hyvin kunnollisesti. Hän oli nim. innostunut hevosmies.

Lopuksi annettiin Lipolle puolikas leipää, jonka jälkeen meidät istutettiin karhuntaljalle reen takaistuimelle, jotavastoin taiteilija istahti kuskille, ja niin lähdettiin matkaan. Meistä tuntui koko ajan, että reki vähä väliä tahtoi asettua tielle poikittain ja huomautimmekin tästä parikin kertaa taiteilijalle, mutta saimme kuulla sen vastauksen, että minä olen ensimäinen mies hevosen hännästä ja tiedän, mitä täällä tapahtuu.

Mutta sitten tuli eteemme eräs rautatien ylikäytävä ja tuskin olimme radalle päässeet, kun kuului junan vihlaiseva vihellys. Emme tiedä, miten reestä linkosimme, mutta yht'äkkiä näimme Lipon riistäytyvän valjaistaan sekä taiteilijan ja itsemme vyöryvän alas ratavallia, ja olisimme ehkä vyöryneet hyvinkin pitkälle, ellemme olisi tärähtäneet erääseen kantoon. Mutta reki rusahti hienoksi junan alla.

Kinoksessa syntyi sitten seuraava keskustelu: Taiteilija sanoi meille, että miks'et sinä sittenkin katsonut, että toinen aisa oli irti. Nyt on mennyt rikki tämä kartanon kaikkein paras paraatireki, ja sitäpaitsi, missä on Lippo? Kyllä olisi minun pitänyt tietää, ettei ajomatkalle pidä koskaan lähteä sellaisen kanssa, joka ei hevosten päälle ymmärrä.

Murheellinen näköala oli tosiaankin edessämme, sillä reki oli murskaantunut niin pieniksi säpäleiksi, ettei siitä kirvesvarren kokoista kappaletta olisi mistään saanut. Reen jalaksetkin olivat aivan pieninä sirpaleina. Ei siinä voinut allekirjoittanutkaan muuta kuin purskahtaa itkuun ja sanoa, että millä minä tämän kaiken maksan?

Mutta silloin rupesi taiteilija yht'äkkiä elämään. Hän kysyi, että onko sinulla, Tatu, tupakkaa? Ja löytyihän takin taskusta muutama paperossi ja taiteilijan taskusta tulitikkulaatikko. Pantiin aluksi tupakaksi, jonka jälkeen taiteilija sanoi, että nyt on otettava Lippo kiinni.

Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Lippo päästi meidät sangen lähelle, mutta juuri silloinkuin se oli käden ulottuvilla, pisti se mahtavaksi neliksi ja turhaan houkuttelimme sitä luoksemme. Mutta, missä on hätä suurin, siellä on myöskin apu lähin, ja niinpä huomasimme valon pilkoittavan eräästä tien varrella olevasta torpasta.

Tänne astui taiteilija ja pyysi ostaa yhden reikäleivän. Kun kauppa oli tehty, niin halkaistiin tämä reikäleipä, ja sen jälkeen molemmat lähentelimme kavalanviekkaasti Lippoa, ja tarttuipa se lopulta meidän leivänpuolikkaaseemme. Ja nopeammin kuin tämä on ajateltu, heittäytyi taiteilija kahareisin hevosen selkään ja sanoi, että juokseppa sinä, Tatu, perästä. Juostavahan siinä oli, eikä matkakaan ollut pitempi kuin 3 km, mutta susiturkissa ja karhuntaljaa kantaen tuntui tämäkin matka ikuisuudelta, kunnes saavuttiin perille, nim. sen patruunan kartanoon, jonka muotokuvaa taiteilija oli maalaamassa.

Ja niin talutettiin Lippo talliin ja astuttiin patruunan luokse vierailulle ja hauska vierailu siitä tulikin. Mutta, kun vierailu oli loppunut, niin silloinpa valjastettiinkin Lippo patruunan kuomureen eteen ja tällä reellä ajettiin maanviljelysneuvoksen kotiin. Kun Alpo-renki kysyi meiltä, että minkävuoksi herroilla on toinen reki, niin vastasi taiteilija siihen, että te olette hankkineet taloon uuden hevosen, mutta me taas olemme hankkineet uuden ja paremman reen, sillä eihän näin hyvää hevosta kannata valjastaa niin huonon reen eteen kuin se entinen reki oli.

Seuraavana päivänä rupesi tuo kirottu kappale, jota kutsutaan puhelimeksi, soimaan ja sattui, kaikeksi onneksi, allekirjoittanut olemaan langan päässä. Puhelimessa patruuna vaati jyrkästi rekeänsä takaisin ja sanoi tietävänsä meidän onnettoman seikkailumme rataylikäytävällä. Vavahti siinä allekirjoittaneen sydän ja eihän siinä muuta voinut kuin pyytää setä-patruunaa odottamaan, kunnes taiteilija tulisi puhelimeen. Hän sattui olemaan lähellä ja ilmoitti, ettei rekeä tosiaankaan voida luovuttaa, mutta sitävastoin hän mielellään maalaisi myöskin patruunan rouvan muotokuvan, jos kuva voitaisiin asettaa reen vastineeksi. Sopimus siitä lopulta tuli, sillä kun puhelu oli päättynyt, niin ilmoitti taiteilija meille, että nyt on tämä rekiasia kaikiksi ajoiksi kuitattu.

Kertoa täytyy myöskin, kuinka tämä patrunessan muotokuva maalattiin. Taiteilija pistäytyi useamman kerran patruunan luona piirtämässä skitsejä ja syömässä hyviä päivällisiä, kunnes patruuna lopulta sanoi, että tuleeko tästä valmista tai otanko minä rekeni pois. Silloin taiteilija huomasi, että nyt on tosi kysymyksessä ja eräänä iltapäivänä hän kauheasti kiroillen ryhtyi työhön. Kangas pingoitettiin kehyksellensä. Sitten maalattiin tauluun musta tausta, joka tapahtui hämmästyttävän nopeasti, kestäen tämä taustan maalaaminen noin 20 minuuttia. Tämän jälkeen tälle mustalle taustalle asetettiin valkoinen naisen juhlapuku. Itse muotokuvan maalaus alkoi ranteista. Ensin maalattiin 2 rannerengasta, sen jälkeen ranne, sitten sormet ja briljanttisormukset asianomaiseen nimettömään ja muihin sormiin. Kasvoja ei siis toistaiseksi tässä taulussa ollut ensinkään. Tämän jälkeen ryhtyi taiteilija suunnittelemaan kaulakoristetta ja muisteli monta kertaa, että olikohan siinä neljä tai viisi briljanttia, mutta, kun hän ei tästä asiasta päässyt täyteen varmuuteen, niin päätti hän asettaa siihen kuusi. Sen jälkeen maalattiin korvarenkaat ja yhä edelleen ei kasvoista ollut tietoakaan. Ja niin pysähtyi taiteilija äkkiä työssänsä. Hänet valtasi hermostus ja ryhtyi hän kävelemään edestakaisin lattialla ja lopulta hän pysähtyi, katsoi meitä hyvin kriitillisesti silmiin ja kysyi, että muistatko sinä, minkä värinen tukka tällä patrunessalla on? Tähän me vastasimme, että meidän on sitä aivan mahdoton muistaa, sillä me emme ole asianomaista ihmistä ensinkään nähneet, sillä niinkuin hyvä veli muistaa, niin patrunessa ei ollut ensinkään läsnä silloin kuin me olimme vierailulla.

Jaa, se on totta, sanoi taiteilija. Eihän tästä työstä taida tulla mitään. Harmillinen paikka. Koko taulu olisi valmis, eikä siitä puutu muuta kuin kasvot.

Mutta eikös veli ole käynyt tekemässä useampia skitsejä?

Eihän niitä ole tullut tehdyksi. Joka kerta kuin olen talossa ollut, olemme joko syöneet aamiaista tai päivällistä ja niinkuin näet tästä skitsikirjasta, niin en ole tullut piirtäneeksi siihen patruunaa enkä patrunessaa, vaan heidän koiransa, joka on muuten hyvin viisas elukka ja jolla on tosiaankin aivan ihmisen silmät.

Me ehdotimme, että ainakin koira, joka oli muuten erittäin hyvin piirretty, olisi liitettävä tauluun ja parilla pyhkäisyllä tämä koira ilmestyikin kankaalle ja silloin taiteilija sai uuden ajatuksen.

Hän tarttui puhelimeen ja soitti patrunessalle itselleen ja kysyi häneltä, mikä on oikeastaan patrunessan tukan väri ja noin parinkymmenen minuutin ristikuulustelun jälkeen oli hän kysellyt patrunessalta, onko hänellä suora tai väärä nenä, minkäväriset silmät hänellä oikeastaan on ja hänen heitettyään puhelintorven paikalleen, ilmestyivät pian kasvotkin tauluun. Kun ne olivat ilmestyneet paikalleen, niin veti taiteilija vielä hieman harmaata väriä niiden päälle, ilmoittaen samalla, että varmuuden vuoksi ovat kasvot asetettavan hieman varjoon, sillä hän ei ole aivan varma yhdennäköisyydestä.

Ja tämän jälkeen taiteilija vihelteli ja oli mielissään ja sanoi, että nyt on vaikein osa työstä tehty, sillä patruuna itse on hyvin pian maalattu. Tämä patruunan muotokuvan maalaus alkoi siten, että ensin maalattiin hänen musta kravattinsa ja sen jälkeen hyvin rohkeilla pensselivedoilla musta miehen puku, jonka jälkeen taiteilija väripaletistaan otti punaista, sinistä, keltaista ja viheriäistä ja asetti paikoilleen patruunan nenän. Tässä työssä ei pensseli oikein riittänyt, vaan käytettiin siinä myös apuna sormia ja niin pian kuin nenä oli valmis, ilmestyivät muut kasvojen osat paikoilleen, ehkä nopeammin kuin tämä on lausuttu. Toisin sanoen, myöskin patruuna oli valmis ja taiteilijan suurtyö, jonka alkuvalmisteluihin oli mennyt pari kuukautta, oli tehty. Saatuaan työnsä valmiiksi, tarttui hän meidän vyötäröihimme ja sanoi, että nyt, Tatu, pannaan valssiksi ja muutamia valssin askelia siinä otettiin, mutta sillä surkealla seurauksella, että patruuna putosi telineiltään suin päin lattialle, ja kun hänet siitä nostettiin ylös, niin oli hänen naamataulunsa verrattain oudon näköinen. Mutta eipä siinä paljon työtä tarvittu, ennenkuin taiteilija oli asettanut patruunan naamataulun entiseen kuntoonsa. Ainoa surkeus oli vain se, että patruunan ensimäisessä maalauksessa sangen kiiltävä ja iloisen näköinen naama oli muodostunut hieman synkähkön ja rokonarpisen näköiseksi.

Mutta työ oli, niinkuin sanottu, tehty ja hyvin tyytyväisiä itse asiassa olivat asianomaiset muotokuviinsa. Komeat paljastajaiset siinä vietettiin. Patruuna tosin väitti, että hänen naamansa on hieman rokonarpisen näköinen ja patrunessa huomautti, että hänen kasvonpiirteissään on jotain outoa, mutta tämän asian kuittasi taiteilija sanomalla, ettei hän suinkaan ole mikään värivalokuvaaja, ja että jos herrasväki tahtoo itsestään värivalokuvia, niin olkaa hyvä ja kääntykää valokuvaajan eikä taiteilijan puoleen. Taiteilijan taulu nim. esittää asianomaisen luonnepiirteet ja siitä näkyy, "hur en konstnär ser en människa". ["Minkälaiselta ihminen taiteilijasta näyttää".]

Tähän tämä maalaushomma päättyi tyydytykseksi kaikille asianomaisille. Ja monet taidenäyttelyt kiersivät nämä taulut, tuottaen lopulta patruunan kuva Wienin taideakatemian kultamitaliin tekijälleen.

Mutta Liposta ja kartanon reestä ja rautatiejunasta ei ole kukaan muu puhunut kuin allekirjoittanut, ja vasta senjälkeen kuin 20 talvea on satanut lumensa tapahtuman päälle ja Lippo, maanviljelysneuvos, patrunessa ja patruuna ovat siirtyneet paremmille laitumille.

KOTIAPULAISKOULU.

Kotiapulaiskoulun perustamisen aate on jo jonkun aikaa ollut ilmassa. Olemme viime vuosina tavanneet useita rouvia ja keskustelleet heidän kanssaan kotitalousapulaisista, sillä se on kysymys, josta aina rouvasväen kanssa saa kiitollisen puheenaiheen.

Yleinen mielipide rouvien keskuudessa näyttää olevan se, että kunnollinen kotitalousapulainen tätä nykyä kuuluu harvinaisuuksiin. Tavallisin tämän ammattikunnan vika on, että asianomainen on tavattavissa ainoastaan silloin kuin häntä ei tarvittaisi. Silloin hän laiskasti venytteleiksen kaikilla niillä paikoilla, joissa häntä ei kaivata ja kyllästyttää emäntänsä sydämen joko tylsällä vaiteliaisuudellaan tai liiallisella suunsoitollaan. Mutta silloin kuin häntä tarvittaisiin, häviää hän olemattomiin. Ei silti, että hänestä itse asiassa olisi mitään sanottavaa apua, vaan joka tapauksessa olisi hänen läsnäolonsa toivottava jo senkin vuoksi, että hänelle palkka maksetaan. Tottakai hänen palkkansa edestä edes täytyisi näyttää naamansa.

Kun kotiapulainen sitten lopulta pitkien etsiskelyjen jälkeen löydetään, niin on häntä melkein mahdoton saada työhön. On kärsivällisyyttä koettelevaa nähdä hänen suunnatonta hitauttaan ja sitä vastenmielisyyttä, jolla hän tarttuu tehtäviinsä. Talon vieraat saavat odotella tuntimäärin kahvi- tai teekuppostansa, ja kun se lopulta saapuu perille, niin maistuu se tiskivedelle eikä suinkaan sille ihanalle ja virkistävälle juomalle, joksi se on aiottu.

Mutta kaikkein kauheimpia ovat sentään vaatimattomat päivällis- tai illalliskutsut. Vaikka rouva antaisi kuinka selvät ja yksityiskohtaiset ohjeet tahansa, niin ruuan laitosta kuin sen tarjoilusta, niin menee kaikki aina päinvastoin kuin on ollut tarkoitus. Ja kaiken lisäksi se suurenmoinen saamattomuus ja hitaus. Ellei rouva itse oikeastaan tekisi kaikkea, niin kuivin suin siinä saisivat vieraat talosta lähteä.

Mutta, vaikka tämä kaikki jo on hermoja rasittavaa ja vieläpä heikkosydämiselle ihmiselle suorastaan terveyden tilaa järkyttävää, niin kauhein on sittenkin vielä jälellä. Tiskit ovat tehtävät ja kun kotiapulainen pääsee tiskipaljun ääreen, niin vasta silloin hänessä paljastuu hänen oikea hävittävä luonnonlaatunsa. Mitä hienommasta ja hauraammasta astiasta on kysymys, sitä kovakouraisemmin sitä käsitellään. Hienoja kristalleja ja hienoja lasiastioita suorastaan paiskellaan toisiaan vastaan ja samassa rytäkässä pyöritellään parhaat porsliinit. Kaikki ulkonemat, niinkuin kädensijat, kahvikuppien korvat y.m. hangataan tässä myllyssä pois ja sen jälkeen tapahtuu huolimaton kuivaus, jossa lasien reunat lohkeilevat, kantalasien jalustat katkeavat j.n.e j.n.e.

Tämän jälkeen latoo petollinen kotiapulainen astiat kaappiin siten, että ne näyttävät aivan ehjiltä ja vasta viikkojen, jopa vasta kuukausien jälkeen paljastuu lopullinen hävityksen kauhistus. Silloin ei kotiapulainen ole niitä miehiäkään, vaan väittää röyhkeästi, että hän ei suinkaan tiedä, kuka on astiat särkenyt, jotavastoin sen rouva parhaiten tietänee.

Olemme m.m. tavanneet erään murtuneen keski-ikäisen rouvasihmisen. Taivas ei ollut hänelle siunannut lapsia, joten perheessä oli ainoastaan 2 jäsentä, hänen miehensä ja hän. Olemme tämän rouvan luona juoneet kahvia kokonaisen iltapäivän ja ottaneet osaa hänen suruihinsa. Hänellä on nim. 3 palvelijaa ja niinkuin jo talouden pääluku osoittaa, pitäisi 3-henkisen palveluskunnan, vaikkakin herrasväellä on vain 6 huonetta kaikkine nykyaikaisille mukavuuksineen, kyetä pitämään tämä talous mallikelpoisessa kunnossa. Mutta, hyvä lukija, luuletko, että näin on asian laita? Nämä 3 kotitalousapulaista ovat liittoutuneet keskenään mitä pirullisimpiin salajuoniin ja helposti ymmärrettävää on, että yhden ihmisen on mahdotonta pitää silmällä kolmea viekkauteensa nähden ensiluokkaista kotiapulaista. Ja kun sen lisäksi Rietrikki, se on talon herran nimi, suhtautuu aivan jäätävän kylmäkiskoisesti tämän onnettoman rouvan taloushuoliin, niin että usein näyttää siltä kuin olisi hän melkein liittynyt kotiapulaisten kanssa yhteen katkeroittaakseen tämän jo muutenkin kovasti koetellun perheenemännän elämän, niin voi helposti käsittää, että tämäkin perheenemäntä syvästi kaipaa ensiluokkaisia, koulutettuja kotiapulaisia.

Ja juuri tämän rouvan pyynnöstä mekin lämpimästi kannatamme kotiapulaiskoulun perustamista. Siihen nähden, että kotiapulaisten palkat tätä nykyä ovat suunnilleen samat kuin sairaanhoitajattarien, ehdottaisimme, että sisäänpääsyvaatimukseksi kotiapulaiskouluun asetettaisiin esim. keskikoulukurssi. Luonnollisesti vaadittaisiin myös todistus terveestä ruumiinrakennuksesta y.m. Oppiaineista mainittakoon erikoisesti siivoamismekaniikka, tiskauskemia, mekaaninen teknologia (veitsien hiomiset, perehtymys tarpeellisiin työkalujen korjaustöihin) j.n.e., pyykkäystekniikka kursseineen orgaanisessa ja epäorgaanisessa kemiassa, termodynamiikassa ja polttoaineiden tuntemisopissa, jonkun verran farmakognosiaa, kasvitiedettä, eläintiedettä, mittausoppia, varsinkin stereometriaa, fysiikan pääpiirteet, ensimmäisen asteen yhtälöt yhdellä tuntemattomalla y.m. y.m. Luonnollisesti olisi tämän ohessa myös annettava hieman yleissivistystä, esim. lyhyt kurssi kansantaloustieteessä, talousmaantieteessä, valtiotieteessä ja yleisessä historiassa, jotapaitsi opintoihin olisi liitettävä terveysoppikurssi, sairaanhoitokurssi y.m. Selvää on, että edellä esitetty vaatimaton luettelo ei voi olla täydellinen eikä se ole sellaiseksi tarkoitettukaan, siinähän on vain esitetty muutamia yleisiä suuntaviivoja.

Siihen nähden, että kotitalous sittenkin on maamme eittämätön pääelinkeino, niin että ei löydy ainoatakaan maamme suurmiestä eikä naista, jotka eivät joka hetki olisi kosketuksissa tämän tärkeän taloudenhaaran kanssa, niin ovat tässä suhteessa tehdyt laiminlyönnit kiireimmiten korjattavat. On perustettava tarpeellinen määrä 3-vuotisia kotitalousapulaiskouluja ja kotitalousapulaisiksi olkoot jo muutaman vuoden päästä oikeutettuja ainoastaan täyden kurssin suorittaneet kotitalousteknikot.

KOULURETKEILYT.

Uusimpien nykyajan keksintöjen joukossa on n.s. kouluretkeilyillä huomattava asema. Jo maaliskuun alkupäivinä ilmoitetaan oppilaille, että heillä on tilaisuus ottaa osaa Tukholmaan, Osloon ja Köpenhaminaan tehtävään retkeilyyn, jommoinen maksaa ainoastaan Smk. 1,250:- hengeltä, jossa summassa kaikki mahdolliset alennukset on otettu huomioon, jotapaitsi laivassa voidaan saada ravitseva aamiainen Smk:lla 5:-.

Kun siis herrasväki Tuppuran kaksoistyttäret ja näitä vuotta nuorempi poika eräänä aurinkoisena maaliskuun päivänä saapuivat koulusta kotiin, niin ei heidän isänsä, kamreeri Tuppura, voinut aavistaa, että tästä päivästä olisi tuleva kohtalokas merkkipäivä herrasväki Tuppuran elämässä.

Ensimmäisenä saapui kotiin lyseolainen Kaaleb Tuppura, joka piti isälleen ensin lyhyen esityksen niistä loistavista matematiikan, saksan, englannin y.m. kokeista, jotka hän viime aikoina oli suorittanut, jonka jälkeen hän suoraan ja avomielisesti esitti kaikki kouluretkeilyä koskevat seikat sekä kysyi senjälkeen:

— Kiltti isä! Voinko minä saada 1,250 markkaa sitä retkeilyä varten?

Johon kamreeri Tuppura vastasi seuraavasti:

— Et.

Tämän jälkeen saapuivat paikalle herrasväki Tuppuran molemmat tyttäret Saara ja Deboora, lankesivat isänsä kaulaan ja selittivät, että he aivan hyvin tänä kesänä voivat käydä entisissä, vanhoissa kesäkapoissaan, jotapaitsi hattujen muodit tällä kertaa ovat siksi mitättömässä määrässä muuttuneet, että he aivan hyvin voivat käyttää viimekeväisiä hattujaan, jotapaitsi ne kengät, jotka viime keväänä ostettiin, olivat lujuutensa puolesta ihmeteokset, joten he vielä tänä kesänä aivan hyvin voivat niitä käyttää.

Heidän vielä näin puhuessansa oli myös rouva Tuppura saapunut huoneeseen, jonka jälkeen herra Tuppura kolmen naisen käsien hyväilemänä tunsi kokoavansa maasta kuni höyhen, ja hänelle selitettiin, että Saaralla ja Debooralla oli harvinainen tilaisuus lähetä sivistyksen huippuja ottamalla osaa Tukholmaan, Köpenhaminaan ja Osloon tehtävään kouluretkeilyyn, joka maksaa tuon mitättömän summan Smk. 1,250:- hengeltä, joka ja enemmänkin säästyy siinä, että Saara ja Deboora eivät tarvitse mitään uusia kesä- eikä syys- eikä talvitamineita. Jonka jälkeen kolme ääntä asetti kamreeri Tuppuran vastattavaksi kysymyksen:

— Rakas, pieni, kiltti isäkulta! Pääsevätkö Saara- ja Deboora-tytöt kesäretkeilylle?

Johon kamreeri Tuppura, kooten viimeiset voimansa, vastasi seuraavasti:

— Eivät!

* * * * *

Hienotunteisuutemme ei salli meidän ryhtyä kuvaamaan niitä synkkiä ristiriitoja, jotka tämän jälkeen alkoivat raastaa kamreeri Tuppuran ennen niin sopusointuista perhettä. Kun perheenisä saapui kotiin, oli hän kuulevinaan joka nurkasta huokauksia ja tukahutettuja nyyhkytyksiä. Rouva Tappuran sydän, joka jo usein ennenkin oli kangerrellut, alkoi käydä epäsäännölliseksi. Kamfertin ja valeriaanan lemu täytti huoneet. Tyttäret olivat menettäneet ruokahalunsa ja lausuivat hiljaa kalvavia epäilyksiä tulevaisuudestaan, koska heidän oli aivan mahdotonta pystyä kilpailemaan sellaisten toverien rinnalla, jotka suorastaan sivistyskeskuksissa olivat saaneet nauttia tiedonpuun hedelmiä. Nuori herra Tuppura oli käynyt apaattiseksi. Hän ilmoitti, että hänet on kokonaan syrjäytetty toverien seurasta, jotka paraikaa suunnittelevat tulevan kouluretkeilyn yksityiskohtia, joten hän näkee edessään yksinäisen miehen synkän ja ilottoman tulevaisuuden, ilman seuraa, ilman kehittymismahdollisuuksia ja ilman elämäniloa.

* * * * *

Kun määräpäivä retkeilyn osanottomaksujen suorittamiseen tuli, oli kamreeri Tuppura nostanut pankista viimeiset säästönsä, Smk. 3,750:-, jotka hän oli koonnut tulevan vuoden veronmaksuja varten. Herrasväki Tuppuran perheessä vallitsee taas elämänilo.

* * * * *

Mutta pian vuotavat kyyneleet. Taas jäytävää epätoivoa. On käynyt selville, että herättäisi yleistä pahennusta, jos Saara ja Deboora muiden niin hyvin puettujen tovereidensa joukossa esiintyisivät vanhoissa, kuluneissa ja uloskasvaneissa puvuissaan. He eivät ainoastaan häpäisisi itseään ja Tuppuran perhettä, vaan myös koko sitä maata, jota he matkallaan huomattavissa sivistyskeskuksissa aikovat edustaa. Pyrkiihän Suomi juuri nyt tasa-arvoiseksi Skandinavian maiden kanssa. Nuorukaisen Kaaleb Tuppuran vaatteet ovat sitäpaitsi suorastaan terveydelle vaaralliset. Itämeren keväiset viimat läpäisevät ne kuin seulan ja sellaista palttoonluuskaa kuin se, jota Kaaleb aivan viime aikoihin on käyttänyt, ei Skandinavian maissa liene kellään.

* * * * *