Part 8

Sitten ostettiin muuta tavaraa hevoskuormat täyteen. Tärkeimpiä ostoksia oli "Sauvon hursti", paksu karkea vaate, jota "sauvalaiset" kutoivat hamppulangoista. Pieksämäkeläiset kaupanmiehet, Putkonen ja Purasen Asarias, olivat torniolaisia varten ajaneet sitä kauppatorille suuret kasat, ja heidän varastojensa ympärillä sitten Pohjan miehet koko joukolla häärivät. Kyynärä maksoi 40 penniä, ja tuhansin kyynärin sai pieksämäkeläinen mitata hurstiaan samalle ostajalle. Anuntin Pekkakin kerran mittautti hurstia 4000 kyynärää, saaden siitä pari, kolme pitkänmatkan kuormaa. Sillä tuhatkyynäräinen hurstilatomus painoi 40 leiviskää. -- Pellavavaatettakin, Savon "palttinaa", saatiin joukkoon joku määrä.

Hamput ja pellavat olivat myös hyvin haluttua tavaraa, sillä Peräpohjassa ei pellavaa viljelty, eikä hamppuakaan kuin siellä täällä nimeksi. Niitä kyllä Vienan miehet ja savolaiset toivat toisinaan Tornioon sekä Alkkulan ja Kolarinkin markkinoille, mutta heidän tuomisensa eivät riittäneet kaikille, vaan Peräpohjan miesten täytyi itse hankkia lisää. Kuopion torille tuotiin hamppua koko Savosta, Karjalasta ja Venäjältäkin, hämäläisten pitäessä huolta pellavasta. Toivat Hämeen miehet kyllä hamppuakin, längelmäkeläinen Vialan Jussikin nähtiin joka markkinoilla suurine hamppukuormineen. Jussin vihreitä "Längelmäen hamppuja" Anuntin Pekka kerran latoi rekeensä 30 leiviskää, maksaen kymmenen markkaa leiviskästä.

Tarpeellisia ostoksia olivat tupakatkin. Venäjänlehtiä saatiin ryssiltä, ja maalaismiehet myivät omanpellon kasvuja, "sauvonlehtiä", joita myös sanottiin "pitkiksilehiksi" ja "risulehiksi". Viiden naulan ja leiviskänkin kimppuihin olivat savolaiset sitoneet tupakkansa, ja leivisköittäin latoivat Pohjan miehet niitä kuormiinsa. Monet taas täyttivät hurstipakkojen jättämän tilan taliostoksilla.

Paljon kysyttyjä olivat vielä Savon villat. Leiviskämäärin Tornion miehet tukkivat niitäkin säkkeihinsä ja maksoivat 24-40 markkaa leiviskästä.

Ahkerina saivat miehet hääriä koko markkina-ajan, tinkien, mitaten ja maksaen, ennenkuin kaikki kuormat oli saatu täysiksi. Piti milloin hypätä hevosplassille kauppoja tekemään, milloin kaapaista kauppatorille hampun ja hurstin hintoja tinkimään, välissä taas savolaisäijän kanssa kinastella tupakkaleivisköistä. Ei aina ennätetty kunnollisesti istahtaa edes eväsarkun ääressä, lipeäkielisiltä torimuijilta vain kiireessä ryypättiin kahvikuppi, johon taskupullosta lisättiin lämmikettä taikka ostettiin ryssiltä purtavaksi "sirapin kanssa tehtyjä nisuja". Suurta kiusaa tuotti, varsinkin härkäpojalle savolaisten outo puheenlaatu. Sillä jos Savon miehet eivät tahallaan viisastelleet, he kuitenkin niin merkillisesti "kiäntivät ja viäntivät" kielensä ja leukansa, ettei siitä selvää ja suoraa torniolaista päästelevä pohjalainen tahtonut äkikseltä ymmärtää mitään. Ja kun lisäksi Savossa monet "parseelitkin" sanottiin eri nimillä -- kiulu oli Savossa "kappo", ämpäri "sanko", navetta "läävä" -- tuli asia yhä sotkuisemmaksi. Eivätkä "täyvet sauvalaisetkaan" taas puolestaan tahtoneet ymmärtää Pohjan miestä. "Mittee työ tolkuitatta?" saattoi savolainen hevosmies tokaista torniolaiselle ostajalle, ja silloin molemmat jäivät sanattomina töllöttämään. Vaikka Tornion mies mieli kyllä kivahtaa:

-- Itte sie tolkutat! Mutta mie en tolkuta enkä talkuta, vaan puhun suorhan niinkun pruukathan.

Viimein saivat Tornion miehet kääntää kuormansa kotia kohden ja lähteä painumaan päin pohjoisia maita. Pitkät hevosraidot toinen toisensa jälkeen jutivat kaupungista Kallaveden jäälle ja sitten edelleen kohti sydänmaita. Monella isännällä oli hoidettavinaan kolme, neljäkin suurta tavarakuormaa, kun talvisia teitä hiljalleen ajaa kihnuteltiin.

Nyt ei matka edistynytkään niin nopeasti kuin pohjoisesta alas tultaessa; vain viisi, kuusi penikulmaa ajettiin päivänmittaan, ja sitten taas pysähdyttiin yösydämeksi levähtämään johonkuhun tuttuun taloon. Oli pitkin matkanvartta vakituisia "syöttötaloja", tienkävijäin jo vanhastaan valitsemia, sopivia pysähdys- ja hengähtämispaikkoja, joihin jokainen matkamies suisti hevosensa. Sellaisen talon kyllä ensikertalainenkin tunsi: sen kartanolle veti kahta puolta leveä kovaksi tallattu tanner, ja pihamaa oli kokonaan heinärikkojen vallassa sekä kaivonympäristö vahvassa jääiljanteessa. Ja melkein aina seisoi talon pihamaalla valjaista riisuttuja, loimiselkäisiä hevosia kuormansa ääressä apetta rouskuttelemassa. Talon portaat ja porstua olivat suvi-ilmoilla aina märkinä ja pakkasella paksussa lumessa, pirtti oli täynnä tupakansavua ja penkinvieruslattia oli reunustettu lukemattomilla tupakkasyljillä. Työttömiä miehiä istui taikka loikoi pirtinpenkillä, taikka istui niitä pöydän ääressä matkaviinoja maistellen. Sellaisen talon pihalle voi kyllä ohjata kuormansa, vaikkapa keskellä yötäkin, saattoi astua lukitsemattomista ovista pirttiin ja olla kuin kotonaan. Parhaana liikeaikana oli syöttötalojen pirtinlattia öisin laskettu täyteen vieri vieressä loikovaa matkalaista. Eikä tällaisessa kaiken maailman matkamiesten talossa juuri koskaan ollut rauhaa, vaan elettiin siinä kaiket päivät, jopa yötkin alituisessa tulossa ja menossa. Kun toiset tienkävijät nälkäisinä aukoivat eväsarkkujaan ruvetakseen suurustamaan, niin toiset jo kylläisinä röyhtäillen työntelivät eväitään arkkuun ja pyyhkivät voista puukonterää lapikkaiden nahkavarsiin; kun toiset matkalaiset karauttivat kuormineen portista maantielle, niin jo vastaiselta puolelta toisia tulla tomautti pihaan.

Olisipa luullut talonväen tuskastuvan tällaiseen alituiseen rauhattomaan matkamiesmenoon. Mutta tyytyväisenä talo vain kaikki kärsi, kohdellen matkamiehiä miltei kuin vieraissa kävijöitä, melkeinpä sukulaisina pitäen niitä, jotka olivat useamman kerran käyneet talossa levähtämässä. Monessa talossa tuotiin matkamiesten yösijoiksi olkia lattialle, annettiinpa vielä raanujakin peitteiksi. Ja vähällä maksulla sai talosta ostaa, mitä matkalainen vain tarvitsi: ruokaa ja kahvia sekä hevoselle heiniä. Pyhännän isossa Leiviskässäkin, joka oli enimmin käytettyjä syöttötaloja, paksu emäntä istuskeli pöydän päässä ja heti tiedusteli: "Mittee vierahille kuuluu?" Ja kun matkamiehet kysyivät emännältä mitä tahansa syötävää ostaakseen, vastasi paksu eukko: "Soa kaiketi!" Olihan "Sauvonmaassa" ruokaa, "sielhän se leipäperä oli."

Mutta komean ja siistin Tornionlaakson miehelle oli merkillisimpiä Savon kummia, kun hevonenkin vietiin pirttiin. Sellaisenkin kohteliaisuuden maantien matkalainen sai toisinaan savolaistalossa osakseen. Niin tehtiin Lassilan majatalossa. Kun matkamiehet ajoivat pihaan ja riisuivat hevosensa syömään, saapui siihen isäntä sanoen:

-- Viijään hevoset pirttiin!

-- Mitä te puhutte? hevosmiehet kummastelivat.

Mutta talon pirtin ovinurkassa oli suuri vesiamme ynnä aperuuhi, ja siinä saivat miehet viiden pennin maksusta juottaa hevosensa sekä ruuhesta apattaa, omilla eväillään kyllä. Kerran taas Heikkilän Pekka ajoi iltahiljaisella Iisalmen Korolaan pihan ollessa jo aivan täynnä matkamiesten rekiä ja hevosia:

-- Eipä taija tähän talhon enää sopia, kun on niin paljon jo muita reisumiehiä, Pekka arveli. Mutta portailla seisova isäntä huusi:

-- Tuokee hevonen pirttiin!

Tämä oli vanhankansan hyvää vieraanvaraisuutta ja tavallista matkamiehen kohtelua, jota entisaikaan osoitettiin kaikille muille maantien matkaajille paitsi mustalaisille. Sydänmaan asukas ymmärsi, että "eihän tien päällä kulkija voi kotia mukanaan kuljettaa", ja siksi se antoi auliisti kotinsa "tien päällä" kävijän käytettäväksi. Vanhankansan toivomuksena olikin: "Anna, Jumala, vieras ja vierhan vara!" Matkamies taas puolestaan toi vaihtelua erämaan yksitoikkoiseen elämään sekä saatteli viestejä muusta maailmasta. Maantien taivaltajat olivatkin tavallaan entisajan "aviisuja". Tuotti matkamiesten käynti talolle vähän aineellistakin hyötyä. Viisiä pennejä keräytyi emännän taskuun kahvikupeista, kymmenpennisiä ja 25-pennisiä piimä- ja maitokanruista sekä viilipytyistä leipineen ja voineen. Isäntä taas sai kukkaronsa helisemään heinäleivisköillään ja apeannoksillaan, ja kaupungista palaavilta matkamiehiltä hän tavallisesti sai myös hyvät "kaupungintuliaisryypyt". Kuparilantteja ja pikkuhopeoita rahat kyllä vain olivat, mutta entiseen aikaan ne olivat sydänmaiden hopeaa ja kultaa. Ja talvenmittaan kokoontui niitä talon kaappiin hyvät kasat.

Rauhassa ja huoletta saatiin silloin tehdä taivalta, milloin istuskellen kuormalla, milloin taas kuorman perässä astua karskutellen sekä omiksi lämpimikseen että kuorman kevennykseksi. Purasen Efraim-ukkokin tallusteli kuorman jäljessä Kuopiosta saakka, niin että vasta Turtolan Piippolan törmässä väylälle laskettaessa hyppäsi kannoille. Pakkasen ahdistellessa otettiin lämmitysryypyt, ja kun päästiin aavojen Liminganniittyjen ylitse, Kempeleen ylipäähän, nakattiin hyvät ryypyt. Väliin yötä myötenkin ajaa kihnutettiin pitkät sydänmaan selkoset, eikä nähty sen kummempaa. Tavarakuormat jätettiin vartioimatta yökaudeksi pihamaalle, eikä niitä juuri koskaan vieras käynyt kopeloimaan. Puukko oli matkamiehen ainoa ase, ja sitäkin tarvittiin vain eväsvoin ja eväslihan leikkaamiseen sekä rikkoutuneiden valjaiden korjaamiseen. Päivättömästä pohjoisesta tulleiden miesten tavarat olivat sitäpaitsi vielä eri suojeluksessa. Sillä mikäpä sen tiesi, millaisilla noitakeinoilla Lapin äijät olivat varanneet kuormansa varkailta ja kosketuksilta. Olihan monesti kuultu, kuinka heidän tavaroitaan kopeloimaan käynyt varas oli tarttunut kiinni reen viereen, niin ettei ollut päässyt liikahtamaankaan, ennenkuin vasta aamulla, kun kuorman omistaja oli tullut ja antanut varkaalle sellaisen vastasuullisen, että oli veri purskahtanut. Hevoskaupoissakin varasivat savolaiset Tornion äijiä. Myydessään heille ajokkaansa päästivät Savon ukot heti hevosen häntäsolmun auki, eivätkä koskaan, rahastakaan, luovuttaneet ostajalle hevosenlointa, ei vanhaa resuakaan.

Mutta silloin, kun suurrosvo Perttunen parhaillaan liikuskeli Oulun ja Raahen tienoilla ja niiden takaisilla sydänmailla, matkamiehiä toisinaan kammotti. Savonkävijätkin liittyivät silloin suuriin joukkoihin ja varoivat joutumasta pimeän aikana pitkille talottomille taipaleille. Varasivatpa jotkut turkkinsa taskuun panostetun pistooliräikän. Pelkoa herätti myöskin toinen suurrosvo, Iso-Karppinen, joka vankilasta karkuun päässeenä piileskeli takamaiden metsissä. Karppisen kyllä pian koppasi kiinni temmekseläinen ruotusotamies Runtikka, väkevä mies hänkin, köysitti saaliinsa ja toi Ouluun. Mutta Perttunen oli pitkät ajat koko Oulun seudun kauhuna.

Nelisen viikkoa kesti Savonretki. Tammikuun lopulla taikka helmikuun alkupäivinä ajaa karskautettiin kotipihalle ylt'yleensä huurteessa niin miehet kuin kuormat ja hevosetkin. Kotona olikin kaukamatkalaisia jo useana päivänä odotettu. Kirkkaita lasipalloja saivat lapset tuliaisiksi, ja emäntä hyötyi huivin, kahvikuppeja taikka muuta kaupungin koreutta. Naapuritkin saapuivat saamaan "alatuliaisia" sekä kuulemaan "alasanomia."

Sitten alkoi etelän tavarain levittäminen Pohjanperille. Kuopiosta ostettu tali oli jo paluumatkalla myyty Tornioon nahkuri Åströmille sekä osa villoista Tornion kauppiaille, mutta pellavat, hamput ja hurstit, tupakat ja voi vedätettiin kotiin. Koko paikkakunta kävi heti noutamassa Savon tavaraa. Emännät ostivat villoja, hamppua ja pellavaa sekä hiukan hurstiakin. Hampuista kehrättiin verkkolankoja, pellavaisista valmistettiin paitakankaita ja hurstista ommeltiin säkkejä sekä suuria louteita, joita levitettiin pelloille lyhteitten alle, kun viljaa pantiin haasioihin. Isännät taas tulivat tupakantuskissaan. He ostivat jonkun verran venäjänlehtiäkin, mutta varsinkin halpaa risulehteä ukot kantoivat kimpuittain kotiinsa, kuivasivat orsilla ja kirveellä hakkasivat kuusipölkyn koperossa hienoksi piipputupakaksi. Sitten

"Sauvonmaan hakkua, isonpiipun pakkua, sitä sopi ällöttää."

Mutta voi ja enin osa Savon hurstia joutuivat vielä jatkamaan pitkää matkaansa. Muoniolaiset kauppiaat, Joensuun Freetrikki poikineen, Reginan Aaprami, Sieppijärven Filppa sekä muutkin ruijankävijät tiesivät kyllä, milloin savonkävijät koteutuvat. He tulivat pororaitoineen ja ostivat kaiken etelästä tuodun voin ja hurstin. Voin olivat torniolaiset valmiiksi pakanneet kymmenen leiviskän astioihin, suippopäisiin, leveäpohjaisiin "lapintynnyreihin", -- etelästä he toivat voin vaatteella peitetyissä pärekoreissa,-- ja 13-14 markkaa sai muoniolainen maksaa leiviskästä. Voikauppias oli itse siitä maksanut 10-12 markkaa sekä tynnyrien tekijälle "markka-puolitoista" kappaleelta. Pieksämäkeläisestä hurstista pudistettiin Muonion mieheltä 50-52 penniä kyynärästä. Sitten pyöräytti ruijankävijä voitynnyrin aina poroahkioon taikka nuoritti siihen 250 kyynärää hurstia ja lähti jutamaan Lappiinsa, juti yli tunturien Ruijaan, Alattion kevätmarkkinoille. Muonioon olivat jo Enontekiön ja Koutokeinon lappalaiset saapuneet vastaan, ja he taas sälyttivät kauppiaiden ympäri maakuntaa kokoamat tavarat raitoonsa ja vetivät ne rahtikuormina Jäämeren rannalle. Täällä Suomen emäntien voi joutui vuorostaan 15-16 markan hinnasta Alattion kauppiaille Jäämeren laivoihin lastattavaksi ja vietäväksi yhä kaukaisemmille maailman markkinoille. Putkosen ja Purasen Asariaan hurstin ostivat tuntureita kiertävät porolappalaiset kesäkotiensa louteiksi, katevaatteiksi.

Kemijokivarren Savon tuomisia taas kävivät persomassa Kittilän ja Sodankylän kauppasaksat. Kittilän kauppurien "pääsankareita" olivat Hanhi-Matti ja Kari-Sammu, Sodankylässä taas Saukosken Kaapreli. Nämä suurpomot usein ostivat Savon voit ja hurstit ja ajattivat ne Alattioon taikka Vesisaareen. Pikkumiehetkin, Kosken Jussa ja Törmäsen Mikko Kittilästä, Aution Akseli Sodankylästä, jopa Kraatari-Mattikin Sallasta, yrittelivät myöskin valvoa etujaan ja ennättivät joskus suurkauppiasten edelle. Ruijaan hekin vedättivät ostoksiansa.

Mutta Savon hevoset myytiin melkein järjestään Ruotsiin ja saatiin voittoa noin 50-100 markkaa ajokkaasta. Varsinkin Saksan--Ranskan sodan aikoina 1870 oli hevosten menekki tavaton. Ruotsalaiset ostivat niitä niin paljon kuin Tornion miehet vain ennättivät hankkia, maksoivat hyvät rahat ja saivat itse vielä paremmat saksalaisilta. Silloin Tornionlaaksolaiset sitä ahkerammin tekivät retkiä etelään, toivat hevosta jos muutakin tavaraa ja saattelivat heti joen yli Ruotsiin. Vapaasti saikin silloin viedä rajan ylitse mitä maalaistavaraa tahansa ja pitää voitot hyvinään. "Voittoja" saivat savonkävijätkin. Ei Kuopion markkinamatkakaan tullut kovin kalliiksi, n. 125-150 markkaa kaikkineen. Ja siihen oli laskettu menomatkan majatalokyyti, olo Kuopiossa sekä paluumatkalla kolmen, neljän hevosen ruokkiminen, ynnä omat syömiset ja juomiset. Voittoa, taikka oikeammin kuljetuspalkkaa, saatiin kolmesta, neljästä hevosesta yhteensä pari-, kolmesataa markkaa, hurstikaupoista kolme-, neljäsataa, voista parisataa sekä villoista, hampuista -- hampuista saatiin "pari markkaa leiviskältä myynnin ja oston väliä" -- ja tupakoista muutama satanen. Siis koko kaupparetken tuloksena tuhatkunta ja toistakin tuhatta markkaa, joka siihen aikaan oli jo hyvä raha.

Monet kerrat kävivät Peräpohjan kauppasaksat myöskin Iisalmen ja Kajaanin markkinoilla. Ja samoilla asioilla; hevosia ostettiin ja niille kuormat täyteen maalaistavaraa. Läheisemmillä Oulun ja "Praahean" markkinakentillä nähtiin niinikään aina Pohjanperän ylpeitä miehiä, ja "hevosplassi" oli täälläkin heidän tärkein liikkumisalansa.

Joskus lähti Peräpohjan ukko hevosineen kiertelemään Savon maaseutujakin, tehden ostoksia milloin missäkin. Niinpä Anuntin Pekka aina silloin tällöin ajeli maakyliä myöten jopa Nurmekseen asti, poiketen paikkakunnan kauppasaksojen luona sekä pappiloissa ja muissa isoissa paikoissa. Varsinkin pappilat olivat syksytalvesta hyvin runsaasti voilla ja villoilla siunattuja -- seurakuntalaiset kun olivat niitä vuoden pitkään ahkerasti kantaneet paimenilleen. Nurmeksen papin, Pfalerin, rouvan kanssa Pekka kävi kerran tekemässä 30 leiviskän viljakaupan ja sitten palatessaan, monien pikku ostosten lisäksi, sai Kiuruvedeltä kauppias "Kärströmiltä" saaliikseen 24 leiviskää. Iisalmen Paloisten hovin kuulun suurrikkaan "Näälmannin" vakinaisena villanostajana Pekka oli pitkät ajat, käyden jokavuotisilla "virkamatkoillaan" perimässä sieltä villaosansa. Paloisten herralta Pekka saikin hyviä puhtaita villoja, sillä talon lampaat pestiin aina ennen keritsemistä. Neljäkolmatta markkaa ne maksoivat leiviskä, mutta Pohjanpuolessa sai niistä pari markkaa naulasta, jopa Ruotsin Kainuussa ja Luulajassa puolitoista kruunua. Voita karttui samoilla matkoilla Pekka-ukon kuormiin toisinaan satakin leiviskää, lisäksi vielä joku määrä hamppua, hurstia ja Savon tupakkaa.

Monet etelänretket ehti peräpohjalainen tehdä talvenmittaan, monet pyryt ja pakkaset kokea matkoillaan sekä viettää ikävän yönsä toisessa jos toisessakin syöttö- ja majatalossa, väliin synkällä selkosellakin talvista tietä ajaa ratuuttaen. Ikäviä talottomia taipaleita kitkutellessaan ja pakkasen käsissä palellessaan ukot tekivät monet päätökset, etteivät enää kertaakaan lähde maailmankiertolaisiksi, ei mistään rahasta. Mutta kun päästiin kotiin ja saatiin tuomiset hyvästi kaupatuiksi, unohtuivat matkan ikävyydet. Ja kun sitten taas tuli lähdön aika, veti vanha veri ukon uudestaan maantielle. Kolmisenkymmentä kertaa on Anuntin Pekkakin ajellut Savon seutuja, ostanut Savon miehiltä monet kymmenet hyvät hevoset, vedättänyt kotiseutunsa ja Lapin tarpeiksi satoja leivisköitä voita, villoja, hamppua ja tupakkaa sekä toimittanut monia tuhansia kyynäriä Savon hurstia tunturilappalaisten kotaverhoiksi.

Näin siis Peräpohjan liikkuvat kaupanmiehet, toimittaessaan kotipuolensa tavaroita maailmalle ja hankkiessaan muualta niitä tavaroita, joita kotimaakunnasta puuttui, olivat aikoinaan varsin tärkeitä tekijöitä kotiseutunsa ja koko Lapin elämässä.

Ruijanrannan kalaretket

Ruija oli entisten peräpohjalaisten ja Lapin asukasten tärkeä ansiomaa. Siellä, mahtavien lumiläikkäisten Ruijantunturien takana, oli hyinen Jäämeri, Pohjolan kala-aitta, miesten syöjä summa seutu.

Vielä miespolvi takaperin, nykyisten vanhojen nuoruuden aikoina, oli Ruijankäynti vanhassa vauhdissaan. Silloin melkein koko miespuolinen Lappi ja Peräpohjola aina Oulun seutuja myöten oli liikkeellä Jäämerta kohden. Kymmenluvuin, satamäärin oli kalamiestä matkalla. Suurimmat joukot lähtivät retkelle Inarista, Sodankylästä ja Kittilästä, mutta paljon meni myöskin Kemijärveltä, Rovaniemeltä, Kuolajärveltä ja Kuusamosta sekä Tornion ja Kemin tienoilta; useita oli antautunut taipaleelle Oulunkin seuduilta, Haukiputaalta, Iistä ja Kiimingistä, ja olipa joukkoon eksynyt joku Suupohjan poikakin.

Ruijanmeren suunnattomat kalansaaliit houkuttelivat miestä matkaan, vetipä sinne isiltä peritty verikin, ja satoja vuosia käydyt kulkusuunnat ohjasivat matkaa. Sillä pohjanperäläisten kansain- vaellus oli aina käynyt kohti Jäämerta; pitkin jokivarsia oli noustu järviseudulta toiselle, taivallettu poikki selkosten ja kiivetty yli tunturienkin. Ruijanmerellä oli jo ennenkin, vanhoina aikoina, saatu vapaasti kalastella, ja sinne nytkin, vaikka Suomi olikin sieltä suljettuna, vanhaan tapaan vaellettiin. Huvikseen ei suinkaan lähdetty tälle vaivalloiselle taipaleelle, vaan huono toimeentulo kotoisella konnulla, monet peräkkäiset "nöyrät vuodet" -- 1860-luvun seitseminä katovuosina kaikkein ahkerimmin Ruijassa käytiinkin -- sekä huonot kotoiset ansiomahdollisuudet, pakottivat miehiä yhä edelleenkin tekemään pitkän, tunturientakaisen taivalluksen. Niinpä kirjoittaa Kittilän Vene-Aapo maalisk. 4 p:nä 1866: "Jo nyt menee Ihmisiä Ruijaan sanomaton palious mennä talvena meni io palion mutta nyt niitä vasta mennee oikein Ja sieltä ameriikkaan lappavat Sen tekee nöyrät aiat täälä".

Kevättalvella, jo Matinpäivän aikoina, piti lähteä matkalle, sillä kevätpuoli oli Ruijanmerellä parasta pyyntiaikaa. Sivakoilla miehet tavallisesti mennä siukoivat, vain eväsreppu selässä keikkumassa. Mutta ajettiin myös poroilla, ja muutamat menivät koko perheineen, vaimo ja lapsetkin mukana. He olivat käyneet Jäämerellä jo useat kerrat ja suopuneet sinne, niin että viimein veivät perheensäkin matkassaan. Vene-Aapokin mainitsee maaliskuussa 1877, että "menneelä viikola Lähti Entinen ylitalon Juhan Erik Ruiian Koko väkineen ja myi tuon Uopion Saa nähdä Kuinka sielä päriää äijä parka huono oli tääläki".

Pitkä oli Ruijanrannan matka, ankara ja vaivalloinen. Kymmenin penikulmin -- Tornion seuduilta esim. tulee tuulentietä Vesisaareen 500-600 km, Kittilästä 300-400 km -- täytyi taivaltaa äärettömiä asumattomia erämaita ja korpia, autioita tuntureita, rannattomia vuomia ja suuria järvenselkiä. Vaikka olikin kevättalvi, voi pakkanen toisinaan ahdistella ankarasti, ja väliin taas yllätti matkamiehet hirveä lumipurku, joka saattoi kiveliönkulkijan eksyneenä haudata kinoksiin, niin että vasta aikojen päästä löydettiin tunturista hänen alaston luurankonsa. Mutta eteenpäin piti vain yrittää: pieni kotipelto oli pettänyt, ja Ruijan rannaton kalapelto lupasi hyviä ansioita.

Suomen kalamiesten matka suuntautui enimmäkseen Varanginvuonolle, vain harvat jatkoivat matkaansa idemmäksi Ryssänrannalle eli Muurmanille, ja vain muutamat ohjasivat kulkunsa Länsi-Ruijaan, Alattion seuduille ja Hammerfestiin. Ryssänrannalle painuivat etupäässä itäpuolen, Kuolajärven ja Kuusamon miehet, sekä Länsi-Ruijaan jotkut Muonion ja Enontekiön retkeilijät.

Kittilän ja Torniolaakson miesten matka Ruijaan kävi tavallisesti vanhaa Inarin "valtatietä" Seurujärven, Pokan ja Ivalo-Matin kautta Inarin kirkolle, josta mentiin halki Inarijärven Tshuolisvuonoon ja edelleen Näätämön kautta Varanginvuonolle. Rovaniemen, Kemijärven ja Sodankylän kalamiesten taival taas suuntautui sen puolen vanhoja kulkuteitä, Luirojoen varsia Sompion-Lapin halki, Lokan, Rieston ja Mutenian kautta yli tunturien Törmäseen, Ivalojoelle, ja sieltä joko Inarin halki Tshuolisvuonoon ja Näätämöön taikka Patsjokea alas Jäämerelle.

Oli silloin parhaana pyyntiaikana, joka alkoi Marianpäivän tienoissa, Ruijassa ja Ryssänrannalla kalamiestä ja kansaa kaikenlaatuista, ja monet eri kielet siellä kaikuivat kuin parhaassa Paapelissa. Sillä paitsi suomalaisia keräytyi Jäämeren kalastamoille vielä vienankarjalaisia, Suomen ja Norjan sekä Venäjän lappalaisia, kolttia, lisäksi ryssiä, ruotsalaisia ja norjalaisia. Jäämeren loppumattomat kalaparvet houkuttelivat vähäksi aikaa pohjoisten rantaseutujen koko kalastajaväestön luoksensa. Ja jäätymätön Jäämeri keikkui ja vilisi ihan täynnään kaikenlaisia kalanpyytäjäin aluksia, "hämpöörejä", "otrinkeja" ja pieniä soutuveneitä.