Part 23

Ensimmäisten lähetysmiesten rinnalle nousi pian muitakin sananjulistajia, jotka kiersivät ympäri pohjoisia erämaita, aina Jäämerta myöten, puhuen "Jumalan armosta katuvaisille syntisille" ja saaden uskovaisten alkuaan pienoisen joukon kasvamaan yhä suuremmaksi. Sananjulistajat olivat järjestään Pohjanperän miehiä, monet jo Suomenkin kiveliöissä kasvaneita. Niitä oli sodankyläläinen Heikki Syväjärvi, joka kuoli Muhoksella 1909, niitä oli Kittilän Alakylän harras saarnamies Olli Puljula, joka kulki etelässäkin saarnamatkoillaan, sekä vielä kuulut Hanhivaaran veljekset, Jokelan Mikon pojat, Fredrik Paksuniemi ja vielä elävä, 90-vuotias Pietari Hanhivaara, "Hanhi-Pieti", jotka kymmeniä vuosia ovat vaeltaneet sekä pohjoisessa että etelässä -- käyneet aina Pietarissa asti -- saarnaten evankeliumia, milloin peskipukuiselle tunturikansalle, milloin orsia myöten ahdetulle lantalaispirtille, milloin täpötäytiselle kaupungin seuratalolle. Varhain nousi lantalaissaarnamiesten avuksi lapinukkojakin, niinkuin Antin Pieti, joka oli Kaaressuvannon lappalaisia, Nutti-sukua, ja Ies-Pieti, pienoinen kaaressuvantolainen Vasaran äijä, oikein harras uskovainen ja niin innokas saarnaaja, että puhuessaan unhotti koko ympäristönsä. Kittilän markkinoijiakin Pieti kerran yltyi pauhaamaan, huomaamatta vähääkään, että koirat sillä aikaa tyhjensivät hänen poronliha-ahkionsa. "Na, ne on vain koettelemuksen merkkejä!" arveli ukko katsellessaan ahkiotaan, jossa vain luut olivat jäljellä. Ei osannut pieni lapinäijä oikein selvää suomea. Lapiksi murtautuivat hänen sanansa, ja lappia tuli usein sanatokkaan, niin etteivät kuulijat aina kaikkea ymmärtäneet. Veisuukin vääntyi lapin sanontatapaan; niinpä saattoi Pieti laulaa:

"Jolla raitis ruumis on, Terveus kans' hiva, Mielell', kielell' kiittäköön Herraa armiast', pihaa."

Mutta selväjärkinen raamatun mies Pieti oli, jopa niin että "ruhtoi pastori Laitisenkin Enontekiöllä ja saatti hänet uskhon."

Alkuaikoina ei väyläntakaisia saarnamiehiä suvaittu Suomen puolella. Parka-Heikkikin lähetettiin vangittuna Kittilästä Ouluun, josta hänet passitettiin Haaparannalle. Sitten kyllä myöhemmin saivat saarnaajat vapaasti levittää oppiansa. Useissa kylissä oli varakkaita, hartaita uskovaisia taloja, joihin saarnamiehet ohjasivat matkansa, viivähtäen siellä väliin viikkokaudenkin, jolloin koko kylän väellä vietettiin seuroja ja kuultiin saarna toisensa jälkeen. Sellaisia "kristittyjen majataloja" oli Tapani Ylimuoniossa, Lantto Kolarissa, Iivari Sieppijärvellä, Puranen Pellossa, Lauri Turtolan kirkolla sekä Ala- ja Yli-Antti Ylitornion Nuotiorannalla, Välitalo Kittilän kirkolla, Kiviniemi Kaukosessa ja Puljula Alakylässä. Enontekiön Peltovuomassa tuli kristittyjen seurapaikaksi Eiran Sammu-äijän talo, vaikka äijä ensi kerralla antoikin Ies-Pietille ankaran lähdön.

Mutta sitten Sammu tuli uskoon, ollen sen jälkeen aina avosylisimpiä saarnamiesten vastaanottajia.

Kristillisyyden alkuaikoina, kun eivät Ruotsin sananjulistajat saaneet saarnoineen astua tälle puolen, rakensivat Ruotsin lappalaiset oman "koulupirttinsä" autiolle Ruosterannalle, vastapäätä Ylimuonion suurta kylää. Omin lupinsa vain lapinukot kaatoivat kuninkaan komeaa petäjäoutaa, lennättivät poroillaan puita kokoon ja rupesivat rakentamaan saarnapirttiä. Asiasta tuli kyllä oikeusjuttu sakotuksineen, mutta teko meni lapinäijien taitamattomuuden nimiin, joten huone saatiin rakentaa valmiiksi. Siitä tulikin erinomainen seurapirtti metsien kansalle. Se oli iso, yli nelisylinen, kolmi-ikkunainen huone, pienine kamarihökkeleineen, jossa oli piisitakka, pöytä ja muutamia jakkaroita saarnamiehiä varten. Pitkät lankut oli pirtissä sanankuulijain istuinsijoina sekä pöytä tuoleineen puhujan paikkana. Tänne sitten monet vuodet kokoonnuttiin kuulemaan armonsanaa; varsinkin juhannus, keskikesän valoisa viikko, oli Ruosterannan suurten seurojen aika. Täällä Raattamaa, Erkki-Antti ja Parka-Heikki kävivät pauhaamassa, ja joskus tuli itse Laestadiuskin puhumaan, ja silloin juti kansaa pirtille joka suunnalta, kahta puolta väylää niin paljon, ettei kaikki mahtunut seinien sisällekään. Toisinaan oli Laestadiuksen mukana Pajalan lukkarikin, Nivan Heikki, jolla oli erinomaiset äänen lahjat, niin että hänen mahtava veisuunsa kaikui yli satalukuisen laulavan lauman. Mutta jos sattui joukossa olemaan täräntöläinen Vinsan Kreeta, päästeli hän virttä niin väkevästi, että voitti itse lukkarinkin. -- Tämä Ruosterannan vanha seurapirtti on nykyään Ylimuonion Lanton talossa asuinpirttinä.

Samat armonmerkit, jotka jo 1845 Laestadiuksen saarnatessa ensi kerran esiintyivät, jatkuivat sitten aina edelleenkin uskovaisten kokouksissa. Kun "Herran Henki todisti sanankuulijoille saarnaajan suun kautta syntien anteeksi saamisen armosta", meni se heidän sydämeensä täyttäen sen ilolla ja riemulla, niin että kuulijat tunsivat tulleensa armoitetuiksi ja "sen merkkinä oli se, että he tulivat liikutukshin ja hyppivät". Siitä myöskin tulivat sydämet iloisiksi, kun sanankuulijat "pääsivät yhthen syämhen, että ovat oikialla tiellä". Varsinkin naiset olivat herkkiä saamaan liikutuksia. Angelin Eeva Peltovuomassa hyppeli niin, että menehtyi, ja Pajalassa muuan vanha leskieukko ratkesi niin kovaan riemuun että kuoli. Muutamat herkät vaimot rupesivat liikutustilassaan puhumaan kielilläkin, ja "se oli niin soma kieli, ettei sitä tietomiehetkään ymmärtänhet." Mutta kun saarnamies oikein järkäytteli tuntoja, saattoivat vanhat vakaat ukotkin järähtää, hypähtää ylös ja ilontunnossa kähmiä toisiaan, jopa joskus ryöpsähtää istuinpenkillekin, niin että se rätkähtäen katkesi. Tällaista menoa eivät suruttomat voineet käsittää, vaan tämä oli heille loukkauksena, "heillä kun oli ittellä niin hirveät raaot sisällä, että ne pitivät ittensä mahottomana sellaishen armontunthon". Sentähden uskottomat saattoivat pilkata uskovaisia ja sanoa, että heidän jumalanpalveluksensa on kovin koloa ja ryöppeätä. Niinpä kerrankin, kun uskon alkuaikoina Kolarin Lantolla pidettiin seuroja, pirtin ollessa tupaten täynnä, poikasia vielä orsillakin istumassa, suruttomat oviloukossa vain nauroivat, kun Nikkarin Priita, "jonka pää oli kuin hautakurikka", suuri piippu suussa hyppi lattialla, sekä Ranta-Maija ja Halingon Maria käsiään heilutellen tanssivat, huutaen oviloukkolaisille:

"Te ruumenet ja roskat, pakanat ja paskat! Minä taivhan kultalaattialla tanssaan!"

Mutta saarnamies, eukkojen mielentilan ymmärtäen, koroitti vain ääntään ja sanoi:

-- Jumalan kunniaksi hypäkkää!

Joskus tulivat uskovaiset naiset liikutuksiin kuunnellessaan "uskottomankin papin" saarnaa. Niinpä Jolangin Kaisa Rovaniemen kirkossa ja Leppäniemen Priita-Stiina Ylitorniolla hurmiotilassaan häiritsivät papin saarnaa. Eukot joutuivat oikeudessa vastaamaan "seurakunnan pahentamisesta", ja "Priita-Stiina viethin Oulun linhan". Enontekiön kirkosta rättäri vei riemuitsevan lapinmuorin ulos, mutta muori ojensi kätensä sanoen: "Tässä on minun laihat käteni! Pane sie vain kiinni, jos sinulla on suurempi oikeus kuin Jumalalla, joka minua hallitsee!"

Oppi-isänsä Laestadiuksen voimakasta, väkeväsanaista saarnatapaa tavoittelivat ensiajan sananjulistajatkin. "Tähänkin pirttiin on kuollehen uskon liiva valunut Äkäsjokea myöten!" julisti Erkki-Antti kerran Kolarissa saarnatessaan. Erkki-Antti olikin hyvin ankara sanoissaan ja "paha nimittelemhän ja haukkumhan niitä, jotka eivät tunnustanhet uskoa". He olivat "riettahan ja synnin orjia, pirun palvelijoita, kuollehen uskon palvelijoita ja huorapukkeja". Yhtä väkeväsanainen oli Parka-Heikkikin, hänenkin suustaan saivat suruttomat suoraan kuulla, mitä he olivat. Raattamaa ei käyttäyt niin kovia sanoja eikä nimitellyt, vaikka hän pauhasikin väkevästi ja "opin eksytysten tuulia ratkoi jumalansanalla". Ei myöskään Antin-Pieti haukkunut pahoin, enempää kuin Ies-Pietikään, joka "salakielisenä miehenä saarnasi raamatusta". Mutta sananjulistajilla oli kaikessa karkeudessaan ja haukkumisessaan hyvä tarkoitus. Sillä "ensin piti hajoitettaman, kukistettaman ja revittämän, sitten istutettaman ja rakennettaman".

Koutokeinolaista villitystä ja väkipakolla käännyttämistä esiintyi alkuaikoina kyllä alamaissakin. Uskoon tulleet tahtoivat ensi-innoissaan "tehä jumalanlapsiksi kaikki suruttomat", ja kun eivät sanat eivätkä tuomitsemiset kylliksi vaikuttaneet, täytyi käyttää voimakkaampia välikappaleita. Niinpä Angelin Pirkko ja Eeva Kittilän Puljussa polttivat Könkään Israelin parran ja todistivat: "Näin helvetin tulikin polttaa kun menet kaotukshen!" Turtolan Matinlompolossa uskovaiset kärventelivät suruttomia päresoitoilla, huutaen: "Maista kotitalos leipää!" Ottivatpa muutamat uskovaiset jonkun pakanan kiinnikin ja upottivat vähäksi aikaa kaivoon, kun eivät päresoitollaan saaneet häntä parannuksen tekoon. Parkajoessa, Ruotsin puolella Vara-Jussan Kallaa myös tuikittiin tulisoitolla ja sitten suljettiin kellariin oppimaan synnintuntoa. Turtolan Rattosjärvellä tarttuivat uskonsisaret pieneen Leppä-äijään, rutistaen hänet kaulasta reenjalaksen alle, mutta kiva äijä siinäkin vain kätisi: "No, sakna vie, kun mie tästä aisan saan, niin kyllä mie teille näytän!" Kova kiista uskovaisten ja Erkki-Antin kanssa tuli Myllytuvan äijälle Jarhoisissa. Äijä, raamatun mies, väitti, että Jumalaa voi kyllä rukoilla yksinäänkin hengessä ja totuudessa ja saada anteeksi semmoiset syntinsä, joita ei ole tehnyt kanssaveljiään vastaan. Mutta kristityt, ollen toista mieltä, nutistivat äijän lattiaan ja panivat piipunöljyä suuhun, sanoen: "Pitää antaa lohikäärmhelle myrkkyä!" Kun äijä ei sittenkään luopunut uskostaan, ajettiin hänet ulos.

Ihanana kuvastuu vanhojen muisteluksissa vieläkin se aika, jolloin elävä kristillisyys vietti ensimmäisiä vuosiaan Pohjan erämaissa. Monesta tuntui silloin kuin pitkän pimeän talven perästä olisi päästy keväiseen kirkkauteen. "Uskovaiset elit erilhän maailmasta, ja suruttomat elit erilhän, ja kristillisyys oli silloin arvossa eikä välitetty muusta." Kokoonnuttiin yhteisiin seuroihin, joissa kaikki olivat veljiä ja sisaria. Sinne saapuivat saarnamiehet, joita talossa mielihyvin hoidettiin ja taas kyydittiin toiseen seurapaikkaan. Seuratalon vieraanvaraisuudessa elivät pitkämatkaiset sanankuulijatkin, joiden luokse taas vuorostaan satuttiin joutumaan vieraiksi toisella kerralla. Saarna kuultiin toisensa jälkeen, ja saarnan loputtua useasti seurasi "tiskuteeraus". Jos uskovaisilla oli eri käsityksiä raamatusta, niin niistä keskusteltiin, "tiskuteerathin", että päästäisiin yksimielisyyteen, "ja niitä oli miehiä ja naisia, että tuntui, niinkuin ne olis kaikki kirjat läpi lukenhet." Kristillisyys olikin silloin paljon hartaampaa ja raamatullisempaa kuin nyt, raamatun sanaa seurattiin silloin enemmän ja käytettiin omassa keskuudessa raamatunmukaista kuria.

Niinpä eivät kristityt saaneet ruveta keskenään käräjöimään, vaan piti antaa riita-asia omasta piiristä valittujen miesten ratkaistavaksi ja tyytyä heidän tekemäänsä päätökseen. "Joka ei sitä totellut, suljettiin pois seurakunnasta." Vähiin jäikin käräjöiminen: Kittilässäkin siihen aikaan kerran "meni käräjät läpi yhtenä päivänä". "Juoppoudesta ja kortinpeluusta ja syntimenosta oli ankara rangaistus." Jos ei uskovainen, muistutuksista huolimatta, tahtonut niistä parantua, joutui hän suruttomain joukkoon. Muutamat pitivät "rapamahan palveluksena" kahvinjuontiakin sekä herkkuruokien syömistä, heittäen senkin synnin pois.

Ei saanut totinen kristitty myöskään "koreilla" vaatteillaan. "Mustankengän-saappaat" ja "littosverkavaatteet" olivat synnillisiä. Itse Laestadiuskin kävi vain sarkavaatteissa ja lapikkaat taikka kallokkaat jalassa, poltellen suurta pitkävartista piippua. Korvarenkaatkin olivat pahat, samoin "tällineula". Tällineulan käyttäjää saattoi toinen kristitty moittia: "Senkö kanssa vaihetit Vapahtajan? Halphanpa myit! Juutas myi Vapahtajan 30:llä hopeapenningillä, mutta siepä taijat myyä vielä halvemphan." Synnillistä koreutta oli sekin, että käytti hevosellaan kulkusia taikka aisatiukua.

Lastenkin kristillisyydestä koetettiin huolehtia. Aikaisin totutettiin lapsia kirjalle, ja seuroissa heidän piti vanhempain mukana istua kuulemassa saarnaa sekä olla saapuvilla jokapyhäisissä hartaushetkissä, joita pidettiin milloin missäkin kylän talossa virsiä veisaten ja kuunnellen päivän evankeliumin lukemista taikka saarnaa Lutherin postillasta. Jo nuorena piti lapsen oppia tunnustamaan itsensä uskovaiseksi, häntä saatettiin kurittaakin, "kun ei tunnustanut, onko herännyt".

Näin levisi evankeliumin valo ja elävä usko "Pohian Maallekin". Lapin tuntureilta koottu pieni "mettätokka" kasvoi muutamassa vuosikymmenessä valtavaksi laumaksi, ottaen haltuunsa kolmen valtakunnan Lapin sekä pohjoiset kiveliöt miltei kaikkine lappalaisineen ja lantalaisineen, jopa lopulta kooten joukkoonsa jäseniä eteläisestä lannanmaastakin.

Jo vuosikymmeniä sitten ovat päättyneet esikoisseurakunnan ensimmäisten raitioiden etsintäretket erämaihin eksyneiden luokse. Hautaan he ovat jo vaipuneet samoin kuin heidän herättämänsä vanhanpolven esikoisseurakunta. Kalmatievaan kallistumassa ovat jo nekin harvat, jotka jo varhaisessa nuoruudessaan saivat heräyksensä ensimmäisten lähetysmiesten kouluissa. Uusi polvi, jonka jo pienestä pitäen täytyi oppia tunnustamaan uskoa, on noussut sijaan. "Jumalan rauhalla" opetettiin sitä tervehtimään uskonveljiään ja -sisariaan.

Ja "Jumalan rauha" kaikuu Lapinkorvessa vieläkin.

Vanhankansan siunauksia ja rukouksia

Satoja vuosia seisonut kirkko on pannut Lapin ja Peräpohjan kansan kirjalle -- vaikkakin se alussa kyllä tapahtui "pitkää tavia klonkkaamalla" -- sekä saattanut sen jumalansanan ja Jumalan tuntemiseen, ja Lapin suuri herätysmies nosti erämaihin elävän uskon ja kristillisyyden harrastuksen. Mutta vuosisatojen takainen isien uskomus ja perimätieto on sittenkin jäänyt piilemään kiveliöiden kansan syvimmässä sielussa, josta se hyvin usein, asian sattuessa, nousee esiin. Monesti vieläkin ylimaiden kansa, jopa harras uskon tunnustajakin, toimii toisinaan tietämättään, "kahden herran palvelijana". Painettu, kirjoissa opittu ja saarnamiehiltä saatu jumalansana neuvoo tekemään niin ja niin sekä painamaton, vanhoilta kuultu isien sana puolestaan vaatii sillä ja sillä tavalla. Ja kumpaisiakin pitää kuulla. Sillä jumalansana on sentään niin korkea ja pyhä että sen edessä erämaankin polvien pitää taipua ja lisäksi on sen seuraaminen tulevaisen elämän ehto. Mutta isien sana ja oppi on myöskin pyhä ja ankara, niin että sen noudattamisesta taikka laiminlyömisestä riippuu ajallisen elämän menestys ja poikkipuoleiset, vaikka siitä ei olekaan taikaa taivaan tielle. Tämän on vanhakansa, jonka veressä kirjoihin painamaton oppi on vielä säilynyt, monta kertaa tullut kokemaan.

Tällainen isien uskon ja kristillisyyden seuraaminen esiintyy monissa vanhankansan siunauksissa ja rukouksissakin, milloin missäkin tilaisuudessa. Niinpä saattoi vanha harras erämies asettuessaan yönuotiolle pyytää sijaa maanhaltialta:

"Tähän mie nyt asetun. Saanko rauhallista yösijaa?"

Ja hakattuaan nuotiopuun hän puheli sille:

"Puu puhas, Jumalan luoma, älä piuku, äläkä pauku, lehä kuin leppä, hoha kuin honka, ole suloinen tultuani, niinkuin myös lähettyäni!"

Sen jälkeen ukko iski ja sytytti tulen sanoen:

"Jeesus siunakhon valkiaistani!"

Ja makuulle mennessään metsänkävijä pyyteli:

"Maahiainen, maanalainen, maata pyyän maatakseni, ajakseni, en iäkseni, Jeesuksen nimen kautta! Herra siunakhon maata, ja maahiaisen vuuetta!"

Kun erämies näin uskoi itsensä taivaanherran ja maanherran haltuun, sai hän nukkua rauhassa. Eivät häntä häirinneet kiveliöiden lukemattomat öiset kummitukset. Erämaiden entisten kiertolaisten, vanhojen lapinäijien hengetkin, jotka toisinaan pororaitoineen helisten ja paukkuen laskettelivat halki korpien, ohjasivat silloin kulkunsa ohitse.

Mutta jos ylpeillen heittäytyi levolle erämaan öiseen syliin, saattoi käydä niinkuin Turtolan Lankojärvellä Saaren Salkko-äijälle, joka kyllä tiesi, mutta oli niin ylpeä, ettei välittänyt, vaan aikoi väkisin viettää yönsä Repovaaran kiveliössä. Yöllä ajoi maanisäntä kovalla remulla nuotiolle ja oli äijän tappaa.

Vanhaan niittysaunaan yöpyessään kulkija siunasi jumalansanalla saunanhaltian ja itsensä sekä sanoi:

"Niittytupani haltia, mettänkuningas, anna minun tässä levätä! Sinä niittytupani haltia, en minä sinulle mithän vahinkoa tehe."

Jumalansanalla ja isiensanalla pystytettiin kotikin, tämänilmainen aherruspaikka ja leposija. Heti kun uuni, kotoisen lämmön antaja, oli saatu valmiiksi, sytytettiin siihen tuli. Kolmella kiehisellä piti ensimmäinen tuli virittää, sanoen:

"Anna maata, maan haltia, pyhä Pelthen isä, pellettä levätäkseni, iäkseni ja ajakseni! Jeesus siunakhon valkiaisen!"

Silloin sai hyvän ja levollisen kotosijan, jossa unikin oli aina rauhallinen sekä haltia suopeamielinen.

Mutta hyvä koti oli edelleenkin oikein hoidettava, että siinä hyvä haltia voisi viihtyä ja asunto pysyisi rauhallisena. Niinpä kotituli oli aina siunattava. Harras Sieppijärven muori sanoi joka kerta virittäessään valkean:

"Jeesu siunakhon valkiaistani ja niitä kipeniä, jokk' on katolle menhet, ettei minun huonhelleni mitään vahinkoa tulis!"

Ja Ylitornion Kuivakankaan vanha emäntä siunasi tulensa:

"Jeesus siunakhon! Pysy pesässä, äläkä mene ulos sopimattomalla tavalla!"

Ovesta saattoivat kaikenlaiset pahat astua huoneeseen rikkomaan kodin rauhaa. Sentähden oli se joka ilta sulettava siunaten.

Kuivakankaan emäntä veti kädellään oveen ristin ja sanoi:

"Jeesus siunakhon minun oveni!"

Sieppijärven muori jättäessään kotinsa yksin sanoi ovea sulkiessaan:

"Herra siunakhon minua ja minun oveani!"

Ja taas kotiin palattuaan, ovea avatessaan muori siunasi:

"Jeesus siunakhon minua ja minun huonettani!"

Akkunoistakin voivat ainakin kateensilmät katsahtaa huoneeseen ja tuottaa jotakin onnettomuutta. Mutta paha ei päässyt niistäkään tulemaan, jos iltaisin ne siunasi:

"Herra siunakhon minua ja minun klasiani, ettei mithän paha minun klashini ilmesty!"

Näin teki aina Sieppijärven "äitimuori" ja samoin Turtolan Pellon vanha emäntäkin. Mutta vielä nukkumaan mentäessä oli siunattava makuusijakin. Kuivakankaan ja Pellon muorit vetivät ristin vuoteeseen sanoen:

"Jeesus siunakhon minun vuotheni, ettei pääse paholaiset eikä pahansuovat!"

Ja nukkumaan ruvetessaan Karungin Kukkolan vanha Kreeta-Kaisa rukoili:

"Jeesus tule illalla maata panettamhan, aamusilla ylös herättämhän! Jeesus seiso seinillä, ole oven vartijana, ettei vahingon enkelit milthän kantilta sisälle pääsis!"

Vieläpä eukko muisti:

"Pyhä Henki pyssyni, Maria miekkani, pyhä risti rinnalleni, pyhä risti pääni päälle, katheita kaataan, vastuksia voittaan! Pyhimmäisiä ristin, amen nukkumhan, levolle laskemhan. Ota tykös taivhashen, sillä sinun on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti!"

Lapsetkin siunasi emäntä yön lepoon. Sieppijärven äiti kiersi vasemmalla nimettömällään vuoteen ja veti siihen ristin, sanoen:

"Herra siunakhon sinua ja sinun vuojettasi! Riisu kengät ja vaatteesi ja mene niin alasti sänkhyn, tiijä, saat autuuven hamhen, koska taivhan kunnialla puetethan!"

Näin siunatussa huoneessa sai jokainen rauhallisen ja hyvän yön sekä levollisen unen. Mutta jos siunaukset jäivät tekemättä, voitiin rauha helposti rikkoa. Pellonkylän Tornakan muorikin kerran unohti siunata ovensa, ja heti yöllä tuli käärme killistelemään porstuan oven raosta. Se oli suutarin akka, jolla oli niin suuri viha, että hän saattoi kirota ja tulla käärmeen haamussa kristittyä naapuriaan pelottelemaan. Tornakan muorin täytyi lähteä keskellä yötä sotimaan vihollista vastaan. Oven raosta hän sitä sylkäisi vihaisesti manaten: "Mene keinoosti!" Ja vielä seuraavana päivänä muori vakuutti asentopaikkansa käärmettä vastaan kiertäen rautakangella koko mökkivainionsa. Sillä käärme, vaikka sen haamussa olisi ihmisen vihakin, ei pääse raatelemaan raudan, eikä raudanjäljenkään ylitse.

Vain pahansuopa naapuri kyllä näin käärmeenä yritti yöllä luikerrella huoneeseen, mutta oikea kristitty tavallisesti kulki päivällä ja toivotti pirttiin tullessaan:

"Jeesus tänne!"

Tämä kelpasi talonväellekin, joka hyvillään vastasi:

"Jeesus hyvä!"

Samoin kuin tuli oli vesikin siunattava. Järvelle aikoessaan lausui Muonion vanha Liikavainion ukko:

"Jeesus siunakhon! Susi matkan leikakhon, karhu kuorman kantakhon!"

Ei koskaan saanut kerskuen lähteä vesille eikä siellä ilkkuen vihellellä, jos tahtoi välttyä onnettomuuksilta. Olivat näet kerrankin Muonion miehet koskea laskiessaan kerskuneet:

"Jos ei mennä päällisin puolin, niin menhän alaisin puolin!"

Ja "alaisin puolin" olivat menneetkin: vene oli kaatunut ja kaikki miehet hukkuneet.

Maatakin oli kohdeltava pyhänä, eikä suinkaan "mithän ilvettä piettävä sen kanssa". Siunaten aloitti kylväjä peltonsa siementämisen, samoin leikkuumieskin viljankorsien katkaisemisen. Kun "maa", maan tuottama paha rohdunnainen, tarttui ihoon, paineli kolarilainen "maanpyörryttäjä" sitä maalla sanoen:

"Maa kulta, älä vihaa lastas, ennenkö tulee sinun valtakunthas!"

Muoniolainen sanoi:

"Maa, Jeesuksen luoma äiti, älä turmele lastas, ennenkö omakses saat!"

Ja Kieringin Eeva Kortti pyyteli:

"Maa kulta, se on meijän äitimme, älä vihaa lastas! Maasta met olemme. Jeesus Ristus viimeisenä päivänä meijät ylös nostakhon!"

Ukkonen oli pelottava Herran voima, joka nousi jängästä ja taas iski alas pehmeään maahan. Sen lähestyessä vanhakansa kehoitteli:

"Ruottista kun tulet, sinä paksun piimän särpäjä, koska perseesi niin ropisee, vie vetes Venäjälle, Karjalalle kuljettele, siellä vettä enämpi tarvithan, jossa lapset kahthen kerthan kastethan!"

Mutta kun ukkonen kävi lähelle ja rupesi kovin ankarasti jylmäämään ja leimauttelemaan nuoliansa, piirrettiin risti joka seinään ja siunattiin:

"O, Jeesus rakas, siunaa ja varjele meitä siipeis alle!"

Silloin ei Herran voima satuttanut ihmistä. Mutta mustalle koiralle sekä teräaseelle se oli kova ja äkäinen. Siksi koira ukkosen paukatessa aina juoksikin piiloon, mutta ihminen, jolla oli järki, ei saanut Jumalan käden alta piiloutua puun alle eikä huoneeseenkaan. Jos meni sateelta suojaan puun alle, piti piirtää puuhun risti.

Siunaten hoiteli emäntä navettaansa ja navettakuntaakin. Kuivakankaan muori risti joka ilta navetanoven sanoen:

"Jeesus siunakhon navetan ja lehmärukat! Maatkaa levossa ja rauhassa!"

Karjan laskeminen keväällä toimitettiin siunaten ja joskus virttäkin veisaten. Puljun ämmi Kittilän Tepastojoella teki monet vanhat temput, käyttäen eläväähopeaa, turpeita, rautakankea ja lopuksi antoi lehmänkellosta suoloja joka elukalle sanoen:

"Seuraa kelloa, niinkuin Neitsyt Maria on Jeesusta seurannut!"

Kademielisen katsannon poisti muoniolaisemäntä karjastaan sanoen:

"Jeesus siunakhon! Noki noijan sieraimhin, karsta kathen silmhän!"

"Vanhassa maailmassa tämä oli niin tarkka asia, sillä kathensilmä voipi viijä onnen karjasta." Kateiden ja "kaikkien pirujen, joita lentää niinkuin sääskiä ilmassa", vaikutuksesta tapahtui paljon pahaa karjallekin. Yksinpä lehmän potkiminenkin lypsettäessä oli jonkun kademielen aiheuttama. Siksi pitikin sanoa lypsäessään:

"Jeesus siunaa lehmäkultasta!"

Vieläpä laulaa:

"Leku, leku, lehmäni, kultani, lahjani, maitoa antaa touhottelee, touhosiansa kuunteleepi, vanhoiksi lehmiksi seisoskelee."

Mutta jos lypsäjä räiski ja kiroili, vei "para" osansa lehmän antamasta maidosta. Lehmän "lettyminenkin", joka oli samanlainen kuin "kohtaus" ihmisellä, sai alkunsa pahoista. Kurtin Eeva, "jolla oli julma luonnonlaatu", kiersi lettyneen lehmän kolme kertaa puukolla, sanoen:

"Minä kiellän kolmella vierhalla miehellä: Isällä, Pojalla ja pyhällä Hengellä!"