Part 18

Kenttäemännän pitää osata hoitaa lehmien pienet sairaudetkin, joita aina silloin tällöin sattuu, milloin metsän tuottamina, milloin pahansuovien ihmisten lähettäminä. Jos kulo ajetuttaa lehmän tuumet, niin että niistä vain tulee "kuria", etsitään vanhan lasturantteen pohjalta maan rajasta kolme tikkua joka tuumelle, lypsetään niihin maitoa ja peitetään tikut takaisin samaan paikkaan, paistetaan tuumia vielä vanhalla messingillä, tervalla ja voilla ja sidotaan lehmän kaulaan oikein paikatut, vanhat "prakut". Verta lypsävän lehmän maitoa pitää viedä salaa saunan kiukaaseen, ja kun lehmä pudottaa märepalansa, tehdään heinistä, sammalista ja lehmän vasemman lavan karvoista märepallukka, työnnetään se elukan poskeen ja sanotaan:

"Syö, paarna, tuota, niin kauan kuin löyät oman palasi!"

Mutta kun metsä ottaa lehmän haltuunsa ja peittää, niin ettei sitä kukaan löydä, vaikka elukka saattaa olla ihan lähelläkin vain petäjää kiertämässä, täytyy turvautua tietomiehen apuun.

Hupaisesti kuluu kesäinen aika metsäkentällä. Ukkonenkaan ei sattunut panemaan lehmiä keväällä talvinavettaan, eikä ensimmäinen kesän vesisade tullut etelätuulella, jolloin maito olisi mennyt etelään, ja siten on saatu hyvä lypsykesä. Karja antaa maitoa, ja emännät kirnuavat voita kerran toisensa perästä -- ennen hapatettiin maito "fiiliksi" ja kirnuttiin siitä voita, mutta jo pari vuosikymmentä on osattu käyttää "meijeriä", separaattoria. Kotolaiset käyvät pari kertaa viikossa noutamassa voita ja piimää, tuoden samalla metsän asukkaille kotoisia eväitä sekä kahvia ja tupakkaa.

Joutoaikojen välitöinä tekevät kenttäläiset kymmenittäin luutia, vispilöitä ja vastoja, suorivat lehtiä ja taittelevat niitä suuriin suoviin, käyvät marja-aikoina läheisiltä jängiltä ja vuomilta poimimassa hilloja kotiinkin vietäviksi, vieläpä hoitelevat kentän pieniä perunapeltoja, joista jo heinäkuun lopulla saavat mieluista ruoanlisää. Pyhäpäivä on metsäkentällä suuri levon ja rauhan päivä. Ei kuulu edes kaukaista kirkonkellojen kumahtelua, karja vain soittaa huomenkelloa ja härkä vetäisee aamuvirren, varikset pitävät saarnaansa, punakalottinen palokärki vastaa kankaalta lukkarina luikaten, ja metsän lukemattomat lintuset laulavat kiitosvirsiä sekä tuhannet hyönteiset surisevat ja pörisevät seurakuntana. Hiljainen tuuli humisee kankaan punoittavassa männikössä ja kiitää yli pyhäisessä autereessa värisevän kiveliön, ja kaiken yllä kaartuu korkea sininen taivas. Metsäpirtin kansakin, toimitettuaan aamuaskareensa, istuu asunnossaan viettäen sunnuntailepoa. Vanhat isännät ja emännät veisaavat virsiä, ja joku lukee postillasta päivän saarnan, jota toiset ristissä käsin kuuntelevat. Hiljainen hartaus täyttää kiveliön pirtin, ja koko ympäristö yhtyy täydestä sydämestään saarnan loppuhuokaisuun:

"Vaella niin vakaisesti elämän tiellä, ettei Kristuksen nimi tulisi sinun tähtes pilkatuksi pakanain seassa. Ja koska sinä viimein tulet siihen templiin, kussa sinä saat iankaikkisesti rukoilla ja palvella Jumalata, niin seiso alimmaisessa siassa, siihen asti, että se suuri Herra, joka sinua kutsunut on ihmeelliseen valkeuteen, sanoo sinulle: ystäväni, astu ylemmäksi, niin tapahtuu sinulle kunnia taivaanvaltakunnassa. Amen."

Kirkkaina pyhäpäivinä tulee toisinaan kyläläisiä vieraisiin metsäläisten pikku pirteille, ja pirtti tarjoo vierailleen, mitä pirtillä on: kahvia, voita, leipää ja viiliä.

Ja tyyninä kesäiltoina kajahtelee heleästi yli kiveliöiden, kun Antinmaan ämmi kentän lähivaaralta karjaansa kutsuen huijauttelee:

"Tprui, tprui, tprui, tpruui! Tulkaa pois, paarnat, tulkaa, tulkaa pois, kultaisen, tulkaa!"

Syksypuoleen asti viipyy pikkupirtin asukas karjakuntineen kesäkentällään. Kylä tekee heinänsä, leikkaa leipäviljansa, syö karjakentässä tehdyt sirppijuustonsa ja tuo uudisleipää metsäpirtillekin, ja karjakansa yhä asustaa metsänväen armoilla. Mutta kun yö rupeaa tulemaan kovin pitkäksi ja pimeäksi ja metsäkin alkaa vieroksua kylänväkeä, käyden yhä kitsaammaksi ja tylymmäksi, palataan kaikkine hoitoineen kotoisiin turviin. Syyskuun ensimmäinen päivä, armottoman syksyn alku, on Suolamaan kansan vanha muuttopäivä. Silloin heitetään pienet pirtit ja koko metsäkenttä kiveliön hoiviin, tavarat ahdetaan rattaille ja karja ajetaan Ison-Himovaaran suurta metsäistä myötälettä alas jokilaaksoon ja kotikartanoon, tutuille kotipihasille.

Kotivainioilla ja lähiniityillä saa karja sitten kuljeskella syksyiset päivänsä ja yökautensa oleskella talvinavetan vanhassa tutussa hinkalossa jauhaen märepalaansa sekä muistellen metsäkentän kirkkaita kesäpäiviä.

Painajainen

Tämän rienaajan tuntee kyllä, ainakin nimeltään, koko Suomen vanhakansa, tämän salakähmäisen yökyöpelin, joka pelehtii kristikansan navetoissa ja talleissa, jopa toisinaan kehtaa käydä kristityn ihmisenkin kimppuun. Jo muinaisista ajoista on painajainen tunnettu, ja yhtä kauan on Suomen kansa hyökkäillyt sen kimppuun entisten isien hengessä ja opeissa, milloin puukoin ja pyssyin, milloin taas ankaran sanan avulla, jopa lopuksi ristillä ja jumalansanallakin.

Kaukaiseen Lapinkorpeenkin on painajainen osannut. Samana kammottuna kyöpelinä esiintyy se täälläkin ja samaa ikuista taistelua polvi polvelta on käyty sitä vastaan. Ja täällä, suurien kiveliöiden ja pitkän talviyön maassa, öinen rienaaja on "vasittu olija vieläkin".

Vanha kiveliön asukas tietää kyllä, mitä lähtöä on tämä arka olio, jonka pitää vain pimeydessä, kaiken ristirahvaan nukkuessa, olla liikkeellä. Painajaisen pahna on monenlainen.

Useasti ovat painajaiset kastamattomien, metsään vatkattujen, salattujen ja murhattujen lasten sieluja, "äpäriä", jotka toisinaan kiveliöissäkin pimeinä öinä nälkäänsä ja alastomuuttaan valittaen kamalasti rääkkyvät ja uikuttavat. On joskus kuultu öisestä metsästä surkeaa huutoa:

"Isä kenkää, äiti sukkaa, hako jalkaan pistää!"

Tällaisten hylättyjen kiveliön raukkojen sielut tulevat toisinaan painajaisina kyläpaikkoihin etsimään pyhän kasteen saaneelta kansalta lepoa ja apua. Samoin myöskin kesken saatujen, metsään taikka muualle siunaamattomaan maahan heitettyjen lasten heikkojen turvattomien sieluraukkojen täytyy liikkua painajaisinakin. Monet vanhat ihmiset ovat joutuneet lapsipainajaisen kiusattavaksi. Niinpä Mattilan Karuliinaakin Muoniossa tuli kerran painamaan pieni "oikein traasuinen poika-sikiö", joka katosi vasta sitten, kun Karuliina sai sanotuksi:

"Jesus siunakhon minua, ja pahat pois matkoihinsa!"

Kittilän Sirkan eukkoa niinikään rasitti pikkuinen sikiö, jonka eukko otti kiinni, kysyen: "Mikä sie olet?" Ja se oli siunaamaton, pois heitetty lapsi, jonka osana oli "lentää ja tehä pahaa ihmisille".

Monesti myöskin uskottomana kuolleen ihmisen "rauhaton sielu eli henki" paneutuu painajaiseksi, tulee kyliin ja laskeutuu navettaan lehmän selkään lepäämään taikka menee talliin hevosella ratsastamaan, uskaltaapa pirttiinkin ahdistamaan nukkujaa. Monta kertaa onkin nähty, kun on pimeässä menty navettaan, "ihmisen mallisen" kyöpelin keikkuvan lehmän selässä. Rauhattomalla, vaivatulla sielulla "on somempi siinä viettää aikaansa kuin aina olla liikkeellä, ja siinäkin ottaa synneissään helpponsa". Kittilässäkin muuan "isäntä-raukka" kävi aina öisin hevosellaan ratsastamassa, niin että elukka oli aamulla valkeassa vaahdossa. Kerran meni renki yöllä talliin ja näki isännän kahdareisin istuvan hevosen selässä. Renki karjaisi:

-- Sinäkö, perkele, tääll' olet, vaikka olet kuollut?

Isäntä-raukka lähti laukkomaan kirkkomaata kohden ja renki perässä manaten:

-- Kyllä mie sinut, kun sie, rietas, kuollut olet...

Isäntä katosi arkkuunsa, mutta renki avasi arkun ja roivasi ruumiin suulleen, pistipä vielä suuren puukon sen lävitse. Eikä mies enää tullut kiusaamaan hevosta.

Eläväkin ihminen saattaa tulla painajaiseksi. Varsinkin "vaimonpuoli, kun se ajattelee miehen päälle, että hänen pitäis tuo saaha, tulee painamhan yöllä". Mutta kun mies panee peitteekseen naisen hameen taikka vyöliinan, ei painajaisnainen rohkene tulla kiusaamaan. Muonion Kutunivan isäntää, kun hän nukkui yksinään, painajainen aina vaivasi, mutta kun hän makasi emäntänsä selän takana, ei rienaaja uskaltanut yrittääkään. Saattaa myöskin mies tulla naista ahdistamaan. Vanha Posti-Iisko köppänäkin Kolarissa tuli kerran kiusaamaan Koivuniemen muoria, niin että "oli niinkuin liekissä koko huone", eikä muori voinut edes isoa varvastaankaan liikuttaa, sati sitten antaa ääntä, että olisi saanut painajaisen pakenemaan.

Maahiaisen tyttäretkin rupeavat joskus miehen painajaiseksi. Tepastollakin muuatta miestä kiusasi öisin naisenhaamu, joka tuli pirttiin seinän lävitse poranreiästä. Viimein mies vuoli tapin, ja kun painajainen taas tuli, iski mies tapin seinään. Silloin ilmestyi tyttöihminen sängyn viereen seisomaan. Mies otti tyttären piiaksensa, jopa lopulta emännäkseen ja sai hänen kanssaan neljä lasta. Mutta kerran mies vetäisi tapin seinästä, sanoen:

-- Tuosta reiästä sie olet tullut.

-- Olisit antanut nytkin sen olla liikuttamatta! eukko karjaisi ja katosi reiän kautta ikiteilleen.

Mutta miltei useimmin esiintyy painajaisena "kaikkein kelvottomus Riethan enkeleistä", jonka joku pahanelkinen ihminen on ottanut apulaisekseen. Kateus ja pahansuopaisuus, viha ja kostonhimo saattavat ihmisen turvautumaan Riettaaseen. Omia aikojaan ei kelvoton Rietaskaan kehtaa puuttua painajaisen öisiin töihin, eikä hänellä yksinään ole siihen voimaakaan, mutta kristityn ihmisen yhtiömiehenä hän kyllä voi ja mielellään rupeaa rienaamaan sekä menee, minne vain lähetetään. Riettaan osamiehenä ei kyllä ole turvallista olla. Siinä virassa saattaa helposti käydä niinkuin eräälle Kieringin emännälle pannessaan painajaisen naapuritalon navettaan. Molko-äijä antoi rienaajalle kyydin takaisin, ja silloin Rietas painoi lähettäjänsä, joka juuri oli navetan muuripataa pesemässä, päälleen kattilaan, niin ettei hän muiden avutta päässyt sieltä ylös.

Yö on pelottavan painajaisen paras toiminta-aika. Silloin vain saattavat äpärien ja muiden vainajien sielut olla liikkeellä, ja ainoastaan pimeyden turvissa uskaltaa kateuden ja kostonhimon nostama, arka yökyöpeli salakähmäisesti hiipiä retkillään. Mutta valon ilmestyessä täytyy vainajien paeta, ja Rietaskin silloin säikähtää sekä suurena pelkurina menee kiireesti piiloon. Valon kadottua rientää rienaaja kuitenkin heti uudelleen työhönsä.

Navetassa painajainen kaikkein ahkerimmin häärii, ja lehmällä ratsastaminen on sen mieluisinta työtä. Jostakin lävestä, useinkin "perhäisenreiästä", se pääsee pälkähtämään sisään, ja toisinaan sillä on navetassa vakituinen partensa, jossa se aina kiusaa, muutti siihen minkä lehmän hyvänsä. Pahasti pitelee painajainen elukkaa. Se on aina palavissaan, märkänä ja vaahdossa, sekä semmoisessa vaivassa, että oikein saaloo, toisinaan taas höyryää ja "haisee nakulle", lopulta käyden keltaiseksi karvaltaan ja menettäen maitonsa, joskus alkaen lypsää vertakin. Samoin rienaa painajainen hevostakin, pitäen sitä myötäänsä märkänä ja höyryssä.

Vaikka painajainen vain kähmiikin pimeässä, on se monta kertaa yllätetty, ja saatu nähdä, minkälainen kuvatus se on. Ja kyllä se onkin vaikka minkänäköinen. Kittilän Kiistalan eukko näki painajaisen niinkuin tulitikun tulena kiiluvan lehmän lapain päällä, ja Tepaston muori keksi sen tähtenä pyörivän elukan sarventain yläpuolella. Tepsan Junnu sattui huomaamaan, kuinka "monihärinen tähti liikkui ja kulki värväämällä lehmää vasten ja asettui lehmän selkhän". Mutta Kurtin Eeva Kieringissä yllätti rienaajan, joka oli "kuin juusto ja hyrräsi ja paloi navetankatossa kuin viinavalkea", ja Kelontekemän Jans-Päkkiä ahdistava painajainen oli niinkuin kirnunmäntä, reiäkäs valkea reuhkana, joka nousi ja nousi ja viimein työntyi läpi seinän. Turtolan Pellossa heilui painajainen hevosen selässä valkeana "traasuna", ja Rovaniemen Lohinivassa se häiläsi lehmän päällä niinkuin valkea nenäliina. Kieringissä oli painajaisen nähty miehenkokoisena moskataikkona ratsastavan lehmällä, Enontekiön Ylikyrössä taas isona heinähankona. Monesti esiintyy painajainen myös jonkun eläimen muodossa. Mikkolan Alperttiakin Kittilän Kyrössä kiusasi rienaaja, joka riepsahti kuin riekonkokoinen valkea haamu, ja Muonion Kutunivassa yllätti Möykkysen Juljus kiusaajan, mikä lintuna katosi seinän reikään, ja kun Juljus paiskasi puukolla perään, jäi reikään märkä pilkka. On nähty painajainen koiran ja ketunkin haamussa. Kittilän Korvan emännälle tuli lapsivuoteessa maatessaan vasikanpää rinnoille rötköttämään, ja kun emäntä kävi siihen kiinni, jäivät hänen kainaloonsa ihmisen jalat. Vaaran Aapon Kimppuun Tepastolla kävi nukkuessa jänis, piiloutuen lopuksi saappaaseen lattialla. Aappo pääsi lopulta niin tolkulle että sieppasi saappaansa, alkaen mäikyttää sitä seinään ja hyppiä sen päällä. Kun äijä viimein uskalsi kurkistaa kenkäänsä, oli jänis sieltä hävinnyt.

Painajainen on tavattoman itsepintainen ja häpeämätön. Se ei vähällä heitä rienaamistaan, vaan palaa toimeensa yhä uudelleen, vaikka se joskus yllätettäisiinkin, ellei sille osata näyttää kovempaa mahtia. Taitoa ja voimakeinoja sekä kovia sanoja tarvitaan rienaajan pelottamiseen, niin ettei se enää uskalla kertoa jälkiänsä. On joitakuita niin kovaluontoisia ukkoja, että pelottavat painajaisen vain omalla mahdillaan. Kittilän Kaukosen Tuomaankaan ei tarvitse tehdä muuta kuin mennä navettaan ja "luonnon kiivahuella" astella käsiään viuhtoen perästä oveen, ja heti pitää painajaisen ikipäiviksi paeta siitä huoneesta. Eikä Turtolan ukoltakaan uskottoman vainajan haamu vaatinut enempää: kerran kun sai halolla päähänsä, niin siitä uskoi, eikä enää toista tullut ottamaan.

Tuli on jo vanhastaan ollut kaiken pahan poistaja, ja sitä ruma yökyöpelikin pelkää. Ei tullut se enää Kurtin Eevan pirttipöksään, kun muori ajoi sen ulos, potkaisten oven auki ja lennättäen piakalla kuumaa tuhkaa perään sekä kiroten:

"Älä kerro jälkiäs, piru rukka, minun pesääni!"

Sieppijärven muori taas pisteli tulitikkuja navetan hinkaloon sekä seinänrakoihin. Unarin emäntä kylvetti lehmää poltetulla vastalla, ja Kolhon Hanna Turtolassa kiersi ja poltteli lehmää päresoitolla. Pyssyn tulta ja pamausta rietas myös kammoo. Turtolan Pellossakin, kun painajainen ratsasti hevosella, pamautettiin pyssyllä läpi tallin, jolloin kiusaaja lensi valkeana raasuna navettaan. Pyssymies painoi perässä ja paukautti navetan lävitse, ja silloin rietas uskoi ja hävisi. Ylitorniolainen karkoitti painajaisen ampuen kaksi kertaa sontaikkunoista ristiin navetan lävitse, Kieringin ukko ampui itse painajaista, niin että jäi punainen pilkku seinään, sillä "on pirussakin niin paljon verta".

Puukko on painajaisesta kolo ase, "siitä se on kaikkein arin", samoin kuin kirveestäkin. Pekkalan ukko Yli-Kyrössä vatkasi painajaista puukolla, niin että se tarttui oveen, jolloin ukko vielä terästi:

"Heilu, sen oma, siinä huomenaamhun saakka!"

Kyrön Heikki iski puukon seinään sänkynsä yläpuolelle, "sillä se saapi vaimojen ajatukset päältä pois, eikä painajainen uskalla tulla, pelkää, että puukko putoaa päälle". Samasta syystä Karungin eukko löi puukon lehmän kohdalle navetan seinään. Mutta kun Kaukosen ukko pani tuppivyön hevosen kaulaan, ei painajainen sitä säikähtänyt, ratsasti vain kuin ennenkin ja pudotti tyhjän vehkeen pois. Kinis-Riikka Kittilän Molkojärvellä karkoitti rienaajan Vierelän navetasta, paukauttaen kirveellä hinkalon laitaan, kiroten ja noituen:

"Pirun nakku, konit minun vastapoikinhen lehmäni!"

Monia muitakin vanhankansan päteviksi koettelemia keinoja on jo vanhoista ajoista käytetty. Ukonsärkemää puuta on Vanhakehno aina kammonut, ja sitä painajainenkin pelkää. Turtolan Matinlompolon muori pyyhki painajaisen rienaamaa lehmää ukonsärkemällä puulla, jauhoipa puuta vielä lehmän parteenkin, ja "sillä se vain lähti... pölkäsi se sitä". Vielä parempi oli, jos teki, niinkuin Kittilän kyröläinen ja Enontekiön palojoensuulainen, ukonsärkemästä puusta ristin, ripustaen sen lehmän kohdalle navetan kattoon "heilaamhan"; ja kun Molkojärven sekä Kelontekemän ukko laittoi kolme ristiä, vielä puukolla piirtäen jokaiseen, IESUS RISTUS, niin rietas ihan kauhtuen pakeni koko kartanosta. Kelontekemäläinen laittoi lehmälle kytkyen ja peräisen tuomesta, ja Tepsan Junnu piirsi tuomella kolme piirtoa lehmän kumpaankin lapaan, sillä "tuomessa on se mahala, joka ajaa painajaisen pois". Turtolassa ja Kolarissa saatiin painajainen pelotetuksi ripustamalla navetan kattoon, "sen kautta, missä eläin on", harakan taikka variksen raato. Karunkilainen kiinnitti lehmän yläpuolelle vanhan puntarin, ja rovaniemeläinen päreistä tehdyn "viiskloppisen". Hyvä oli myöskin vanha almanakka navetan katossa, vielä parempi vanha virsikirjanlehti, jossa oli kolme kertaa mainittu Kristuksen nimi. Kekseliäs Palon emäntä Kinisjärvellä vei peilin lehmän kohdalle navetan seinään, sanoen:

"Häpiä, nakku, kun näet haamusti, ettet minun lehmääni tule!"

Ja tämä oli jo liikaa häpeämättömälle riettaallekin: äijä jätti mieluummin Palon muorin navetan kuin kärsi nähdä rumaa naamaansa ja itseään lehmän selässä. Mutta Hattulan emäntä Kittilässä tervasi lehmän lapaharjan sanoen:

"Istut kyllä, nakku, tervaan, ettet lehmää paina!"

Tervaa Kurtin Eevakin vetäisi lehmän hartioihin, sitten itse räntsähti kahdareisin selkään ja karjaisi:

"Kehtaakko minun sijalleni, sen kalkoroperä, istua!"

Parhaita keinoja painajaisen karkoittamiseksi on laittaa sille toimintapaikka muualla. Pitää vain ottaa heinätukko painajaisen kiusaaman elukan etujalkain alta ja pyyhkiä siihen lehmän selästä rienaajan jättämää vaahtoa, ja sitten heittää tukko kolmen tien haaraan, sanoen:

"Mene painamhan muille maille kiviä ja kantoja!"

Taikka jos tahtoi saattaa sen lähtöpaikkaansa, piti vain sanoa:

"Mene lähimphin sukulaishis!"

Monet pistivät heinätukon salaa jonkun matkamiehen rekeen, karistan alaisille puolille, ja silloin rienaaja meni kulkijan matkassa toisille seuduille. Kallojärven ukko pisti kerran painajaistukon Kätkä-Mikon rekeen, ja rietas oli niin äkäinen, että jo tiellä rupesi Mikon hevosta rasittamaan. Kelontekemän ukko heitti heinätukon naapurin tallin ylisille sanoen:

"Siell' on lavat, jokk'ei lotise!"

Tepastololainen vei tukkonsa salaa toisen talon navettaan, manaten:

"Mene nyt, piru, sinne lehmiä painamhan, älä minun lehmääni paina!"

Painajaisen saattamisesta toisen navettaan oli kyllä vaara, että sai rienaajan takaisin, jolloin se oli entistään pahempi. Mutta ahkerasti silti vain ennen yökyöpeliä lennätettiin navetasta -- ja tallista -- toiseen. Siksi pitikin navetta jo etukäteen varata rietasta vastaan. Usean muorin navetankatossa oli alituisesti riippumassa painajaisristi sekä virsikirjan lehtiä, ukonrikkoman puun säröksiä, taikka puukko iskettynä seinään. Palon muorilla oli aina pieni peili lehmän edessä, ja Pellon eukko upotti hinkalon laitaan eläväähopeaa. Ei uskaltanut painajainen tulla navettaan silloinkaan, kun lehmällä taikka vain vasikalla oli rautakello kaulassa. Mutta kun jo navettaa rakennettaessa oli pantu hopearaha harjavuolen ja päätyhirren väliin, niin ei öinen rietas päässyt siihen navettaan rienaamaan.

Mutta kaikkein paras oli sekä painajaista että muutakin pahaa vastaan, kun teki niinkuin Sieppijärven vanha äitimuori, joka aina iltaisin piirsi ristin lehmään ja navetanoveen, siunaten elukkansa:

"Herra siunakhon minun lehmäni, ettei paha henki painajainen paina minun lehmääni!"

Rovan Nikun järvenlasku

Vuontisjärvellä, suurien jänkien ja lukemattomien tievojen ja tunturien ympäröimässä erämaakylässä, Enontekiön pohjoisilla laidoilla, eleli entisaikaan Rovan Niku, Niilo Uollonpoika Keskitalo, kylän toiseksi vanhimman ja isoimman talon isäntä. Korkean rovan laidassa, ylempänä kaikkia muita kylän talonpahasia, oli ukon asunto, harmaa matala pirttirakennus navettoineen, talleineen ja aittoineen.

Uollon Niku oli uuttera mies, oikea "toimen äijä". Aina hän oli puuhassa, milloin kalastellen seutukunnan lukemattomissa tunturijärvissä aina Norjan-Lappia myöten, talvellakin nuottaa kiskoen, milloin häärien maatöissä ja jänkäniityillä. Ohraakin ukko viljeli, kylväen useita tynnyreitä vähäisiin peltoihinsa tievojen päivärinteille. Keittelipä ukko joskus viinaakin viljastaan, myyden sitä sekä lappalaisille että lantalaisille. Heitteli ukko itsekin ryyppyjä ja sitten joikaili:

"Laa laa laa laa, tääll' on. Rovan Niku, äijä-poika, laa laa laa laa, tääll' on Uollon Niku, äijä-poika!"

Mutta kaikkein enimmin Rovan Niku oli karjamies ja niittyjen raivaaja. Komeaa karjaa oli Nikun navetassa toistakymmentä päätä ja tallissa oli toisinaan kaksikin hevosta. Näinkin suuri syömäkunta tarvitsi jo paljon heiniä sekä laajoja Lapin jänkäniittyjä ja jokirantaraivioita. Olikin niitä talolle aikoinaan vallattu pitkin sydänmaita, jopa aina Kuortustunturin takaa, Pöyrisjoen kahta puolta, Kuortuslompolosta alkaen penikulmaa pitkältä ylöskäsin, aina Suvannon seuduille asti, parin penikulman päähän Vuontisjärvestä. Toisia jokivarsia, järvirantoja ja jänkiä oli kylän tienoilla.

Muuan sellainen lähiniitty oli Kurkkiojänkä muutaman neljänneksen päässä kylästä, Vuontisjärven eteläpuolella. Mutta Nikun mielestä suuri jänkä tuotti heinää huononpuoleisesti, ei kaikiste oikein niittovaivoja maksanut. Toimelias ukko tahtoi panna sen paremmin kasvattamaan karjankontua. Tuumi, tuumi kauan aikaa, jo viimein keksi keinon: päästää niitylle hiukan vettä, vaikkapa laskee koko jängän joksikin aikaa tulvan valtaan. Ukko tarkasteli seutuja, mittaili maita, tutki tievoja, ja koko asia näytti varsin helpolta. Jängän pohjoispuolella, pikkutievan takana, oli pieni lompolo ja taas vähän matkan päässä, korkean Kurkkiorovan toisella puolen, suuri Vuontisjärvi, jonka vesi oli monta syltä ylempänä niittyjänkää ja lompolon pintaa. Mitäpä muuta kuin kaivaa pieni kanava Kurkkiorovan poikki ja päästää Vuontisesta vähän vettä lompoloon ja siitä taas juoksuttaa jängälle.

Niku ryhtyikin työhön. Hän etsi heikoimman kohdan korkeassa rantatievassa, juuri Kurkkiorovan nokassa, tuskin puoli neljännestä Vuontisjärven luusuasta itään, iskien siihen kuokkansa, ja helposti rupesikin löyhään hiekkasärkkään syntymään koloa. Tieva oli kymmenien sylien levyinen, mutta itsepintainen ukko ahersi hikipäissään vuoden toisensa perästä, kuitenkin vain silloin, kun ei ollut muita hommia. Aina joutoaikoinaan kanavamestari asteli kuokkineen, lapioineen ja kirveineen työmaalleen ja kuoperteli tievan etelärinteestä aloitettua aukkoansa yhä lähemmäksi Vuontisjärveä.

Kyläläiset naureskelivat Rovan ukon rehkimiselle. -- On siinä tievaa äijälle ja vielä äijän penikoillekin, he saarnailivat. Joutaa siinä yksi ukko vaikka koko ikänsä kyökyttää, eikä sittenkään heru vettä, niin että yhdet housut kastelisi, sati suuren jängän.

Mutta Uollon Niku, äijäpoika, vain tuherteli tievallaan.

Tuli sitten kevät 1861, ja Vuontisjärven vesi nousi tavallista korkeammalle.

Nyt katsoi kaivajaukko parhaaksi kiiruhtaa työtänsä, rytkäyttää ojan kerrassaan läpi tievan, iskeä vähän Vuontisjärven suonta ja laskea sen ylimääräisiä vesiä jängälleen. Kovalla touhulla hän renkinsä, Joosepin Mikon, kanssa myllersi, kuokki ja lapioi ennättääkseen ennen tulvan laskeutumista puhkaista jäljellä olevan kannaksen.

Oli muuan kirkas kevätpäivä, aurinko valvoi ja paahtoi jo yöt, päivät kaukaista Lappia, lämmittäen ja sulattaen kylmän maan routaista kamaraa. Jäät kelluivat vielä järven selällä, mutta rantavesi jo läikehti vapaana, miltei tievojen tasalla. Lukemattomat jänkälinnut, sirriäiset, suokulaiset, kurmitsat, viklat, kuovit, kaihdit, ja taivaanjaarat pitivät jo äänekkäitä kevätkisojaan vetisillä vuolailla, ja sulissa rantavesissä uiskentelivat ylpeät tohtajat sekä monet muut vesilinnut. Kalamiehetkin taas hyvillä mielin soutelivat läikkyviä kevätvesiä laskien verkkojansa rantapuolille.

Ja Rovan Niku renkeineen rehki ja selkä köykyssä höyrysi kanavallaan. Varhaisesta aamusta asti olivat miehet ihan katketakseen möyrineet hiekassa.

Vain muutamia syliä oli enää murrettava: silloin tulisi jängälle vettä...

Ja silloin sitä tulikin!