Part 20

Isännän valta oli Salkolla metsän eläviin, karhuunkin. Hän osasi, niinkuin vanha mestarinsakin, Kassankorvan äijä, lumota kontion, niin ettei se koskenut karjaan. Pääsiäisaamuna varhain hän meni navettaan ja pyyhki karhun sydämellä ja "munhaiskuulla" jokaisen lehmän selän päästä häntään asti, sanoen:

"Älä sie, jumalanvilja, omaa ruumistas vihaa!"

Samalla tavalla Salkko varasi lehmät laitumelle laskettaessa. Eikä kontio koskenut ukon karjaan.

Kerran asusti Pessalompolon takamailla oikein pahantekijä karhu, joka tappoi paljon elukoita, osuen lopulta Salkonkin karjaan, jolloin heti alkoi aidan takaa kuulua möly. Akka hätäysi, mutta ukko sanoi vain:

-- Pane sie kahvi kiehumhan! En mie lähe rautasuolla peon kanssa tappelemhan.

Akan täytyi keittää kahvi, ja vasta sen juotuaan lähti Salkko astelemaan metsään. Siellä karhu parhaillaan tapella möyrysi suuren härän kanssa. Ukko istui mättäälle, pisti piippuunsa ja rupesi sauhuja vedellen katselemaan komeaa rytäkkää. Eikä karhu häntä huomannut, sillä tapellessaan eläimien kanssa ovat sen silmät aina ummessa. Viimein Salkko meni lähelle ja puhalsi piipunsavua kontion nokkaan. Säikähtyneenä kavahti karhu takajaloilleen, karjahti ja katsahti kiukkuisesti ukkoon, joka äyskäisi:

-- Mitä sie minun elävitteni kanssa västäät? Mene keinoosti!

Ja karhu lähti nolona laukkaamaan metsään.

Matinlompolossa asuva Alatalon Mikkeli-äijäkin tahtoi varjella karjaansa karhulta ja teki Kassan ukon kanssa "akortin", että kun viiden vuoden aikana hänen lehmänsä tulevat aina ajallaan kotiin eikä kontio niihin koske, antaa hän Salkolle tiineen "nuorukaisen". Eikä kontio koskenut Mikkelin karjaan, vaan joka ilta saapuivat lehmät määrätunnilla kotiin. Karjan edellä asteli aina näkymätön olento emännän haamussa, avaten veräjän ja laskien lehmät tarhaan.

Mutta määräajan kuluttua tuli Mikkeli-äijään omarakkaus, eikä hän täyttänytkään lupaustansa. Silloin heti karhu kävi hänen karjassaan, tappaen aivan aidan takana tuntuvan nuorukaisen ja syöden siltä tuumet.

Jälkeenpäin Salkko sitten vain tiedusteli Matinlompolon mieheltä, oliko siellä kylillä nähty outoa vierasta, jonka hän täältä kolmen penikulman päästä oli pannut sinne tulemaan Miekojärven, Kaaraneksen ja Suukosken kautta.

Tulenkin isäntä oli Kassan Salkko. Kerran polttavana kesäpäivänä syttyi Vuonorovassa metsäpalo. Liekit jo lehottivat männynlatvoihin saakka ja suurella hälinällä kiirehti koko kylä kuokkineen ja lapioineen sitä sammuttamaan.

-- Mihin teillä nyt sellainen hoppu on? Salkko vain pihaltaan huuteli kylänväelle.

-- Näethän sie! Vuonorova palaa! Sie palat tänne ittekki! toiset hädissään päivittelivät.

Lähti Salkkokin muiden perässä painelemaan palopaikalle, sanoen siellä miehille:

-- Ei tartte siinä reuhtoa! Mie sammutan sen!

-- Sie rietasko sen sammutat? kirosi sammutustyötä johtava metsänhoitaja.

Mutta Salkko lähti astelemaan ympäri paloa, ja ukon askeliin tyrehtyi koko tuli, polttaen vain askelten välimaihin kanervikkoon kuin sahanhampaita. Tässäkin ukko käytti omia keinojaan. Pulloon oli hän ottanut maasta ukonpilveä, sinistä lahopuuta sekä juhannusyön kastetta, ja siitä pullosta voiteli hän kenkänsä pohjat, ennenkuin lähti kiertämään paloa, astellessaan lisäksi tiputteli vielä pullosta silloin tällöin maahan joitakuita noppia.

Ei Kassan ukosta vesikään "huolinut". Kerran hän lähti astumaan yksiöistä jäätä myöten Pessalompolon ylitse Honkurin puolelle ja putosi sulaan. Kylän ihmiset sen nähdessään kovassa hädässä laukkoivat rannalle ja kiirehtivät köysineen ja muine neuvoineen auttamaan. Mutta äijä vain huusi heille:

-- Ei täällä härkää ole! Oottakaahan, kunhan panen piiphun!

Ja totisesti, äijä pisti piippuunsa ja pani savuksi, kömpi sitten jäälle ja lähti astumaan. Ukko oli varannut itsensä vettä vastaan, niin ettei se uskaltanut häntä "kukittaa", vaikka hän olisi joutunut millaiseen vesivaraan. Syksyllä ensi kerran jäälle mennessään hän oli piirtänyt kolme ristiä eteensä ja pannut vettä päänsä päälle sanoen:

"Vesi, jos sie viet minun henkeni, niin ole vastaava tuomiopäivänä minun sieluni eestä!"

Samalla tavalla Salkko varasi itsensä keväällä, kun meni ensimmäisen kerran sulille vesille. Sitten ei kesävesikään hukuttanut.

Salkko saattoi lumota pyssynkin, niin ettei sen kuula pystynyt häneen. Silloin "kun ryssä lähti Franskan avuksi" ja otti miehiä sotaan, olivat kaikki kovin peloissaan, mutta Salkko-ukko tyynnytteli heitä.

-- Ei tartte pelätä! Kyllä luojilla on sivullakin sijaa.

Ja sitten Kassa kertoi, kuinka hän ennen sotaväessä ollessaan näytti kerran koko joukolle kummat. Oltiin ampumassa tauluun, ja kapteeni sanoi:

-- Kuka ottaa ja viepi minun lakkini tuonne taulhun, johon kakstoista miestä ampuu niin paljon kuin ennättää? Hän saapi kunniamerkin.

Miehet olivat ihan kauhuissaan.

Mutta silloin Salkko lähti ja vei lakin tauluun, vaikka kaksitoista miestä ampua paukutti niin paljon kuin ikinä ennätti. Eikä tullut mieheen hiuksen hukkaa. Kaikki ihmettelivät, ja kapteenikin kysyi, millä voimalla Salkko sen teki. Mutta Salkko ei sanonut hänelle taitojansa, eikä ilmoittanut, että hän pyssynpanoksia saadessaan oli ottanut alimmaisesta panoksesta luodin hampaittensa väliin sekä viskannut ruudin olkansa ylitse taakseen sanoen:

"Se sama Jumala, joka varjeli ne kolme miestä tulisessa pätsissä kuningas Nepukkanetsarin käsistä, sama Jumala varjelkoon myös minut kaikista vihollisteni nuolista!"

Salkko tunsi, niinkuin ainakin suuri tietäjä, kaikkien "ainheijen" sisällyksen ja luonnon sekä niiden voiman ja vaikutuksen. Hän oli tutkinut, että maassa on "semmoinen näkymätön osa", joka saattaa tarttua ihmiseen tuottaen sairautta. Oli hän myöskin huomannut, että toinen maa on paljon myrkyllisempää ja pahempaa tarttumaan kuin toinen; varsinkin muutamat jängät ampuvat kuin nuolia ihmisiin ja eläimiin. Samoin myöskin vedessä on oma tarttuva osansa, "vaikka ei siinä ole mithän näköä", ja toinen vesi saattaa olla toista myrkyllisempää. Niinikään ilmakin on toisin vuoroin paha ja raskas sekä hyvin kärkäs antamaan tauteja. Ukkonenkin siinä liikkuu milloin heikompana milloin tylympänä. Ukkosen ankaruus kyllä riippuu siitä, monennellako tähdellä se kulloinkin kulkee. Ensimmäisellä tähdellä kulkiessaan ääntelee ukkonen hyvin laimeasti, mutta viidennen tähden merkeissä on se jo kerrassaan karkeaääninen. Myöskin puut ovat hyvin erilaatuisia. Toisista tarttuu hyvin helposti puunvihat, mutta toisista taas ei tartu mitään pahaa. Eikä kaikki rautakaan ole yhtä karkeaa. Joku rauta saattaa olla niin karkeaa ja myrkyllistä, että siitä heti jää vihat, kun sillä vähän lonkkaa, mutta toinen ei anna raudanvihoja, vaikka tekee pahankin haavan. Niin on myös ihmisiäkin monenlaisia. Toinen on heppäisempi kestämään pahaa, mutta toinen on kivempi. Kivaveriseen eivät pahat pysty, mutta heikkoveriseen tarttuvat helposti kaikki poikkipuoliset.

Kaikenlaisista maan kasveista ja puista otti Salkko-ukko voima-aineita, niinkuin ukonsärkemän puun sälöä, tuulenpesää, ukonpilveä, "merenlöyttyä", ukonkiveä ja monia muita väkeviä välikappaleita. Niitä hänellä oli aina mukana taskussa taikka pikku pussissa, ja niitä hän useasti tarvitsi sanansa vahvistukseksi.

Vanhaksi ukoksi asti pystyi Salkko tietäjän toimiin. Vielä ikämiehenäkin oli ukko niin luonnokas, että yksinään pani kenkään pahankurisen hevosen, jota ei monissa miehinkään saatu hallituksi.

-- Mikäs se semmoinen hevonen on, jota ei kenkään saaha? Salkko vain ihmetteli, vetäisten kolme solmua marhamintaan sekä pyyhkäisten kämmenellään hevosen lautasia. Värähteli elukka vain, mutta ei jalkaansa liikuttanut, kun ukko napsi nauloja kavioon.

Mutta sitten lopulla ikäänsä Salkko tuli sokeaksi eikä enää kyennyt tietäjöimään. Ei ollut hänestä enää maalariksikaan, vaikka parhaina päivinään oli ollutkin "kauhean hyvä ruusaamhan", eikä talonsakaan hoitajaksi. Hän myi talonsa ja muutti asumaan pikku mökkiin, elellen siinä varattomana eläkevaarina viisi, kuusi vuotta.

"Hiiri kuolkhon, ja harakka sairastakhon!"

tapasi Salkko sanoa potilailleen, ja samat sanat näyttivät kohdistuvan häneen itseensäkin, sillä ukko, joka oli syntynyt 1819, kuoli vasta toistakymmentä vuotta takaperin lähes 90:n ikäisenä.

Entisiä pappeja

Lapin ja Peräpohjan laajoissa erämaapitäjissä, joissa enin osa seurakuntaa asusti hajallaan kiveliöissä, oli sielunpaimen kaikkein tärkein henkilö. Niinkuin kiveliöiden kansa poropalkisessaan raitioi tuhantisia tokkiaan, kooten ne toisinaan kaukaisistakin tunturimaista porokaarteillensa pykällyksiin, niin seurakuntain sielunpaimenetkin, kukin omassa "paliskunnassaan", raitioivat hajallista laumaansa. Niinkuin poropaimenet merkitsivät pykällyspuihin lovilla ja piirroilla tokkansa pääluvun, niin sielunpaimenetkin pitivät "pykällystä" laumastaan, merkiten monenlaisilla koukeroilla suuriin kirjoihinsa oman palkisensa pääluvun, kokosivat tuon tuostakin erämaihin hajonneen kansansa omille "kaarteilleen", jopa toisinaan itsekin matkustivat kiveliöön laumansa luokse.

Sielunpaimen oli syrjäisen erämaaseurakunnan kaikki kaikessa. Kansa piti häntä "raitionaan" sekä hengellisissä että monesti maallisissakin asioissa. Siksipä useat, varsinkin muita erikoisemmat seurakunnan paimenet, jäivät vuosikymmeniä, jopa jotkut satojakin vuosia, elämään kansan muisteluksissa. Vielä yli parinsadan vuoden kuluttua juttelee tunturimaan asukas muisteluksia "Herr'-Vuolevista", Olaus Sirmasta, joka Enontekiön ensimmäisenä vakinaisena pappina eli 1600--1700-lukujen vaiheilla, samoin toimeliaasta "Herr'-Erkistä", Erik Grapesta, joka sata vuotta myöhemmin vaikutti samassa pitäjässä. Muistellaan ylimäissä vielä "Vikelius"-pappiakin, joka Ison vihan aikoina pakolaisena piileskeli Muonion ja Hetan sydänmailla, asustaen Ruotsin puolellakin Naangijärvellä, "Vikeliuksen kentällä" kalamiesten puittiona. Pakoretkellään oli pappi kirjoittanut erääseen saurapieleen:

"Nyt suurus suustani puonnut, hyvä leipä leuoiltani. Söisin kyllä, joisin kyllä, täytyy olla tällänsäkki."

Muistetaan myös kertoa Ylitornion entisestä papista "Viiklunnista", joka toistasataa vuotta takaperin on haudattu kirkonkuoriin parren alle. Wiklund oli niin voimallinen pauhaamaan, että sanankuulijatkin saivat saarnainnon ja mennen tainnoksiin alkoivat myös pauhata. Siitä kuningas aikoi erottaa papin virastaan, kutsuen hänet Tukholmaan tutkittavaksi. Wiklund meni, ja kuningas käski hänet heti saarnatuoliin, lähettäen hänelle sinne paperin, jossa piti olla muka saarnanteksti. Pappi otti paperin, käänteli sitä sanoen:

-- Tyhjä on tämä puoli, ja tyhjä on tämäkin puoli... ja tyhjästä loi Jumala taivaan ja maan.

Mutta sitten kun pappi alkoi saarnata, niin siitä syntyi sellainen pauhaaminen, että kuninkaan täytyi lopulta hänet keskeyttää. Kuningas tarjosi papille parempaa paikkaa etelässä, mutta hän ei huolinut, vaan palasi jälleen omaan seurakuntaansa. Sama pappi sanoi sitten kerran Ylitornion kirkossa saarnatessaan:

-- Niin tosi kuin minun sanani on, niin totta ei minun ruumiini pidä lahooman!

Eikä lahonut papin ruumis. Kirkon lattiaa korjattaessa avattiin hänen arkkunsa, ja siinä lepäsi voimakas pauhaaja aivan entisellään, "hiuslakki" päässä, paita päällä, housut ja sukat jaloissa. Paita vain oli selkäpuolelta lahonut.

Kaukaisissa ylitnaiden pitäjissä viettivät erämaan kansan paimenet kovin yksinäistä elämää, ollen melkein tykkänään erotettuina muusta maailmasta. Kesäisin päästiin heidän valtakuntaansa vain veneillä sauvoen kymmenin penikulmin vastavirtaa, ja talvi painoi heidät paksujen hankien taakse. Niinpä monesti kävikin, että Lapinkorpi otti koviin kouriinsa etelästä tulleen jumalansanan julistajan, pitäen omanaan, minkä oli saanut, ja painaen hänet viimein kalmatievaansa. Eikä ainoastaan pappia yksinään, vaan toisinaan hänen koko sukunsa. Vähävaraisina, niukasti palkattuina, erämaan yksinäisyyden taamomina, eivät monetkaan eliniäkseen Lappiin sortuneet sielunpaimenet jaksaneet toimittaa lapsiaan opinteille, vaan perilliset joutuivat pesän hajottua jatkamaan papin pahnaa seutukunnan lantalaisina, jopa joskus lappalaisinakin. Varsinkin tyttäret opinteiden osattomina monesti jäivät vertaistaan vaille ja painuivat ylimaiden lantalaissukuihin. Niinpä tuli Koutokeinon Tornensis papista -- kuoli 1705 -- Tornensis niminen lappalaissuku, joka vieläkin jutaa Norjan-Lapin ja Enontekiön tunturimaita. Samoin koko joukko lantalaisia pohjoisissa rajaväylän pitäjissä juontaa lähtönsä vanhan Grape papin pahnasta.

Perimmäiseen Lappiin, Hetan tunturiseutuun, maatui miltei koko sukuineen Cajanuskin, joka oli Enontekiön kappalaisena 1858-66. Vanha pappi sai sijansa Palojoensuun kalmatievassa, ja viime vuosisadan lopulla kuollut vanha leski-rukka, joka oli oikein "tuomiorovastin tyär", haudattiin Hetan kirkkokumpuun. Papin ainoa elossa oleva poika painui lantalaisemäntineen jo nuorena Ameriikkaan, nuorin tytär, Ida, palasi etelään, mutta vanhemmat tyttäret jäivät Lappiin lantalaisemänniksi. Hilman vangitsi rättäri Juhan-Petteri Välitalo, joka sitten muutti poliisiksi Iittoon, korkealle Könkämäenon latvoille, ja "Ruusaan, joka oli oikein kaunis, valkiaverinen ja pyöreäposkinen", tarttui toinen veli, Joeli Välitalo, pienen talopahasen isäntä Vuontisjärveltä. Vuontisjärven Välitalossa asui papinleski vanhuutensa päivät. Täällä kaunis Ruusakin kuoli "lehmän alle, kun oli lypsämässä".

Satakunta vuotta takaperin eli Muoniossa Mathias Kolström, joutuen hänkin, samoin kuin useat jälkeläisistäänkin Lapinmaan multiin. Kolström oli itsekin lapinsyntyjä. Kolarilaisen mestaritakojan, Uollo Raution, veli, Juho Rautio muutti Tornioon sepäksi ja pani siellä poikansa "papinkoulhun". Tornion alkeiskoulussa kävi poika 1770-80 luvuilla, ja muistaen kolarien kotiseutua otti nimekseen Kolström, kävipä "tutänttinä" ollessaan usein entisessä kotikylässäänkin, asustaen Raution vanhan kartanon perätuvassa. Lappiin palasi lapinsynty papiksi päästyään, tullen 1788 Muonion ensimmäiseksi saarnaajaksi sekä 1812 Muonion ja siihen yhdistetyn Enontekiön kirkkoherraksi. Kahden suuren seurakunnan vähälukuista metsäkansaa paimensi papin koulun käynyt sepänpoika kuolemaansa asti, joka tapahtui 1829.

Kolström oli "hyvä saarnamies". Hän sai pauhata milloin Lätäsenon Markkinakummun -- sitten Palojoensuun -- kirkossa, milloin taas Muonion pienessä kirkkotuvassa, joka seudun ensimmäisenä saarnahuoneena seisoi Uollontörmällä, Jierisjoen pohjoispuolella, joutuen sitten jo saarnaamaan Muonion uudessakin, 1817 valmistuneessa temppelissä.

Pyhäpäivinä pauhasi pappi kansallensa, mutta muina viikonpäivinä hän keitätti sille viinaa. Pappilassa oli vakituinen viinakota, jossa toinen kirkonmies, unilukkari ja papin renki, Jierisjärven Iisakki, hääri keittomestarina. Tihuntijyvistä laski unilukkari viinaa, myyden sitä sekä lappalaisille että lantalaisille, vain kodasta käsin puolentynnyrin astiasta kauhalla mitaten. Pappi itsekin joi ahkerasti ja myi. Oli hänellä joskus kinkerimatkoillakin viinakauppa matkassa, ja varsinkin lappalaiset olivat siitä hyvillään. Kun pelottava yhteenotto papin ja Sanan kanssa oli suoritettu, saatiin unilukkarin keitoksista hyvät virkistyshetket, ja porontaljoilla pirtissä maaten pappi vain naureskeli, kun lappalaiset päissään oikein rähisivät. Keitettiin pappilassa viinaa talollistenkin viljasta. Leiviskän kun vei leipäviljaa unilukkarille, sai sen viinakannuna takaisin.

Papinrouvan, Brita-Lisa Valbomin, sanotaan olleen "Ruottin Arjepluukasta", ja perhettä oli pappilassa neljä poikaa, kolme tytärtä sekä papin rouvan sisar, Beata-Caisa, jolla oli yksinäinen poika, Erik. Vanhin poika, "Pelle", kävi hiukan koulua ja toimi sitten Muoniossa "ymppääjänä". Mutta kerran hän meni hautausmaalle kuolleitten luiden kanssa pelehtimään saaden kalmanväen kimppuunsa, niin että "tuli hulluksi ja kuoli pirhuihin". Toinen poika, "Kalla", ei käynyt mitään koulua, kulki vain kylillä ja soitteli häissä, laski viimein alas Kemiin ja kuoli siellä. Mutta Mathias Adolfista tuli pappi, joka isänsä jälkeen oli jonkun aikaa Muonion paimenena, muuttaen sitten Karunkiin ja sieltä Tervolaan, jossa kuoli 1864. Pappi tuli Emanuelistakin, "Mannesta". Jo kouluaikanaan, ollen vain "tutäntti ja maisteri", meni hän joskus "papan sijasta pauhaamhan". Pari, kolme kertaa katsahtaen avattuun raamattuun, rukatti hän kirkkoon ja paukutti sitten niin voimallisesti, että sanat kuuluivat kylään saakka. Ylitorniolla oli Manne ensin apulaispappina, sitten Enontekiön "koulupappina" (1834-49), kulkien Ruijassakin saarnaamassa. Hetasta muutti koulupappi kappalaiseksi Utajärvelle, jossa hänen, lapinmiehen, oli "niin ikävä että kuoli" 1852.

Pappilan tyttäret saivat ottajansa omalta kotiseudultaan. Vanhimuksen, Kaisan, vei nimismies Kock, nuorimuksen, Luisun, korjasi Norjasta tullut kauppias, Knobblock, "mainion hyvä mies, joka rakensi ensimmäisen talon Muoniovaarhan", Ruotsin puolelle väylää, mutta muutti sittemmin Tornioon sepäksi. Keskimmäinen tytär, Heta, joutui Hietasen Iisakille, joka oli vanhan sotamiehen, Johan Örnin, poika, saman Örnin, jonka kimppuun Kolström pappi kerran vihoissaan hyökkäsi, sanoen: "Nyt mies Jumalalla freistathan!" Hietas-Iisakki omisti papin tyttären mukana hänen papillisen sukunimensäkin, ja samoin teki taas Iisakin vävykin, Juho Anttila, pelastaen siten vanhoista Köngäsen ruukin sysikolareista johtuneen sukunimen unohtumasta. Ja sitä lyytä on Kolströmejä Muoniossa vieläkin.

Vanha Kolström pappi ei suinkaan ollut ainoa viinaa viljelevä sielunpaimen. Silloiseen aikaan oli niitä Lapinkorvessa muitakin samanlaisia, pahempiakin. Niinkuin Esaias Castrénkin, "Essa", joka Kolströmien jälkeen oli jonkun aikaa Muoniossa sijaispappina. Kun "Essa" saarnatuolissa kumartui rukoilemaan, ja seurakunta painoi päänsä penkkiin, kyykähti pappi alas, jolloin sormien välitse vilkuileva seurakunta näki pullonpohjan heilahtavan saarnatuolin laidan ylitse. Turtolan Frosteruskaan (1826-47) ei ryyppäämiseltään tahtonut aina joutua ajallaan kirkkoonkaan. Lukkari Jurva pani jo virret taululle ja rupesi odottaessaan veisaamaan, parkuen vihoissaan niin ankarasti, että huuto kuului "puolivälhin Turtolaa ja Pelloa". Lukkari oli sitä enemmän vihoissaan, koska hän tiesi, että

"Lukkaria pitää Jumalan luua, mutta pappeja saapi pieksämällä."

Viinaa viljeli "Krankkakin", joka neljä, viisi vuotta oli Turtolassa Frosteruksen sijaisena. Hän ryyppi ahkerasti tullen yhä punaisemmaksi ja saaden nimekseen "Punainen Krankka". Ja Mellin, ollessaan pari vuotta (1857-59) Turtolaa kaitsemassa, kävi tuon tuostakin kontti selässä Matarengistä asti viinaa noutamassa.

Mutta ei tarvitse kovin "lastata" näitä entisiä erämaiden paimenparkoja. Siellä he muun maailman unohtamina joutuivat juromaan yhtämittaisessa yksinäisyydessä, miltei ainaisessa arkipäivässä ja taas talven tappavassa pimeydessä. Eikä entisaikaan painettu pappia, vaikka hän jonkun ryypyn ottikin. Samanlaisia sielunpaimenia oli ennen kyllä lannanmaassakin. Ja laumansa parasta koettivat nämäkin kiveliöiden raitiot harrastaa. Mellinkin saarnasi kirkossa kuin paras pappi ja "haukkui juopot, varkhat ja kaikki", sekä messusi, "niin ett' oikein kirkon katto kohoili". Kranck taas piti pappilassaan koulua, opettaen Turtolan poikia lukemaan, kirjoittamaan ja lukua laskemaan. Ja pyrkiessään Frosteruksen jälkeen Turtolan papiksi Kranck vaalisaarnassaan voimallisesti julisti:

-- En ole tullut suurella viisaudella enkä korkealla opilla, mutta hengen ja voiman korotuksella.

Tästä huolimatta ei hän kyllä saanut kuin kaksi ääntä.

Nousi Lapin erämaan paimeniksi joskus oikeita toimenmiehiäkin, jotka jaksoivat pysyä virkeinä elämän yksitoikkoisuudessakin. Sellainen oli C.F. Pfaler, joka ensin Turtolassa ja Ylitorniolla vaikutettuaan kohosi väylää ylemmäksi, Muonioon, viihtyen täällä neljätoista vuotta (1854-68).

Pfaler oli rovasti ja "se mies sieti rovastin nimen". Kirkossa hän messusi, niin että se solkena kuului kylän taloihin, kun kirkko "oli lentävänä reikänä, akkunat rikki ja ihmiset istuit pöykkyri päällä kirkossa". Tätä pöykkyripeskien kansaa pappi ankarasti järkäytteli saarnoissaan. Varsinkin ahdisteli hän viinakauppiaita, juomareita, vieläpä liiallisesti koreilevia naisiakin. Kun vaimoväki pitkissä, lattiaa laahaavissa silkkinauhoissaan koreili kirkossa, saattoi rovasti huutaa:

-- Niihin nauhoihin ensinnä helvetin tuli tarttuu!

Ja kun Vestolan herra Turtolassa töllisteli vain kirkonkattoon, sovitti pappi saarnaansa:

-- Muutamat saarnan aikana laskevat nauloja kirkonkatosta...

Kovilla piti rovasti nuorta väkeäkin rippikoulussa. "Nykyisten pappien rippikoulu on kuin kirppasilla oloa" Pfalerin kouluun verraten. Kesäisin rovasti piti kylän nuorille pyhäkoulua. Helluntaista lähtien kävivät lapset joka pyhä iltapäivällä pappilan pirtissä, ja rovasti luetti heillä päivän evankeliumin, kysellen ja selitellen luettua tekstiä. Ottipa pappi joskus poikia tukastakin ja "kolhautti päätä seinhän", kun he salaa kurkistelivat kirjaansa.

Rovastin rouva oli "niinkuin yksi mainio talonpojan emäntä". Hän teki itse vaatteet koko väelleen, ja rouvansa ompelemassa puvussa kävi rovasti kirkossakin. Ja pappilan työmiehen, Muusan Heikin, kehnoa joukkoa papinrouva elätti, vielä paikaten lasten kurjat vaatteet, jopa kengätkin. Hyvin "talonpoikaista ja alhaista" oli pappilan nuori väkikin; kolme "pröökynää" ja viisi "tutänttiä". Vaikka pojat olivatkin "tutänttiä", häärivät he kesällä kotona ollessaan aina työssä. Useasti lähti koko pappilan perhe vierailemaan kylän taloihin. Varsinkin kun pidettiin kinkereitä lähikylissä, oli rovastin koko väki parhaina vieraina. Ja silloin "koko kinkeriväki syrjää myöten oli päivällisellä syömässä maitovelliä, voita, leipää ja kalaa".

Koko perheineen muutti rovasti Pfaler sitten tunturien maasta Nurmekseen, jossa kuoli 1879. Ei jäänyt hänen sukuaan Lappiin, muuten vain hyvä muisto.

Mutta nousi Lapinkorpeen joskus toisenkinlaisia toimenmiehiä, jotka viihtyivät kyllä yksinäisyydessäänkin, joutumatta silti juopottelevien joukkoon.

Tuohikontti selässä tallusteli Kolariin kesällä 1862 pitkä, laiha, kaitakasvoinen nuori mies, jonka vaalea tukkakin roikkelehti takinkauluksen peittona. Jaakon majataloon mies astui, heilauttaen konttinsa portaille ja painuen pirtin penkille istumaan.

-- Mistäs tämä mies on? emäntä kysyi.

-- Tulin vain tänne papiksi! vieras vastasi.

Mies oli "Pärki-vainaa", Johan Immanuel Bergh, joka sitten oli vähäväkisen Kolarin sielunpaimenena kahdeksan vuotta.

Yhtä vaatimaton kuin uusi paimen oli kontti selässä Kolariin tullessaan, oli hän sitten aina edelleenkin. Virkansa hän hoiti tunnollisesti, rippikouluakin piti aamusta iltaan, kahdeksan tuntia joka päivä, ja olikin oppilaille ankara mies, niin että "toisellainen oli silloin lukutaito, vaikkei ollut kouluja". "Kristittyjen", lestadiolaisten seuroissa, jotka näihin aikoihin jo rupesivat olemaan parhaassa vauhdissaan, ei Bergh käynyt, mutta ei hän koskaan heistä lausunut moitteen sanaakaan eikä kieltänyt laumaansa seuroihin menemästä. Yksikseen mies vain vanhassa pappilassaan asui kolmen rengin ja kolmen piian kanssa, viettäen hyvin vaatimatonta elämää. Ei tarvinnut hänelle monia ruokia laitella. "Pilkkumhin vain panthin maitoa ja puukauha vierhen, ja pappi otti itte kaapista voita ja leipää ja siinä kaapin vieressä pureskeli." Monesti ryyppi pappi samasta suuresta pahkamaljasta väen kanssa. Vain silloin kun sattui vieraita tulemaan, pantiin lautaset pöydälle ja keitettiin siikaa ja syötiin "niinkuin herskapissa ainaskin". Mutta vieraiden lähdettyä korjattiin lautaset ja ruuat kaappiin, ja siikojen jäännökset pisteli pappi kylmiltään. Kahviakin pappi keitätti pappilassa kävijöille. Palvelija vain toi kahvin sisään ja isäntä itse kantoi tarjottimella sen vieraalleen. Harvoin kävi pappilassa vieraita, paitsi mitä pitäjäläiset pistäysivät asioillansa. Eikä pappikaan puolestaan ollut ahkera kylää juoksemaan, hyvällä "Liinikollaan" vain silloin tällöin ajeli asioillaan. Kuusi kertaa vuodessa Bergh kävi Muoniossa saarnaamassa, leikkauttaen samalla matkalla pitkän tukkansakin.