Part 2

Talvisin painui tätä keinoa tunturientakainen Lappi etelän markkinapaikoille, ja etelästä taas nousivat sitä ylös kauppiaat ja Ruijanrannan kalamiehet, samoin kuin monet muutkin lapinkävijät. Pitkä oli tämä erämaan matka -- Kittilästä laskettiin Pokkaan seitsemän, kahdeksan penikulmaa, Pokasta Menesjärvelle kahdeksan ja siitä Inarin kirkolle viisi -- ja varsinkin tunturien mailla pitkät sen talottomat taipaleet. Sinne olikin pitkin matkaa puolentoista, parin penikulman päähän toisistaan taikka asutuista seuduista, rakennettu majapirttejä, "välitupia", joissa matkaavainen saattoi levätä ja lämmitellä, yöpyäkin sekä pitää suojaa pahalla säällä. Sellainen tunturikoti oli Mirhaminselän laiteessa sekä Karvaselässä ja Menesjoen latvoilla. Seurujärvellä saatiin suojaa Jakolan talossa, Pokassa asusteli Suikki-Antti, Ivalolla Ivalo-Matti ja Menesjärvellä eleli vanha lapinäijä, Menes-Jussa, pienessä pöksässään.

Kesäisinkin kuljettiin tietä sen minkä näillä mailla oli kuljettavaa; "takkapostikiri" tallusteli Kittilästä Inariin kerran kuukaudessa. Tie olikin laitettu kuin Lapin paras keino: kankaalle raivattu "nilja", tuntureille rakennettu rastit ja jängille sekä vuomille ladottu pari-, kolmirunkoiset porrastukset. Viisi, kuusikymmentä vuotta takaperin olivat Kiistalan Sammu, Jolan Jossa ja Rastin Pekka-raukka olleet Pokan seutuja porrastamassa.

Vieläkin vaelletaan tätä tietä Kittilästä tunturien taakse ja sieltä takaisin. Mutta alkumatka Kittilästä Pokkaan on suunnattu suoremmiten Könkäästä Rautuskylän ja Hanhimaan kautta Kapsajoelle Karhulaan ja siitä halki salon Pokkaan. Tätä polkua painelee vielä postimieskin kerran viikossa Pokkaan asti.

Vanhoja lapinteitä on sekin viisipenikulmainen palas, joka nousee Ylimuoniosta pitkin Siosjoen suuntaa Ounastunturin, Paljakan ja Sammalvaaran välistä laaksoa Ounasjärvelle Hettaan. Näitä maita jo entisinä aikoina Muonion ja Hetan noidat hyökkäilivät toistensa kimppuun ja sitten Muonion-Tornionlaakso ajoi Alattioon. Vanhan tiesuunnan porrastettuja jänkiä ja komeita pikku järvien välisiä hiekkaharjuja astelee vieläkin Hetan takkaposti, ja talvisin jutaa tätä samaa taivalta Muonio ja Kolari matkatessaan Alattion markkinoille.

Jo vanhoista ajoista kuljettuja taipaleita on myöskin Muonion- ja Könkämäjoen suunta Kilpisjärvelle ja siitä yli tunturiselän Norjan rannalle Skibotteniin eli "Juukeaan". Tämä tie veti entisaikaan raitoja sekä etelästä että lännestä Rounalan ja Enontekiön muinaisille markkinakummuille, ja sitten taas ohjasi etelän markkinamiehet Juukean kauppakentille.

Vuolaat virrat ja suuret järvet sekä pitkät erämaan palkaat ovat vieläkin enimmäkseen Lapinkorven kesäisiä kulkukeinoja, soutaminen ja sauvominen sekä jalkaisin jutaminen on tunturimaan miehen matkantekoa. Vanhaan tapaansa hän vieläkin vaeltaa ikivanhoja kulkuteitään, pysähtyen levähtämään ja keventämään eväskonttiaan vanhoissa totutuissa paikoissaan, polun varren välituvassa, kirkkaalla metsäkaltiolla, "Penikulmapetäjällä", taikka "Päiväkirjahongalla", taikka vanhalla tutulla nuotiopaikallaan, "mettäkevarissa" väylän rannalla.

Samoilla sijoilla ovat entisetkin äijät väsyneinä levähtäneet, ja niiden viereen vieläkin vanhankansan hyvät haltiat ohjaavat erämaan matkamiehen.

Kun vanha katoaa

Vanhat hyvät tavat säilyivät kauan Lapinkorvessakin. Siellä poika paineli samoja polkuja kuin isäkin, ja nouseva polvi sivakoi kalmistoihin vaipuneen kansan aukomaa latua. Peräpohjan äkäiset virrat vaikeuttivat uusien suuntien tuloa erämaihin, korpien kaltaiset tiet ja metsäpalkaat eivät suvainneet alamaiden leveää, joutuisaa menoa. Lapinkorven virtoja kuljettiin vain selkä köykyssä sauvoen ja kiveliöiden keinoja taivallettiin verkalleen kontti selässä.

Mutta Peräpohjan kansan ahkera liikkuminen Lapinkorpensa pohjoisilta ääriltä, Ruijanrannoilta asti aina alas etelään Pohjanlahden laitamille, jopa Hämeen, Savon ja Karjalan maille saakka, toi mukanaan uusia kummia sekä suuren maailman tietoja ja taitoja tiettömiin erämaihinkin.

Savupirtti on jo aikoja sitten huokaissut viimeiset harmaat haikunsa. Jo entiset äijävaarit löivät sen kotoisen kiukaan hajalle, karistivat kiiltävänmustat karstat katosta ja nuohoivat nokiset seinät, työnsivät räppänän tukkoon ja rakensivat uudenaikaisen uunin, joka puski savunsa suoraan ulos. Olkilatoina ja riihiröttelöinä näkee siellä täällä vielä muutamia menneen polven asuinpirttejä. Sellainen vanhan väen musta pirtti on esim. Putaan talon riihenä Kittilän kirkonkylässä, toinen olkilatona Enontekiön Peltovuoman Eirassa, kolmas Kolarinsaaren Rautiolla heinälatona.

Muonion Kätkäsuvannon Vittikossa on vielä asuinpirttinä entinen savutupa, jonka on rakentanut 60-70 vuotta takaperin kuollut äijävaari, Kalle Vittikko. Yli satavuotiaassa pirtissä asuu vieläkin vanhan Vittikon äijän tuntu, vaikka uuni jo puhalteleekin henkihaikunsa piipun kautta ulkoilmaan. Mutta mustuneet välikattovuolet, piitat ja pikkuorret ja pienehköt lasi-ikkunat kertovat äijän aikaisesta elämästä. Pienehköjä vaatimattomia tupasia ovat vanhat savupirtit olleet nykyisiin asuntoihin verraten, vain viisi, kuusi metriä seiniltään, ikkunatkin tuskin pari, kolme korttelisia luukkureikiä, ja ainoastaan joku isompi lasi-ikkuna perässä taikka sivuseinässä. Ensimmäisen lasi-ikkunan paikkakunnallaan sanotaan olleen Kittilän Kaukosenkylän Kiviniemessä: pienen ruutupahasen lautaluukun sijassa. Mutta kylän kumma oli sekin ollut, naapuritkin olivat sitä katselleet moitiskellen: "Jo on ylpeä mies, kun seinätkin laittaa lasista." Viimeinen savupirtti Turtolassa oli vielä nykyisten vanhojen muistannan aikana vanhalla ruotusotilaalla, Hurtti-ukolla, sekä toinen Latulla, pienen mökin eläjällä, ja vielä vanhalla suutarilla, Tervahaudan Erkillä, joka pärevalkean ääressä istui ommellen pikku pöksässään. Karsinaseinässä oli "lautaröpällä" suljettava "lakheinen", sivuseinässä lautaluukku ja perässä pieni lasiruutu. Kolarin Vaattojärvellä eleli viimeksi savupirtissä muuan "Käräjä-Kreetaksi" sanottu emäntä, Kurtakossa oli viimeinen savutupa Palomaassa, ja Ylimuoniossa haikusi myöhäisin pirtti Ylitalossa.

Tuohikatot alusruoteineen ja peittomalkoineen olivat ennen aivan tavallisia, ja vieläkin joskus näkee sellaisen komean entiskansan katon suojaavan vanhaa hyvännäköistä asuinrakennustakin, vaikka pärekatto jo onkin ottanut ylivallan. Ensimmäinen pärekatto Turtolassa tehtiin kunnan lainamakasiiniin n. 70 vuotta takaperin. Puukolla vain kiskottiin päreet yhteisin voimin; jokainen talo toi määräosansa, rengitkin repivät pienen osuutensa, ja siten saatiin suureen makasiiniin kirkon luona uudenmallinen katto. Epäillen koko kattopuuhaa kyllä katsottiin ja arveltiin: "Ei siitä mitää tule, ei pärheestä tule pitävää kattoa!" Mutta pitävä siitä tuli, ja sitten ruvettiin pian rakentamaan pärekattoja muuallekin. Kittilän Alakylään saatiin ensimmäinen pärekatto 1872. Tämän on Vene-Aapo merkinnyt kirjoihinsa: "Tänä kevänä on Jukka niminen mies Lappajärvestä kotosin Salvanu Rautiole Ylitalossa pirtti Rehon ja lyöny päre katon siihin ensimmäinen täsä kyläsä." Ylimuonioon teetti 1875 ensimmäisen pärekaton Muotkan Salkko Kolarin miesten ollessa mestareina.

Opittiinpa myöhemmin valmistamaan kattopäreitä höylälläkin. Ensimmäisen pärehöylän Kittilän Kaukoseen laittoi Hakalan isäntä 30-40 vuotta takaperin. Se oli pitkä, toisesta päästä seinään kiinnitetty vipu, jota miesvoimin työnneltiin. Samanlaisia suuruksen voimalla käypiä pärehöyliä nähdään paljon vieläkin.

Aurinko ja taivaan tähdet olivat entisen kansan ajanmittaajina. Heitellen suurvempelettään aurinko päästeli sille päiviä jakaen ne aamu- ja iltarupeamiin; sydänkesällä se ajoi täysinäistä valtapyöröänsä ympäri koko Lapinkorven. Auringon juoksusta laski kansa päivänsä juoksun. Niinpä Kieringin Kumpulan isäntä aamulla ajeli renkejään ylös, huutaen: "Aurinko on jo Rutovaaran päällä!" ja emäntä illalla lehmiä odotellessaan päivitteli: "Eipä lehmiä kuulu, ja aurinko on jo Raaterovan päällä." Päivällä taas merkittiin: "Nyt on syönnin aika, aurinko on jo mellamoolin päällä, Soasjärven kohalla." Mutta synkimmän talven aikana päivä painui pimeään ja heitti ajankulun kokonaan tähtien hoitoon, niinkuin ainakin pimeän yön hetkinä. Tähdet olivat öisen erämaan asukkaan parhaita oppaita ja ajanmäärääjiä. Kiveliön ukko oli pannut merkille, että korkealla avaruuden laella pohjoisen napatähti seisoi tarkkana pohjoisen merkkinä ikuisesti paikoillaan, ollen kaikkein vakaisin tähti, jonka ympäritse kiertyi koko taivaanlaki ja kaikki mitä siinä näkyi. Ja tämä oli sellainen napa, että jos se liikkui, niin silloin liikkui koko maailman olento, eikä tarvita muuta kuin että tämä napa naksahtaa poikki, niin tulee yhteinen loppu. Aurinko ja muut taivaankappaleet saattoivat kyllä vähän notkahtaa radaltaan mitään häiriötä tuottamatta; onhan joskus tapahtunutkin, että aurinko on nutkahtanut asemiltaan viisitoistakin minuuttia, vaikkeivät siitä ole tietäneet muut kuin annakantekijät. Vakaisessa pohjannavassa riippui pitkäpyrstöinen, seitsentähtinen Otavakin, joka makasi taivaalla niinkuin ruunanraato; sen ympäri juti pikku-otava, joka oli kuin neitsykäinen, ja samoin matalampaa pyöröä vaeltava seulajainen, jonka ympärysvanne oli täynnä pieniä tähtiä niinkuin seula, sekä Aaroninsauva, jossa oli kolme tähteä suorassa ja kaksi viteessä. Iso Otava pyöritti pyrstöänsä kuin kellon viisaria auringon mukaan, ja varsinkin syystalvesta jouluun asti se tarkalleen näytti auringonlaskun ja kulun sekä päivänkoitteen, mutta sitten kun "päivä tuli täythen", tuli sille kevättalvella liian hoppu meno: se alkoi ajaa auringon edelle niinkuin kello, joka käy liian nopeasti. Seulajaiset pysyttelivät aina vastapäätä aurinkoa, ja Aaroninsauvalla oli lännen suunnalla varma paikkansa silloin kun päivä valkeni. Sen mukaan lappalainenkin määräsi iltaveikinsä.

Olihan niitä paljon muitakin tähtiä, jotka kaikki jutivat määrättyä keinoansa, Mooseksensauvat, ehdontähdet ja kointähdet ja sitten lukematon määrä suuria ja pieniä taivaannastoja, joiden nimen tiesivät vain tähtiherrat, maailman viisaimmat miehet. Heidän kirjoissaan oli kaikkien tähtien nimi ja paikka, ja minuutilleen he tiesivät taivaankappalten juoksun, eikä heitä koskaan saatu valheesta kiinni. Olivatpa he niin tarkkoja, että jos yksikään tähti taivaalta katosi, he tiesivät paikalla lähteä sitä etsimään. Siitä on jo yli 70 vuotta, kun Ylitornion Rahtulaan tuli viisi tähtiherraa muun toimensa ohessa etsimään kadonnutta taivaannastaakin. Tuntureille saakka olivat herrat saaneet taivaltaa, ja kun sieltä olivat aikansa kiikaroineet, niin olivatkin löytäneet kadonneen tähden Ruijanmerestä ja taas merkinneet sen kirjoihinsa.

Alkuperäisimpiä erämaan kelloja oli "päivätaulu" eli "tiimastukki", joka vielä vanhojen nuoruuden aikana nähtiin muutamien talojen pihamaalla, kalakentillä taikka niityillä. Sellainen puusta veistetty pyöreä lauta niinkuin lakinpohja, oli ollut Karungin Kukkolan kyläläisten niityillä Vojakkalan korvessa, ja siitä olivat niittymiehet käyneet katsomassa päivänjuoksua. Samanlainen, kolmen jalan nokkaan istutettu "puukello" oli Kukkolassa Kissalankankaalla, Kissalan Iiskon mökin luona, Kourilehtolaisten kirkkopolun varrella. Kolmella jalalla seisoi "kellopyörä" ennen Einarissakin Mäntylän pihamaalla. Laudassa oli "lumerot" kuin kellotaulussa, ja keskellä pystyssä napa, jonka kalve lankesi aina sille merkille, kuinka paljon kulloinkin oli kello.

Päivätaulua parempaa kelloa ei entisaikaan ollut monessakaan talossa. Pidettiin vain silmällä, milloin keilotalosta alkaa aamutuli vilkkua, ja sen mukaan tiedettiin itsekin työntää valkea uuniin ja ryhtyä päivän toimiin. Vanhoilla emännillä oli kyllä "nousunaika tunnossa", niin että he osasivat omia aikojaankin kavahtaa ylös ja ruveta töihinsä. Iltapuhteen kuluminen katsottiin "karsiloovasta", joka oli päreen alla. "Nyt on asettuma-aika, kun karsia on niin paljo karttunut", sanottiin. Juoksengin Nallissakaan ei vielä ollut kelloa, kun 55 vuotta takaperin taloon tuotiin miniä Kulluvaarasta.

Siitä on jo alun kahdeksattakymmentä vuotta, kun "talalaisia" kulki kellokaupalla, viipyen Ruotsin puolen Pellossa useita päiviä. Silloin monet paikkakuntalaiset hankkivat ensimmäisen ajanmittansa, "taalakellon", pirttinsä seinälle. Niissä kyllä ei ollut kaappia, "huoria". Kulluvaaran Iisakki-ukkokin osti kellon ja teki itse "huorin", onnistuenkin siinä niin hyvin, että rupesi muillekin niitä nikkaroimaan, ja Hetan Pekka Matarengissa piti huolen maalaamisesta. Kukkolan Rantakallion ukkokin osti taalakellon ja meni heti naapurin isännälle isoistellen sanomaan:

-- Osta siekin kello!

Mutta naapurin äijä arveli vain:

-- Aina mie olen tiennyt kellottakin nokkoni hajottaa.

Mutta Kourilehdossa oli jo entiseen aikaan oma kelloseppänsä, 40 vuotta takaperin vanhana äijänä kuollut Kourilehdon ukko, "Pelimanni-Jussi", joka oli laiska talontöitä tekemään, mutta ahkera nikkarustöihin ja niin mainio kellomestari, että teki kukkukellonkin Kuuren taloon, ensimmäisen koko paikkakunnalla. Teki Jussi vielä kummemman kellon Longille Liakanjoen varrella. Siinä aina täysillä tunneilla tulla tuiskahti pikku tyttönapero luukusta ja soittaa rimputteli niinkuin pelimanni. Ja Laasin taloon Vojakkalassa nikarteli äijä sellaisen kellon, joka pelasi "hopseerit ja valssit."

Kittilässä sanotaan ensimmäisen kellon olleen pastori Nordbergilla, joka oli sen isänperintöinään tuonut Torniosta, ja kello oli oikein "Könni-raukan" tekoja. Pastorin auksuunista huusi sen Törmäsen isäntä Tepastolta, ja nyt on sama kello Kontioniemen talossa.

Kaukosenkylän ensimmäiset seinäkellot rupesivat naksuttamaan Vaaran talossa, Kiviniemessä ja Hakalassa. Kyrönkylään, Pallastunturin taakse ilmestyi ensiksi Mikkolaan pikkutauluinen ajanosoittaja. Mikkolan äijä toi sen 50-60 vuotta takaperin Kolarin markkinoilta.

Seinäkellon perässä kulkeutui sitten taskukellokin. Tuli kerran -- siitä on noin 50-60 vuotta -- Kaukosen Lassi Pekkala kirkolta ja tiesi, kun kirkonkuulumisia kysyttiin:

-- No ei mitää erityistä kuulu, mutta Pietin Ollilla oli plakkarikello.

Turtolan Juoksengissa nähtiin ensimmäinen taskukello Kulluvaaran Aapolla, joka oli etelässä matkustellessaan saanut sen poveensa naksuttamaan, näytellen sitten kotikylässään sitä suurena kummana. Mutta Kulluvaaran vävy, yhdeksättäkymmentään käyvä Nallin Salmo-äijä halveksii vielä nytkin koko vehettä ja puhelee:

-- En ole sitä tavaraa pitänyt päivääkään... Nyt se pitää olla kaikilla porsaillakin.

Muinaisten ukkojen alkuperäinen tulenteko oli Lapinkorven ukoillekin tuttu. Metsäretkillään täytyi heidän joskus, kun ei ollut tulineuvoja mukana, tehdä tuli tyhjästä. Niin Karhulan Jossakin Kittilän Puljussa kerran häätyi veistämään metsässä kaksi sileää tervaspalikkaa ja alkoi niitä hivuttaa vastakkain, sahaten niin kauan, että viimein savu tuprahti ja tulikin leimahti. "Hivutustuleksi" ja "kitkantuleksi" vanhat ukot sellaista tulta sanoivat.

Tuluksista muuten otti vanhakansa sytyttävät kipinänsä. Niillä iskettiin valkea pirtinuuniin, niillä viritettiin metsänuotio, niillä ukot lipsauttivat piippunsakin savuamaan, taulaa valmistettiin koivun taulakänsästä, tuliraudat olivat kotiseppäin takomia, ja piikiven kappaleita saatiin Tornion kauppiailta "päällyskaupaksi". Vuoltiin myöskin päretikkuja, kastettiin niiden nokka sulassa tulikivessä ja niillä tarpeen tullen pistettiin tuli hiilloksesta taikka taulasta. Ja nämä olivat kiveliön ensimmäisiä tulitikkuja.

Mutta sitten, 70-80 vuotta takaperin, ruvettiin Ruotsista tuomaan "ihmeellisiä" raapaisutikkuja, jotka eivät kaivanneet tulitauloja eikä hehkuvia hiiliä, ei muuta kuin housuistaan vain raapaisi, niin heti tuiskahti tuli. Nallin Salmo-äijäkin poikakasakkana ollessaan toi kerran jonkun "loovan" Ruotsin Pellosta Suomen Pelloon, antoipa yhden tikun Puskan Priita-muorillekin. Muori sytytti sillä piippunsa ja ihastui niin, että sammutti tikun heti ja pisti poveensa, jotta "saanpa sillä tulen toisenkin kerran". Enontekiön Ylikyröön toi ensimmäiset "ruottintikut" Kyrön Iso-Jaako kerran Muoniosta palatessaan, raapien niillä tulta housuistaan, niin että koko kylä kummasteli, luullen Jaakon oppineen noitakonsteja. Kaukosessa taas nähtiin ihmetikut ensikerran Kiviniemen ukolla, joka eli niin isoisesti, että käveli "saapaskengissäkin", varsipieksuissa, muiden astellessa vain paulakengissä ja karvaisissa naudakkaissa. Sellaista rentoilemista kyllä toiset paheksuivat, jopa arvelivat:

-- Saapi nähä, kuinka kauan sekin mies talossaan pysyy, kun saapaskengissä kävelee ja housuistaan tulta raappii!

Mutta monet vanhat ukot olivat niin kiintyneet rakkaisiin tulusneuvoihinsa, etteivät koskaan ruvenneet "persetikuilla" housuistaan tulta raapimaan. Vanha, hieltä ja savulta tuoksahtava, kiiltäväksi kulunut tuluskukkaro oli mieluisa toveri; sen ääni oli lapsuudesta asti kuultua tuttua kilkutusta, sen kirkkaat kipinät singahtelivat kuin tähdenlennot, ja sen taulantuoksu oli kuin pyhää savua. Mutta ruotsintikut kärhähtivät aina vihaisesti ja haisivat kuin myrkky. Ja sitten niistä vielä piti maksaa rahaa. Nallin vanha Pekka-vaarikaan ei milloinkaan viljellyt tikkuja, tuluksillaan vain iski piippuunsa taikka otti uunista hiilen ja puhalsi siitä valkean. Samoin myöskin parikymmentä vuotta takaperin kuolleet Turtolan Konttajärven Vittikon äijät, Antti ja Jussa, käyttivät tuluksia koko ikänsä. Eivät raskineet vaarit luopua vanhoista vehkeistänsä, vaan kovin moittivat Konttajärven äijääkin, joka rennommanluontoisena "kalmarintikuilla" piirteli tulta piippuunsa. Jopa ukot halveksien sanoivat:

-- Sie olet ylön rento, kun niin tuhlaat!

Rätisevä, lekuttava päretuli valaisi pimeää pirttiä, ja syksyisinä teurastusaikoina kastettiin satamäärin talikynttilöitä, joita sitten pitkin talvenselkää poltettiin. Mutta n. 60 vuotta takaperin rupesi ilmestymään lamppuja kiveliönkin pirtteihin. Ensimmäisen lampun toi Ylitornion Raanujärven sydänmaille Vanhantalon Iisko, rikas napatalon isäntä. Koko kylä tuli katsomaan Vanhantalon ihmeellistä uutta kynttilää, joka loisti oikein lasitorvesta ja valaisi pimeimmänkin loukon. Kummissaan katsottiin sen kirkasta valoa ja ihmeteltiin, "kuinka helppo oli näkö".

Nauris oli entisten savupirttien syötäviä, vaikka piti se valtaansa vielä savuttomienkin pirttien pöydällä. Uusiin peltokarkeoihin, juurakoiden ja risujen polttotuhkiin kylvettiin se ensiviljaksi, ja niissä nauris kasvoikin hyvin laajaksi ja latuskaiseksi. "Syljettiin" sitä myöskin vanhoihin lypsykaarteisiin, joita porotokka oli polkenut ja lannoittanut, samoin myöskin viimevuotisiin kesantotarhoihin. Syksyllä nauris viime viljana korjattiin, paikoin kymmenin tynnyrein. Hauvikkaina nauriita syötiin sekä poronlihavellissä keitettynä, ja kovina vuosina pantiin nauriinkaaletkin pataan höystöiksi.

"Eikä perunaa ollut olemassakaan."

Mutta sitten viime vuosisadalla peruna pyörähti Peräpohjaan ja Lappiinkin, ajoi savupirttien aikaisen nauriin pois pöydältä ja valtasi vähitellen sen aseman. Hitaasti se kyllä tapahtui, vaikka uusi tulokas olikin niin sikiävää sukua, että muni juurikoloonsa kerrassaan koko pesueen, sen sijaan että tuuheatukkainen vanha nauris-raukka teki vain yhden ainoan kalpean mukulan. Satakunta vuotta takaperin sanotaan Karunkiin tuodun ensimmäiset perunat. "Kruunulta panthin se potonistutus-oppi" ja lähetettiin perunoita kappa joka taloon, sen verran vain, että saatiin siemeneksi ja päästiin juuri makuun; joku "pottu" vain oli Juoksengin Kulluvaarassakin voitu maistaa, ja sitten piti koko sato säästää uudeksi siemeneksi. Turtolaa siementeli kruunun perunoilla kuulu "Vestolan herra", joka viime vuosisadan alkupuoliskolla asusti Turtolan kirkolla. Häneltä Kolarikin sai uudispottunsa. Kankaan vanhan muorin isävainaa, Pääkön Jussa, toi ensimmäisen perunakapan Sieppijärvelle, ja siitä sikeysi sitten Sieppijärven pottusato. Kittilän Kyröön saatteli ensimmäiset perunat Mikkolan Pekka, nykyisen Mikkolan äijän isä. Kittilässä oli niitä kruunun toimesta jaettu ja Mikkolan äijäkin oli saanut konttiinsa pari kappaa, antaakseen alkua toistenkin kyröläisten pottuviljelykselle. Sodankylän Kieringin perunasato sai alkunsa, kun Ranta-Mikko 70 vuotta takaperin toi taskussaan muutamia mukuloita Alakylän Puljulasta.

Ei ollut peruna alussa mikään mielivilja; kapoin ja kieloin sitä vain entisaikoina viljottiin, ja puolikon jos joku pani peltoonsa, niin toiset jo sanoivat: "Jopa sie panit paljo pottuja!" Voinhukkana ja sianruokana monet pitivät koko mukulaa.

Mutta vähitellen levitti peruna alusmaatansa ja nousi yhä ylemmäksi "sen mukaan kuin ihmiskarjakin hyötyi". Enontekiön takamaiden peltovuonialainen saattaa jo kylvää neljin, viisin tynnyrein, jopa joku porojen kanssa alituisesti erämaita kiertävä lappalainenkin on kesäkenttäänsä Pöyrisjärvellä peittänyt muutaman pottukymmenisen ja aidannut tämän ainoan pellonviljelystilkkunsa porokelkoilla.

Kapoin, kieloin ja puolikoin mittasi vanhakansa perunansa sekä jyvänsä, suolansa ja kalansakin, ja mittaa monesti vieläkin entiseen tapaansa, laskien lisäksi vielä nelikoita ja tynnyreitä. "Riihipuolikko" oli 15 kappaa, mutta suola- ja kalapuolikko vain 12; kieloon laskettiin neljä kappaa ja nelikkoon puolikahdeksatta, mutta lestiin lyötiin 12 tynnyriä.

Vanhat pituusmitat olivat tavallisen kokoisella miehellä aina matkassaan. Tuuman hän mittasi etusormensa "pyetten" välillä, keskinivelellä, ja vaaksan vaaksoi peukalolla ja etusormella. Sylen voi hän määrätä levittäen kätensä, jolloin sormien päiden väli, "nenäsormisyltä", oli kolme kyynärää. Lyhyempiä olivat "peukalosyltä" ja "nyrkkisyltä". "Kyynärpääsyllällä", joka oli levitettyjen kyynäspäitten väli, määrättiin lehmänhinkalon tavallinen leveys. "Syrjäkämmen" ja "pystykämmenkin" olivat tarpeellisia ja aina mukana olevia mittoja. Edellinen oli kämmenen leveys, jälkimmäisessä lisäksi kohotetun peukalon mitta. Naisillakin oli oma mittansa, etusormen ensinivel, "tippi", jolla he mittailivat sukan- ja vanttuunkudelmansa pituutta. Peltomaitaankin mittasivat vanhat isännät sylikepeillä. He astella haarikoivat vain pitkin piennarta, saaden kahdella askeleella aina "syllän". Viisisylistä peltosarkaa viisi syltä pitkälti oli kapanmaa eli 25 "kanttisyltää", ja kielonmaa oli sata kanttisyltä, ohratynnyrinala 800, ja ruistynnyrinala eli kuorman maa 40 syltä "ristiinsä".

Niittyjä raivattaessa käytettiin mittana tavallisesti kielonmaata, kuormanmaata sekä "yhen lehmän heiniä". Heinätöissä kesälaskuna määriteltiin häkkiin eli kuormaan kuusi rukoa heiniä, ruko painaen kuusi vanhaa leiviskää, ja lehmän talviheiniksi tarvittiin 30 rukoa. Laskettiin häkki myöskin "olkalapoittain", joita heinämies niityllä saattoi haravanlavan ja kättensä varassa kantaa olallaan. Kolmetoista olkalavotta luettiin häkkiin. "Tuontihäkki", mikä talvella niityltä ajettiin kotiin, oli kyllä pienempi kuin kesäinen "laskuhäkki."

Olkia mitattiin köydellä, jonka pituus solmusta solmuun oli kolme syltä. Olkikupolatomuksen ympäritse tiukalle vedettynä piti solmujen sattua vastakkain, ja siinä oli "mitta" olkia.

Matkan mittoja olivat "pelikuormat" ja neljännekset, joita oli sekä "rapeoita" että "nättiä". Talvisella järvenselällä ja väylällä olivat tien osoittajina ja mittoina tikat ja tikkavälit. Kahden puolen tikoitettuna oli tikkavälin pituus 25 syltä, mutta jos vain toiselta puolen, piti tikkain välin olla 12 1/2 syltä.

Viina oli jo savupirttien ajoilta periytynyttä vanhanväen juotavaa, jota entisaikaan saatiin itse kotoisin keinoin keittää kuhisuttaa. Vanhat äijät sitä enimmäkseen joivat ja matkoillaankin kuljettivat mukanaan tinalaskussa. Viinaryyppy tarjottiin vieraallekin suun avaukseksi ja puheenjuoksutteeksi. Viina, ruoka ja tupakka olivat entisen talon vierastarjoilut.

Tuli sitten kahvi Tornioon, ja musta pannu lähti vaeltamaan kohti Lapin erämaita, ei kyllä erikoisella kiireellä, mutta hitaasti vain ja piileskellen matkamiesten eväsarkuissa ja raitoahkioissa.