Part 3

Alatornion Vojakkalassa osui kahvipannu ensiksi Korven ja Peräntien taloihin. Se tapahtui siihen aikaan kuin "sant-mikkeliläiset" rakensivat Alkkulan maantietä. Korvella oli silloin kievarinpito, ja "tientehettäjä" Malmi asustaessaan kievarissa perehdytti talonkin uuteen juomaansa.

Karungin Kukkolassa Tuomaan talossa tapahtui ensimmäinen kahvinkeitto-yritys noin 70 vuotta sitten. Tuli taloon römppäviikolla vieraisiin kaupungissa palveleva sukulaistyttö tuoden kahvia ja sokeria tuliaisiksi. Heti ruvettiin keittohommiin "herskapissa" palvelleen tyttären toimiessa mestarina. Pienellä padalla paahdettiin pavut, paperi levitettiin pöydälle ja siinä halstuopin pullolla rullattiin ne jauhoiksi. Samalla pikku padalla keitettiin kahvikin, jota sitten kaupungin opin käynyt tytär antoi jokaiselle tilkkasen sokerin kanssa, kysellen: "Eikös olekkin hyvää?"

Samoihin aikoihin saatiin kahvi Kittilän Kaukoseenkin Kiviniemen taloon, joka oli silloin kestikievarina. Sitten siirtyi majatalohoito Hakalaan tuoden mukanaan kahvipannunkin.

Mutta Kolarin Sieppijärvelle Pääkön taloon ennätti kahvi jo 80 vuotta takaperin. Pääkön Jussa, Ruijanrannat, Köngäsen markkinat ja kaikki kulkenut kaupanmies, toi Torniosta vanhimman tyttärensä ristiäisiin kahvipannun sekä kahvia ja sokeria. Kahvipannu oli kyllä vain kuin miehennyrkki, ja kahvia oli ainoastaan naula, toinen sokeria, mutta kahvia silti ristivieraille tarjottiin. Mutta ei maistunut uusi musta juotava monellekaan, jopa jotkut sylkivät sen heti maahan sanoen: "Kyllä viina on parempaa!" Eikä vieraille kahvia kovin paljoa tyrkytettykään, naulasta riitti vielä jäämäänkin. Loput korjasi Jussa aittaan ja kestitsi niillä taas vieraita, kun toinen lapsi oli ristittävänä.

Turtolan Pelloon toi ensimmäiset kahvit kauppias Lindgren. Häneltä Matinlompolon syrjäkylän Karhakka-Ollikin kerran hullaantui ostamaan, kokeillakseen, miltä nuo maistuisivat. Kertoipa ukko sitten naapureilleen:

-- Ostin miekin neljänneksen kumpaakin, kahvia ja sokkeria.

-- Kuinkas sie osasit ne käyttää, ku et sie ennen ole koskaan nähnyt? toiset kysyivät.

-- Ka, miksen osannut? Mie poltin pöönät piipussa, ja akka söi sokkerin.

Käsin, pivolla, vain entisaikaan toimitettiin jyvien puhdistaminen. Viskaaja istui riiholäjän eli rusan vieressä kourallaan heitellen kasasta, niin että raskaimmat "seinhäisjyvät" lensivät seinäinvieriin, keveämmät "raihaiset" jäivät lähemmäksi, ja kepeät ruumenet putosivat kaikkein lähimmäksi. Sitten vielä kaksikorvaisella käsipohtimella pohdettiin jyvistä pöly pois. Ison rusan viskaamisessa vierähti kohta päiväkausi.

Tuli sitten riihimiehen apulaiseksi viskuukone, "rusamasiini". Sellainen hankittiin Tornion Vojakkalassa ensiksi Korven taloon 60-70 vuotta takaperin. Muuan puuseppä sen teki, ja konetta lainasivat muutkin kyläläiset, vaikka arvelivatkin:

-- Kun tulee nöyrä vuosi, niin tuollaisella ei saa puhtaaksi, kun tulee heikompi vilja.

Ylitornion Nuotiorannalle toi ensimmäisen viskuukoneen Ojan vaari Hämeestä pellavaisten hakumatkaltaan. Mutta ukko pani uuden masiininsa riiheen lukon taakse näytellen sitä kyläläisille vain "rahan eestä". Isännät kävivät kummaa katsomassa ja saarnasivat siitä pyhäiltaisissa istunnoissaan. Toiset sanoivat, etteivät mokomasta huoli, se kun ryöpyttää kaikki jyvätkin ruumenten joukkoon, toiset taas väittivät, että "hyvä se on selithän". Mutta Kulluvaaran Karisten Iisko ja Masiini-Aapokin maksoivat rahat, katsoivat masiinia ja tekivät itselleen samanlaiset, jopa rupesivat rakentelemaan niitä muillekin.

Kolarin ensimmäinen viskuukone saatiin Vaattojärven Alataloon n. 60 vuotta takaperin, ja koneen tekijä oli ylitorniolainen puuseppä Pekka Karinen. Pari vuotta myöhemmin hankki Sieppijärven Hilppakin koneen, ja kun toi emännän taloonsa, niin vei hänet ensiksi riiheen katsomaan uutta masiiniansa, pöyryyttäen sillä paremman puutteessa ruumenia.

Kittilän Kaukosessa teki Mokon Matti ensimmäisen rusamasiinin noin 50 vuotta takaperin. Matti oli vain vaivainen kylän elatusukko, joka kerran avojaloin asteli Ouluun valittamaan maaherralle huonoa elatustaan, saaden maaherralta kuulla, että "pitää Matille antaa enemmän elatusta". Pitkällä etelänmatkallaan sai Kaukosen mies muiden kummien ohella -- Oulun kirkossa ukko kuuli uruilla soitettavan, ja sitä sitten useasti matki möristen, piipittäen ja luiluttaen, että semmoista jumalatointa jongaa Oulun kirkossa pidettiin, kun ihmiset yrittivät veisata --- nähdä rusamasiininkin ja kotiin päästyään teki samanmallisen kojeen. Puusta ukko vain nikarteli kaikki vehkeet, veistellen koivusta rattaatkin, ja sitten masiinia selässään kantaen kulki riihestä toiseen jyviä puhdistamassa, saaden maksua kapan rusalta.

Kärrypelit kulkeutuivat ylimaihin vasta maantien matkassa. Tulipa viimein polkupyöräkin, joka oli jo niin hirveä koje, että muuan Kaukosen muori nähdessään ensi kerran sillä ajettavan kauhistuneena kiljaisi: "Herra Jesus, piru viepi miestä!"

Mutta ennen maantietä sentään ruvettiin jo kotipihasilla ja pelloilla ajelemaan puukärryillä. Kaukosen Kiviniemessä ja Hakalassa, jotka varakkaimpina olivat aina kylänsä edelläkävijöinä -- m.m. ranka- ja lankkusahojenkin omistajina -- nähtiin ensimmäiset lantakärrytkin jo 50-60 vuotta takaperin, puuakseliset, puupyöräiset lannanajovehkeet. Mutta oikeat kärryt, Kittilän esikoiset, nähtiin pastori Nordbergilla, joka oli tuonut ne etelästä. Kirkonkylillä ukko niillä vain saattoi ajella, mutta ei etemmäksi, sillä ei ollut tietä etelään ei pohjoiseen. Pastorin huutokaupassa 1870 joutuivat kärryt Vaatto-äijälle, Kolarin Vaattojärvelle ja sieltä Könkääseen.

Ompelukonekin osui viimein Lapinkorpeen, vaikkei sellaisesta ihmeestä vielä moni ollut kuullut puhuttavankaan. Kaukosen mieskin tuli kerran etelästä koneella ommelluissa takeissa, ja sitä kaikki kummastelivat:

-- Siinäpä vasta mestari on ollut, kun näin hiinisti on ommellut.

-- Se onkin masiinilla ommeltu! selitti takinomistaja.

-- Masiinilla! Voiko rusamasiinilla ommellakin? kyläläiset taas ihmettelivät.

-- On niitä parempiakin masiinia! ylpeili mies.

Sellaisen "paremman masiinin" hankki ensiksi, noin 40 vuotta takaperin, Kittilän kirkonkylän kraatari Mikko Vettainen. Ja koko Kittilä kulki kummastellen katsomassa, kun kraatari ei enää kyköttänytkään pöydällä jalat ristissä kuin lappalainen, vaan istui jakkaralla masiininsa ääressä polkea veivaten ja herrana käännellen ompelustaan, jota masiini hyrräten hakata nokitti kuin tihulainen. Kraatarinkin arvo nousi siitä, niin että hän alkoi taksoittaa työtänsä sen mukaan, minkä tukkimies hevosineen ansaitsi päivässä, eli markka-kymmeneen, kun se ennen oli ollut vain neljä, viisi markkaa.

Uudenaikaisia olivat jo ne vaatteet ja parseelit, joita masiinilla ommeltiin. Entisen kansan käsin ommellut puvut olivat silloin jo kadonneet, ja vain kaikkein vanhimmat muorit ja vaarit niitä enää muistavat.

Pellavarohtimista nuoruaiseksi kudottu "prostinapaita" oli alimmaisena arkipaitana sekä miehillä että naisilla, pyhänä taas hienompi liinapaita. Pellavaloiminen, villakuteinen hame oli musta- taikka tummanruskeapohjainen, punaisine, sinisine ja viheriäisine pitkin-raitoineen. Röijy oli tummavärinen, usein raitainenkin, vyöllä "hoikemuksesta" kohdasta kiinnitetty. Päässä oli varakkailla naisilla, lukkarin muoreilla ja tyttärillä sekä muilla rikkailla sininen tykkilakki "fluureineen" ja leveine silkkisolmuineen, jaloissa raitaiset sukat sekä mustat ruojuskengät. Housuja eivät naiset tarvinneet, "jopa olisivat nauranhet suunsa halki, jos joku olisi housuja pitänyt. Sanottiin kyllä, että herrasfröökynöillä oli housukki... Mutta mieki olin lopulla seittemääkymmentä kun ensimmäiset housuni sain." Paksu "toppihame, joka oli tehty kuin täkki", oli alushameena talvella. Vielä oli naisilla komea "silkkifluurinen" punainen hartiohuivi, "lonksaali", jonka rikkaat kiinnittivät kultasormuksella "lean alle", vieläpä muutamilla oli suolivyössä toinen korea huivi. Emännän sormessa oli leveäkantainen "kraveerattu" hopeasormus, ja kotoisissa oloissa riippui hänen vyössään komea messinkinen vyölliskoukku monine avaimineen. Talvella käytettiin päällä vielä "kohtua", turkkia, jonka päällinen isoisilla oli "ruottinverkaa, hyvää jos hyvää", sisus oravannahkaa sekä kaulus "hiiniä vesielävännahkaa tai siperinnahkaa... ja se vesielävännahka olikin tyyristä". Krinuliinejäkin oli noin 60 vuotta takaperin nähty kaupungin mamseleilla, olipa oltu näkemässä, kun kerran "Toornion fröökynöitä" oli viety Haaparannalle "paaleihin": heinähäkkiin oli täytynyt fröökynät sovittaa jaloilleen seisomaan, kun eivät pystyneet istumaan ajurin rekeen. Jotkut ylpeimmät Tornion laakson tyttäretkin, samoin kuin Kittilän ja Muonion parhaimmukset panettivat krinuliinivanteita alushameeseensa. Niin oli Kittilässä "Ranken frouvalla", Jussilan Maria-Johannalla ja Sirkankylän Kaijalla sekä muilla semmoisilla "höökäreillä" komeat pönkkähameet. Vanha, 80-vuotias Palon Mari-mummukin Kukkolassa sanoi parissakymmenissä ollessaan komeilleensa kolmen vanteen hameessa, mutta oli muutamilla ollut kahdeksankin vannetta. Semmoinen hame oli kuin puupirri, alimmainen pyörökin oli jo kuin pyykkisaavin vanne. Ovesta kun sellaisissa hameissa yritti, niin "aina länkkyä jäi jälkhen". Mutta surullisen lopun sai Kittilän krinuliinikoreilu. Muuanna talvi-iltana punotti taivas ja lumi ja koko maailma aivan verisenä. Kittilä kauhistui ja yhteistä loppua odotellen riisti pois ja repi synnilliset koreutensa, Jussilan Maria-Johannakin poltti krinuliinivanteisen hameensa.

Miehet häärivät kesällä hurstihousuissa ja röijyissä. Talvella taas oli "kankhasta" housut, joiden etumuksessa oli pelti, mikä avattuna "putosi polvhin asti, niin että koko hoito näkyi". Pystykauluksinen röijy oli valkeaa villakangasta, ja sen rintaa koristi rivi kirkkaita messinkinappeja. Ulkona liikuttaessa oli päällä miltei nilkkoihin ulottuva, villavyöllä vyötetty vitivalkea sarkakauhtana, umpitakki, "ja se merkithin, että oli vireä vaimo, kun miehellä oli kauhean valkea takki". Takkinsa "poovessa" säilyttivät miehet lappalaisten tapaan tuluksia sekä muitakin "kaluja". Metsämiehilläkin oli eräretkeltä tullessaan povi lintuja täynnä. Pitkillä matkoilla pantiin umpitakin päälle vielä turkit, ja sidottiin kaulan, rinnan ja vyötäisten ympäritse 8-9 kyynärää pitkä leveä villavyö. Päässä pidettiin kesällä omien räätälien tekemää "lippilakkia", talvella taas koiran- taikka lampaannahkaista reuhkaa. Jaloissa oli karvaiset "nauvakkaat" taikka poronnahkaiset kallokkaat, joissa lyhytvartisten sukkien, "kuopien", lisäksi käytettiin täytteinä heiniä.

Mutta rikkailla isännillä ja valiomiehillä oli juhlatilaisuuksissa päällään "rokki", joka oli sinisestä verasta tehty, puolimäärään polvia ulottuva, leveäkauluksinen, messinkinappinen herrasparseeli. Nivusten kautta se otti ihoon kiinni, mutta helmoista oli niin alava ja leveäpoimuinen, että siitä saattoi hyvinkin sivaltaa pari lakkivaatetta, "eikä tiennyt mithän, että oli otettu". Takahelmoissa oli rokin "salaplakkari", josta tavallisesti "pikkuisen joku valkea nuska näkyi", kun isäntä pyörähteli. Valiomiesten parseeleja olivat myöskin korkeat "tröttöhatut" sekä samettiperäiset karvalakit, joissa oli "niin hiini karva, että jos minnekäpäin pyyhkäsi, niin se jäi sinne päin nojaillen".

Itse kehräsi ja kutoi naisväki kaikki vaatteensa ja kankaansa. Siinä hommassa menivät talven pitkät päretulilla valaistut pimeät sekä keväiset päivät, ja sai siinä hääriä

"totinen Toimelan emäntä ja viisi vireää piikaa".

Talvella kehrättiin, keväällä maaliskuussa ruvettiin kutomaan, ja sitten jo ennen kesätöitä piti joutua kaikki valmiiksi.

Kotona toimitettiin värjääminenkin, ja värjäysaineet olivat miltei kaikki kotimetsistä kerättyjä. Mustaan käytettiin "mustien kaltioitten" mutaa, "maamustaa", lepänparkkia ja pyörätahon ihviä, harmajaa saatiin jauhopuolan eli hietapuolan varvuilla, punaista värjättiin koivunkänsillä, "ja piti siihen olla vähän myrkkyäkin", ja keltaiseksi painettiin koivun pihkalehdillä, lupoilla ja kelloilla sekä viheriäiseksi koivun pihkalehdillä, sinikivellä ja "saltsyyrällä". Sinistä värjättiin myöskin ikivanhaan kansan tapaan: hapatettiin kiukaalla astiassa sinikiveä ja ihmisen "virstaa" ja siinä päiväkausin liotettiin ja hämmennettiin värjättäviä lankoja taikka villoja, "ja se haisi kuin väripytty". Kaikkia metsävärejä piti keittää vedessä ja panna väripataan hiukan suolaakin ja sitten "kultioida", että väri paremmin tarttui kiinni.

Sarat, "kankhat", vanutettiin kotona. Muutamissa taloissa oli vartavastiset lovikylkiset vanutuspuut, mutta toiset toimittivat vanuttamisen potkimalla. Pari päiväkautta saivat poikaset maata selällään penkillä pöydän ja seinän välissä jalat vastakkain, potkien sarkakääröä, toinen alta, toinen päältä, niin että se myötäänsä pyöriä kihnutti tullen yhä tiuhemmaksi.

Ei osannut entisten pirttien kansa kirjoitustaitoa, hyvä kun sai painetusta sanasta selvän siksi, että läpäisi rippikoulunsa ja lukukinkereillä tuli toimeen pappinsa kanssa. Pienimmätkin paperit, velkakirjat ja palvelijain "päästöseelit" piti kirjoituttaa papilla taikka muulla pitäjän virkamiehellä ja ottaa ne vastaan useinkin ruotsinkielisinä ymmärtämättä sisällöstä muuta kuin kömpelön puumerkkinsä.

Oli siellä täällä sentään joku oppinut "kriivarikin", jonka luokse ukot saattoivat astella asioineen, tarvitsematta aina mennä virkaherroja häiritsemään. Sellainen oli Turtolan "Vestolan herra", Nils Ekström, joka kyllä jo kuului virkaherroihin, sellainen myöskin Pellon "Länkke", Suomen sodan aikainen, "Sant-Mikkelistä" lähtenyt kersantti Herman Lemke, joka rauhan jälkeen oli jäänyt Ruotsin puolelle ja sieltä kulkeutunut Pelloon. Vanha kersantti oli "hyvä kriivari", osaten kirjoittaa "ruottinkielenkin", ja ruotsiksi hän kaikki kirjoittikin, päästöseelitkin päästeli samalla kielellä. Kolarilaisten kynämiehenä oli Pellikan Olli, joka saattoi toimittaa "värteerinkejäkin", sekä Kristiina Ulriika Torneus, "Tupa-muori", joka alhaalta Tornionjoelta oli joutunut Lanton Heikin emännäksi. Hänkin osasi lukea ja kirjoittaa "ruottinkielen" ja kykeni suomentelemaan ukkojen maakauppakirjoja sekä muita papereita, jopa niitä kirjoittamaankin. Velkakirjan kyhäsi Tupa-muori esim. tällä tavalla:

"Minä alle kirjoitettu olen Lainaxi ottanut Johan Matin Pojalta KihlanKin Koste Yden Summan suuren 60 Ricsiä Welka Rahasa ilman Räntyä Jaakon Päivän asti mutta jos Silloin ei maxo tapahtu niin Lankea sille Rahale Lailinen Ränty sexi kun se maxetan Kolarisa 15 Päivä Joulu Kuusa 1845.

Johan Joh:son Lanto

Kirj. C. U. Lanto"

Mutta sitten nousi ukkojen omasta joukosta kirjoitusmiehiä. Pellosta kävivät Jolman pojat, Antti ja Heikki, Torniossa Viipon mamsellin koulussa vuoden oppien kirjoituskonstin sekä "neljä ensimmäistä laskutapaa", jopa ruotsinkieltäkin. Antista tuli sitten Lemken jälkeen Pellon kynämestari. Suomeksi hän kyllä kirjoitti, vaikka saikin "kaiken valon ja kaavan Länkken papereista ja muista vanhoista kirjoista".

Turtolan kirkolla oli kirjoitusmiehenä Vestolan herran jälkeen pari, kolme vuotta takaperin 90:n ikäisenä kuollut Heikki Lauri, joka hoiteli kaikki kunnan asiat. Kolarin ensimmäiset kirjoitusmiehet oppivat taitonsa pastori Bäckmanilta, joka oli Kolarissa 1858-1862. Pastori piti pyhäiltoina kylän nuorille koulua kotonaan, luettaen biblianhistoriaa, katkismusta ja virsikirjaa sekä sisähuoneessa opettaen muutamille pojille kirjoitus- ja laskutaitoa. Siinä koulussa Heikkilän Niilokin ja Pellikan Heikki oppivat kynämiehiksi, Heikkilän Niilosta, "Houvin Nikusta", tulikin sitten koko kunnan kuulu toimimies, "kirjailija" ja asianajaja, joka saattoi miltei kaikki juttunsa ajaa aina "sinaattiin" asti, ja "sen miehet sinaatissa korjasivat, vaikka Nikulla oli toinen käsi housunliitingissä kun kirjoitti". Ukolla olikin niin paljon kirjoittamista, ettei joutanut juuri koskaan talon töihin. Myötäänsä vain piti kynä kädessä istua pöydän ääressä, ja silloin "kun ukko kirjoitti ulos, ei saanut paljo partten päällä kävellä". Lattiaparret kun liikkuivat ja natisivat, niin kynämies "ei saanut verta niin seisomhan että olisi tullut selvää". Ukko, jolla oli "lutheerilainen usko joka kokassa", kuoli 57-vuotisena 1898.

Kittilän parhaita kynämiehiä oli Alakylässä asuva Vene-Aapo, taitava kenkäseppä ja venemestari, joka kirjoitteli kuulumisia sanomalehtiinkin sekä omiksi huveikseen pisteli kaikenlaisia asioita muistiin, saaden aikaan paksun päiväkirjan. Pitäjän ylipään kirjamiehenä oli Köngäsessä asuva Jokelan Mikko.

Kynämiesten eturivissä puuhatessa saatiin kuntiin sitten kaikenlaisia uusia laitoksia, lainamakasiineja, teitä ja muita hyviä asioita. Saatiin yhteinen paloapuhoitokin. Jopa Kittilässä pari metsiä kiertelevää lapinäijääkin hyvästyi palovakuutukseen, niin että he menivät ja pyysivät vakuuttaa pirrikotansa kaikkine hoitoineen. Sitten toinen otti ja poltti vanhan tuohiröttelönsä ja meni vaatimaan rahoja.

-- Mitäs suita sitten on palanut? kysyttiin.

-- Na, kota paloi ja aikainen hyvä uihkuralyly ja kotkansulkaviuhka, jolla tulta viihothan palamhan.

Pilanpäiten annettiin ukolle markka-pari.

Mutta pian tuli toinenkin metsien mies vaatimaan palorahoja.

-- Mitäs sulta on palanut ja milloin? tiedusteltiin.

-- Na, ei mithän vielä, äijä selitti. Mutta huomenna mie poltan!

Kirjoitustaitoiset miehet, Laurit, Jolmat, Houvin Nikut, Vene-Aapot, Jokelan Mikot, olivat Lapinkorpensa uuden ajan ensimmäisiä miehiä. Heidän kirjahyllystään saattoi löytää muitakin kirjoja kuin katkismuksen, virsikirjan ja jonkun vanhan postillan. Houvin Nikullakin oli "iso kirjasto", mutta ukon kuoleman jälkeen vietiin se aitan yliparsille, ja sitten kun aitta purettiin, joutuivat kirjat ajelehtimaan lumihankeen, sinne häviten. Kirjamiehet olivat myöskin ensimmäisiä "aviisujen viljojia" paikkakuntansa pirteissä. Niinpä luki Heikkilän Niku "Virallista lehteä" ja "Kaikua", Heikki Lauri ja Jolmat "Oulun Viikkosanomia", sitten "Suometarta" ja "Kaikua", samoin Kittilän Vene-Aapokin. Heidän kauttaan levisivät maailman tiedot ja viisaudet Lapin erämaihinkin, ja monet kirjoittelivat kotiseutunsa kuulumisia sanomalehtiin; siten puolestaan sai muukin maailma kuulla Lapinkorven elämästä.

Vene-Aapon "Aikain Muistoja."

"Mie olen Syntyny Sinä 11. päivä heinä Kuuta 1819. Kuoli minulta Isä 4 bänä helmi Kuusa 1841. Maalis Kuun 21 päivä 1844 Kuoli minulta äiti. 1848 olen mie nainu. 20 huhti Kuuta 1851 Anna Kaisa syntyny = pääsin asumaan omaan huoneesenin syksyllä samana vuonna nivanniemele. Nämä Eteliset vuodet ovat nöyriä. 1859 mitattijn minule Nybyki: Suutari nimeltä. Minun vanhimmillani oli huonet ylitalon ylempänä josa asut. Isänin oli Rovaniemesta, ala Jääsköstä Kotosin mainio Vene Seppä. Josta sai nimengi = Vene Jussi: tavallisesa puhesa."

Näin aloittaa Kittilän Alakylän merkkimies, viime vuosisadalla elänyt "Vene-Aapo", päiväkirjansa, jota 1850-luvun alusta lähtien viiden vuosikymmenen ajan uskollisesti kirjoitteli, täyttäen vuosi vuodelta sivun toisensa jälkeen, niin että siitä ukon kuollessa 1900 oli paisunut paksu, viidettäsataa tiheää vihonsivua täyttävä teos. Sen nimeksi kelpaavat ensi sanat kuuluvat:

-- Kiriotan Aikain Muistoia J.A. Jääskö.

Johan Abrain Jääskö eli Suutari, jota myöskin "tavallisesa puhesa" sanottiin "Vene-Aapoksi", ei ollut aivan jokapäiväisiä lapinmiehiä. Hän oli niinkuin isänsäkin koko seudun kuuluisimpia veneseppiä, satojen kaksi- ja kolmilaitojen rakentaja, vielä mainio "pitäjän suutari", pieksujen, lapin nutukkaiden ja koipisaappaiden sekä anturakenkien ompelija, jopa taitava länkimestarikin, lisäksi "nybykin" viljelijä, joka joutessaan kävi kalalla, kulki oravametsässä, joskus "pruukasi" tervaakin. Näistä toimistaan Aapo kertoo päiväkirjassaan:

"Kymmen uotisesta alkaen Rupesin kulkemaan Isä vainan kansa veneen tevoisa -- 17 uodellanin aloin tehä veneitä itte Päinin Rovaniemesä ensin Siitä aioin yhä: Niitä veneitä olis satamäärin joisa olen oilu teosa. Vasta Laitoin Vene huoneen 1856 ia tehin siinä, mie olen tehny enimästään aivan yksin veneitä. Suutarin työ on minulta vieny Palion aikaa. Sitä työtä olen tehny Palion Erittäin Pieksokengiä aina Ouluun asti ia etemä ahvenan maale ia helsinkiin asti -- nyt 1862 luovuin Pois Pitäiän Suutarin virasta muta ei siitä työstä päse erileen -- ia Palio muuta työtä yhtä ia toista huoneita tehny -- Ja tervaa Pruukanu kansa -- Se on veneen teko useingi Syriä Työnä ia kaikki kotinen työ yhen miehen päälä, niin siinä on palion aian kulua ainuale miehele."

Mutta vaikka nämä leipätyöt tuottivatkin paljon "aian kulua ainuale miehele", riitti ahkeralta raatajalta silti aikaa muuhunkin. Vene-Aapo oli koko paikkakunnallaan ainoa mies, joka osasi lukea muutakin kuin almanakkaa, katkismusta ja virsikirjaa. Hänelle tuli jo aikoinaan "Suometar" ja "Oulun Viikkosanomat", sitten Kivekkään "Kaiku" sekä Gummeruksen "Kyläkirjasto" kuvalehtineen, ja hänen kirjahyllyssään nähtiin koko joukko aikansa tietokirjallisuutta. Merkillisen kirjoitustaidonkin Aapo sai oppia -- pappi piirsi hänelle kirjoituskirjaimet malliksi -- ja pian tuli venemestarista semmoinen kynämestari, että pystyi kirjoittamaan kaikki paikkakuntalaisten asiakirjat, jopa kyhäämään lapinuutisia Kaikuunkin, vieläpä joutoaikuinaan huvikseen pistelemään asioita "Aikain Muistoihinsakin".

Nämä "Aikain Muistot" ovatkin Vene-Aapon merkillisimpiä aikaansaannoksia. Jo kirjallisena miehenä ja kynämestarina oli Aapo kotiseudullaan jalossa maineessa, mutta hänen paksu päiväkirjansa, jota ukon tiedettiin ahkerasti kirjoittelevan, herätti kylän miehissä kummastelua. "Vene-Aapon Aikakirjasta" tiesi mainita ei vain kotikylä, vaan koko seurakunta, jopa naapuripitäjäkin.

Eikä suotta. Olihan jo outoa lapinkorven yksinäisen miehen kirjanviljelys ja vielä oudompaa, kun tämä uudismaan raataja, veneiden veistäjä, pikilangan pistäjä rupesi pistelemään paperille muitakin asioita kuin velkasitoumuksia, renkien ja piikojen "päästöseelejä" sekä perinnönjakoja, saamatta siitä palkakseen edes tolppaakaan niinkuin velkakirjoista ja muista pikku papereista.

Syrjäisen erämaankylän miehellä ei ollut suinkaan suuria ihmeitä annettavana "Aikain Muistoillensa". Tiettömien taipaleiden takainen kylä eli jokivarrellaan vain hiljaista arkea, jossa ei tapahtunut juuri sen kummempia, maailmaa järkyttäviä asioita kuin että talvi meni ja kesä tuli, joki purki jäänsä ja taas vuoroonsa jäätyi. Kesällä kiusasi räkkä ja talvella paukutti pakkanen. Mutta näistä seikoista riippui erämaan hyvinvointi, näitä tarkkasi korpikylän pienien peltojen raataja sekä metsiä kiertelevä poromies, näitä seurasi kylän kirjamieskin pistellen niitä ahkerasti paperiinsa. Vuodenaikain vaiheet ilmanlaatuineen, lehden, ruohon ja viljan kasvoineen ja vuodentuloineen täyttävätkin suurimman osan Vene-Aapon päiväkirjaa. Päiväpaisteet ja pilvisäät, sateet ja ukoniilet, tuulet, myrskyt ja nöyrät säät, hallat ja pakkaset, tulvat ja lumikinokset on hän vuosi vuodelta, jopa usein päivä päivältä tarkoin merkinnyt kirjaansa. Varsinkin vanhankansan merkkipäivät on ukko joka vuosi muistanut. Joulun edelliset pesäpäivät, jolloin talven yö oli kaikkein armottomimpana, hän aina merkitsi muistiin sekä sitten "merkkipäivät Joulusta loppiaiseen", jotka hän järjesti vastaamaan vuoden kuukausia, sillä ne "merkittevät Kuu Kausia uoden ympäri". Sitten pitkin vuotta piti merkkipäivinä istahtaa kirjan ääreen ja piirrältää päivän laatu. Paljon niitä Aapolla olikin: Paavali, Heikki, Kynttilä, Matti, laskiainen, pääsiäinen, Tipurtti, suviyöt, Kleetus, Monikka, Rosa, Kothart, Sikismunt, Mamertus, Valpuri, Erkki, Urpanus. Petronella, Helluntai, Eskeli, Juhannus, Jaakko, 7 unikekoa, Lauri, Perttuli, Ristinpäivä, Mikkeli, Simu ja Kekri. Onpa hänellä vielä muistissa "Jupelin juhla" 18. kesäk. 1851 sekä vanhat "Kanttauspäivät." Toukokuun 5-6 p:nä 1860 on Aapolla "Vijmeiset Kanttaiat" sekä 6. toukok. 1892: "Kylmä mahoton itäpohjanen Karjuu. Jo Kanttajat Kapisti saa nähdä mitä seuraa."