Part 22

Joutui Heikki kerran rippikoulussakin opettamaan. Rovasti Pfaler jätti hänet muutamiksi tunneiksi kouluunsa "komentamamieheksi". Mutta isot pojanmollit ja aikuiset tyttäret eivät osanneet vanhalle "Koulu-Heikilleen" antaa sellaista arvoa kuin hänen uusi asemansa olisi vaatinut, vaan kovin ylpeilivät ja tekivät koiruutta. Ei auttanut sekään, että Heikillä oli päällään pitkä musta "virkatakkinsa". Pystyttivätpä muutamat pojanvintiöt äimän ukon tuoliin ja sitten vain rähähtivät nauramaan, kun koulumestari pitkää takkiaan kohottaen istahti alas ja samassa parkaisten hypähti ylös. Rangaistiin kyllä ylpeileviä koulunkävijöitä, koulumestari itse sai heitä rovastin nähden "pieksää havolla", mutta tuli ukko huomaamaan, ettei hänestä ole papin paikalle. Keksi ukko syynkin. "Pitäis minullakin olla joku lekku leuan alla, niin paremmin tottelisit", hän päivitteli.

Mutta Heikillä ei ollut mitään lekkua leuan alla, eikä hän siis kyennyt rippikoulun komentamamieheksi. Hänellä oli vain pitkä kulunut takkinsa, jonka virka-arvoon kuului talkkakoulun komentaminen, aapisten paukkaaminen ja pitkän tavin klonkkaaminen. Sen takin virkatoimiin Heikki kyllä kykeni, ja sen virkaa hän uskollisesti hoitikin kuolemaansa asti tarvitsematta lekkuakaan leukansa alle. Vähäisiä alkutaitoja vain olivat hänen opetuksensa, mutta sittenkin oli hänet pantu "paljon päälle": antamaan kristinopin alkutietoa Perä-Lapin kahden laajan seurakunnan nousevalle polvelle, "eikä paremmalla halulla voi opettaa ihmisten lapsia, kuin Koulu-Heikki opetti".

Muisteluksia kristillisyyden alkuajoista

"Muutamat sanovat, että evankeliumi on tullut Lapista, toiset sanovat, että se on tullut Kittilästä, kolmannet sanovat, että se on tullut Gellivaarasta, ja neljännet sanovat, että se on tullut Suomesta, mutta me Jumalan lapset sanomme, että se on tullut taivaasta."

Näillä sanoilla aloittaa koko Pohjan puolessa tunnettu ylitorniolainen saarnamies, vanha "Raution Junnu", Juhani Rautio, "Ilmoituksensa Esikoisten Seurakunnasta", jossa hän kertoo, kuinka Jumala itse saarnasi Eedenissä ensimmäisen evankeliumin, saaden aikaan seurakuntain esikoisen, Aatami, Eeva ja Aapeli sen jäseninä, ja kuinka evankeliumi sitten levisi yli maailman, kunnes se viimein suuren herätysmiehen, Lars Levi Laestadiuksen, kautta pääsi valaisemaan pimeitä Pohjan periäkin.

Olihan Lapinkorvessa jo ennen Laestadiustakin satoja vuosia saarnattu jumalansanaa, sorrettu maahan lappalaisten metsäjumalia ja rakennettu temppeleitä taivaan Herralle, jopa opetettu kansa itsekin lukemaan Sanaa. Varsinkin lantalaisten keskuudessa oli siellä täällä kristillisyyden harrastustakin. Monessa talossa oli tapana joka pyhäilta viettää hartaushetki saarnanluvulla ja virrenveisuulla, muutamissa perheissä pidettiin iltarukouksetkin. Niinpä Orajärven talossa Turtolassa "elatusfaariska" Jussa joka ilta luki rukouksen virsikirjasta ja veisasi virren, ja Kittilän Könkäänkylän Jokelan vanha Mikko-isäntä oli niin harras, että piti joka vuosi "kymmenen pyhää liiempää", pyhittäen m.m. neljä päivää sekä joulua että pääsiäistä ja helluntaita, "mille vain oli neljä evankeliumia". Ahkerasti ukko viljeli Sanaa lukien raamattua ja Wegeliuksen postillaa ja joka pyhä piti hartaushetken sekä lauantai-iltaisin polvirukoukset koko väkensä kanssa. Ja niin uskottiin, että "ihminen tulee autuaaksi, kun hän vain lukee Sanaa, käy kirkossa ja nauttii välikappaleita".

Mutta tällaiset hartauden harjoittajat olivat vain "kirkkojumalisia ja oman vanhurskauden päälle luottavia" sekä kadotuksen lapsia. Yhtä kelvottomia olivat lappalaisetkin, jotka eivät edes lukeneet, joivat ja joikasivat vain riettaan opettamia rallatuksia, varastivat ja tappoivat toistensa poroja, minkä ennättivät, vieläpä salassa palvelivat riettaita epäjumaliaan ja harjoittivat noituutta. Niinpä sanookin Raution Junnu saarnassaan: "Kansat Pohian Maalla olit kuolleen uskon ja oman vanhurskauden pimeydessä. Kaikki katumattomat huorat ja varkaat, juomarit, viinaporvarit, korttimiehet, pelarit, tanssimiehet, koreat, ahneet, toiselle väärintekijät, sapatinrikkojat ja väärät todistajat olivat leipossa ja valoit kuolleen uskon liivaa ja oman vanhurskauden töiden oppia."

Oli kyllä jo kerran heräyksen kirkas välähdys pilkahtanut pohjoiseen pimeyteen. Jo puolitoista sataa vuotta takaperin Ylitornion papit, I. Grape (k. 1783) ja N. Wiklund (k. 1785), pitivät niin väkeviä parannussaarnoja, että sanankuulijat menivät kirkossa tainnoksiin ja sitten ulos kannettuina alkoivat itsekin voimallisesti saarnata. Kansassa tapahtui paljon heräyksiä, ja "jumalanlapsia kutsuttiin maailman joukolta silloin lukijaisiksi". Näitä samoja lukijaisia oli sittemmin m.m. kuulu "Lapin-Mariakin, heräyksen tilassa sielulleen rauhaa hakeva" lapintyttö, joka sitten, rauhan ja elävän uskon jo saavuttaneena, tapasi 1844 Åselessa Laestadiuksen ja "johdatti hänet, joka jo oli herännyt mies, evankeliumilla uskomaan syntinsä anteeksi", saaden hänessäkin täydellisen heräyksen sekä elävän uskon, niin että Lapin suuri herättäjä sai kokea silloin "valon välähdyksen ja taivaan ilon esimakua".

Siitä lähtien vasta alkoi pimeässä Lapinkorvessa varsinainen herätystyö. Kirkkojumalisuuden ja isäntäkristillisyyden, kuolleen uskon ja omanvanhurskauden sekä noituuden, epäjumalain palveluksen ja kaikkien pahennusten mustaan korpeen ilmestyi Laestadius mahtavana huutavan äänenä, ruveten vaikuttamaan "lainsaarnalla niinkuin Johannes Kastaja Juutean korvessa, ja ihmiset heräsit synnin unesta ja tunnustit syntiänsä niinkuin Johannekselle Juutean korvessa. Ja sitten johdatti Laestadius taivaasta annetulla evankeliumilla heränneitä ihmisiä uuden syntymisen kautta Esikoisten seurakuntaan uskomaan syntinsä anteeksi Jeesuksen Kristuksen veressä. Ja alkoi leviämään Jumalan valtakunta, vaikka saatanan joukko eriseuraisten ja Jumalan kieltäjien kanssa seisoi vastassa."

Näin kuvailee vanha sananjulistaja, Raution Junnu, evankeliumin valon suurta aamunkoittoa, joka sitten paisui valtavaksi uskonnolliseksi keräykseksi vyöryen yli koko Lapin ja Pohjois-Suomen. Eikä tämä ole vielä kovin kaukaisten aikojen asia. Pohjoisten seutujen vanhimmat eläjät vielä hyvin muistavat sen ajan, jolloin "kristillisyys" voitti ensimmäiset tunnustajansa Suomen puoleisissa kylissä.

Ruotsin-Lapin Kaaressuvannossa, korkealla Muonionjoen yläjuoksulla, oli Laestadius sielunpaimenena, silloin kun hän aloitti voimakkaat herätyssaarnansa, saaden pian ympärilleen pienen "mettätokan", joka kuitenkin nopeasti kasvoi, "vaikka saatanan joukko seisoikin vastassa". Sanankuulijat kyllä alussa kauhistuivat hirveitä lakisaarnoja, joissa "koko seurakunta upotettiin korvia myöten turmioon, niin että vain sormenpäät näkyivät". Mutta pian ylpeimpienkin tekohurskaiden oman vanhurskauden rakennus romahti, ja he joutuivat suureen synnin hätään. Saatiinpa jo pian nähdä ensimmäiset "armonmerkitkin": tapahtui joulukuun alkupäivinä 1845, että muuan lapineukko, tullen armoitetuksi hyppäsi ilosta korkealle ja tunsi taivaallista riemua. Kohta tämän jälkeen Herran Henki kävi kuin humaus yli koko seurakunnan, joka joutui valtavaan hurmiotilaan, "liikutuksiin", jolloin väkevät valitukset ja ilohuudot voittivat mahtavan saarnankin pauhun. Hartaimpia uskonmiehiä rupesi Laestadius sitten lähettämään apostelemaan ympäri maakuntaa herättämään erämaiden kansaa synninunesta. Niinpä lapinlasten koulumestari, Kuttaisessa syntynyt "Koulu-Jussa", Juhani Raattamaa, "valaistu mies", josta sitten tuli opettajansa voimakkain uskonjulistaja, lähetettiin Jukkasjärven Lainiolle, toinen veli, Pietari Raattamaa, Täräntöön, Erkki-Antti Juhonpieti Pajalasta Tornion ja Muonionlaaksoon, sekä Naimakan Matti, Kelottijärven Jussa ja "Parka-Heikki", Heikki Parkajoki, Muonionalustan Muoslompolosta, Kittilän suureen erämaahan. Nämä Lapinkorven uuden herätyksen ensimmäiset apostolit kulkivat paikasta toiseen kooten seutukunnan lapset opetettavakseen, "muuten kun ei ollut lupa Sanaa julistaa", ja "kouluihin" saapuivat aikuisetkin ihmiset kuulemaan opetusta, joka tavallisesti muodostui ankaraksi herätyssaarnaksi. Lähetysmiehillä oli alussa mukanaan Laestadiuksen kirjoittamia "saarna-karttoja", joita he kansalle lukivat, innostuen pian itsekin omasta puolestaan puhumaan. "Kouluiksi" sanottiin alkuaikoina tällaisia tilaisuuksia, vasta myöhemmin ruvettiin niitä nimittämään seuroiksi.

Pian vierähtivät viestit tunturientakaisesta uudesta uskosta ympäri erämaita herättäen kaikkialla kovaa pelkoa. Varsinkin Koutokeinon kamalan mellakan (1852) jälkeen kuunteli kansa kauhtuen sanomia lapinuskosta, joka "villitautina" oli tuntureista lähtenyt painumaan alamaita kohden. "Ihmiset kun olit niin laillisia, etteivät käsittänhet evankeliumia, niin siitä semmoista villitystä tuli kuin Koutokeinossakin" sekä sitten pelkoa ja epäilystä oikeasta uskosta. Luultiin, että "villiuskon" ja "kovan uskon" saarnamiehistä "tarttuu villi ja koirantauti, vesikauhu eli muu sellainen vika". Mielettömänä "taikauksena" puhuttiin siitäkin, että "ihmiset antaa toisilleen syntiä anteeksi". Sananjulistajia pelättiin kuin pororuttoa eikä kaikiste uskallettu antaa heille edes yömajaa. Enontekiön Vuontisjärven Keskitalon Marja-Stiina vatkoi vettä ja tuhkaa saarnamiesten silmille, ettei heistä tarttuisi koirantauti, ja Vuontis-Jaakon Priita "laittoi ne rahalla pois ja pesi pirttinsä". Mutta Peltovuoman Eiran Sammu-äijä raahasi Ies-Pietin tovereineen tukasta pihalle, kun he ensi kerran tulivat villioppeineen hänen pirttiinsä, ja Ylitornion suruttomat heittelivät Erkki-Anttia kylmettyneillä hevosenkikaroilla.

"Mutta heräys kulki väkevällä voimalla, sillä Laestadiuksella ja hänen lähetysmiehillään oli väkevä henki."

Jo kristillisyyden varhaisimpina aikoina saapui uskon sanoma Muonioon, joka oli rajan tällä puolen, Kaaressuvannon läheisenä naapurina. Autiomen 80-vuotias Kalla-ukko sanoi olleensa vielä avuton lapsi, kun Raattamaa ensi kerran ilmestyi Ylimuoniota herättämään, pitäen "lapinlasten kouluaan" Ylitalossa ja Lantolla. Aikuisetkin menivät kuulemaan, tulivat tunnossaan lyödyiksi ja pian seurasi muutamia heräyksiä. Kävi Muoniossa sitten Erkki-Antti Juhonpietikin lähetysmatkoillaan pitäen "koulujaan" Tapanilla, jossa jo oli usko omistettu.

Erkki-Antti ja Raattamaa olivat Kolarinkin ensimmäisiä herätysmiehiä. Väylän takana käytiin heitä kuulemassa ja päästiin uskon omistamiseen. Alkuaikojen "pääkristityitä" Kolarin Jokijalan seutuvilla olivat Siuko-Pekka ja Putaan Eeva-Maija, Sieppijärven suurkylässä taas Kankaan Tiina-Kaisa ja Iivarin vanha lisakki-isäntä emäntineen.

Turtolan suuressa Pellonkylässä tapahtui ensimmäinen heräys jo 1849. Pellon Välimaassa asui vuokralaisena muuan "kraatari" Iisakki Juuso, nuori naimaton mies, hyvä lukija, mutta "perin korea ja ylevämielinen, kulkien puettuna kuin riikinkukko ja ollen nuoren väen eelläkävijänä kaikessa suruttomuuessa". Työn puutteessa lähti kraatari kerran Pajalaan etsimään elatusta, sattuen siellä käymään kirkkoonkin juuri silloin, kun Laestadius piti voimakkaan vaalisaarnansa "kalanpyytämisestä", josta muuan suruton kirkosta tullessaan pilkaten sanoi: "Aikanen pappi kun saarnasi mä'änneistä kalapuolikoista!" toisen taasen arvellessa: "Jos tuo mies hyväksi rupeaa, niin sen parempaa miestä ei ole Köngäsen pöntössä ollut, jos pahaksi, niin ei tee mithän!" Mutta Iisakki sai saarnasta omantunnon loukkauksen, niin että kesällä palatessaan Peltoon takaisin hämmästytti koko kylän: koreasti puettu hilpeä ja iloinen suruttomuuden harjoittaja oli muuttunut hiljaiseksi, vähäpuheiseksi mieheksi, joka kävi puettunakin kuin kerjäläinen ja oleskeli enimmäkseen yksinään. Talvella joulun tienoissa Juuso taas lähti Pajalaan, mennen kuulemaan Raattamaata, joka piti lapinlasten koulua Kangoksessa, pitäjän pohjoisnurkilla, ja siellä hän sai valkeuden. Kevät-Marian tienoissa Juuso taas palasi Peltoon, ilmoittaen pitävänsä iltarukoukset Mäki-Jolman pirtissä. Kyläläiset ihmettelivät, mitkä rukoukset ne ovat, joita arkina pidetään, mutta menivät sentään kuulemaan "kraatarin rukuuksia". Mutta kraatari saarnasi ankaraa lakia, näyttäen raamatun perustuksella suruttoman elämän kauheuden ja riettauden, niin että kuulijoista tuntui "kuin olisi ilmiliekki leimunnut". Muutamat saivat jo piston tuntoonsa ja tulivat heräykseen, niinkuin nuoret Antti ja Maria Jolma ja Jaukkurin Maria sekä vanhemmista ihmisistä Välimaan emäntä ja Tupa-Maria, pienen mökin eukko Mäki-Jolman maalta. Iisakki jatkoi iltarukouksiaan talvella talojen pirteissä, kesällä kylän kirkkotuvassa, ja sanankuulijoita oli aina huone täynnä sillä seurauksella, että pian tapahtui kylässä suuret heräykset.

Näihin aikoikin Laestadiuksen lähetysmies, Erkki-Antti, "koko Tornion jokivarren kansan herättäjä", jo liikkui Ruotsin puolella koulujaan pitäen -- 1851 meni hän ensi kerran saarnamatkoillaan alaskäsin Tornionlaaksoa. Väylänmukassa, Pellon pohjoispään kohdalla joen takana, oli Erkki-Antilla vuokrattuna huone, jossa hän talvella puhui paikkakuntalaisille. Sinne pellolaisetkin ajoivat eväät mukanaan, viipyen matkallaan koko päiväkauden. Kesällä taas syyspuoleen Erkki-Antin "koulut" olivat Näittenkankaan kylässä, Pellon Nivanpään kohdalla, ja sinne taas koko joukolla soudettiin. Ja "silloin oli semmoiset ajat, että tuota korkeat pienet lapsetkin saarnasit yli kansan ja imheellisillä sanoilla raamatusta profeteerasit. Ja toteutui raamatun sana: 'Lasten ja imeväisten suusta olet sinä kiitoksen valmistanut'." Moni vanhus on sen omin silmin nähnyt ja omin korvin kuullut.

Ihmeelliset ihanat ajat olivat kyllä pellolaisilla niinkuin muillakin uskovaisilla siihen aikaan. Suuri herättäjä asui itse Pajalassa -- Laestadius oli Pajalan rovastina 1849:stä kuolemaansa asti 1861 -- ja pauhasi Köngäsen kirkossa, johon usein joukolla ajettiin taikka soudettiin kuulemaan hänen väkeviä saarnojansa. Niissä olikin niin jumalallinen voima, että koko temppeli tuli liikutuksiin, jopa surutonkin sielu tunsi sen voiman tunkeutuvan itseensä. Ensin saarnasi Laestadius suruttomille, jotka eivät sietäneet jumalanlasten liikutuksia, ja sitten hän puhui omilleen. Saarnamiehellä oli erinomainen, komea ääni ja hän puhui harvakseen. Kun hän pauhasi suruttomille, tapahtui se niin rajusti, että saarnaaja toisinaan oikein karjui. Hän veisautti virttä: "Ah suruton koskas synnistä lakkaat", ja veisasi itsekin, alkaen matalalla äänellä, joka helähti kuin kanteleen soitto, mutta kun tultiin nousupaikkaan: "Ah! herää! herää, aika on jo tull'", kajahti ääni kuin kirkonkello. Mutta kun Laestadius rupesi saarnaamaan kristityilleen, jotka kirkonporstuassa ja ulkona olivat odottaneet vuoroaan, oli hänen puheensa niin ihanaa ja hellää, että jo sivullinenkin kuuli, kenelle hän puhui. Rovasti saarnasi, "niin laupiaasti, että syän sulasi ihmisiltä". Vain silloin kun sattui liikutuksia, hän koroitti äänensä aina sen mukaan kuin liikutukset yltyivät. Vaikka satojakin ihmisiä kirkossa huusi ja voihki ja iloitsi sekä hyppi penkeillä ja lattialla, niin että permanto tärisi, kuului sittenkin saarnaajan puhe. Ääni lensi pauhaajain ylitse kohoten kattoholviin ja painuen seiniä myöten alas, niin että jokainen sen selvästi kuuli. "Kartasta" Laestadius aina saarnasi, mutta "kun se loppui, niin sitten vasta paras tuli... ihmiset tulit liikutukshin ja tanssasit aivan." Saarnaaja "itte ei tullut liikutukshin, kun hän oli järkevä mies".

Hyvin muistavat vielä Pellon vanhat rakkaan herättäjänsä, monet ovat saaneet kuulla hänen äänensä, jotkut väylän takana ennen asuneet ovat ihanimmassa nuoruudessaan olleet hänen rippilapsiaan. Niitä on vielä Jolman 80-vuotias Tiina-Kaisa, joka 14-15:n ikäisenä kävi Pajalassa rippikoulunsa. Pappilan pirtissä piti rovasti koulua, jossa pojat ja tytöt yhtaikaa olivat oppimassa. Kyselyssään hän tuli seisomaan eteen ja vastatessa piti aina katsoa häntä silmiin sekä sanoa mielipiteensä, "vaikka se mikä olis ollut". Ellei osannut sanoa mitään, kysyi rovasti: "Joko sinuun on mennyt mykkä perkele?" Niinpä rovasti kysyi kerran Tiina-Kaisalta: "Mikä sinulla on rakkainta maailmassa?" Tiina-Kaisa vastasi: "Raha!" --"Eikö muuta?" rovasti kysyi. "Pakkaa ne pojatkin", Tiina-Kaisan täytyi tunnustaa, jolloin rovasti naurahti: "Mäkitalon pojat vissiin?" Mutta Tiina-Kaisa sanoi: "On nekin komioita, vaan on niitä muuallakin!" Useasti tapasi Laestadius kysyä: "Mikä kiusaus sinulla on ensin ollut, kun tänään heräsit?" Joskus innostui rovasti puhumaan kukista ja eläimistäkin. Niinpä hän kerran "teki selvää jäneksestä, miten se elää", jolloin oppilailta pääsi nauru, "ja mujahti se ittekin". Raamattua luettiin, ja sitä piti osata, kun rovasti kyseli. Polvirukoukset pidettiin koulussa aamuin, illoin. Juhannuksena ripille laskettaessa sitten rovasti sanoi: "Nyt olen minä parhaani teille selittänyt, Uuden ja Vanhan puolen. Nämä seinätkin voivat sen tuomiopäivänä todistaa".

Suomen puolelle ei Laestadius tullut saarnaamaan. Kerran hän palatessaan etelästä käväisi Turtolan pappilassa, jossa silloin asui pastori A.J. Nyman (1848-57), heräämätön mies, vaikka niin Sanalla valaistu, että antoi kristityille rauhan. Pappilassa keskusteli Laestadius talonväen ja paikkakunnan isäntien kanssa, mutta ei ruvennut seuroja pitämään.

Näiltä ajoilta on alkuisin Turtolan kirkonkylän esikoisuskovaisen, kolme vuotta takaperin lähes 92:n ikäisenä kuolleen kirkonisännän, Heikki Laurin, heräys. Turtolan kirkolla oli kyllä jo 1840-luvun alkupuolella uskoa harrastavia eukkoja, Kyrön Sofia, Uksuan Sofia ja Ollin Priita, jotka "jumalansanan lukemisen kautta olit tulhet vakuutukshen". Mutta oikean armon ja uskon omistamiseen tuli Uksuan Sofia vasta sitten, kun hän kerran omin silmin sai nähdä Jeesuksen haavoissaan, sekä Kyrön Sofia erään ankaran ukonilman säikäyttämänä. Kun sitten Erkki-Antti todisti Kyrön Sofialle synnit anteeksi, niin hän "iloissaan lauleli kuin lintu". Alkupään kristittyjä oli myöskin Matin vanha muori, Leena-Stiina, joka hartaan uskonsa ja suoran luonnonlaatunsa takia oli kaikkein ensimmäisiä ihmisiä uskovaisten joukossa. Leena-Stiina oli toimekas muori, joka aina hääri ahkerana kotitöissä, hakkasi puitakin, joskus panna rytisti aitaakin. Mutta kun tuli seurat, vaikka Pajalassa asti, lähti muori nyytti kainalossa sinne astumaan "ajaen Matin muorin Lankilla", niinkuin paikkakuntalaiset leikillään sanoivat. Oli muorilla aina tarpeen tullen viisas ja sattuva sana. "Jopa teit oman vanhurskauven turkhin ison reijän!" sanoi hän sille, joka toisia syytteli. "Muistakaa risut polttaa!" neuvoi hän niitä, jotka syntiään tunnustamatta jättivät parannuksensa kesken. Mutta päivitteli muori kerran sairastuessaan: "Nyt minulle tulee kuolema, eikä taivhashen ole piikin reikää." Vanhana muorina lähti Leena-Stiina Ameriikkaan "tutkimhan lastensa kristillisyyttä", ja sinne hän kuoli.

Jo aikaisin pääsivät muutamat ylitorniolaiset uskon osallisuuteen. Erkki-Antti kulki täälläkin väylän takana "kouluaan" pitäen, ja sinne Suomen puolelaisetkin menivät uteliaina kuulemaan. Siellä sai heräyksensä jo 19:n ikäisenä nuotiorantalainen Heikki Antti, joka pari vuotta takaperin kuoli 90:n täyttäneenä. Toista vuotta täytyi Heikin yksinään tunnustaa uskoa, mutta sitten hän sai kanssaveljikseen Iisakki Huhtasaaren ja Pietari Torikan, ja pian tapahtui heräys Päkkilässä, jossa emäntä, piika ja kaksi poikaa uskalsivat omistaa uskon. Nämä paikkakunnan "ensimmäiset matkamiehet" toimittivat sitten ensimmäiset seuranpidot Ylitorniolla 1852:n vaiheilla. Torikan Pietari kävi yöllä noutamassa Erkki-Antin väylän takaa, ja Torikan pihapirtin pienessä peräkamarissa sitten lukon takana yön aikana kaikessa salaisuudessa kristittyjen piskuinen joukko kuunteli Erkki-Antin puhetta ja piti keskustelemuksiaan. Ennen päivänkoittoa Torikka taas kyyditsi saarnamiehen omalle puolelleen.

Näin levisi, etupäässä Erkki-Antin vaikutuksesta, elävä kristillisyys Tornionlaaksossa jokisuuta kohden aina Karunkiin ja Alatorniolle. Seitsemisenkymmentä vuotta sitten ruvettiin jo Karungissakin tunnustamaan uskoa.

Jo 1840-luvun lopulla saapuivat ensimmäiset saarnamiehet, Naimakan Matti ja Kelottijärven Jussa, Kittilään, tullen Könkään Jokelaankin tunnettua raamatunmiestä herättämään. He eivät kuitenkaan saaneet ukkoa vielä omistamaan uskoa, vaikka hän sallikin miesten saarnata pirtissään, jopa tunnusti, etteivät he väärin puhuneet. Mutta sitten tuli Parka-Heikki järkyttävine saarnoineen, sanoen Jokelan Mikolle suoraan, ettei hänellä ollut uutta syntymistä, ja vielä piipulla pöytää naputellen päällisteli:

-- Kyllä se niin on, Jokela, että kun minä olen kulkenut tätä seurakuntaa ympäri, niin ne on aina kysynhet, mitä Jokela tykkää tästä heräyksestä. Ja niin se on, että koko Kittilän seurakunta makaa sinun päälläs!

Silloin Jokelan Mikon "oman vanhurskauven rakennus kaatui", ja hän syntinsä tunnustaen omisti uskon, ja pian seurasi muitakin hänen mukanaan, kun Parka-Heikki kierteli Kittilää.

Samoihin aikoihin olivat "isot heräykset" Kittilän kirkollakin, jossa "Jumala sai sijansa ensin Välitalossa". Erkki-isäntä, naimaton keski-iän mies, joka "oli ollut vaivatussa tilassa jo kauan", tuli kirkonkylän heränneitten esikoiseksi, sitten seurasivat toiset veljet, Juhani ja Olli sekä Pietulan Erkki ja Maria ynnä Salmen Maija-Leena. Kaukosen kylässä sanotaan seuroja pidetyn Kiviniemessä, ja ensimmäisiä uskovaisia olleen Kiviniemen Aapon, Juhan-Erkki Suutarin, Hyötylän Heikin sekä Kaukosen ukon poikineen. Kittilän Alakylässäkin Parka-Heikki kävi lyömässä kansan omaatuntoa. Suuri heräys nuortenkin keskuudessa tapahtui täällä eräiden lihallisessa suruttomuudessa pidettyjen tapanintanssien jälkeen. Oli kova jumalanilma ja lumipurku, mutta kylän kansa vain tanssi ja rallatti, ja Vähänkarin Aapo, vanhanpuoleinen mies, veteli viulua. Kun tuuli oikein jyskäsi, ilvehtivät tanssijat:

-- Jyskäämme mekin, kun Jumalakin jyskää!

Mutta silloin repäisi ja jyskäytti myrsky nurkkia, niin että koko huone jymähti. Siitä tanssijatkin pelästyivät, että "Jumala näyttää vielä jotakin pahempaa", tulivat tunnoissaan lyödyiksi ja rupesivat pian sen jälkeen tunnustamaan uskoa. Vene-Aapon päiväkirjassa näemmekin merkinnän v:lta 1862: "Alku uudesta Eli talvela Rupesi kaikki Ala Kyläläiset yksimielisesti uskon hariotukseen. Herra Itse vahvistakoon heitä uskosaan." Ja tammik. 6 p:nä 1864 on ukko taas merkinnyt: "Uskovaiset kasvaavat herran pelvosa Edes aina."

Kittilästä käsin levisi usko Sodankylän Kierinkiinkin. Kittilän kirkonkylän suurissa keräyksissä joutuivat vaivanalaiseen tilaan myöskin kierinkiläiset, Jooseppi ja Matleena Martin, tullen kylänsä ensimmäisiksi uskovaisiksi. Parka-Heikkikin sekä muut saarnamiehet kävivät sitten Kieringissä, ja 1860-luvulla tapahtui kylässä suuria keräyksiä. Mikkolan vanhukset, Pekkalan ukko, Raution Olli ja Julio Plantin omistivat ensimmäisinä syntien anteeksi antamuksen ja saivat uuden syntymisen armon.