Part 19

Luonto itse ryhtyi avustamaan ahkeraa tievanmöyrijää. Puhkesi kirren alta pikkuruinen vesisuoni, alkaen vain pikkulillin paksuisena hiljalleen iloisena juosta lirittää ukon valmiiseen uomaan.

-- Ohoh, johan se alkaa helpottaa! ukko hyvillään hymähti ja katseli myhäillen veden iloista pulppuamista.

-- Höyräytethänpäs ja syyvhän tässä puuro ja katsothan, vieläkö tarvithan kuokkaa ja lapiota, ukko tyytyväisenä puheli rengilleen, käpsähti tievalle, kokoili risuja, teki tulen kanavansa reunalle ja rupesi keittämään puuroa. Miehet olivatkin jo nälissään, kun pitkän rupeaman olivat yhteen menoon puskeneet.

Mutta se puuro jäi Uollon Nikolta ja Joosepin Mikolta syömättä.

Vaatimattoman vesisuonen takana oli valtava vedenväki. Iloisena lirittävä pikkulilli kasvoi yht'äkkiä leikkien hyppeleväksi puroksi, ja puro paisui samaa vauhtia vieriväksi virraksi, joka jo ahmien jyrsi ja raastoi Kurkkiorovan pehmeää hiekkaa, rientäen kohisten pitkin Niku-ukon aukaisemaa uomaa, Se oli kuin kansanrunojen merestä noussut peukaloinen, joka samassa hetkessä muuttui mahtavaksi jättiläiseksi.

Puuronkeittäjä unohti keittokattilansa. Ukko alkoi jo aavistaa, että taisi tässä jänkä ruveta kohta saamaan liikoja vesiä... Olisi ojamies jo mielellään tukkinutkin virranjuoksun, mutta siihen ei ihmisen mahdilla ollut enää sanansijaa. Apumieheksi käynyt luonto ei välittänyt enää ukon suunnitelmista, se seurasi vain omia mielitekojansa.

Vierivä virta kasvoi, kiihtyi ja raastoi itselleen yhä enemmän tilaa, murtaen hiekkatievasta kappaleen toisensa jälkeen ja vieden sen pauhaten matkassaan. Sinne vierähtivät rantakappaleen mukana Nikun kuokat, kirveet ja lapiot, mutta puurokattilansa ukko ennätti siepata, kun Joosepin Mikon kanssa laukkasi etemmäksi tievalle katsomaan veden huimaa menoa.

Ja virta vain kiihtyi, paisuen pauhaavaksi koskeksi. Oli kuin vihastunut Vetehinen olisi ruvennut Vuontisjärvessä mieletönnä möyryämään ja raivoten ajanut tuhantista hurjaa karjaansa Kurkkiotievan ahtaaseen aukkoon.

Kohisten, jyristen, pauhaten ja paukkuen puskeutui yhä valtavampi vedenpaljous uomaan, ryöstäen lopuksi kangasta ihan lohkomalla. Rytisten murtuivat pensaat ja puut virran matkaan, humahtaen heilahtivat isot aihkitkin juurineen kuiluun ja keikkuen paiskelehtivat mukana. Kurkkiorovan suuret kivetkin molskahtelivat samaan joukkoon. Järven jäätkin lähtivät liikkeelle, ahtautuen suurina teleinä aukolle, lensivät siinä paukkuen palasiksi ja paiskautuivat rannalle taikka kiisivät jymisten koskea alas, villeinä survoen toisiaan ja rytkäytellen virrassa ajelehtivia puita murskaksi.

Kurkkiorovaan oli yhtäkkiä syntynyt vanhankansan kaamea Turjankoski.

"Johon puut päin putoovat, kuuset latvoin lankeavat, tyvin syösten suuret hongat, latvoin lakkapäät petäjät."

Koko Kurkkiorovan kangas voihki ja jymisi. Oli kuin valtava Herran voima olisi vapisuttanut koko kiveliötä.

Mutta rovan harjulla seisoi renkeineen pelästynyt ojankaivaja puurokattila kourassa, kauhuissaan katsellen kuokkansa kamalaa jälkeä. Ja säikähtyneet jänkä- ja metsälinnut lentelivät peloissaan kirkuen. "Paa lukku, paa lukku!" tohtaja huuteli, ja kaihti kehoitteli: "Tee rippis, tee rippis!" Pahasuinen riekko kiroili lievällä: "Peuk, peuk, peuk, päk-päk-päk, peur-perrr-kele!" Mutta taivaanjaara vain kiekkuili kaiken yläpuolella naureskellen: "Myhy-hy-hy-hyy!"

Tievan vierinen lompolo sai muutamassa hetkessä ottaa vastaan niin suuren vieraan veden paljouden, ettei voinut sitä sisällyttää äyräittensä väliin. Se täyttyi, häkeltyi ja työnsi tulvan samaa vauhtia edelleen. Jängänpuoleinen rantatieva murtui, mennen suurine petäjineen, kaikkineen rytisten matkassa, niinkuin Kurkkiorovan nokkakin, ja hiekkainen tulva jäineen, puineen ja pensaineen rynnisti eteenpäin ryöpsähtäen Rovan Nikun niittyjängälle.

Jängälle tuli valtava vedenpaisumus.

Mutta tulva työntyi yhä eteenpäin, etsien tiensä ja syöksyen pieneen Markkajokeen, täyttäen sen ja virraten pauhulla Ounasjoen suureen väylään.

Kova jyminä ja pauhu kuului Vuontisjärven kyläänkin. Kyläläiset kuuntelivat kummissaan, arvellen sitä kaukaiseksi ukkosenjymyksi. Mutta kun jyminä ja pauke yhä kesti, tullen aina vain vahvemmaksi, he jo olivat aivan peloissaan. Kun sitten vielä, kirkkaana tyynenä kevätpäivänä, järvi alkoi liikkua ja möyrehtiä kuin ankarassa myrskyssä, ja vesi rupesi nopeasti pakenemaan rannoilta, maakin jytisi, ja seinät sekä ikkunat tärisivät, lattiaparretkin longahtelivat ja Vuontis-Jaakon talossa, järven törällä, vasta muurattu pirtinuuni, kylän ensimmäinen ulossavuava uunihoito, rysähti lattialle, silloin kansa jo kauhistui, luullen Herran tuomiopäivän olevan tulossa. Huutaen juoksi koko kylä kentälle, itkien ja parkuen tunnustelivat ihmiset toisilleen poronvarkauksiaan sekä muita syntejään ja taivaaseen nousi yhteinen armonhuuto. Ei kenenkään mieleenkään johtunut Rovan Nikun niityn kasteluhommat, eikä kukaan osannut ajatellakaan, että yksin Niku-ukko, toimen mieskään, kykenisi saamaan aikaan tällaista hirveää maailmanlopun merkkiä.

Vuontisjärven suuri meno kuului vielä kauemmaksikin. Hetassakin, Enontekiön kirkonkylässä, lähes parin penikulman päässä, kuunneltiin sitä oikein peloissaan, kummastellen, mitä merkillistä siellä metsäkylässä nyt tuollaisella jytinällä hommataan. Muutamat rohkeimmat uskalsivat lähteä ottamaan asiasta selvää, mutta monet arvelivat kauhuissaan, että Herra on tullut tuomiolle Vuontisjärven kautta.

Mutta valloilleen laskettu, levostaan häiritty Vetehinen teki tehtävänsä ja voimalla ajoi lävitse uuden mielijohteensa. Se hylkäsi ikivanhan, vaivalloisen väylänsä, mikä Vuontisjärven lounaiskolkasta oli monien pahikkojen ja ahtaiden, jyrkkien kurkkioiden kautta, kallioseinien lävitse johtanut Ounasjokeen, ja valtasi itselleen uuden, helpomman kulkutien Niku-ukon viitottamaa suuntaa poikki Kurkkiorovan, halki lompolon ja Kurkkiojängän Markkajokeen sekä sen kanssa yhdessä Ounasjokeen, neljänneksen alemmaksi entistä laskupaikkaansa. Hiekkaiseen rovaan ja jängän rantatievoihin sai vahva virta helposti ajetuksi valtavan väylänsä.

Suuri Vuontisjärvi, joka yläpuolisine lompoloineen oli ennen hyvinkin viiden, kuuden kilometrin pituinen sekä kolmen, neljän levyinen, laskeutui vain paria, kolmea kilometriä pitkäksi, tuskin kilometriä leveäksi lammikoksi, jossa vaivoin haltiakaan enää viihtyi. Lompolo järven yläpäässä tykkänään katosi. Järven rantapuolet paljastuivat kilometrittäni hiekka- ja mutarapakoiksi, ja rapakoille jäivät kalamiesten vasta lasketut verkot kuivilleen, jalkaisin nostettaviksi. Kaloja oli kyllä verkoissa, mutta vielä enemmän, ihan valkeanaan, niitä paiskelehti järven jättämissä rapakkokuopissa. Paljain käsin niitä koottiin, minkä saatiin, sekä järvikuivalta että alapuolisten jänkien lätäköistä, mihin vesihyöky oli ne työntänyt. Hetan rättärikin ammensi eräästä kuopasta siikaa ja muuta kalaa kahdeksan puolikkoa.

Se olikin merkillinen kalansaalis. Uollon Niku, äijäpoika, oli tehnyt melkein kuin entinen Lapin suurnoita, joka joi järven kuiviin, lähettäen pyytäjät paljain käsin kokoilemaan kaloja konttiinsa. Mutta tämä olikin vuontisjärveläisten viimeinen suuri kalansaalis. Ennen oli Vuontisjärvestä vedetty kaloja viidellä nuotalla ja saatu joskus kymmenenkin puolikkoa kerralla, komeita lihavia siikojakin, leveitä louskanoita, jotka olivat niin tauroja, että "yhenkin kun keitti, niin auskari tuli rasvaa". Mutta siihen suuret saaliit loppuivat. Vetehinen vei parhaat kalatkin mennessään.

Kovin olivat kyläläiset, kun pääsivät maailmanlopun pelostaan, vihoissaan Rovan Nikulle, joka oli turmellut heidän suuren kauniin järvensä ja kalavetensä ja riistänyt läheiset kotirannat. Vuontis-Jaakon talokin, joka oli ollut ihan veden äärellä, jäi kauas järvestä niin korkealle mellalle, että taloon piti kaivaa "seittemäntoista syltä syvä kaivo, eikä sittenkään vesi tullut". Kylän entiset vetevät rantaniityt Pöyrisjoella "kuivit ja jäit kuin taivhalle". Monet kerrat Rovan ukko parka sai kuulla haukkumisia ja pistosanoja nolosta niityn kastelemisyrityksestään. Syyttivätpä jotkut ukkoa vielä siitäkin,että hän oli kaivaustyössään käyttänyt eläväähopeaa. Kerrottiin Nikun noutaneen tätä ainetta Muoniovaaran porvarilta, panneen sitä koiran pääluuhun, jonka oli kuopannut järvenrantaan Kurkkiorovan laitaan. Sitten oli nähty ukon vetävän jäljessään vanhaa tontin nukkarautaa poikki Kurkkiorovan ja rantatievojen, jolloin koirankalle elävinehopeoineen oli maata möyrien pyörinyt perässä kyntäen vedelle väylän. Muuten ei Niku olisi saanut vedelle semmoista menoa. Samalla tavallahan kaksi lapinäijää aikoinaan oli kaivanut koko Ounasjoen, astuen jäljekkäin tuntureista alamaahan päin, toinen edellä vetäen nukkarautaa, toinen perässä poron leukaluulla karhoten; ja näin oli ajettu valtava vesiväylä halki erämaitten.

Harmitti harkitsematon tekonsa Nikua itseäänkin. Meni järvi, meni vielä jänkäniittykin. Sillä rovasta ja rantatievoista raastamansa hiekan, puut ja kannot hajoitti vesi pitkin Nikun niittyjä.

Oman kylän vihat ja pistopuheet eivät olleet ainoat, jotka Niku sai niskaansa, vaan hän sai vihollisekseen koko jokivarren aina Kemiin asti. Tievoista ja jängistä kiskomansa hiekan ja turvetöryn tulva näet työnsi matkassaan jokisuulle saakka, niin että koko jokivesi oli sakeana vellinä, jopa yläjuoksulla niin paksuna, ettei aaltoa syntynyt. Lohet olivat juuri nousemassa maavesiin, mutta kun saivat joessa semmoisen mutasotkun vastaansa, niin "hulluina kääntyivät takaisin ja palasivat merhen". Kolmeen kesään ei merikala uskaltanut yrittääkään Ounasjokeen. Säikäytti savisotku jokivarren asukkaatkin, niinkuin luemme Vene-Aapon aikakirjasta. Kesäkuun 12 p:nä on ukko merkinnyt: "tänä Aamuna muuttu Vesi Joesa Saviseksi Ku Velli emme tiedä mistä se tullee mutta peliättävä on miten käynee kaloilekki." Vielä 16 p:nä "aina on vesi yhtä savisena Se on imettä mistä se piisaa." Sitten jo 23:ntena "vesi on selvenemässä oikein nyt ia karit kirkaita", ja Aapokin tietää syyn: "se oli Uontis Järven Velli Vesi Rovan nikun kaivos."

Tästä suuttuivat jokivarren kalamiehet Vuontisjärven laskijalle, jopa niin että kerran Kittilän markkinoilla tahtoivat hänet, "hullun järvenkaivajan", tappaa. Ukkoparan täytyi peloissaan piileskellä ja kiireesti lähteä ajamaan tunturiensa turviin. Kotonaankin ukko vielä pitkät ajat piileskeli peläten, että lannanmaan miehet tulevat hänet tappamaan.

Kantelivatpa jokivarren asukkaat Rovan Nikun tihutyöstä Oulun maaherrallekin, mutta maaherra ei puuttunut Lapin miesten laskuhommiin. Ja sittenhän jokikin jo taas sai kirkkaan vetensä, ja kala rupesi jälleen nousemaan maavesiin. Mutta vielä vuosikausienkin perästä alapuolen asukkaat aina pilkaten kyselivät Hetan miehiltä:

-- Vieläkö siellä Lapissa nyt aiotaan suuria järviä laskea?

Suurimman vahingon järvenlaskusta sai kuitenkin Vuontisjärven kylä. Kyläläiset menettivät hyvän kalavetensä, monet niityt järven yläpuolella pilautuivat, tulipa vielä "suuri köyhyys ja kauhea nälkä koko kylhän", kun pakkanen pääsi maille ja vei leipäviljan. Sillä suuri järvi oli "rantojaan hautonut niin ettei pakkasta tullut koskaan eikä nöyrää vuotta". Vuontis-Jaakollakin, kylän vanhimmalla ja rikkaimmalla talolla, oli kymmenen ohratynnyrin leipämaa, joka tuotti viljaa, niin että sitä puitiin kahdessa riihessä ja säilytettiin viidessä aitassa, jotka kaikki olivat täynnä kaikenlaista rikkautta. Ja talossa elettiin niin mahtavasti, että poroahkioilla vedätettiin hopeariksejäkin, joita säilytettiin monissa metsäkätköissä. Mutta järvenlaskun jälkeen köyhtyivät Vuontis-Jaakonkin pellot, ja niiden mukana meni viimein koko talon rikkauskin. Jonkunlaiseksi korvaukseksi menetyksistään sai kylä jopa neljänneksittäin uusia heinämaita. Entinen järvenpohja nimittäin rupesi pian työntämään vahvaa luhtaa rantapuoliin sekä pilli- ja mantoheinää kuivemmille maille.

Parhaat heinämaat muodostuivat järven länsi- ja pohjoisrannoille, ja joutuivat ne vuontisjärveläisten omiksi. Rovan Nikukin sai menettämänsä Kurkkiojängän sijaan kappaleen järviniittyä. Hettalaisetkin hyötyivät järvenlaskusta, sillä heidän pienet niittynsä Vuontisjärven entisen laskuväylän rannalla sekä Joentekiäisissä, missä Vanha joki yhtyy Ounasjokeen, paljon laajenivat, ja kun kevättulva vieläkin joka vuosi niitä kostuttaa, on tämä entinen jokivarsi hettalaisten rehevimpiä heinämaita. Mutta lapinmies ei ole oikea maamies, eikä niittymieskään. Vuontisjärven entinen pohja oli alussa puhdasta, puutonta ja lakeaa heinämaata, jossa vuontisjärveläisen viikate pääsi vapaasti heilahtelemaan. Mutta vähitellen rupesi niitty omin valtoinsa, lapinmiehen vastaan sanomatta, työntämään puuta ja pensasta, ahdistaen viikatetta yhä rannemmalle, ja nyt ovat vain enää kapeat rantapuolet heinämiehen hallussa.

Järven itäsivulla ulottuu entinen pohja leveänä, enimmäkseen hiekkaisena aukeana kenttänä aina vanhaan rantatörmään, joka jyrkkinä tievoina ja melloina kohoaa useita metrejä korkealle. Tievojen harjuilla ja takana ovat kylän vähävaraiset talot ja pikku mökkipahaset.

Vuontisjärven entinen laskuväylä, Vanhajoki, on nyt melkein kuivanut, vain siellä täällä on joitakuita vesilätäköitä, ja ennen mahtavassa Kurkkiossa tirisee pikku puronen jylhien pystyjen kallioiden välisessä louhikossa. Pitkän matkan kulkee joen vanhaa pohjaa Hetasta Vuontisjärveen ja Peltovuomaan vievä kylätie.

Mutta sitä mahtavampana virtaa uusi, Rovan Nikun "tortin nukkaraudalla ja koiran pääkallolla" uurtama väylä. Kurkkiotievassa, missä Niku-ukko aikoinaan sai katsella jättiläistemmellystä on jyrkkien hiekkatöyrien välissä komea koski. Kylätien kohdalla, missä silta vie yli joen, on virran leveys puolisensataa metriä, ja aukko minkä vesi on uurtanut tievaan, on satakunta metriä leveä. Tästä vaeltavat laajan perukan viljavat vedet aina suurta Pöyrisjärveä myöten.

Ja tämän on saanut aikaan Rovan Niku, äijäpoika, toimen mies.

Kassan Salkko

Ylitornion ja Turtolan välisillä sydänmailla, Raanujärven perukoilla, Pessalompolon Vuonorovassa eli vuosisatain vaihteessa vanha Kassan Salkko, paikkakuntansa parhain tietäjäukko.

"Horsi", Fors, oli ukon oikea pohjanimi, vaikka häntä kylän kesken sanottiin "Kassaksi", koska hän nuorena ollessaan oli palvellut renkinä Kassankorvassa, Ruotsin puolella väylää, Pajalasta vähän matkaa alaspäin. Rajan takaa oli äijä lähtöisinkin, Matarengistä, mutta muutti sitten myöhemmin Suomen puolelle joutuen lopulta pienen talon isännäksi Pessalompolon Pessanpäähän, josta oli nainut Vuonorovan tyttären. Toimitteli Salkko maalarinammattiakin, ja maalariksi piti häntä mainitakin sekä vielä mieluummin mestariksi, ellei sanonut "Korsiksi". Mutta siitä oli äijä äkäinen, jos puhutteli häntä Kassaksi. Jolangin ukollekin, joka kerran tuli kysymään veljelleen apua "Kassalta", Salkko tiuskasi vihaisena:

-- Ookko sie nähnyt Jolangissa miestä, joll' on lakki saaphaina ja saaphat lakkina?

Ja niin väkevänä kohdistui Salkon viha Jolangin mieheen, että hänen veljensä tuli pian nöyräpäiseksi. Itse avunetsijään ja nimittelijään se ei voinut pystyä, kun hän oli vahvempiverinen veljeänsä.

Ruotsin puolen tietäjäpahnaa lienee Salkko ollut jo alkuaankin ja sitten matkansa varrella saanut lisäoppia pohjanpuolen viisailta.

Niinpä hän tullessaan rengiksi Kassankorvaan joutui aivan oikeaan paikkaan. Talon isäntä oli mahtava tietomies, vaikka renki ei sitä alussa äkännytkään. Mutta sattuipa kerran karhu tulemaan taion karjaan, ja elukat rupesivat pitämään metsässä hirveätä meteliä. Renki juoksi hätäyksissään lennättämään isännälle, että karhu on karjassa. Mutta isäntä sanoi vain rauhallisesti:

-- Mitä sie minun karjastani tahot? Anna olla!

Eikä metsästäkään sen enempää kuulunut: illalla tuli koko karja terveenä kotiin. Renki riensi heti kummissaan isännältä kysymään:

-- Mitä sie tahot, kun neuvot minuakin?

-- Olet tulevankin vuuen renkinä, maksan rahapalkankin, isäntä vain sanoi.

Salmo oli renkinä, ja isäntä johdatti hänelle monet muutkin tietonsa ja taitonsa, eikä ainoastaan sitä, miten karja varjellaan karhulta. Ja täällä tuli Salkosta sekä "Kassan" Salkko että tietomies, jolla oli valta metsän ja maan elävien, tautien ja kaikkien "poikkipuolisten", sekä näkyväisten että näkymättömien, ylitse.

"Pakanallisista" toimistaan huolimatta oli ukko uskovainen kristitty, joka osasi hyvin lukea, jopa raamattukin, "iso kirja", oli hänellä hyvin selvillä. Niinpä Salkko saattoikin sanoa saarnamiehille, kun he kerran tulivat häntä ahdistelemaan noituudesta:

-- Noo, pruukaanhan mie parannella ja lukia raamatunsanoja.

Raamatunsanoja Salkko paljon käyttikin ja "poikkipuoleisissaan" monesti vetosi pyhään kirjaan, ottaen sieltä voimallisimmat, asiaan sopivat manauksensa. Raamatun mahtavat lauseet tietäjän suulla jämäyteltyinä olivat monta kertaa paljon tehoisammat kuin monet muut vanhoilta opitut mahtisanat. Niinpä ukko koskemaa ja vammaa pyörryttäessään otti "ainhet" ukkosen särkemästä puusta taikka ukonkivestä, jauhoi niitä kahviin, antoi sairaalle ja sanoi:

"Tämä paisuma parantukhon, niinkuin Peeharoanin paisumat paranit Mooseksen rukouksen voimalla!"

Kaksi osaa juotti Salkko sairaalle, mutta kolmannen vatkasi ulos, kirkolle käsin, sanoen:

"Mene tuulissa, joista olet tullutkin!"

Sillä koskemat ja vammat liikkuivat ilmassa ja paikalle sattuessa "pystyivät" ihmiseen. Vammaa, joka saattoi kasvaa kuukausimääriä, ei kyllä saattanut pyörryttää muuta kuin alakuulla, mutta koskemaan voi vaikuttaa milloin tahansa, ennenkuin se oli päässyt kolmen vuorokauden sivuitse.

Käärmeen pistännän Salkko paransi manaamalla kahviin:

"Sinä tulisilta käärmeiltä purtu ihminen, parane niinkuin Israelin lapset paranit korvessa, kun he katsoit sen Moosekselta yletyn vaskikäärmhen kautta, ja he paranit! Ja parane sinä samoin!"

Kolmeen kertaan ukko lausui nämä sanat pyörittäen sormellaan kahvia sekä madon puremaa paikkaa, antoi sitten kaksi osaa kahvista sairaalle ja kolmannen viskasi ulos.

Vuotavan verenkin "Horsi"-ukko seisotti raamatun voimalla. Toiset tietomiehet kun manailivat:

"Seiso, veri lihassas, niinkuin sen sielu helvetissä, joka eholla taholla väärän valan tekee!"

niin Kassan tietäjä vain äyskäisi:

"Seiso, veri, lihassas, niinkuin vesi seisoi Joortanin virrassa Mooseksen rukoussanojen voimasta, josta Israelin lapset menit yli Joortanin!"

Painajaisenkin Salkko ajoi ulos raamatulla. Ukko kutsuttiin avuksi eräälle painajaisen kiusaamalle ihmiselle. Salkko meni painajaispirttiin tehden perässään ristin oveen, ettei kiusaaja pääsisi sitä tietä ulos. Sitten hän sieppasi äkkiä tulen ja näki ikäänkuin ihmisen haamun häilähtävän turkin takana seinässä. Salkko kaivoi naskalilla pienen reiän akkunan nurkkaan ja karjaisi:

"Mene pois, saatana, sillä kirjoitettu on: Herraa sinun Jumalaasi pitää sinun kumartaman ja häntä ainoata palveleman!"

Ja painajainen pakeni eikä enää tullut.

Kaatumavikaisia, jotka tulevat "pölästyksen kautta", Salkko-äijä paransi saunassa pesemällä. Pyhäyönä kahdentoista ja kolmen välillä, jolloin juuri kirkonovet olivat auki ja kirkonväki homeisin naamoin istui kirkonpenkeissä pitämässä kirkonmenoa, kuunnellen pappi-vainajaa, joka saarnasi, niin että home naamasta tippui, vei ukko potilaansa saunanlämpöisiin ja siellä hänet pesi ja kylvetteli, että sairas oikein hikoontui. Pesuveden Salkko oli noutanut karipohja-lähteestä, johon oli jättänyt hopearahan maksuksi. Pestessään ukko luki Isä-meidän ja Herran-siunauksen ja sanoi:

"Tämä ihminen puhistukhon niinkuin meidän Herramme Kristus puhistethin vanhan ryövärin huonhessa!"

Sitten sai sairas viinaryypyn, johon oli sekoitettu ukkosen särkemästä puusta otettuja karppuja. Pesuveden vei tietäjä kolmen tien haaraan, viskasi sen kirkolle käsin sanoen:

"Menkää tuulhin, joista olette tulhekkin!"

Raamattuun vedoten Salkko saattoi nostaa itse perkeleenkin apumiehekseen varasta taikka muuta pahantekijää tienaamaan. Tekipä Tievan Mikko kerran sellaisen tyhmyyden, että niityllä joi varkain viilipiimän Kassan äijän leilistä, eikä tunnustanut eikä anonut anteeksi syntiänsä, vaikka miehissä tutkittiin. Silloin Salkko sanoi: "Vielä se mies makustelee toistekin fiilipiimää!" Ja salassa ukko pyörähti vasemmalla kantapäällään kolme kertaa ympärinsä noituen:

"Se sama perkele joka sinun pani varastamhan, vaivakhon sinua niinkuin niitä pirultariivatuita Katareenin kaupungin eustalla!"

Ja sen jälkeen tuli Tievan Mikkoon sellainen tauti, että hän aina "makusteli" suutansa niinkuin olisi jotakin syönyt, jopa meni toisinaan aivan hengettömäksikin, ja viimein hän kuukahti kalapadolta koskeen ja hukkui.

Näin kolosti ei sentään käynyt Kentän Aarolle, joka sai rienaajan kimppuunsa varastettuaan metson Salkon oppipojan, Matinlompolon Pekan, satimesta. Aaron kättä rupesi paikalla pakottamaan, mutta hän meni heti Kassalta pyytämään apua. Salkko paransikin käden, mutta kielsi:

-- Älä sie mene enää siltä mieheltä varastamhan!

Kassan äijä tiesi kamalammankin keinon "perkeleen" nostamiseksi. Piti vain mennä talvihautaan avaamaan arkku, painaa neulalla ruumiin rintaan päällekkäin tupakanlehti, kampriisipalanen ja puhdas paperilappu, ja sitten ottaa pikku pussiinsa puulastalla vainajan kasvoista hometta -- käsin jos olisi koskenut, olisi paha tarttunut ottajaan -- ja sanoa:

Mie pyyvän pahantekijätä vaivaamhan!

Pussi piti viedä riihen pohjoisnurkan alle ja sieltä pois lähtiessä raapaista kolme tulitikkua, ettei "perkele" päässyt tulemaan perässä. Kun sitten tarvitsi aineitaan viljellä, piti panna niitä pulloon, kaataa viinaa päälle ja sitä viinaa antaa vihamiehelleen, niin heti rupesi "perkele" vaivaamaan häntä.

Salkko saattoi kyllä vanhankansan sanoillakin manata tauteja sekä muita pahoja, tulenvihoja, maata, kasvannaisia, pistoksia, juoksuvammoja, hammastautia, matoja, vaaksiaisia, luteita, ukkosta. Aineita ja välikappaleita hän aina tarvitsi sanojensa vahvistamiseksi. Tulenvihoja hän paineli raudalla, maata pyörrytti maalla, juoksuvammoja valeli vedellä, kasvannaisia siveli lepännesteellä sekä tuulenpesällä, joka oli otettu nilanaikana. Vaaksiaisen hän häpäisi paljastamalla sen synnyn sekä uhaten tylsyttää sen terävän nokan "korren piiksiluulla", ja luteet hän karkoitti pois työntämällä yhdeksän "punarokkista" perä edellä pulloon, vieden pullon kolmen tien haaraan ja manaten:

"Perkele teät viekhön niin kauas, että yheksäs kirkonkello lakkaa kuulumasta!"

Mutta karkoittaakseen rupitautia, kamalaa rokkoa, joka oli samoin kuin rutto ja punatautikin porton sikiöitä, ukko taas tarvitsi raamattuakin muiden manaustensa rinnalla. Hänet kutsuttiin kerran Meltosjärvelle ajamaan rupitautia pois pojasta. Salkko meni ja ja ärjäisi pirttiin tullessaan:

"Tännekö sie, huora, tulit?"

Sitten ukko kiersi haravanäverillä seinäoksasta jauhopurua ja antaen niitä sekä "karmeliittiä" kahvissa sairaalle, sanoi:

"Tämä sairas parantukhon samalla tavalla kuin se pakana Naima parani Joortanin virrassa profeetta Elisan voimalla!"

Ja rupitaudin täytyi erkaantua pojasta, mutta ukon huomaamatta se pääsi pujahtamaan arkkuun vaatekääröön. Siellä sen ei kuitenkaan ollut hyvä olla, koska itse tuli yöllä ukolle sanomaan, missä hän piileskelee, ilmoittipa nimensäkin, joka oli Maria Seremon, ja sitten pyysi, että mestari Horsi veisi hänet toiselle puolelle järveä, Honkurin uunin taakse. Salkko meni ottamaan vaatekäärön aikoen hukuttaa sen Honkurinnivaan, mutta järvellä nousikin suuri tuulispuuska, joka repäisi käärön ukon käsistä ja lennätti sen puolen penikulman päähän Pakisjärvelle.

Heti seuraavana päivänä tultiin Salkkoa noutamaan Pakisjärvelle parantamaan rupitautia. Salkko meni vihapäissään ja pauhasi siellä:

-- Vai tänne sie, huora, taas olet tullut!

Ja taas ukko ajoi rupitaudin pois manaten lopuksi:

"Mene nyt niin kauas, etten minä enää kuule!"

Eikä rumaa rupitautia sen koommin kuulunut.