Part 21

-- Jo taas on Pärkin pää Muoniossa keritty! huomasivat heti kolarilaisetkin, kun pappi palasi saarnamatkaltaan.

Kotonaan asteli Bergh aina vanhassa lyhyessä viheriäpäällyksisessä naisen turkissa, joka oli halvasta hinnasta lyöty hänelle Jaakon mamma-vainajan huutokaupassa, ja päässä oli tavallisesti "iso lakkikopra, semmoinen törilö".

Kerran yritti "Pärki-pastorin" vieraaksi eräs ummikko ruotsalaisneiti, "pitkäraatoinen tuomarinpassaaja" Köngäsestä. Nimismiehen kanssa ajoi naapurimaan tytär majataloon, kutsuttaen sinne pastorinkin ja tarjoten hänelle hyvät illalliset. Aamulla lähti ummikko vastavuorolle pappilaan, mutta pappi makasi vain nukkumakamarissaan eikä ollut koko tyttärestä tietääkseenkään. Ja nimismies sai kyyditä tuomarinpassaajansa saman tien takaisin Köngäseen.

Vihainen olikin pappi naisväelle ja halveksi koko heidän sukuansa, vaikkei hän rauhan miehenä tahtonut suinkaan olla kellenkään epäystävällinen.

Mutta lehmistä pappi piti, ja "Lehmä-papiksi" häntä Kolarikin nimitti, sillä "ei Pärkillä ollut muuta epäjumalaa kuin lehmät".

Niitä olikin pappilan kahdessa navetassa kokonainen karja, kolmekymmentäviisi lypsävää. Kolme piikaa, sadan markan vuosipalkalla, mikä olikin hyvä raha siihen aikaan, oli karjaa ja pappilan taloutta hoitamassa. Sammun Matilla oli emäntäpiikana Koivumaan Eeva ja Sammun Mykkä-Maija apulaisinaan. Tavaton työ oli palvelijoilla suuren karjan hoitamisessa ja ruokossa. Ihmislantaa käytettiin siihen aikaan rehun lisänä vielä pappilassakin. Luisteita kerättiin tallista ja navetasta ja pantiin suureen, viiden tynnyrin vetoiseen navettakattilaan sekä lyötiin lantaa joukkoon. Sitten keitettiin, ja "puuta paloi pa'an alla niinkuin haminassa, ja sonta kuohui päällä niinkuin vilttihattu". Joka päivä pappi itsekin kävi navetassa karjaansa katsomassa. Heittäen viheriäpäällyksisen turkkinsa pöntön laidalle hän siirtyi lehmältä toiselle silitellen ja puhutellen jokaista nimeltään ja tiedustellen palvelijoilta elukan vointia. Siivosti piti palvelijain kohdella karjaa; pahankuristakaan lehmää, joka lypsettäessä yritti potkia, ei saanut pieksää.

-- Ei, ei saa sitä piiskata, se on vanha elävä! pappi heti kielteli.

Mykkä-Maija oli talon voinhoitajana -- lisäksi hän taitavana ompelijana neuloi papille "paijat ja krajit ja liperit leuan alle". Maija sai kirnuta kaksi kertaa joka päivä; toinen kirnu oli jo uunin kupeen "halsissa" lämpenemässä, kun Maija toista huisutti. Karkeat suolat survoi eukko puntarin perällä hienoiksi voisuoloiksi, ja monet tynnyrit keräytyi voita Maijan varastoon. Sieppijärven Hilppa kävi tuon tuostakin ostamassa voin, toimittaen sen sitten Ruijan markkinoille. Kirnupiimä syötettiin takaisin lehmille, ja muun piimän, mikä ei mennyt omaan väkeen, antoi pappi ilmaiseksi köyhille. Jos joku halusi piimää ostaa, sai sitä kymmenellä pennillä kannun, ja kirnupiimä maksoi seitsemän penniä.

Paikkakunnan tapaan ruokki pappi väkensä. Arkipäivisin elettiin enimmäkseen piimällä, leivällä ja suolakalalla, mutta pyhäaamuisin syötiin viiliä ja voita. Kesällä teetti pastori heinää puolella voinaulalla viikkoa ja miestä kohden. Mutta kerran kun väki oli Pohjasenvuomalla heinänteossa, loppui voi kesken. Silloin Teuran Aapo vuoli puupalikan "räknäten" ja kirjoittaen puukolla siihen "latinaksi", että 8 LUOTIA TULI VOITA VAIN HENKELE, ja pani palikan tyhjään voirasiaan, joka lähetettiin pappilaan. Siitä pappi suuttui, niin että aikoi ajaa koko väen pois, mutta pian hän leppyi, ja käski antaa voita kylliksi.

Saadakseen suurelle karjalleen tarpeeksi kontua, vuokrasi Bergh pappilansa maiden lisäksi vielä Pellikan talon, osti Ristimellan talon väylän varrelta sekä Kivijärven Erkiltä hänen kuivaamansa Kivijärven niityn ja Kuusiniemen uudistalon ja vielä Teurajärven Jussalta Teurajärven metsätalon. Kivijärven niityille rakennutti Bergh latoja, Teurajärveen uuden pirtin ja Kuusiniemeen kokonaisen talonkartanon navettoineen, kaikkineen. Tänne Teurajärven kulmille, penikulman päähän kirkolta, hyville laitumille vietiin pappilan karja koko kesäksi; vain viisi lehmää heitettiin kotihoitoihin.

Paljon sai köyhän Kolarin vaatimaton, mutta toimekas pappi tuloja karjastaan ja maistaan. Monet kerrat kävi Sieppijärven Filppa noutamassa voikuormansa, ja pelloista saatiin ohria niin paljon, että syksyisin oli parikymmentä riihtä puitavana. Seurakuntalaisilta sai pastori palkkaa ohrakielon sekä pari naulaa voita joka talosta. -- Kolarilaisten piti lisäksi "ruokkia rovasti Alkkulhan", ja siihen meni m.m. naula voita joka lehmästä, ja voi piti olla puhdasta kesävoita, sillä Alkkulan Heikel rovasti varoitti kerran kolarilaisia:

-- Älkää te sekoittako talvivoita kesävoihin! Ei minun vahingokseni, mutta teidän sielujenne vahingoksi.

Hyvin viihtyi ja vaurastui Bergh Lapissa hoitaen suurta lehmäkarjaansa sekä vähälukuista poropaimenien, sysi- ja tervakolarien metsäkuntaa. Eivät saattaneet seurakuntalaiset sanoa paimenestaan pahaa, eivätkä "kristitytkään" voineet häntä moittia muusta kuin, ettei hänellä ollut "Pyhää Henkeä".

Kahdeksan vuotta tämä yksinäinen mies kaitsi Kolaria. Kova "päätauti" häntä viime vuosinaan usein vaivasi, eikä se heittänyt, vaikka Kankaan muori kävi silloin tällöin kuppaamassa.

Sitten 1870 myi Bergh koko lehmikarjansa huutokaupalla ja muutti kappalaiseksi Pudasjärvelle, jossa jo seuraavana vuonna kuoli.

Hyvin muistaa vielä vanha Kolari "Pärki-pappinsa", vaatimattoman miehen, joka "oli hyvin kousi mies eikä mikää herra... eikä kantanut löönääkään monelta".

Ja tämä on parhaita tunnustuksia, mitä lapinukko saattaa virkamiehestään antaa. Mutta vielä parempi olisi, jos hän voisi tähän lisätä:

-- Ja sitten hänellä vielä oli Pyhä Henki.

Vanhoja koulumestareita

Tavaton työmaa oli punakantisessa aapeluksessa Lapinkorven kansallakin. Raskaan nuottaveneen soutaminen, riihenpuinti ja porometsässä hiihtäminen oli monelle kiveliön kasvatille kymmentä kertaa helpompaa kuin aapiskoukeroiden oppiminen. Sitkeimpienkin tervasjuurakoiden särkeminen tapahtui paljon keveämmin kuin tyhmännäköisen aapiskukon munittaminen. Juurakoista selviytyi otsan hiellä sekä höyryävillä hartioilla, mutta kukkoa ei aina saanut munimaan hiellä eikä tuskallakaan. Satojen poromerkkien pykälien, pistelten ja linnunvarpaiden tunteminen oli monin verroin helpompaa kuin aapisen parinkymmenen koukeron muistaminen; villin porolauman kokoaminen heittämällä suopungin laukkaavan härän sarviin taikka tolvaavan nulpon takakoparaan kävi kuin kirpanlyönti mutta koota sanoja aapeluksen mustista sarvipäistä oli monelle niin tylsää työtä, että kirjan näkeminenkin jo kammotti. Mutta pelottava pappi juroi kirkolla kuin painajainen, pitäen kamalia lukukinkereitään joka vuosi, ja sitten vielä oli kiusana hirveä rippikoulu, jota ilman ei saanut edes seurata Jumalan käskyä: "Lisääntykööt ja täyttäkäät maa!" Sillä "sitä varten se rippikoulu käyvhänkin, jotta jouvuthan Jumalan käskyjä täyttämhän". Niinpä piti kiveliön kansankin oppia täyttämään Jumalan käskyjä oikeassa järjestyksessä, ja metsien pirteissä tapahtuivat aapisen ääressä samat paukkaamiset, joita jo satoja vuosia oli toimitettu sadoissa, tuhansissa kodeissa.

Kotihan oli vanhankansan ensimmäinen ja ainoa koulu, jossa muun taidon ja tiedon ohella annettiin aapistaitokin. Siellähän vanhaan tapaan

"Isä ennen iitä neuvoi, äätä äitini opetti."

Kuuden, seitsemän, kahdeksan vuotisena työnnettiin aapinen "sikiön" kouraan. Isä ja äiti taikka talon vanha ämmi olivat mestareina, monesti myös vanhemmat veljet ja sisaret. Vitsa oli usein uhkaamassa halutonta ja raskasoppista vekaraa, toisinaan taas kukon munima "sokkeripala" taikka vehnäpalanen houkuttelemassa. Monta kertaa saivat vanhemmat päivitellä työläälle lukumiehelle: "Pakana sinusta tulee, kun et sie koskaan lue... Et vielä tuntis iitäkää, vaikka keppi käessä vasthan tulis." Saattoi sellainen vastahakoinen "pakananalku" viimein etsiä kirjansa jostakin uuninsopperosta ja ruveta tunnustelemaan: "Mikä se sitten on tuo pöyryäpää-puustain tuolla kirjan rämmeen laijalla?" -- "Koo se on koo! Se on niinkuin Salmen ämmin piippu", piti silloin opastajan osata neuvoa. Joskus oli lukumiehellä päiväksi "läksy kirjasta ja verkosta": piti niin ja niin monta kalvoskertaa kutoa verkkoa sekä oppia kirjasta ulkoa määrätty kappale. Mutta monta kertaa siinä tukkahamara heilahti, ennenkuin aapinenkaan oli nuoressa päässä, mitä sitten vielä kun piti päntätä "pitkä kirja", jossa kaiken muun kamalan lisäksi oli "peesalmit ja athaanaasius". Vanhempien lasten paukatessa aapista ja katkismusta useasti nuoremmat jo oppivat monet luvut ulkoa, vaikkeivät "iitä tuntenhet". Ja niin polvi polvelta jatkui kirjanoppineisuus Lapinkorvessakin.

Mutta syrjäisillä seuduilla ja kaukaisilla perukoilla, joista vain kerran, pari vuodessa jouduttiin kirkollakaan käymään, tahtoi aapistyöskentely jäädä aivan sivuansioksi. I:n saattoi isä juuri osata ja äiti ä:n tuntea, mutta miten niistä sitten saatiin koko puhdasta jumalansanaa, joka sentään oli "kuin tikkatienä taivhashen", se kävi jo monelle ylivoimaiseksi. Jotkut saattoivat kyllä "lukia mäykyttää Uutta Testamenttiakin, mutta jos pari sanaa lukivat oikein, niin jo kolmas meni väärin". Toiset taas "lukivat kuin tuohta reppiin, eivätkä ollenkaan ottanhet prikuista vaaria".

Ylivoimaiseksi kävi sellainen seurakuntalainen monesti sielunpaimenellekin. Tuli nuori pari pyrkimään kristilliseen avioliittoon, eikä edes aapinen ollut päässä. Niinpä tapahtui Kolarissakin entisaikaan, että Juustovaaran perukalta mies ja nainen tulivat pappilaan kuulutuksille, mutta miesparka ei saanut kirjasta irti sanaakaan.

-- Mikset sinä ole häntä opettanut? pappi torui morsianta.

-- Mikä mie olen vanhaa miestä koulaamhan, kosk'ei kirkkoherrakaan ole saanut sitä oppimhan, morsian sanoi.

-- Mutta minä en anna kuulutusta! kirkkoherra uhkasi.

-- Me naimme sitten ilman? Kymmenen pelikuorman päästä jos me toisen kerran Juustovaarasta tulemme tänne, niin meitä on silloin jo kymmenen pyytämässä kuulutusta.

Eikä paljon oppineempi ollut Teurajärven Mikkokaan, kun hän Rauhalan Kaisan kanssa astui papin eteen anomaan naimalupaa.

-- Mistä sinä olet? pappi kysyi.

-- Teurajärvestä!

-- Mistä Teurajärvestä?

-- Teurajärven läänistä, josta paljon rökhäitä saahaan. Viisi meitä on veljestä. Juhani on vanhin, mutta mie olen paras, mulla on tamppikangashousukki. Ja mie olen Mikko!

-- Entäs tämä morsian?

-- Mie olen Kittilästä sen ison kehrurin tyär, joka Nuurperi-vainaalle kehräsi puoli leiviskää aivinoita... ja Kallosta Klaaviin äijä, joka myötäänsä tupakkaa puree, pitäis olla minun isäni. Mie oon Kaisa Rauhalasta... Eikö se pastori minua tunnekkaa?

-- Osaatteko te lukea?

-- Jo vain!

Mikon piti lukea vanhasta virsikirjasta: "Kristus valo valkeuden..." Mutta kirjaimet eivät pysyneet paikoillaan niin paljon, että Mikko olisi saanut ne oikein kiinni. Niinpä hän lukikin:

-- Kivi... kivi... kirstus... valo...

Tuli Kaisankin vuoro. Hän sai koettaa ulkolukutaitoaan synnintunnustuksessa. Ja Kaisa yritti:

-- Minä vaivainen sinä syntinen minä vaivainen sinä syntinen minä vaivainen sinä syntinen... En muista enempää, pappi rakas, vaikka tapettaishin...

-- Ei tule mitään naimisesta! Ette osaa panna lapsia kirjalle, täytyi papin sanoa.

Pois saivat teurajärveläiset lähteä, morsian päivitellen, kun meni turhaan puhemiehelle uudet sukat, ja sulhanen surkeillen, kun tuli juotetuksi hänelle kortteli hyvää rommia, ja vielä tärvääntyi hyvä luokopäivä. Sillä naimisiin he sittenkin menivät niinkuin juustovaaralaisetkin, ja papin täytyi lopulta panna heidät kuulutuksiin.

Tällaisten huonolukuisten vanhempain lapsista ei sitten suinkaan sukeutunut suuria kirjanoppineita. Sai sen pappi monet kerrat nähdä kinkereilläkin. Saattoi siellä astua kirjan ääreen sellaisiakin lukumiehiä kuin Ylitornion Kaulirannan poika, joka kauan aikaa turhaan yriteltyään viimein kivahti papille:

-- Pi... pi... piru vie, siinä on sinullekin räknäämistä! Kihisee kuin kusiaispesä!

Vähiin tahtoi monesti jäädä lasten lukutaidon huolehtiminen rintamaillakin ja kyläisissä kylissä. Leivän takia piti raataa yhtä päätä aamusta iltaan, eikä lukemisesta lähtenyt mitään leivänapua. Eikä liioin aapisen sen seitsemiä koukeroita jokaisen pojan-palkeen ja tyttö-hattaran päähän saanut helposti ajetuksi. Mutta pappi painoi päälle ja piti kovilla, kun kinkeripäivänä jouduttiin pöydän ääreen tiliä tekemään. Muutamat papit olivat hyvinkin ankaroita. Castrén pastorikin Ylitorniolla "tasaisen illan kokonhan piti kinkeripäätöstä ja palavaa pyyhki", pauhaten:

-- Jumala vaatii meidän kämmenpohjista teidän sielunne!

Ankarasti pauhasi Holmströnikin, jopa toisinaan työnteli taitamattomia vekaroita pöydän alle. Ja entisaikaiset papit olivat kaikkein huonoimpia lukumiehiä pistäneet jalkapuuhunkin. Kirkonporstuassa kaikkien katsottavana olivat kirjantuntemattomat saaneet istua kyköttää, ja kirkkomiesten oli vielä pitänyt ohitse astuessaan sylkäistä. Sillä tavoin oli Roju-Ellinkin metsiä kiertävälle "rotokunnalle" kerran opetettu aapistaidon tärkeyttä. Toisia metsäjurrikoita taas oli käytetty rippikoulussa vuosikausittain, niinkuin kolarilaista Taapa-Oskariakin, joka oli saanut junnata kymmenen vuotta, ennenkuin oli päässyt aikaihmisten kirjoihin.

Mutta oli kylässä aina joku joutava ukko taikka muori, joka oli niin kirjantaitava, että saattoi opastaa muitakin lukutaidon vaikealla alkutaipaleella. Heidän luokseen vanhemmat lähettivät lapsiansa oppimaan, silloin kun eivät itse joutaneet niiden kanssa paukkaamaan taikka kun lapset olivat niin visapäisiä, ettei kotoisin voimin saatu heihin aapista istutetuksi. Pieni maksu, ruokatavaraa, vaatetta sekä joitakuita lantteja annettiin opetuksen korvaukseksi.

Ja nämä vanhat ukot sekä eukot olivat entiskansan kirjanoppineita opettajia ja koulumestareita. Heidän pikku mökkinsä olivat jonkunlaisia "vapaita opistoja", joiden oppiaineena oli aapisto, tavaus ja suora-luku sekä oppikirjoina punakantinen aapinen ja pitkä katkismus.

Sellaisia opetusmestareita oli Kaukalon vaari Turtolan Juoksengissa. Äijän mökki kykötti kuin vuoripeikon asunto yksinäisellä rantakalliolla Kattilakosken Kaukalonkorvassa, Tornionjoen törmällä. Se oli kolo paikka kaikille lähiseutujen kovapäisille pojille. Sillä Kaukalon kirjallinen ukko oli yksitotinen suuri äijänrutimo, oikea visapäisten kehvelien koulumestari, jonka pelottavaa naamaa ei leikki liikuttanut. Kovapäisimmät lukumiehet aina lähetettiinkin Kaukalon mökille saamaan älyä, ja opinhaluisia -- taikka oikeammin opinhaluttomia -- saapui joskus väylän takaakin, Ruotsin puolelta. Eväspussi selässä pojat sinne aamulla astuivat, paukkasivat vaarin kanssa päiväkauden ja taas illalla palasivat kotiin tyhjine pusseineen, mutta pää täynnä aapista. Oli äijällä omat tapansa saada haluttomimmatkin vekarat totisella aikomuksella tarttumaan kirjaansa. Niin saattoi hän saavia tehdessään ärjäistä vieressään istuvalle lukumiehelle:

-- Tämän saavinpohjan paukautan päähäs halki, jos et opi!

Niskan Petteri ja Kommeksen Olli olivat kerran vaarin luona opiskelemassa, vaikka he mieluummin vain "tyyräilivät" sivakoilla Jokitörmästä alas kuin hikoilivat mökissä aapisen ääressä. Mutta loppui pojilta tyyräilyhalu, kun äijä äkäpäissään haki heidät pirttiin, jyräytti ison pölkyn lattialle, sieppasi suuren kirveen, jota rupesi kiukkuisesti hiomaan. Sitten kohotti äijä kirveensä, ärjäisten:

-- Nyt sikiöt! Toinen pittää täsä tehtämän: luettaman taikka kuoltaman!

Lukuhalun pojat sillä kertaa saivat ja lukumiehiä heistä tuli, sillä kirves ja pölkky olivat sitten aina lattialla uhkaamassa.

Helpotuksen huokauksen monet pojat päästivät, kun Kaukalon kamala äijä viimein kuoli. Mutta eivät lie silti Kaukalonkorvan mökistä päässeet. Sinne jäi yksinään elämään ukon ainoa tytär, Kaukalon Akaatta, ruveten isänsä sijaan kovapäisten koulumestariksi. Akaatta, pitkäleukainen eukko, jonka pitkä nenäkin nolpotti suun päällä, oli melkein yhtä pelottava kuin vanha äijäkin. Vanhana piikana hän asui mökissään pitäen siellä "rukuuksia" arki-iltoinakin. Polvillaan kyköttivät rukoilijat lattialla, ja Akaatta luki ulkomuististaan rukousta ääneensä, häärien samalla kahvin keitossa taikka kolistellen uunin takaa puita piisiin. Ankarana opasti Akaattakin pieniä lukijoita, ja tyttäriäkin lähetettiin hänen luokseen. Niin pelkäsivät lapset vieläkin Kaukaloa, ettei toisinaan tarvinnut muuta kuin muistuttaa siitä, kun jo laiskatkin saivat erinomaisen lukuhalun.

Kaukalon kouluajan jälkeen oli Turtolan Juoksengissa koulumestarina Puskan Kaisa, vanha leskimuori, joka asui pienessä pirtissään Myllymäen maalla, Ratasjärvellä. Kaisa oli pikkuinen mummu, mutta terhakka ja pysty kuin tikku, hyvänluontoinen ja ahkera jumalansanan viljelijä, jopa "oikein kristitty ihminen oli Kaija-riepu". Mummu kulki joskus taloissakin lapsia panemassa kirjalle, mutta kotipirtissään hän alituisesti harjoitti lukemisentaitoa, ja opetuslapset astuivat hänen luokseen kirkolta asti, aapiset ja katkismukset mukanaan. Kaisa ei kyllä antanut lapsille kammoa, sillä "hän ei huutanut eikä räyhännyt, vaan oli aina siivo ja taijolla opetti". Lapset menivät mielellään hänen kouluunsa, ja "pojankläpitkin häntä rakastit". Jälkeenpäinkin Kaisan oppilaat aina Ameriikasta asti monesti muistivat raha-avustuksilla ja muilla lahjoilla vanhaa opastajaansa. Kymmenet vuodet Kaisa omasta halustaan ohjaili nuorten lukutaitoa, saaden palkakseen vain vanhempain vapaaehtoisia antimia. Kerran sentään mummu sai odottamattaan "etelästä" sata markkaa. Muori oli koko seudun rakastama. Ei kukaan mennyt hänen pirttiinsä käymään viemättä muorille tuomisia, lapsetkin sinne monesti juoksivat pikku lahjoineen. Lopun ikäänsä eli Kaisa kunnan hoidokkina Tervahaudan talossa, ja kun hän pari, kolme vuotta takaperin kuoli "satakymmenellään", saatettiin hänet hautaan kahdellakymmenellä hevosella. Sattuipa vanhalle lastenopettaja-mummulle niin sopivasti, että joutui haudassa lepäämään kahden lapsenarkun väliin.

Karungin vanhoja opettajia oli Juho Viita, jo kuutisenkymmentä vuotta takaperin kuollut köyhä äijä, joka kulki taloissakin totuttamassa pientä väkeä aapiseen ja katkismukseen. Ukko ei kyllä "Kristuksesta tiennyt mithän", mutta oli silti niin kirjanoppinut, että saattoi huonompiansa opettaa.

Ylitornion Kainuunkylän kirjalle-panijana oli entiseen aikaan Eeva-Priita, pikku mökin eukko hänkin. Tarkka opettaja oli Eeva-muorikin. Lukumiesten piti istua tuolilla siivosti "kuin nunna ploosterissa", ei saanut edes jalkojaan heilutella, ettei muisti menisi. Helposti muori silloin ropsi vitsalla sääriin, määräten lukijan istumaan "lapintoolissa" eli jalat tuolin alle vedettyinä. Tunnollista työtä eukko teki, vielä jälkeenpäinkin hän aina kinkerien edellä kulki kuulustelemassa opetuslastensa lukutaitoa. Kinkereillä muori sitten tarkkaan kuunteli, miten hänen valvattinsa osasivat, ollen hyvin iloinen, kun pappi kiitteli heidän lukutaitoansa.

Turtolan Järvikylillä sekä Kolarin puolellakin vaikutti vanhan polven nuoruuden aikoina Ruuhi-Joopi, jota sanottiin myöskin "Ruuhi-piispaksi". Sillä Joopi, vaikka olikin lyhyehkö tummaverinen ukonkäppyrä, oli kirjantaitava ja kristitty mies, selvä puhumaan, jopa "aivan profeetallinen mies kansapuheissaan". Ruuhijärvellä eli ukko talonisäntänä, mutta sitten vanhana miehenä hän rupesi opettamaan kylän lapsia. Joopi kulkea kapsutti saarnamiesten matkassa, pysähtyen milloin mihinkin kylään panemaan lapsia kirjalle aapisesta alkaen. Vanhempien neuvoja Joopi ei opetuksessaan suvainnut, sanoen vain, että "sikiöt ei opi, jos vanhemmat sekaupi". Iltaisin ukko kokosi ympärilleen aikuista väkeäkin, tutkistellen sen kanssa "raamatun nytheitä" sekä pitäen rukoukset. Vanhana Joopi tuli päästä vialle ja sai hyvin surullisen lopun. Lähti ukko kerran astelemaan Ruuhijärveltä Vuoskulompoloon, mutta eksyikin metsään ja paleltui kuoliaaksi.

Kolarin nuoren väen lukutaitoa hoiti myöskin Kassan Tiina-Kaisa, toimien Sieppijärven taloissa. Tiina-Kaisa oli kirjallista lähtöä, oikeinpa papillista pohjasukua, kotoisin Kolarin Jokijalasta, Lapinniemen Erkin talosta, johon Tiina-Kaisan, Frosteruksen jälkipahnaa oleva äidinäiti oli naitu Haaparannalta. Siksi Tiina-Kaisa oli aivan omiaan kirjanopettajaksi, ja hänellä olikin sellainen taito, että "vaikka olis sikiöt kuinka huonot olhet, niin kirjalle pani".

Muonion ja Enontekiön aapistelua hoiti ennen vanhaan "Koulu-Heikki", Heikki Syväjärvi, joka oli kotoisin Kittilän Kallonkylästä. Heikki ei kyllä ollut edellisten kaltainen vapaaehtoinen opettaja, joka sai toimestaan palkkaa, minkä vanhemmat suvaitsivat antaa, vaan hän oli oikein virkamies, varsinaista palkkaa nauttiva koulumestari, Lapin katekeetta, joka virkansa puolesta paukutti kahdessa laajassa seurakunnassa. Kesänpuolet ukko muurauslastoineen asteli taloja myöten rakennellen uuneja, saaden parikymmentä kopekkaa päivältä sekä ruoan ja kahvin, ja talvenpuolet taas kierteli kyliä pitkin opettaen viikon, pari kussakin pysähdyspaikassaan. Vanhankansan koulumiehiä oli Heikkikin, iso turpea vanhapoika, joka opetti, niinkuin oli häntä itseäkin opetettu. "Talkka-koulua" oli ukon koulunpito. Siellä kirjaa taitamattomat vekarat "pitkää tavia klonkkasivat, ja tikulla piethin tavia". Koulumestari oli kyllä hyvä kirjamies, vaikkei osannut nimeäänkään kirjoittaa. Oppilaitaan hän ohjasi "puustaimia" tuntemaan selitellen:

-- Oo on niinkuin ovi, koo on kuin pesäkoukku, ärrä on avaimen näköinen ja ii on kuin vittasavirikko, mutta tee on niinkuin tikka, joka seisoo järvellä ja on risti päässä. Tuo on ee, jolla on reikä päässä, ja tuo on ällä, ja se on niinkuin halko... Se on uu, joka on päältä auki, ja ännä, joka on alta auki, ja ämmäkin on alta auki, mutta se on leveä ja siinä on kolme kriipua.

Ja sitten vängättiin pitkää tavia: -- Ii sano ii, ässä ää sää, ii-sää!

Jopa joskus yritettiin:

-- Ämmä... ämmä... sano ämmä...

Mutta silloin mestari tarttui ohjiin sanoen:

- Ei ämmä mithän sano, ämmä on vain ämmä! Ää sanoo ja ii sanoo ja aa sanoo, ja oo ja mikin sanoo, kun net on yksin, mutta ämmä ei sano koskaan mithän.

Heikki oli "urhoollinen ja hyvä mies ja mahoton vireä ja saura opettamhan". Kynttilän valossakin hän pimeällä piti koulua ja lasten piti "kristillisesti istua tolkuttamassa". Eikä ukko ollut mikään ankara koulumestari. Haturasta hän joskus pudisti, taikka nipisti nenästä tai korvasta, joskus taas "knipillään" ampaisi otsaan taitamatonta ja tottelematonta vekaraa, ja se kyllä koski kipeästi, kun iso mies isolla kynnellään nipsautti. Oli ukon seinällä kyllä vitsakin varoittamassa sikiöitä kovin ylpeilemästä. "Se on siellä Mooses!" ukko muistutti oppilaita osoittaen vitsaa. Joskus sentään sattui, että täytyi vitsa päästää virkaansa. "Nyt täytyy käyttää Moosesta!" sanoi ukko ottaen vitsan seinältä. Mutta jos pahantekijä rupesi rukoilemaan armonpuolta, saaden ukon lepytetyksi, pani Heikki vitsan pois puhellen: "Mooses saapi sitten olla tuolla ja vahata tyhjään."

Koulussaan Heikki opetti "puhasta jumalansanaa eikä mithän muuta". Aapinen, katkismus ja Uusi Testamentti olivat "talkkakoulun" oppikirjoja. Niitä luettiin ukon johdolla, ja niistä saatiin kotiläksyjä ulkoa opittaviksi, koulun loppuessakin mestari vielä antoi läksyt, jotka piti osata silloin kun hän taas uudelleen tuli kylään paukkaamaan. Illoin, aamuin ukko piti rukoukset, joita talonväkikin tuli kuulemaan. "Kovenna se kuin kova on, ja pehmitä se kuin pehmiä on", Heikki useinkin rukoili. Virsiäkin rukouksissa veisattiin, vaikkei koulumestari ollutkaan mikään veisuumestari. Hänellä "ei ollut nuottia enempää kuin härkäsonnilla tuolla äijän takana". Samalla nuotilla veti hän kaikki virret, niin "Sun haltuus rakas isäni" kuin "Koko-maailmankin".