Part 6
Kovinkaan suuri ei ollut ruukin seppien palkka: kruunu kesäiseltä päivältä, taikka kruunu ja tolppa, parhaimmilla pankkokruunu. Lisäksi oli heillä maksuton asunto sekä kahden lehmän heinämaa, ja leipäaineita he saivat ostaa patruunalta kohtuhinnoilla samoin kuin viinaakin. Mutta talvipäivinä ahkerat rautiot ansaitsivat käsipajoissa kolme, neljäkin kruunua. Sillä silloin sepät saivat takoa "kippuntapalkalla". Annettiin kippunta rautaa ja määrättiin maksu sen mukaan, minkälaisia tavaroita oli siitä taottava. Piikareita vain taottiin kappalepaikalla, mutta tehtaan naulavasaraa käytettäessä laskettiin niidenkin takominen "leiviskärätingillä". "Akorttityö" ei kyllä tahtonut tulla niin kunnollista kuin tavallinen tehtaan työ.
Siten häärivät rautakourat, kuka pajatehtaassa, ken käsipajassa, kukin ammattinsa mukaan. Mutta kun oli toimitettava "isokeitos", kokoontui koko seppien sääty saman työn ääreen. Vanhaksi käyneen suurmoukarin sijaan oli valmistettava uusi, kahdesta parinkymmenen leiviskän möhkäleestä hitsattava kokoon mahtava valtavasara, ja sitä työtä sanottiin isoksikeitokseksi. Se olikin kamalan vaarallista, tulikuumaa työtä sekä niin tarkkaa, että vaati joka sepän pihteineen ja taiteineen keittomestariksi ynnä keittomestarin apulaiseksi. Tämän tiesi kyllä patruunakin, ja siksi hän aina isoakeitosta alettaessa lupasi kannun viinaa joka miehelle, jos keitos onnistuu hyvin. Tavallisesti se hyvin onnistuikin, ja sepät saivat "isonkeitoksen kannunsa" sekä vapaan iltapäivän. Silloin oli rautoilla hauska ilta, kun he kokoontuivat yhteen "praataamhan" ja juomaan isonkeitoksen onnistumista. Aamupuoleen siinä riitti muistelemista jännittävästä suurtyöstä, jopa lopulta jouduttiin tinkaamaan "raamatun nytheistäkin". Ja välillä aina otettiin ryypyt isonkeitoksen muistoksi.
Seppiä ja sepänapulaisia työskenteli pajatehtaassa 7-8 miestä, lisäksi vielä käsipajoissa muutamia rautioita. Sepät olivat melkein järjestään ruotsalaisia. Kuultiin rautioiden joukossa sellaisia nimiä kuin Hammerstedt, Lindmark ja Forsmark, Björnström, Karlström, Gäddström ja Vikström, Strålberg, Hjärtberg ja Hedlund, Stålnacke, Mört ja Fors, Löfgren, Rundgren ja Kruutta-Antti. Vain joku suomalainen, niinkuin Juunas Liminka, oli päässyt livahtamaan suureen ruotsalaisjoukkoon. Sanottiinpa muutaman sepän olleen "Itävallan sukua" ja toisen taas "valuuneja". Useimmat rautiot olivat vanhojen rautamaiden, Värmlannin ja Taalainmaan miehiä taikka ainakin niiden lähtöä. Monet olivat raudantuttuja jo useammassa polvessa. Niinpä Vikström-ukon isä ja isänisä olivat olleet rautioina, jopa valtaseppinä Melstenin ruukissa Råneåssa, Luulajan seuduilla, ja Forsmarkin suku taas oli kalkutellut Uumajassa Robertforsin tehtaassa. Mutta Lapinkorpeen, suomalaiseen -- ja lappalaiseen -- ympäristöön jouduttuaan oppivat eteläntulijat solkkaamaan suomenkieltä, ja seuraava polvi jo puhui täyttä jokilaakson murretta. Näiden jälkeläisistä monet eivät enää osanneetkaan entisten taalalaisseppien kieltä. Useiden edesmenneitten ruukinseppien jälkipahnaa elää vielä kahtapuolta rajaväylää, toiset entisessä isiennimessä, toisilla taas suvun ja kielen mukaan nimikin muuttuneena. Niinpä Suomen puolellakin tavataan Stålnackeja, Mörtejä, Strålbergia, ja Pajalan tummaihoisten Karlströmien sekä Vittikoiden sanotaan olevan "valuunien ja Itävallan" seppien jälkisatoa. Samoin myös joutuivat suomalaisvyöryn alle ruotsalaiset kaivosmiehet, jotka tunkeutuivat suomalaismetsien malmikenttiin rautaa kaivamaan. Niin esim. mainitaan Junosuvannon Masugnbyssä 1770 olleen 32 ruotsalaisnimistä perhettä, mutta parikymmentä vuotta takaperin siellä haudattiin "viimeinen ruotsalainen". Samoihin aikoihin oli Svappavaarassa 13 ruotsalaista ja vain yksi suomalainen, mutta nyt tuskin on Svappavaarassa enää yhtään ruotsia puhuvaa.
Alituinen pauke ja kalkuttelu ruukin pajoissa nosti aikojen kuluessa pajoja sekä seppiä ympäristöseutuihinkin ja saattoi erämaassa vasaran paukkumaan muuallakin kuin Köngäsessä. Useita yksityisiä seppiä, jotka takoivat vain omiksi ansioikseen, asettui ruukin tienoille. Sellaisia, jopa oikein valtaseppiä, oli Anders Drygge, samoin Olof Hjärtström, sitten vielä monia muita pikku rautioita ja poropeukaloita. Myöskin väylän itärannalle, Kolarin sysimiesten parveen, kohosi monia raudantakojia. Varsinkin Kolarinsaaren sepät olivat taitavia ja kuuluisia kautta kiveliöiden. Siellä paukkui paja miltei joka talossa, parhaiten Rautiolla, Kurussa ja Simulla sekä Kaaskossa Jokijalan puolessa. Monessa talossa oli takomistaito polvesta polveen kulkenutta "esi-isäin oppia", niin kuin Rautiossakin, jossa 70 vuotta takaperin 90-vuotisena kuollut Uollo-äijä oli isänsä Nikun oppipoikia; Uollon pojasta sekä pojanpojista kasvoi taas rautamiehiä. Uollo olikin paikkakuntansa parhain rautio, osaten takoa, paitsi kaikenlaisia työaseita, myöskin pyydysrautoja, lukkoja sekä lehmänkelloja, vieläpä hyviä piilukkoisia pyssyjäkin. Kahdet silmälasit, toisina "tuliklasit", oli äijällä nokallaan, kun hän hääri pajassa, mutta sittenkin tuli ukko niin kuin moni muukin suur-seppä alituisesta ahjoon tiiraamisesta vanhana umpisokeaksi. Pajansa tuotteet myivät rautiot paikkakuntalaisille, ja etäältäkin tultiin noutamaan Kolarinsaaren rautakalua. Lappalaisetkin tarvitsivat yhtä ja toista sepäntakomaa maksaen ostonsa hopearikseillä, "jotka tekivät neljä kruunua". Paljon kulkikin ennen saareen hopeaa "takomisen kautta". Raution talo oli entisaikaan hyvin rikas samoinkuin Kurukin, jonka äijä myös oli "kauhea takomhan".
Köngäsestä noutivat sepät rautansa ja kuluttivat sitä monet sadat leiviskät, vaikkeivät pitäneetkään sitä kaikkein parhaimpana raudanlaatuna. Raa'aksi, karkeaksi ja hauraaksi rautiot tahtoivat sitä moitiskella. Mutta Köngäsen rautaa oli aina saatavissa, eikä sitä tarvinnut pitkiä matkoja vedätellä.
Paljon kysyi Köngäsen rautaa oma erämaakin, mutta enin osa täytyi sentään kuljettaa kaukaisempaan maailmaan. Tornion satamakaupunkiin vedätettiin sitä talvella hevosilla sekä pororaidoilla, ja kesällä taas laskettiin venelastittain. Kuljetettiin rautaa ja rautakalua myöskin tunturien ylitse Ruijaan, ja silloin oli lappalainen poroineen rauta-ahkioita ajamassa. Suurilla Lapinmaiden markkinoilla, joita Köngäsessä 1796:sta alkaen ruvettiin pitämään joka talvi joulun edellä, sai rautakin ja rautatavara ostajansa, ja monet rautakuormat lähtivät jutamaan joka ilmansuunnalle. Hyvin "löivät tulot sisälle" Köngäsen ruukissa Ranskan--Saksan sotavuonna 1870. Silloin kallistui koko maailman rauta, eikä sitä tahtonut aina saada rahallakaan. Mutta Köngäsessä suurmoukari moikotteli minkä ennätti, sepät häärivät kahdessa vuorossa, ja ruukki sai raudoittaa koko Suomenmaata.
Koko ruukkia ja sen toimintaa valvoi Vanha-patruuna, Värmlannin rautatehtaiden kasvatti. Apulaisina hänellä oli kaksi velimiestä, Antti ja "Erkki-maisteri". Antti kyllä ei tehnyt juuri muuta kuin pilkkoi puita talon tarpeiksi ja makaili pirtissä hoidellen kipeää jalkaansa, jonka kantapäässä oli vettä. Pirtissä kävivät seppien poikaset toisinaan ärsyttämässä puunpilkkojaa, haukuskellen häntä "Treepollaksi", ja silloin Antti äkäisenä "plätkä" kourassa lennätti poikaset ulos. Erkki-maisteri, iso mies niinkuin patruunakin, toimi tehtaan kirjanpitäjänä, ja sanottiin häntä myös "Erkki-puukhollariksi". Vanha-patruuna oli ahkera, kaikkeen ennättävä mies. Aamulla aikaisin hän jo oli liikkeellä kulkien tehtaan toimintaa tarkastelemassa. Mutta vanhat, vuosikausia vasara kourassa seisoneet sepät olivat "niin valtavia miehiä", ettei ukko uskaltanut heitä paljoakaan komennella eikä neuvoa, vaikka joskus olisi ollut syytäkin. "Hyvä mies työkansalle" patruuna kyllä oli, vaikkei kaikkein korkeimpia palkkoja maksanutkaan. Talvisaikaankin "pruukilaisilla" oli aina ansiotyötä, sen sijaan kuin muut paikkakuntalaiset saivat työttöminä nähdä nälkää. Sanotaanpa ruukin makasiinissa olleen monia suuria "oomia", joista tarvitsevaisille mitattiin hyvää viinaa, ja riksin vain maksoi "halstoopi". Sai viinaa kyllä ostaa Pellon Lindgreniltäkin ja Muonionalustan Forsströmiltä, mutta heidän tavaransa oli vetistä eikä sillä ollut "jumalan-siunausta", niinkuin Köngäsen viinalla, joka tuotiin "suorhan prännäristä" ja myytiin lieventämättä, niin äkäisenä kuin se oli pannuntorvesta tippunut. Niinpä olikin ruukin viinalla aina paras menekki, varsinkin Köngäsen markkinoilla, vaikka sinne monet porvaritkin kuljettivat suuria sadan kannun oomeja.
Jo vanhastaan oli Köngäsen tehtaan seudulla oma kirkkonsa toista kilometriä ylempänä ruukkia, Tornionjoen ja Kirkkojoen välisellä komealla törmällä, vastapäätä markkinakumpua. Momma-veljesten mainitaan jo 1669 kustantaneen saarnamiehen huolehtimaan Köngäsen tehtaan ja kaivosmiesten sielunhoidosta. Vanhan-patruunan aikana oli Pajalassa -- tehtaan ympäristölle muodostui suuri Pajalan seurakunta, jonka kirkoksi sitten tuli Köngäsen kirkko -- pappina Laestadius vuodesta 1849 kuolemaansa asti. Lapin suuri herätysmies saarnasi kiivaasti myöskin kauheaa juoppoutta vastaan ja haukkui ankarasti juomareita ja viinaporvareita, nimitellen heitä "pirunpaskan" syöjiksi ja kauppamiehiksi. Köngäsen saarnatuolista hän monet kerrat pauhasi ruukista ja ruukinpatruunasta, "siitä kalanpyytäjästä, joka asuu kiehuvan kosken alaisessa korvassa ja saa paljon kaloja". Kirkko oli tupaten täynnä, ja siellä Vanha-patruunakin joka pyhä omalla paikallaan istui vakavana kuunnellen saarnatuolista tulevaa pauhua. Sitten äijä ajoi kotiinsa -- ja makasiinin oomeista mitattiin edelleenkin väärentämätöntä tavaraa, jolla oli "jumalansiunaus matkassaan".
Mutta kun Laestadius 1861 kuoli ja Pajalaan tuli uusi pappi, sanoi patruuna:
-- Ennen kirkossa haukuttiin kansaa joka pyhä, ja silti se oli aina täynnä, mutta nyt siellä kaikkia kiitethän, ja sittenkin kirkko seisoo tyhjänä.
Kansanopetuksestakin oli tehtaalla huolehdittu, samalla kuin saarnaajankin toimesta, jo Mommain ajoista alkaen. Patruuna Sohlbergin "hallitessa" korpivaltakuntaa rupesi Erkki-puukhollari tehtaan lasten koulumestariksi. Ei viitsinyt iso mies istua alituisesti pitämässä järjestyksessä tehtaan tilikirjojen loppumattomia numeroita, vaan katsoi helpommaksi järjestyksen pitämisen ruukin "poikakläppien" keskuudessa. Laittoi mies itselleen vanhanpojan mökin tehtaan maalle jokitörmälle, hankki pari lehmää, joita itse hoiti ja lypsi, ja päivätöinään opetti poikia lukemaan. Nähtiin kyllä, että Erkki-puukhollari oli "maisterin-virkainen" mies, sillä koulussaan hän vallattomat ja laiskat kläpit sukkelaan komensi eteensä, kokosi pojan sormet kouraansa ja sitten "pärheellä knapsi sormienpäihin". Kun ei koulumestarilla ollut kläppejä leivottavana, leipoi hän vehnärinkilöitä, joilla tehtaan seppäväki hyvin halusta herkutteli. Hihansa kääräisi mestari vain kyynäspäitten taakse, "sylkäisi piihoon ja rupes rullaamhan krinkilöitä". Joskus "pohjanpalkhet" yrittivät salaa kähveltää ukon rinkilöitä, mutta maisteri piti virastaan vaaria, juoksi pojan kiinni ja kiristi: "Poika, maksa minu krinkla!" Ottipa mökin maisteri kerran Forsmarkin Kallen kasvattipojakseen, luvaten hänestä kouluuttaa korkean herran. Hyvillä mielin juosta kipaisi herranalku kasvatti-isänsä mökkiin, istui siellä ikävissään pari pitkää päivää syöden rinkeleitä, niin että alkoi yököttää. Mutta sitten poika karkasi kotiinsa ja meni pajaan saikaraa lämmittämään, kun isä naulahamarassa takoi piikareita. Eikä tullut pojasta korkeaa herraa, tuli vain kunnon seppä niinkuin oli isäkin.
Rautatehtaan möykätessä pidettiin huolta maanmuokkauksestakin ja karjanhoidosta. Joen etelärannalla oli ruukilla pelto- ja niittykenttä, ei kyllä varsin laaja, mutta sitä paremmin hoidettu. Ohraa ja perunoita viljeltiin paljon sekä hiukan ruistakin. Jo Jonas Ekströmin aikana mainitaan tehtaan pelloista saadun kolmen tynnyrin ruiskylvöstä 48 tynnyriä sekä kymmenestä ohratynnyristä 60-70 tynnyriä. Perunoita, joiden viljelys viime vuosisadan alussa levisi näille maillekin, korjasi Jonas 20:n tynnyrin siemennyksestä 400 tynnyriä. Timoteitä ja apilaakin Ekström viljeli jokitörmänsä heinämaissa. Hyvin hoiti patruuna Sohlbergkin edeltäjiensä muokkaamia maita, hankkipa vielä toisenkin tilan Palokorvan luota Piipiösaaresta. Neljä hevosta ja 25 lehmää voitiin Köngäsen tehtaan maalla elättää, ja hevosten ohella kynnettiin maata parilla nautasonnillakin.
Mutta sitten tuli vanhasta rautaruukista loppu. Kesäkuun 1 päivää vasten yöllä 1879 käväisivät jotkut tervamiehet tehtaan sahassa piippuineen kähräilemässä, varistellen tulta, joka kohta teki tuhonsa, hävitti sahan sekä koko tehdasrakennuksen.
Siten meni Lapinkorven yli parisatavuotinen rautatehdas tulena taivaalle. Tulella se oli Lapin erämaiden rautaa rääkännyt, ja tuli otti lopulta sen itsensäkin.
Ei ruvettu enää rakentamaan uutta tehdasta Köngäsenkosken alaiseen korvaan. Kaukaisen korven ohitse oli aika jo ennättänyt. Melstenin ruukki oli jo aikoja sitten vallannut Kiirunan ja Jällivaaran malmikentät, ja sitten saatiin uudenaikaiset tavattomat rautatehtaat Jällivaaraan; vedettiinpä sieltä rautaratakin tunturien ylitse maailmanmeren rannalle.
Silloin täytyi Lapinkorven kiehuvan kosken jäädä unohdettuna käyttämään vain vähäpätöistä sahaa ja jauhomyllyä.
Siellä nyt korpien keskellä kohisee ja kuohuu suuri erämaan koski miltei vain omia aikojaan ja vanhoissa muistoissaan. Palavan korvan vierellä, entisen "pajatehtaan" paikalla, käydä kalkuttelee vanha mylly, vierellään matala harmaa "käsipaja", missä entiset rautiot ovat alasinta helkytelleet. Ylempänä rannalla on rivi punaisia pikkutaloja, joukossa ikivanhakin, viisiovinen, viiden perheen asuinrakennus. Siinä ennenvanhaiset valtasepät ovat pitäneet majaansa, juoneet isonkeitoksen kannujakin, tingaten "raamatun nytheistä". On rannalla vielä vanha valtamakasiinikin, mistä tarpeen tullen suurista oomeista mitattiin halstuopittain väärentämätöntä "jumalanviljaakin". Mutta kaikkein komeimpana kohoaa rantatörmällä Olof Ekströmin 1804 rakentama valkea kaksikerroksinen rakennus, ruukinpatruunan asunto, kaunis, aikansa tyylinen herraskartano taitekattoineen, pienine yläikkunoineen, pylväseteisineen, ympärillään puistot ja varjoiset lehtikujat, vieläpä pitkät koivuistutukset viljapeltojen pengermillä. Siinä eli ennen Jonas Ekström, siinä Vanha-patruunakin vaikutti, nähden lopulta vanhan tehtaansa muuttuvan poroksi. Sai ukko täällä kokea toisenkin kovan iskun: "pruukin frouva" lähti ainoaa tytärtään viemään etelään oppia saamaan, sekä samalla hankkimaan "huonheijen ja vaatteijen mallia ja kaiken maailman malleja". Mutta molemmat jäivät sille matkalle: kuolivat koleraan Luulajassa. Täällä Köngäsen valkeassa talossa Vanha-patruuna kuoli 1894, ja nyt elää siinä viimeisenä ruukinpatruunana ukon poika, kohta 80-vuotias, pitkä komea herra, Karl Sohlberg, kasvattipoikineen ja pojanpoikineen, hoidellen ruukin vanhaa viljavaa maata, käyttäen sahaa ja myllyä, pyytäen lohta ja myyden metsää.
Kohta kolmisatavuotias on Köngäsen viljelysseutu. Monet vaiheet se on pitkällä korpivaelluksellaan kokenut, monet ihmiskohtalot liittyvät sen historiaan aina Arendt Grapen ja Momma-veljesten ajoista alkaen, ruukin monilukuisten patruunain, saarnamiesten, Värmlannin ja Taalainmaan seppien ja sysimiesten, suomalaisten rautioiden, rahtimiesten ja kyläseppien, jopa lappaiaistenkin, jotka kaikki tavalla taikka toisella tulivat erämaan tehtaan kanssa tekemisiin. Näiden kaikkien osallisuutta, työtä ja raatamista on tarvittu tätä Grapen aloittamaa korpiraiviota pidettäessä sulilla sekä edelleen kehitettäessä. Näiden kaikkien yhteistoimintaa on kysytty, ennenkuin erämaan kosken äärelle nousi tämä vanhojen muistojen ja viljelysten ympäröimä kartano, joka on kuin Lapinkorven Ekeby.
Kolarin markkinat
Halveksituilla Lapin peskiukoilla oli rikkautta ja tavaraa, joka kelpasi ylpeälle etelällekin. Siksipä jo aikaisin ruvettiin Lapin erämaissa pitämään markkinoita, joille etelän kauppamiehet suurin joukoin riensivät vaihettamaan omia tuomisiaan kotakansan tavaroihin. Mutta rannattomassa jänkien ja tunturien maassa, jossa metsien kansa harhaili hajallaan, täytyi joka perukalla pitää omat markkinansa, vieläpä talviseen aikaan, jolloin tiettömissä erämaissa pääsi parhaiten tavarakuormineen liikkumaan. Markkinoille saapui koko seudun kotaväki. Saapui näihin tilaisuuksiin kauppasaksain kintereillä myöskin kruununvouti perimään veroja, tulipa tuomarikin lukemaan lakia lappalaisille ja selvittelemään heidän riitajuttujaan.
Markkinapaikkoina olivat tavallisesti Lapin kirkkoseudut, ja kauppakenttä oli kirkon lähimailla, jopa toisinaan aivan kirkon ja hautausmaan vieressä. Sillä kirkko pappeineen oli Lapissakin alueensa keskeisimpänä paikkana. Siitä usein vieläkin lappalainen sanoo kirkonkyläänsä "markkinaksi". Sellaisena markkinakenttänä oli Suomen-Lapissa entisaikaan jokainen kirkkomäki; Inarin, Sodankylän, Kittilän, Kuolajärven, Kuusamon -- nämä kaikki luettiin ennen Kemin-Lappiin -- sekä Utsjoen ja Enontekiön ja myöhemmin myöskin Kolarin, jotka olivat Tornion-Lappia. Pidettiin markkinoita myöskin Sodankylän pohjoisosan lappalaisalueella, Sompiossa, ja kansan muistelukset mainitsevat markkinapaikkana Kittilän takamaiden Kyläjärven. Kaikki nämä markkinakentät olivat vanhastaan etupäässä torniolaisten kauppapaikkoja, ja Ruotsinvallan aikana kuului heille lisäksi vielä Köngäs, Jukkasjärvi, Koutokeino ja Aviovaara. Saapui Lapin markkinoille kyllä etäisemmänkin etelän kauppamiehiä lapintavaroita havittelemaan, mutta siitä Tornion saksat eivät ensinkään olleet hyvillään. Monesti torniolaiset äkämystyivät ja valittivat, että Oulun porvarit ja Kemin seutulaiset, vieläpä vienankarjalaisetkin tuppautuvat heidän vanhoille kauppamailleen. Mutta kun Lapin markkinat myöhemmin julistettiin "friimarkkinoiksi", sai niille rientää kuka tahansa tekemään kauppoja ja pettämään lappalaisia. Ahkerasti tunturin asukasta markkinoilla petettiinkin, ja vielä helpommin sai viinalle ahneen lapinäijän kanssa tehdyksi "hyvät kaupat", kun ensiksi juotti hänet humalaan. Siksipä monet etelän kauppasaksat piilottivat tavarakuormiinsa viinaottinkeja, joista saattoi tarjota kaupanalkajaisiksi virkistävät ryypyt, vieläpä myydäkin hyvillä voitoilla. Viinan vienti Lappiin oli kyllä kielletty, mutta kukapa kiellon rikkomisesta rupesi valittamaan. Hyvillään vain olivat kaikki, kun saivat viinaa, lappalaiset kaikkein enimmin. Jopa lapinäijät monta kertaa pyysivät viinakieltoa kumottavaksi ja valittivat, ettei heillä ole muutakaan virkistävää juotavaa, vettä vain pitää latkia pakkasellakin ja tulla kipeäksi, kun taas viina on kovin lämmittävää ja terveellistä ankarassa pakkasessa. Eikä markkinoistakaan olisi viinatta tullut kunnollisia lapinmarkkinoita. Sen tiesivät kyllä niin hyvin ostajat kuin myöjätkin. Ottinkien, ankkojen ja oomien pakkasen panematon vilja vasta sai kylmän kangistamat peskimiehet virkeiksi ja pani tavaran vaihdon oikeaan vauhtiin. Ja viinanhimo veti erämaan asukasta markkinakentälle yhtä paljon kuin etelänmiestä voitonhimo.
Aikojen kuluessa kuitenkin, kulkuneuvojen parantuessa sekä olojen muuttuessa ja järjestyessä menettivät Lapin monilukuiset erämaamarkkinat merkityksensä. Lapin parhain rikkaus, metsänriista ja turkikset, rupesi vähenemään, niin ettei kauppamiesten suurten joukkojen enää kannattanut lähteä ajelemaan monia kymmeniä penikulmia kylmiä ja tuiskuisia taipaleita. Niinpä rupesivat monet kaupankäyntitilaisuudet lopulta muuttumaan pelkiksi viinamarkkinoiksi. Viime vuosisadan alkupuolella tulivatkin jo useat markkinat lakkautetuiksi, vain muutamiin kaukaseutuihin, kuten Inariin ja Enontekiön vanhalle markkinakummulle Lätäsenolla, jutivat Tornion ja Kemin talonisännät viinakuormineen juottamaan lappalaisia. Mutta viimein saivat nämäkin markkinat loppunsa.
Mutta Kolarissa pysyivät markkinamenot vanhassa lappalaisessa mallissaan vielä viime vuosisadan loppupuoliskolle. Tänne oli Tornion kauppamiehillä vain 18-19 penikulman jokivarsimatka tasaisine taipaleineen, ja lappalaiset saivat lasketella tunturiseuduistaan pitkin myötäleitä alamaita kohden. Sitten kauppakentällä tapasi Etelä ja Pohjainen toisensa, ja isienaikainen markkinahumu alkoi.
Vanhaan lapintapaan oli Kolarin markkinapaikka kirkon luona, jopa aivan sen vieressä. Kirkon pohjoispuolella, hautausmaan aidan sivulla, oli tasainen kenttä, jota ylipuolen miehet lappalaisten mukaan sanoivat "siljoksi". Iso nelikulmainen siljo oli joka puolelta ympäröity kauppiaiden ja tavarantarjoojien myymälöillä ja myyntipaikoilla, ja jokaisella kaupparyhmällä oli oma vakituinen alueensa. Etelästä tulleet Tornion miehet olivat vallanneet eteläisen sivun, kirkonvierustan, sekä länsipuolen, "Toornion plassin", idästä saapuneilla karjalaisilla "laukkuryssiliä" oli hallussaan itäpuolen "Ryssäin plassi", ja pohjoisesta jutaneet lappalaiset saivat tyytyä omaan pohjoispuoleensa, "Lapin plassiin", männikön reunassa. Torniolaisilla oli "plassissaan" omat pienet "markkinatupansa" pirtteineen ja kamareineen. Kamarissa asusti kauppias markkina-aikana, ja pirtti isoine piisimuureineen, "tiskeineen" ja tavarahyllyineen oli samalla "puojina", josta tavaraa myytiin. Monella kauppamiehellä oli lisäksi varastomakasiini markkinatuvan takana, niin että siljon laidalle muodostui kaksinkertainen rakennusten rivi. Omat markkinatuvat ja makasiinit oli jollakulla Karjalan miehelläkin, mutta lapinäijät tekivät kauppansa vain paljaan taivaan alla ahkioistaan, samoin kuin muukin maaseutujen markkinarahvas, joka otti haltuunsa koko markkinasiljon.
Markkinakenttä monine vanhoine pikkupirtteineen muodosti oman ykinäisen piirinsä Kolarinsaaren eteläpäässä. Neljänneksen pituinen männikkö eristi sen saaren taloista, ja eteläpuolelle Jokijalkaan mentäessä piti kulkea väylän ylitse. Mutta mökkiryhmän seuranpitäjänä seisoi 1819 rakennettu kirkko kellotapuleineen ja pienine hautausmaineen, jossa oman kirkon aikainen vanha Kolari vietti lepoaan. Vaatimaton, matala lapintemppeli vielä matalampine kellotapuleineen sopi hyvin ympäristöönsä ja seisoi kuin iso ukkovaari muorikäpsineen lukuisan pikkuperheen kaitsijana.
Joulun edellä kokoontui kauppaväki Kolarin markkinasiljolle tekemään jouluostoksensa ja -myyntinsä, hankkimaan joulurahansa ja viinansa. Markkinat vietettiin jo niin aikaisin, jouhik. 10-14 p:n tienoissa, että pitkämatkaisetkin ennättivät jouluksi kotiinsa -- elleivät ostoksineen ja viinoineen väsyneet taipaleelle.
Ensimmäisinä tulivat torniolaiset ja samassa matkassa muutamia Haaparannan kauppamiehiäkin. Monine kuormineen he tulla rymistivät, jono jonon jäljessä; alamaiden asukkaitakin oli mukana rahtikuormia vedättämässä saaden maksua markan penikulmalta. Saksat itse suurissa supsiiniturkeissaan taikka mahtavissa majavannahoissa ajelivat etukynnessä. Kontionnahka vain komeasti heilahteli reenperässä, ja suuri aisatiuku pauhasi ylpeästi. Siinä nähtiin Goveniusta, Bergmania, Taucheria ja Rechardtia, Hallstrandia ja Herkepaeusta, "Terkustia" ja "Kallan-Kustoa". Oli joukossa rihkama- ja nisukuormineen "Teinin frouvakin", vankka nainen, sekä "Nylanterin Piata", kyytimiehenä vanha merimies, joka oli käynyt "Jierusalemissa asti". "Anelli-härjärikin" ajeli tavaroineen ja Tornion apteekkari rohtopulloineen, vieläpä juti joukon jatkona ontuva "Ooperi-kraatarikin" viinalasteineen. Markkinapirttien avaintenhoitajat, paikkakunnan talolliset, olivat jo etukäteen puhdistaneet pirtit ja laittaneet piisiin valmiiksi suuren roihun, niin että matkamiehet saivat kylmästä tultuaan astua lämpöisiin asuntoihinsa ja tuloryypyt otettuaan "lyyvä heti kaupan pysthyn" sekä ruveta odottamaan Pohjanperän markkinarahvasta.